Tämä viikko ei ole ollut niitä parhaimpia. Enemmän tai vähemmän Haistakaa ite -postauksen johdosta viikko on saavuttanut eeppisiä Murphyn laki -mittasuhteita, mutta onneksi on Mari Perankoski. Nainen roastasi Timo Soinia niin hillittömällä otteella Krissen vaaligrillin persu-jaksossa, että sai lähestulkoon tippumaan sohvalta.

Yhdelle kommentille hajosin niin täysin, että pitääpä jakaa se täällä:
”Perussuomalaisen kauhuskenaario on se, että homoseksuaali maahanmuuttaja maalaa impressionistisen taulun, joka esittää naispappia jolle tehdään aborttia toisella kotimaisella.” Buhahahaaa!

Keskusta-jaksossa Kaisa Pylkkänenkin onnistui kyllä hyvin muistuttamaan muutaman puolueen perusperiaatteista.
”Kokoomus haluaa köyhien rahat rikkaille, demarit haluaa rikkaiden rahat köyhille, perussuomalaiset haluaa rakentaa uudelleen 30-luvun Saksan, mutta mitä hittoa Keskusta halua?”
No niinPÄ. Ei kai sitä kukaan tiedä.

Persut nyt toki saavat nauramaan muutenkin yllättävän usein. Varsinkin nyt kun vaalipäivä lähenee, tuntuu, että se puolue vaan pönttöytyy. Huvittavaa seurata kuinka jopa ulkomainen media on kauhistellut Finns for Dummiesin, öö, eikun siis True Finnsien nousua. Sunnuntaista tulee kyllä jännä päivä…

Pakko heittää loppuun vielä yksi Perankosken loistava Soini-vitsi:
Montako Timo Soinia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu? Ei aavistustakaan, mutta se on varma, että EU se on hajottanut.

Olipa kerran leppoisa sunnuntai-illan kooma. Hengailimme sohvalle ja katsoimme telkkarista aivoja nollaavaa Idolsia. No se vaan tuli sieltä, eikä jaksanut kääntää kanavaakaan. Siellä nuoret Idols-skabaajat lauloivat Katri Helenan kanssa iskelmää. Kysymykset miksi, mitä helvettiä, ja kuka tätä haluaa nähdä, saatikka kuulla, pyörivät päässä aktiivisesti.
Kirosin ensin hetken aikaa, että mitä helkkarin aikakautta tässä eletään, Katri-Helena oli old school jo kasarilla, MIKSI moinen vanha rouva buukataan esiintymään ohjelmaan, jossa haetaan 2010-luvun POP-idolia? Miksi kokelaat pakotetaan laulamaan iskelmää, mitä heistä kukaan tuskin haluaisi oikeasti laulaa? Eikä ruudun toisella puolella olevat, keski-iältään todennäköisesti noin 13-vuotiaat fanit, haluaisi kuulla.

Eniveis, Toni totesi kuullessaan Martin laulavan Kirkaa, jotta ”kyllä mäkin Kirkaa vetäisin, jos jotain olis pakko”. Riettaasta kieliasustaan huolimatta Toni tarkoitti sitä, että pakon edessä laulaisi itsekin Kirkaa, jos jossain rinnakkaistodellisuudessa sellainen sairas tilanne tulisi eteen. Tästä inspiroituneena aloin itsekin miettiä lähes aivoja syrjäyttävää mindfuck-ajatusta. Jos meikäläinen rynnäkkökiväärillä uhaten (sitä se vähintään vaatisi) pakotettaisiin esittämään kotimaista iskelmää jossain, minkä biisin valitsisin?

Ajatus on pelottava ja hiton vaikea. Kaikki minut tuntevat tietänevät, että iskelmä on se yksi ainoa musiikkigenre maailmassa, mitä voin käsi sydämelläni sanoa vihaavani. Pahoittelut genren tykkääjille, mutta en voi väittää edes vähän sietäväni iskelmää, koska en siedä. En pysty, en kestä, en voi sulattaa sitä.
Olen erityisesti vuosikausia hajoillut legendaaristen klassikkobiisien suomenkielisiin käännösversioihin. Miten joku kehtaa tehdä vaikkapa sellaisen pikkubändin kuin The Beatlesin biisistä suomenkielisen version, ja sitten esittää sitä enemmän tai vähemmän omanaan? Tiedän että se kuuluu iskelmän perinteeseen, mutta se on kamalaa. Raiskausta. Puhdasta vääryyttä. Pitkälti pelkkää vesikidutusta.

