Parisen viikkoa sitten ”Tampereen nillittävin, katkerin ja mauttomin keskitason taidekollektiivi” Savage Streets teki taas yhtään liiottelematta elokuvahistoriaa, jo syntyessään kulttiteoksen ja yhden kotimaisen elokuvan tulevista kulmakivistä, kun osallistuimme Uneton48-kilpailuun ja tuotimme yhden viikonlopuna aikana upean teoksemme Hovissaan Tampere-talon alla hän odottaa uneksien.

Valitettavasti Unettoman tuomareille oli iskenyt tänä vuonna jonkinlainen kollektiivinen aivohalvaus ja kisan paras leffa jätettiin finaalin ulkopuolelle, mutta väliäkö hällä, ei kadun kuninkaat mitään palkintoja tarvi! Meitit jyrää muutenkin, se nyt on selvää.

Onni onnettomuudessa: koska emme ole finaalissa, saamme jakaa tätä mestariteosta kaikelle kansalle jo nyt! Liekö se ollutkin tuomariston syynä, halusivat vaan antaa uvniversumille mahdollisuuden Seppoon välittömästi. Saamanne pitää tuomaristo ja universumi, olkaat hyvät:

Hovissaan Tampere-talon alla hän odottaa uneksien (2013) from Savage Streets on Vimeo.

Siitä se taas lähti. Perjantaiyön valkoinen kangas.

Savuavaa hanuria tekemässä.

Lydia keskittyy setissä.

Samaan aikaan muilla oli kiire askarrella foliotähtiä ja Facebookata. Tonilla oli kiire syödä pähkinöitä.

Tähtitenava Lydia Koskimies ja tanssivat tähdet.

Mitä se Lounatuuli nauraa?

Seppo avaa oven.

Saunominen kuuluu lauantaiyöhön.

Sunnuntaiaamuna kuu ja aurinko ovat yhdessä taivaalla (aurinko toisella puolella taloa).

Pari tunnin levon jälkeen (sori me nukuttiin taas pommiin), oli aika jälkityöpalaverin.

Seppo tietää.

SEPPO TIETÄÄ.

Leikkauspöydällä.

Onnelliset leikkaajat on parhaat leikkaajat.

Lopuksi N. Nuli Justice haluaa tässä avoimesti kiittää rakkaita savageleisia, olette maailman parhaita tyyppejä ja elämäni helmiä, enkä voisi kuvitella mitään hauskempaa kuin tehdä leffoja maailman parhaiden ystävien kanssa. Vaikka unettomat, kahden päivän leffarykäisyt ovat melkoisen raskaita ja sananmukaisesti unettomia viikonloppuja, ne ovat kertakaikkiaan ihan super-hauskoja ja palkitsevia kokemuksia. Kun Unettoman jälkeen romahdin sänkyyn sunnuntaiyönä ja silmissä vilisi liian nopeasti sulavat jääpalat, foliotähdet ja karjalanpiirakat, muistan mumisseeni itsekseni ”Jee, paras viikonloppu, parhaat tyypit, mahtava leffa. Oon niin onnellinen.” Ja siitähän tässä on oikeasti kysymys.

Enpä olisi joitain vuosia sitten uskonut, että joku päivä hullaannun supermalliposeerauksiin ja catwalk-esiintymiseen pohjaavaan voguing-tanssiin. Muutama vuosi, muutama näytetunti ja viime viikolla kolmen päivän aikana tanssittu voguing-tiiviskurssi Suomen huippujen Anneli Kannisen ja Sanaz Hassanin opissa myöhemmin olen totaalisen hurahtanut.

