Sanapilvi-arkisto: työ

Kahdeksan tasoa lyhytelokuvaa

10 Hei

Jeesh, vihdoinkin on aika kirjoittaa eräästä lyhytelokuvaprojektista, minkä parissa vietin toukokuun loppupuolen. Toisin kuin pelkäsin, helmikuussa kuvattu Sudenveistäjä-elokuva (blogissa kulki vielä nimellä Sulo) ei onneksi jäänytkään TTVO-taipaleeni viimeiseksi, vaan pääsin rekvisitööriksi Miro Laihon lopputyöelokuvaan 8. Juonta spoilaamatta kerrottakoon, että elokuva käsittelee ihmisen mielen toimintaa ja toimimattomuutta ja liikkuu tajunnan kahdeksalla eri tasolla, vaihtuvissa todellisuuksissa ja muistoissa. Että aikamoisen eeppistä teosta päästiin tekemään!

Ja aikamoisen työn takana tämä projekti olikin. En ole koskaan ollut mukana niin paljon haasteita ja vastoinkäymisiä kohdanneessa prokkiksessa, vaikka omat työt melko mukavasti ja ongelmitta sujuivatkin. Yli vuoden ennakkotuotannossa ollut projekti kohtasi aika lailla kaikki mahdolliset ongelmat rahoituksesta, työryhmäläisten hermoromahduksista lokaatio- ja logistiikkavaikeuksiin ja yhden kuvauspaikan vedenpaisumukseen.

Sitä suuremmalla syyllä kasilaiset saavat olla aika hemmetin ylpeitä itsestään ja siitä, että leffa saatiin purkkiin. Oma työnkuvani ei projektissa ollut niitä vaativimpia, mutta koko kuvausten ajan hämmästyksellä seurasin projektissa työskennelleitä yli-ihmisiä, jotka hoitivat uskomattomalla asenteella parhaimmillaan 15 tunnin työpäiviä, nukkuivat pari tuntia ja jatkoivat huikealla työmotivaatiolla seuraavan kuvauspäivän ääriolosuhteisiin. Uskomatonta työtä tyypit, olette mahtavia!

Parin viikon kuvausten aikana pääsin taas näkemään ja tekemään kaikkea uutta ja mielenkiintoista, niin kuin kuvauksissa yleensä aina. Tuli paistettua hermeettiset määrät lihaa, riekuttua yksi yö maailman siisteimmässä leikkipuistossa, maalattua naama ja kädet täysin harmaiksi, pystytettyä ovi keskelle metsää ja sahailtua kakkosia (ei ole mikään outo kielikuva tämä). Mistä tulikin mieleeni, jos jollain lojuu nurkissa ylimääräinen pöytämallinen kuviosaha, niin otetaan vastaan! Valloittava vekotin, silla voisi tehdä vaikka mitä.

8 on myös siinä mielessä erikoislaatuinen elokuva, että se on toiminut koko ennakkotuotannon ja kuvasten aikana vahvasti verkossa. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan esimerkiksi elokuvan youtube-kanavaan, mistä näkee useita mielenkiintoisia making of – ja kulissien takana -pätkiä leffan teosta ja kuvauksista. Valokuvia, työryhmää ja muuta mukavaa näkee Kasin nettisivuilta. Pistäkäähän tutustuen!

Tarinan päähenkilöt Linda ja Riku.

Lindan roolissa Salla Juntunen.

Rikun roolissa Antti Launonen.

Ohjaaja, videoassari ja Nalle ottavat lepoa.

Elukat ja harmaantuneet sellissä.

Huonosti piirretty poika ja Paulin kahvi.

Nallea masentaa masentava kirjallisuus.

Oman duunin raskain ja palkitsevin päivä. Hyvännäköistä jälkeä tuli!

Neloset

Yhdet kasvot tauolla.

Possulle saparoa!

Näsijärven rannassa yökuvauksissa.

Ohjaaja Miro, kuvaaja Jaakko ja kamera-assari Santtu.

Salla valmistautuu ottoon.

Ohjaaja, kuvaussihteeri ja päänäyttelijätär baaritiskillä.

Johanna Kuuva, Salla Juntunen ja Teemu Mäkinen.