Olisiko se nyt ollut niin huono idea soittaa 60-luvun suomalaisille alkuperäistä versiota vaikkapa The Animalsien Don’t Let Me Be Misunderstoodista Lasse Mårtensonin Et kai ymmärrä minua väärin -version sijaan. Miettikää nyt, alkuperäiset sanat menevät näin: ”I’m just a soul whose intentions are good”, Lassen ”Oonhan vain mies joll’ on ymmällä pää-ä-ää.” Ja tässä on kyseessä sama mies joka kirjoitti Myrskyluodon Maijan! Lasse, miksi teit sen? MIKSI? The Mamas & The Papasin upeasta California Dreamin’ista tuli Tapani Kansan suussa Kalajoen hiekat ja CCR:n Proud Marysta Svengi-Mary. Yksi maailmanhistorian suurimpia rikoksia musiikkia ja ihmisyyttä vastaan on Fredin kappale Muukalainen David Bowien Starmanista. Onhan Hectorkin Bowieta kääntänyt, mutta sen voin antaa vähän paremmin anteeksi, vaikka vuosien työn anteeksianto vaatikin. Mutta että Vexi Salmi uudelleensanoitti Bowien upeaan Starmaniin esimerkiksi tällaisen rivin; ”Mä pientä iltapalaa juuri tein, hou hou.” Että ihan iltapalaa, kiva.

Eikä biisien kääntäminen toki 60- 70-luvuille jäänyt. Kasarilla tuli Einin uskomaton äänihirviö Olen neitsyt Madonnan Like a Virginista, jonka sanat vetävät ääliömäisyydessään vertoja jopa Vexi Salmelle. Alkuperäinen rivi ”I was beat incomplete” kääntyi muotoon ”Olin niin, olin näin.” Voi hyvänen aika, olisit nyt ollut vaan hiljaa. Kasarilla tuli myös Katri-Helenan versio Randy Crawfordin Almazista, joka tekee sellaista peppuraiskausta alkuperäiselle, että tuli melkein tippa silmään kun kuulin KH:n version kipaleesta. Eikä siis onnen kyyneleet. Vuonna 2003 ilmestyi mahdollisesti 2000-luvun hirvittävin kappale, Antti Huovilan Mä haluun toimintaa, joka on käännös Elviksen A Little Less Conversationista. En viitsi edes sanoa tästä mitään.

Joten, mitä iskelmää minä laulaisin, jos olisi IHAN pakko? Noh, suomenkielisestä iskelmään taipuvasta genrestä löytyy jotain ihan mielenkiintoisia biisejä, onhan sillä Hectorillakin esimerkiksi vaikka mitä loistavaa. Mutta ehkäpä sitä ei voi laskea, mies on kuitenkin vakavasti otettava artisti. Myös Leevi and the Leavingisilla on hyviä sanoituksia, mutta ei sitäkään ihan tyylipuhtaaksi iskelmäksi voi sanoa. Lukiossa olin mukana Maarit Hurmerinnan biiseihin perustuvassa Siivet Saan -musikaalissa, minkä peruilta pidän sellaisista Maaritin biiseistä kuin Tulitikku ja Neito ja ylioppilas, mutta Maarit on aivan liian souliin taipuvaista perinteiseksi iskelmäksi. Ankillakin on mielenkiintoisia, paikoittain kantaaottavampia biisejä, mutta myös Ankin parhaat vedot ovat käännöksiä, joten niitä ei voi laskea. Oikein vanhan liiton iskelmät ovat omassa lajissaan myös ihan toimivia, koska niissä tosissaan kuuluu sen ajan henki ja tunnelma. Esimerkiksi Annikki Tähdellä ja Tapio Rautavaaralla on hienot kipaleensa, mutta päätin jättää erittäin perinteisen, vanhan iskelmän tämän pohdinnan ulkopuolelle.

Kun nyt tätä aihetta lähestytään, mennään sinne syvimpiin pimeyksiin; sinne Katri Helenan, Kari Tapion, Paula Koivuniemen ja Yölinnun maille, sinne minne kukaan vähääkään katu-uskottava Olavi Virta, Laila Kinnunen tai Rauli Badding Somerjoki ei yllä.