Tarkemmin kerrottuna voguing syntyi 60-luvun mustien ja latinoiden drag queenien keimailusta ja New Yorkin LGBT-yhteisön halusta imitoida asenteellisten supermallien poseerauksia ja catwalk-keimailua. Sen jälkeen laji on hakenut inspiraatiota mm. akrobatiasta, joogasta ja kymmenistä muista tanssilajeista. Tärkein elementti vogauksessa kuitenkin on mieletön asenne ja oma tyyli. Voguen alalajeista old waysta, new waysta ja femmestä ehdoton lempparini femme on erityisen bad ass -asenteellista. Parhaiten näyttävän tanssin voi luonnehtia asenteella ”I AM the baddest and hottest bitch in town and you other bitches, you going DOOOOWN [snap]”. (Ajatelkaa snapin tilalle se näyttävä sorminapsautus mitä drag queenit ja pelottavat mustat naiset tekee, se on snap.)

Voguessa on erityisen hauskaa samat asiat kuin toisessa lempparissani, teatteritanssissa: rooleilla leikkiminen. Missä toisessa lajissa saa ensin leikkiä super-naisellista ja keimailevaa naista (mitä en normaalisti ole), maskuliinista äijää tai tyylikästä miesmallia catwalkilla (mitä en myöskään ole) tai röyhkeää drag queen -diivaa (VOISIN OLLAKIN)? Tunneilla on mahtavaa myös se, että ne eivät ole täynnä nuoria ja nättejä tanssijatyttöjä niin kuin voisi luulla, vaan tunneilla käy myös miehiä (suuri osa maaiman parhaista voguaajista on miehiä) ja vanhempiakin rouvia, kaikista kokoluokista – ja kaikilla on yhtä kova asenne ja itsetunto. Ette kuule uskokaan millaisia diivoja suomalaisista miehistä kuoriutuu kun ne laitetaan voguing-tunnille ja sanotaan, että kuvittele käveleväsi catwalkilla korkokengät jalassa.

Suurelle yleisölle voguing on tunnetuin Madonnan Vogue-videosta, mutta ei mitään Madonna ole keksinyt, nappasi vaan tanssin New Yorkin klubeilta ja pisti kaupallistaen. Hienosta videosta näkee kyllä hyvin lajin perusjuttuja ja tyylikkäitä poseja, alta saa katsoa jos kiinnostaa.

Tämä taas on about upeinta voguingia mitä oon ikinä nähnyt. Aivan järjettömän tiukkaa liikettä, huikea koreografia ja huimaavan röyhkeä asenne. Huh.

Voi että mikä onni: kaksi tanssirakastani, contemporary jazz ja teatteritanssi, saivat uuden perheenjäsenen. Voi kunpa voguing yleistyisi Suomessa äkkiä ja mahdollisimman laajasti. Meillä tarvitaan lisää diivoja.

Normaalisti ei ole tapana laittaa tänne omasta naamasta kuvia, mutta koska tämä on vogue-postaus, kuuluu asiaan.

Tässä on yksi vaikuttavimpia musiikkivideoita mitä olen nähnyt aikoihin. Tavallaan tyylilleen uskollisen tyyppillistä, mutta niin tyylikästä. Voisin asua tällaisella kuvakielessä.

Hiljaiseksi vetää. Ja kananlihalle.

Saan tästä videosta sen saman fiiliksen mitä joskus pienenä kouluikäisenä kultaisella 90-luvulla kun musiikkivideotaidetta vielä oli olemassa; haluan tehdä isona musiikkivideoita. Ajatus hautautui musiikkivideoiden tason laskun myötä, mutta tämän teoksen jälkeen pikku-Niinan nuoruuden haave nosti uinunutta päätään. Joku päivä vielä ohjaan sen musavideon minkä olen jo päässäni useita kertoja ohjannut.

Eikä muuten haittaa sekään, että videon lisäksi biisi on hillittömän hieno ja huomenna saan levyllisen uunituoretta Markia kaupasta kotiin. Sitten ei tarvi odotella kun reilu pari viikkoa niin mies bändeineen on nähtävissä Helsingin The Circuksessa. Suosittelen aika vahvasti olemaan paikalla.