Bad bunny.

Antti keinuu, maskimies taputtaa tahtia.

Paras leikkipuisto!

LIHAA.

22 Tou

Jännää. Uunissa on hautumassa (onkohan oikea termi?) neljä isohkoa porsaankyljystä. Pöydällä odottaa vuoroaan kuusi seuraavaa. Toisella pöydällä on 3,125 kg kypsää naudanpaistia, jääkaapissa 1,14 kg paloiteltua sisäfiletta ja jättisäkillinen suikaloitua possua. Tuoksu kämpässä on eläimellinen ja raadokas. Olo on kuin metsästäjällä.

Itsehän en lihaa syö, en ole syönyt yli kymmeneen vuoteen enkä koskaan sitä valmistanut. Eli voidaan puhua tosissaan jännittävästä ja kummallisesta lauantaiyöstä. Olenkohan joskus sanonut että leffaprojekteissa päätyy tekemään vaikka mitä outoa ja mielenkiintoista, tällaista tällä kertaa.

Leffa on Miro Laihon elokuva 8, siihen voi (ja ehdottomasti kannattaa) tutustua täällä. Kerron tuotannosta lisää myöhemmin, kunhan saan lihat paistettua ja virtsan valmistettua (jep, se kuuluu myös tähän tuotantoon).

Sudenpentuja, käsirasvaa, toppahousuja ja donitsiövereitä. Niistä on lyhytelokuva tehty.

21 Hel

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, sillä allekirjoittaneen kiire on viimeiset pari viikkoa ollut hermeettinen. Olen mm. viettänyt paljon aikaa keskimäärin -27 asteen pakkasessa ja testaillut kuinka moneen vaatekertaan voi verhoutua liikkumiskykyä menettämättä, moottorisahaillut mäntypölkyistä fallistisia susiveistoksia, muotoillut cernit-massasta pikkupeniksiä, raahaillut peräkärryä pitkin pihoja ja istunut supersympaattisen ladan syleilyssä. Lisäksi olen saavuttanut morfaavissa sormenjäljissäni talven kuivuudesta johtuvan vertavuotavan asteen, syönyt taas liikaa Arnold’sin donitseja (kaksi vuodessa on liikaa) ja pukeutunut stunttiroolissa täysbeigeen asuun, mikä oli yllättävän kammottavaa. On se jännä että joku väri voi tuntua päällä siltä, että se imee kantajastaan oman identiteetin ja luovuuden. Beigepäivän loppupäässä olin lähes varma siitä, että olen kristillisdemokraattien kansanedustajaehdokas, asunnonvälittäjä Riihimäeltä, joka seurustelee vaaleanpunaisiin kauluspaitoihin pukeutuvan sjoitusneuvojan kanssa, kuuntelee Suvi Teräsniskaa ja pitää lempielokuvanaan Notting Hilliä.

Kyseessä ei ollut (tällä kertaa) hermoromahdus tai tekotaiteellinen retriitti, vaan Sulo-työnimellä kulkevan lyhytelokuvan kuvaukset, missä olin mukana rekvisitöörinä. Rakkaassa opinahjossani TTVO:lla olen päässyt mukaan varsin mieleenpainuviin lyhäreihin ja projekteihin, ja kauhulla odotan pian koittavaa koulun jälkeistä aikaa. Tuo tulevaisuus tullessaan mitä hyvänsä, todennäköisyys löytää itsensä salaattifarmilta, hylätystä mielisairaalasta keskellä yötä, lumivuorten tukahduttamasta metsästä (myös keskellä yötä) tahi soihtujen valaisemasta metsästä (toki keskellä yötä) pienenee aika varmasti. Mutta vaikka medianomin paperit tulleekin kouraan, ei projekteiden tekeminen kouluun lopu! Muistakaahan kollegat ja kylänmiehet, mis työ tarviitte hyvää tyyppiä kuvauksiin, täs teil on sellanen. Parhaani ainakin teen ja lähden mielelläni tekemään kaikkea kivaa ja kummallista.