Voin kertoa, että tein pitkään töitä löytääkseni vastauksen tähän aivoja raastavaan kysymykseen. Kahlasin läpi Finnhits-soittolistoja ja Wikipedia-sivuja perinteisistä iskelmäartisteista, ja lopputuloksena päädyin allaolevaan klassikkoon, vaikka kuinka yritin jotain katu-uskottavampaa löytää. En tiedä miksi, en tiedä missä olen biisin edes kuullut, mutta tämä se olisi. Hävettääkö valita omaksi iskelmäbiisiksi Mikko Alataloa? Totta munassa, mutta nyt on oltava rehellinen. Jos rynnäkkökiväärillä uhattaisiin, laulaisin julkisesti Mikko Alataloa.

Olen viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana päässyt mukaan monenlaisiin tv- ja elokuvakuvauksiin, ennen kaikkea töihin, mutta myös avustajaksi ja yleisöksi. Halusin ehdottomasti änkeä itseni jonkinsortin kuvauksiin myös jenkkilässä, ja nähdä miten isossa maailmassa telkkaria tai leffaa tehdään. Päädyin viime perjantaina erittäin ex tempore -hengessä mukaan Paula Abdulin uuden tanssiohjelman Live to Dance -kuvauksiin studioyleisöksi, ja olipahan ikimuistoiset kuvaukset! Eikä ihan täysin hyvässä mielessä.

Käyn täällä tanssitunneilla Broadway Dance Centerillä, ja huomasin torstai-iltana Facebookissa, että BDC etsii viime tipan yleisöä perjantaiksi Live to Dancen kuvauksiin. Minulla sattui olemaan perjantaina vapaapäivä, ja ajattelin että tässäpä näitä yllättäviä mahdollisuuksia ikimuistoisiin kokemuksiin, joihin New Yorkissa pitää tarttua. Perjantaina starttasimme tuotantoyhtiön tarjoamalla keltaisella koulubussikyydillä BDC:ltä kahden jäljestä kohti Jersey Cityä, missä kuvaukset pidettiin. Saavuimme paikalle vähän kolmen jäljestä, jolloin kuvausten piti alkaa. Vaan eivätpä alkaneet.

Jostain täydellisen älyvapaasta syystä kuvauksia ei pidetty tv-studiossa tai edes varsinaisesti sisätiloissa, vaan jonnekin Jersey Cityn metsien ja puistojen keskelle, Hudsonin rantaan, oli rakennettu kupolin muotoinen iso teltta, missä kuvaukset pidettiin. Tietääkseni kupolia ei sinänsä kuvattu mitenkään, ja sisäpuolella tila näytti ihan tavalliselta tv-studiolta. Puistoalueella oli läjäpäin kuorma-autoja, asuntoautoja ja muita telttoja täynnä tekniikkaa, ja yhdessä pienemmässä teltassa kuvattiin insertteja esiintyvistä tanssijoista. Kyseiselle alueelle ei kuitenkaan yleisöä päästetty, vaan odottelimme kuvausten alkua puiston reunassa tyhjällä parkkipaikalla, hyvin pitkälti keskellä ei mitään. Toisin kuin meille kerrottiin, kolmelta ei tosiaan päästy kuvaamaan, mutta ei meitä millään lisäinfollakaan valaistu. Hetken pihalla paleltuamme (syksyinen päivä meren rannassa oli varsin kylmä ja tuulinen), menimme takaisin bussiin odottamaan. Meni tunti. Meni toinen. Meni reippaasti kolmas. Alkoi tulla pimeää ja kylmempää. Meillä oli sentään bussi, mutta pihalla oli kymmeniä ihmisiä, jotka tuotantoyhtiö oli kiikuttanut jostain yleisöksi, mutta lähettänyt sitten kyydin pois. Puoli kuuden aikoihin BDC:n ryhmänvetäjä tajusi pyytää ulkona hytiseviä ihmisiä meikäläisten bussiin lämmittelemään. Yleisössä alkoi olla aika kettuuntunut tunnelma, jota tuotantoyhtiö sitten ”helpotti” tuomalla meille naposteltavaa, jota olimme pyytäneet noin 2,5, tuntia. Naposteltavat olivat pieniä suklaapatukoita ja sipsipusseja. Ei juuri lämmittänyt sydäntä eikä vatsaa.

Huikein tilanne tuli kun pyysimme voisiko paleleva yleisö saada kahvia. Ei voi, koska saattaisimme polttaa itsemme kahvilla ja haastaa tuotantoyhtiön oikeuteen. Mitä juma****!!! Että ihmisiä voi ihan surutta seisottaa jossain hevonpyllyssä palelemassa meren rannassa viisi tuntia ilman minkäänlaista pelkoa valituksista, mutta kahvia ei voi tarjota ettei tule oikeusjuttuja!?!?! Tiedän että täällä ihmiset tuppaavat haastamaan toisiaan oikeuteen tyhmimmistäkin kinoista, mutta koittaisivat nyt herranen aika hankkia jotain järjen hiventa tuohon touhuun.