On taas aika kesäkuvapostauksen. Tällä kertaan laitan esille Tampereen katutaidetta vaikkapa otsikolla Urbaani kaupunki ja katutaide. Totta puhuen olen kuvaillut näitä jo ikuisuus sitten, mutta en oo ehtinyt laittaa esille.

Loppupään kuvista pitää kertoa, että ne kuvaavat naapuripuistomme, elikkäs Asemanpuiston seiniä, jotka on koristeltu upeilla (ja laillisilla) graffititeoksilla. Taiteilija Tero Karvinen etsi graffititaiteilijat aitaa varten ympäri Suomea, Finnpark antoi luvan käyttää seiniään hommaa varten ja Tampereen Taidemuseo/Nykytaiteen museo tarjosi tarvikkeet. Ihan superia toimintaa urbaanin katutaiteen vahvistamiseksi, näitä lisää! Ei kukaan niitä rumia työmaaseiniä oikeasti halua katsella, ja keskustassa niitä on valitettavan paljon.

Muistukaahan kaikki osallistua Tampere Film Festivaleille! Legendaarisilla filmifesteillä tarjolla esimerkiksi tänään oman oppilaitokseni näytös Kino-TAMK, missä on näytillä koulumme viime vuoden parhaita tuotoksia.

Nähtävillä esimerkiksi tämä Nalle Mielosen elokuva, missä sain kunnian itsekin työskennellä:

Metsästysmaa – Teaser from Metsästysmaa on Vimeo.

Kino-TAMK:n jälkeen sopii iltasella saapua perinteisiin Filkkaribileisiin Klubille! Siellä hyvää musaa, zombeja ja loistavia ihmisiä. Muutenkin filkkareilta löytyy sunnuntaihin asti kaikkea jännää Freaky Horror Night -yönäytöksestä romanialaiseen ja kiinalaiseen elokuvaan, Chaplinin Nykyajan livesäestettyyn näytökseen, animaatioihin, ja tietysti mielenkiintoisiin kilpasarjoihin. Tulukee siis osingoille.

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, sillä allekirjoittaneen kiire on viimeiset pari viikkoa ollut hermeettinen. Olen mm. viettänyt paljon aikaa keskimäärin -27 asteen pakkasessa ja testaillut kuinka moneen vaatekertaan voi verhoutua liikkumiskykyä menettämättä, moottorisahaillut mäntypölkyistä fallistisia susiveistoksia, muotoillut cernit-massasta pikkupeniksiä, raahaillut peräkärryä pitkin pihoja ja istunut supersympaattisen ladan syleilyssä. Lisäksi olen saavuttanut morfaavissa sormenjäljissäni talven kuivuudesta johtuvan vertavuotavan asteen, syönyt taas liikaa Arnold’sin donitseja (kaksi vuodessa on liikaa) ja pukeutunut stunttiroolissa täysbeigeen asuun, mikä oli yllättävän kammottavaa. On se jännä että joku väri voi tuntua päällä siltä, että se imee kantajastaan oman identiteetin ja luovuuden. Beigepäivän loppupäässä olin lähes varma siitä, että olen kristillisdemokraattien kansanedustajaehdokas, asunnonvälittäjä Riihimäeltä, joka seurustelee vaaleanpunaisiin kauluspaitoihin pukeutuvan sjoitusneuvojan kanssa, kuuntelee Suvi Teräsniskaa ja pitää lempielokuvanaan Notting Hilliä.