Suloa kuvattiin pitkin Pirkanmaata pitkälti ulkoilmoissa, myös Nurmijärven Palojoella piipahdettiin parina päivänä. Tuppaan olemaan äärimmäisen palelevaa sorttia, enkä ihan ymmärrä miten selvisin kuvauksista elossa tai suuremmin vittuuntumatta, mutta niin vain kävi. Kuvauksissa oli erikivaa, projektityö on parasta ja kaikkea on mukavaa tehdä kun ympärillä on toimiva työryhmä. Kiitos siis Sulolaiset ja maailman herttaisin Lada, oli ihan huisia! Toukokuista ensi-iltaa odotellessa! Jatko-osa kuvataan kesällä, eiksjee?

Suuri osa lavastusveistoksista lainattiin taiteilija Veikko Räsäseltä. Meitin veistokset kun ei näyttänyt ihan tältä...

Kuvausolosuhteet olivat kieltämättä komeat, vaan eivät erityisen inhimilliset.

Sulon roolissa Kai Lehtinen.

Venlan roolissa Jaana Joensuu.

Leffan pääkolmikko; Sulo, Venla ja Lada.

Tauolla Längelmäveden rannalla.

Leffaan tekemäni rekvisiittakillutin ja ohjaaja-käsikirjoittaja Aino Suni.

Lada ja Sulo.

Valomiehet tekivät setissä kung-fu-performanssin.

Setissä viimeisenä virallisena kuvauspäivänä.

Kaupunki joka ei nuku koskaan, tarvitsee lepoa

15 Mar

Sanonta siitä, että New York ei nuku koskaan, on harvinaisen totta. New York ei muutenkaan lepää tai rauhoitu, pysähdy nauttimaan auringosta, makaa sohvalla telkkaria katsomassa tai lue runoja kahvilassa. Tämä on asia, joka kaupungista näkyy ja tuntuu parhaiten, ja josta olen eniten keskustellut paikallisten kanssa, joten siitä on nyt vähän löpistävä.

Alli Haapasalon kirjoittamassa Mondon New York -kirjassa kerrotaan jo ensimmäisillä sivuilla, että perinteisesti New Yorkiin tullaan nauttimaan sen monikulttuurisesta ilmapiiristä, mutta päädytään tekemään 12-tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa, ja joudutaan muuttamaan muutaman vuoden jälkeen muualle, kun kaupunki yksinkertaisesti polttaa asukkaansa loppuun. Niinpä.
Tämä on näkynyt jo useassa työpaikassa, sekä omassani, että monien uusien tuttavuuksien duuneissa. Taannoin tapasin viikon sisään kaksi (mitenkään toisiinsa liitymätöntä) ihmistä, jotka olivat työskennelleet New Yorkissa muutamia vuosia, ottaneet loparit työstään ja ovat muuttamassa Eurooppaan, kun omppulan tahtia ei yksinkertaisesti jaksa enää. Surullisin tapaus on ollut eräässä iltaravintelissa tapaamani 38-vuotias arkkitehtimies, joka kertoi tekevänsä töitä vähintään 12 tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa, joka ainoa viikko. Koska mies työskentelee freelancerinä, mitään lomia hän ei pidä koskaan (firmoissa lomia kertyy huikeat kaksi viikkoa vuodessa). Heppu kertoi, ettei ole deittaillut aikoihin, ja on täysin luopunut kaikista perheenperustamishaaveista yms., koska ei ole aikaa edes tavata ketään, puhumattakaan seurustelusta. Kysyin mieheltä onko hän onnellinen ja onko raha sen kaiken arvoista. Mies vastasi newyorkilaisen rehellisesti; ”En tienaa lähellekään sitä mitä tällä tahdilla pitäisi, enkä ole oikeastaan onnellinen näin. En vaan osaa tehdä enää mitään muutakaan kuin töitä.”