Seitsemän jälkestä (4 tuntia myöhässä) meidät vihdoinkin talutettiin kupoliteltalle, jossa meitä varan vuoksi heiteltiin epämääräisiin jonoihin, seisotettiin vähän lisää ja käytiin läpi laukkuja. Antelias tuotantoyhtiö oli ystävällisesti myös hommannut meille ruokaa, mitä lupasi odottamisen seurauksena tarjota. Lämpimäksi ateriaksi luvattu sapuska oli puolikas subi, mitä sitäkin saatiin jonottaa totaalisen epäorganisoidusti muutamassa eri jonossa ja ahtaa naamaan alle minuutissa, koska telttaan ei saa tulla muruja.

Kello alkoi olla kahdeksan kun pääsimme sisään kupolitelttaan (alunperin meille sanottiin, että pääsemme kahdesalta pois), missä meitä viihdytti ei-niin-hauska yleisönlämmittelijä-koomikko ja jatkuvasti lavaa ympäröiviin naruihin kaatuileva työryhmä. Hetken löpistyään koomikko uskalsi tunnustaa, ettemme pääse vieläkään kuvaamaan, koska Paula ei ole vielä valmis. Tarttee laittaa tukkaa.

Sitten vähän odoteltiin. Puoli kymmenen jälkeen (6,5 tuntia myöhässä) aloitettiin, uskomatonta kyllä, kuvaamaan! Kyseinen ohjelma, Live to Dance, on käsittääkseni käytännössä tanssin Idols, joten tanssijat esiintyvät kolmipäiselle tuomaristolle (Paula Abdul, joku misukka Pussycat Dollseista ja joku koreografi-miekkonen), ja tuomarit sitten antavat kommentteja ja lähettävät joko jatkoon tai kotiin. Loppupeleissä kuvaukset etenivät erittäin hitaasti, joten katsoimme kaksi tanssiesitystä ja tuomarointia, ja päätimme poistua paikalta. Hankaloittaa varmasti kuvaamista kun yhtäkkiä noin kolmasosa yleisöstä tyhjenee, mutta ei oikeastaan liikuta tippaakaan tuollaisen kohtelun jälkeen. Eniten koko touhussa vitutti se, että kukaan ei missään vaiheessa pyytänyt anteeksi tai vaikuttanut olevan asiasta mitenkään pahoillaan. Lämmitteljä-koomikko vain totesi ”Tää on tämmöistä, näin tv:tä tehdään”.

Ei muuten tehdä ainakaan Suomessa. Yllätyksiä tulee aina, aikataulut kusee ja avustajat joutuvat odottamaan, mutta yksissäkään kuvauksissa missä itse olen ollut, ei koskaan, ikinä, missään tilanteessa, seisotettaisi ihmisiä hyisessä merituulessa jäätymässä seitsemää tuntia, ilman kahvia, ilman sisätilaa ja ilman vilpitöntä anteeksipyyntöä.

Jotain hyvää kuitenkin reissussa oli. Kun istuu yhden päivän koulubussissa parkkipaikalla, tulee tutustuttua ihmisiin; kävin varsin mielenkiintoisia keskusteluja erityisesti argentiinalaisen Juánan, tsekkiläisen Petr’n ja amerikkalaisen Cameran kanssa. Camerasta on kerrottava myöhemmin lisää, sillä 17-vuotias tyttö valotti meikäläiselle amerikkalaista koulutusjärjestelmää tavalla joka sai tosissaan arvostamaan omaa koulutusta. Uskomattoman elämänmyönteinen Petr taas on mies, joka on perustanut elämänsä sen ympärille, että tekee aina välillä hetken jotain hyväpalkkaista työtä (finanssialaa tai muuta pikku puuhastelua), että voi sen jälkeen ottaa välivuoden ja vain tanssia jossain päin maailmaa. Saattaa olla maailman paras asenne elämään. Toisekseen, koko päivä oli niin absurdi ja tragikoominen, että kokemus jää varmasti mieleen yhtenä oudoimpana päivänä New Yorkissa. Niin kuin sanoin Petr’lle kun juoksimme kuvauksista pilkkopimeän ja kylmän puiston läpi bussiin, olipahan ainakin päivä mitä en unohda koskaan.