Kyseessä ei ollut (tällä kertaa) hermoromahdus tai tekotaiteellinen retriitti, vaan Sulo-työnimellä kulkevan lyhytelokuvan kuvaukset, missä olin mukana rekvisitöörinä. Rakkaassa opinahjossani TTVO:lla olen päässyt mukaan varsin mieleenpainuviin lyhäreihin ja projekteihin, ja kauhulla odotan pian koittavaa koulun jälkeistä aikaa. Tuo tulevaisuus tullessaan mitä hyvänsä, todennäköisyys löytää itsensä salaattifarmilta, hylätystä mielisairaalasta keskellä yötä, lumivuorten tukahduttamasta metsästä (myös keskellä yötä) tahi soihtujen valaisemasta metsästä (toki keskellä yötä) pienenee aika varmasti. Mutta vaikka medianomin paperit tulleekin kouraan, ei projekteiden tekeminen kouluun lopu! Muistakaahan kollegat ja kylänmiehet, mis työ tarviitte hyvää tyyppiä kuvauksiin, täs teil on sellanen. Parhaani ainakin teen ja lähden mielelläni tekemään kaikkea kivaa ja kummallista.

Suloa kuvattiin pitkin Pirkanmaata pitkälti ulkoilmoissa, myös Nurmijärven Palojoella piipahdettiin parina päivänä. Tuppaan olemaan äärimmäisen palelevaa sorttia, enkä ihan ymmärrä miten selvisin kuvauksista elossa tai suuremmin vittuuntumatta, mutta niin vain kävi. Kuvauksissa oli erikivaa, projektityö on parasta ja kaikkea on mukavaa tehdä kun ympärillä on toimiva työryhmä. Kiitos siis Sulolaiset ja maailman herttaisin Lada, oli ihan huisia! Toukokuista ensi-iltaa odotellessa! Jatko-osa kuvataan kesällä, eiksjee?

Suuri osa lavastusveistoksista lainattiin taiteilija Veikko Räsäseltä. Meitin veistokset kun ei näyttänyt ihan tältä...

Kuvausolosuhteet olivat kieltämättä komeat, vaan eivät erityisen inhimilliset.

Sulon roolissa Kai Lehtinen.

Venlan roolissa Jaana Joensuu.

Leffan pääkolmikko; Sulo, Venla ja Lada.

Tauolla Längelmäveden rannalla.

Leffaan tekemäni rekvisiittakillutin ja ohjaaja-käsikirjoittaja Aino Suni.

Lada ja Sulo.

Valomiehet tekivät setissä kung-fu-performanssin.

Setissä viimeisenä virallisena kuvauspäivänä.

Kuten edellisestä bloggauksestani voi päätellä, mahtava New Yorkin matkani tuli päätökseen muutama viikko sitten ja nyt vaikutan taas kaukana Pohjolassa, toistaiseksi harmillisen kylmässä ja pimeässä Tampereen kaupungissa. New York -ikävä tuntuu kasvavan eksponentiaalisesti maahan satavan lumen kanssa. Tämmöisessä harmaassa lumimytäkässä tuntuu vaikealta muistaa, että kyllä se vuodenajoista paraskin (KESÄ!) sieltä taas joskus tulee…

Mutta vielä ei ole aika unohtaa New Yorkia, vaan ottaa katse taaksepäin ja listata muutamia omppulan hienoimpia ja erikoisimpia hetkiä. Tässä tulee!