Myönnän itse ajautuneeni enemmän tai vähemmän nykiläiseen tahtiin, pitkälti johtuen myös rajallisesta ajastani täällä. Pakko mennä, tehdä, nähdä, kokea, tutustua uusiin ihmisiin, käydä uusissa paikoissa, kokeilla uusia juttuja, nähdä uusia keikkoja, pakkopakkopakko! Jos vaadin itseltäni normaalistikin paljon, Nykissä vaadin pitkälti liikaa. Tästä johtuen olen paikoittain ollut aikamoisen poikki, mutta olen sen avoimesti täkäläisille myöntänytkin. Juttelin asiasta työkaverini kanssa, joka oli äärimmäisen iloinen kun sanoin, että New Yorkin hektisyys on onnistunut paikoittain väsyttämään meikäläisen. Hän totesi asiaan ”Mahtavaa että sanot noin! Kaikki nykiläisetkin ovat väsyneitä, mutta ei kukaan uskalla myöntää sitä. ” Totesin keskustelussa myös, että newyorkilaiset ovat väsyneitä, koska haluavat tehdä koko ajan kaiken, suomalaiset ovat tähän aikaan vuodesta väsyneitä, koska heillä ei ole kaamoksessa energiaa tehdä mitään. Juttukaverin kommentti asiaan oli ”Kuulostaa ihanalta! Olla väsynyt tekemättä mitään.”

Olen käynyt pitkiä keskusteluja myös suomalaisesta saunakulttuurista, joka tuntuu aiheuttavan aika paljon hämmennystä täkäläisissä. Yleisin kysymys on ”Mitä siellä tehdään?”. Perinteisen löylyttelyn lisäksi kerron aina, että sauna on suomalaiselle myös tärkeä henkinen paikka, siellä voi jutella syvällisiä saunakaverin kanssa (tähän väliin kerron tietysti mahtavasta Miesten vuorosta) tai istua vaan yksin ajattelemassa maailman menoa. Myös tämä on herättänyt suurta ihastusta monissa. Useampi on jo kommentoinut, että kuulostaa ihanalta, mutta niin absurdilta; ei New Yorkissa kukaan istu alas ajattelemaan. Jos haluaa ajatella, pitää mennä pois kaupungista. Erilaisia kirjoitustöitä tekevä juttukaverini kertoi, että jos hän haluaa rauhaa ja tilaa kirjoittaa, hän lähtee junalla Upstaten alueelle, eli New Yorkin osavaltion yläosan pikkukaupunkeihin, vapaasti suomennettuna maaseudulle. Vasta siellä on tilaa ajatuksille.

Hektisyydestä kertoo myös europpalaishenkisen kahvilakulttuurin puute. Olen yrittänyt etsiä esimerkiksi tampereen Telakka- tai Café Europa -tyyppistä kahvilaa New Yorkista; mukavaa, sympaattista paikkaa missä voisi istua kaikessa rauhassa juomassa teetä ja lukemassa kirjaa, mutta ei niitä oikein ole. Kahvit Manhattanilla ostetaan kahvilakulttuurin Mäkkäristä, eli Starbucksista, mutta harva niitä jää kahvilaan litkimään. Kaikki myydään valmiiksi pahvimukeihin, sumpit juodaan kadulla kun hölkätään kiireisenä seuraavaan paikkaan missä pitäisi olla jo. Olen kysynyt muistaakseni kolmelta paikalliselta, tietäisikö hän mukavaa kahvilaa, missä voisi vaikka juoda teetä ja lukea. Jokainen heistä on vastannut ”Ei New Yorkissa istuta alas juomaan teetä ja lukemaan kirjaa.” Sympaattisia ja rauhallisen oloisia baareja kyllä piisaa, mutta jos sellaiseen menen tuntikausiksi lukemaan teekupin äärelle, minua tullaan kuulemma pitämään vähän outona. Olen myös törmännyt baareihin joissa ei myydä esimerkiksi kahvia tai kaakaota ollenkaan.

Viime viikolla julkaistiin tutkimus, jonka mukaan New York on USA:n stressaavin kaupunki, mikä on epäilemättä totta. Ironista sinänsä, että pari viikkoa sitten julkaistiin vuosittain tehtävä tutkimus, jonka mukaan newyorkilaiset rakastavat tänäkin vuonna kotikaupunkiaan syvästi ja tuntevat suurta kotiseutuylpeyttä. Epäilemättä totta sekin. New York on täysin omaa luokkaansa. Kaupunki, jota kohtaan tunnetaan intensiivisen syvää rakkautta, mutta joka polttaa loppuun. Senkään jälkeen sitä ei voi kuin rakastaa.