Ihanin kaupunginosa: BROOKLYN

- Siinä missä Manhattan on pieni, hektinen, täyteentupattu ja kiireinen saari, Brooklyn on mantereelle sijoittuva iso kaupunginosa, missä ihmiset ovat huomattavasti leppoisempia ja tunnelma boheemimpaa. Brooklynista ei tosin voi puhua yhtenä kaupunginosana, sillä se pitää sisällään useita erilaisia asuinaluita ja tuhansia todella erilaisia ihmisiä. Ehdoton lempparini Brooklynista on Williamsburgin pohjoispuoli, joka myös hipstereiden mekkana tunnetaan. Kyllä, siellä on paljon niitä ruutupaitaisia indie-ihmisiä ja muita wannabe-cool-tyyppejä, mutta siellä on myös New Yorkin parhaat kuppilat, keikkapaikat, levykaupat ja paras second hand -kauppa Beacon’s Closet. Toki koleeta Williasmburgia syytetään tekotaiteellisuudesta, mutta minkäs sille voi että olo siellä on vaan niin kotoisa. Ympärillä nuoria muusikoita, taiteilijoita, elokuvantekijöitä ja kirjoittajia. Baareissa aina hyvää live-musaa, asunnot ja ravintolat rakennettu vanhoihin tehdashalleihiin ja elämä aina boheemisti rempallaan.
Jos haluaa hankkia oudon ja inasen ahdistavan NY-kokemuksen, voi käydä kävelemässä Williamsburgin eteläpuolella, missä asuu vain ja ainoastaan fundamentalistisia ortodoksijuutalaisia. Itse alueelle ekalla New Yorkin reissulla eksyneenä voin kertoa, että siellä tuntuu kuin olisi yhtäkkiä laskeutunut 1800-luvun amish-yhteisöön. Ihmiset ovat pukeutuneet perinteisiin ortodoksijuutalaisten asuihin, kaikki tekstit ovat hepreaksi, ja toisin kuin NY:ssa muuten, kukaan ei halua puhua sinulle ja katsoo sen näköisenä, että olisi parempi jos poistuisit aika nopsaan.

Kadunvarsimainos Brooklynissa. Parasta mainontaa aikoihin muuten.

Williasmburgin katuja. Jos haluaa todella halpoja levyjä, kannattaa tsekata Williamsburgin Pelastusarmeijan levylaarit. Tarjonta on hyvä ja hinnat minimaalisia.

Williamsburgin katutaidetta.

Sympaattisin baari: SURF BAR

- Myös lempparibaarini löytyy ei-niin-yllättävästi Williamsburgista. Kitchiin tiki-henkeen sisustettu ja hiekkalattialla varustettu baari tarjoilee maailman parhaat mojitot, erityisen mahtava on maljakon kokoisesta tuopista tarjoiltava frozen mojito (kannattaa pyytää vaikkei listalla lukisikaan). Suosittelen maistamaan myös itserakennettavaa tiramisua ja yucca (eli maniokki)-ranskalaisia. Jos multa kysytään, parhaat baarit ovat niitä joissa tarjoillaan myös ruokaa. Niin kuin monissa Brooklynin baareissa, Surf barissakin on valloittava sisäpihaterassi, missä voi notkua pitkälle lokakuuhun. Takapihaterassit/puutarhat ovatkin baarien tunnelmallisinta antia; pihan päälle kumartavissa isoissa puissa roikkuu vanhanaikaisia värivaloja, hyvä musiikki raikaa ja Manhattanin meteli on kaukana. Parasta.

Toni ja jäiset mojitot Surf Barissa. Myönnettäköön, että kuva on vuodelta 2009, mutta mojitot ovat edelleen yhtä huippuja.

BUBBLING UNDER: Maracuja Bar + Grill
Vanhaan liettualaiseen kenkätehtaaseen rakennetussa Maracujassa on samaa henkeä kuin Surf Barissa, vaikkei siellä hiekkaa tai surffilautoja olekaan. Ihana piilossa oleva terassi, loistava soittolista, rentoja ihmisiä ja herttainen tunnelma.

Huvittavin iskuyritys:

- New Yorkissa miehet tuppaavat olemaan lähestyvämpää sorttia kuin Suomessa, ihmiset kun ovat muutenkin avoimempia ja sosiaalisempia. Paras iskuyritys tapahtui ensimmäisinä viikkoinani metrossa, missä viereeni istahti kovan luokan parittajalta näyttävä, valkoiseen pukuun verhoutunut tumma herrasmies. Heppu heitti jonkun kliseisen avauksen, johon suhtauduin etäisen nihkeästi. Tyyppi huomasi nihkeilyni, ja kertoi syynsä flirttailuun: ”Olen oikeasti menossa yksiin bileisiin, ja yritän tässä pönkittää egoani ennen sitä. Tehdäänkö niin, että näyttelen pyytäväni sun puhelinnumeron, sä näyttelet antavasi sen, sitten mä leikin, että soitan sulle huomenna, ja sitten muka mentäisiin huomenna ulos?”
Naureskelin tyypin ehdotukselle, ja sanoin etten edes muista puhelinnumeroani, koska minulla on tuore prepaid (mikä oli ihan totta). Tähän kaveri kommentoi: ”Ei se mitään, keksit vaan jonkun numeron! Mulla on kännykästä akku loppukin, en vois edes ottaa sitä ylös.” Tähän väliin kaveri näytti sammunutta kännykkäänsä, joten suostuin naureskellen ehdotukseen. Löpisin päästäni pätkän numeroita, heppu leikki näppäilevänsä sammunutta puhelintaan, ja poistui seuraavalla pysäkillä metrosta. Ovella hyväntyylinen heppu huikkasi ”Jee, meni tosi hyvin! Nähdään sitten huomenna!”

Monipuolisin kulttuuritalo: BROOKLYN ACADEMY OF MUSIC

- New York on täynnä erilaisia kulttuuritaloja, joissa tarjotaan monipuolista kulttuuritarjontaa saman katon alla. Yksi suurimpia ja hands down parhaita taloja on Brooklyn Academy of Music, yleisemmin tunnettu nimellä BAM. Talossa tarjotaan mm. tuntemattomien, mutta erittäin lupaavien artistien keikkoja (yleensä ilmaiseksi), indie-leffoja ja mielenkiintoisia elokuvatapahtumia, tanssia, teatteria, taidetta ja oopperaa. Kaikessa tarjonnassa on yleensä moderni vivahdus, BAM:ssa näkee aina jotain erikoisempaa (ja näin ollen mielenkiintoisempaa if you ask me) kuin Manhattanin turistialueilla.

BAM ulkoa.

BAM Café sisältä, missä esitetään valtaosa keikoista ja stand upista.

Nautittavin ”olut”: MICHE

- Lukuisista yrityksistäni huolimatta en kykene juomaan olutta. Olen monasti yrittänyt opetella nauttimaan kuuluisaa ohramehua, mutta ei onnistu, se on yksinkertaisesti pahaa. Olut on maidon lisäksi aika lailla ainoa ”tavallinen” juoma, mitä en kykene juomaan. Pitäisi varmaan tarkistuttaa geeniperimä, kun ei suomalaisten suosituimmat nesteet mene alas ollenkaan… Mutta meksikolaiset ne osaavat tehdä oluestakin nannaa! Nautin toiseksiviimeisen illalliseni pomoni tarjoamana meksikolaisessa Mercadito-ravintolassa. Joimme aperitiiveiksi meksikolaisesta olutdrinkki micheladasta muokatut Miche-oluet. Juoma piti sisällään ananasta, limeä, siirappia, chiliä ja mausteita, pohjalla maistui oluen viljaisuus. Juuri se viljan maku on mielestäni yleensä ollut hirvittävä, mutta mausteilla ja hedelmillä maustettuna sehän toimii!

Miche Mercaditossa.

Hintalaatusuhteeltaan paras illallinen: VANESSA’S DUMPLINGS HOUSE

- Olen luonteeltani erittäin nuuka, joten meitsille parasta on ruoka, joka on maukkaan lisäksi edullista. Vanessa’s Dumplings  House Lower East Sidella ei ole vain edullinen, vaan aivan käsittämättömän edullinen. Söin kiinalaisella illallisella kahdeksan kasvis-dumplinginsia ja täytetyn kiinalaisen seesimileivän (välissä mm. tuoretta inkivääriä, yummmmmmy!) ja hintaa koko setille tuli yhteensä n. $4, eli reilut 3 €. Käsittämätöntä! Aasialaisessa ravintolassa tuntuu kuin olisi yhtäkkiä matkustanut Aasiaan; henkilökunta puhuu pääosin vain kiinaa, eikä New Yorkissa normaalisti voi tuohon hintaan syödä yhtään mitään. Pieni ja ulospäin vähän kämäisen näköinen paikka on varmaankin pitkälti hintalaatusuhteensa takia supersuosittu, joten kannattaa varautua jonottamiseen.

Tunnelmallisin julkinen kulkuväline: METRO

- Näin SubwayStories: Tales from the Underground -leffan ekan kerran joku yö telkkarista varmaan 10 vuotta sitten ja olin haltioissani. Leffa kertoo lyhytelokuvien muotoon rakennettuja tositarinoita New Yorkin metrosta. Suomessa ei juuri metrolla pääse ajelemaan (Helsingin metrossa olen ollut kerran), joten ulkomailla se on ainutlaatuista ajanvietettä. Elämä maan alla eroaa kadun vilskeestä täysin; metrotunneleissa ei voi juosta kiireellä ihmisten ohi, metrolaiturilla on aina kollektiivinen odottamisen tunnelma. Tunnelmaa lisää useilla asemilla esiintyvät muusikot, taiteilijat, tanssijat tai lopun ajan saarnaajat. Metrovaunuissa kiertää usein kodittomia kertomassa tarinoitaan ja pyytämässä muutamaa dollaria. Olen kuullut metrossa yhden sydäntäsärkevimmistä elämäntarinoista kodittomalta mieheltä, joka oli saanut vaikean sairauksen jälkeen kadottamansa kävelykyvyn takaisin, vaikka liikkuminen oli edelleen erittäin vaikeaa. Olen myös kuullut vähävaraisten vanhempien miesten upeaa acapella-kuoroa ja noin 8-henkistä mariachi-bändiä, jonka yhden pienikokoisen kitaristin mielestä oli hauskaa pyörittää pyllyään kaikkien naisten sylissä. Olen nähnyt parkour-porukan treenit, joissa pojat juoksivat jokaisella asemalla ulos vaunusta, tekivät voltit seinää pitkin ja juoksivat takaisin sisään ennen junan lähtöä, sekä kuullut muutaman valveutuneen nuoren poetry slamia (eli suomeksi kait lavarunoutta). Metro on mahtava tila kaikelle luovuudelle kukkia ja yksi inspiroivimpia paikkoja sekä esiintymiseen että ajatustyöhön. Ei pysty bussi tai juna sellaiseen.

Nuoremman sukupolven muusikko metrotunnelissa keikalla.

Yksi parhaita näkemiäni metroartisteja Bedfordin (eli Williamsburgin) metropysäkin yössä.

Parhaat keikat: CHRISTINE OWMAN, Scandinavia House, 2. joulukuuta & JESSY CAROLINA & THE HOT MESS, Dixon Club, 20. marraskuuta

- Näin New Yorkissa 34 keikkaa, mikä on inasen vähemmän kuin olisin toivonut, mutta minkäs teet, kaikkea ei vaan ehdi. Paras keikka -palkinto on pistettävä puoliksi kahden mielenkiintoisimman esityksen kanssa. Ruotsalaisen Christine Owmanin näin duunipaikkani Scandinavia Housen Out of Scandinavia -indieillassa lokakuussa. Kokeellinen alternative-artisti soitti keikallaan mm. sahaa ja ukuleleä, tinkimättömän shown taustalla pyöri naisen itse tekemä videotaideteos.

Christine Owman Scandinavia Housella.

Jessy Carolina & The Hot Mess on puolestaan 1920-lukulaista jazz-swingia, joka vie mahtavalla tunnelmallaan täydellisesti 1900-luvun alun New Orleansiin. Asuja myöten 20-lukua henkivä pumppu soittaa mm. banjoa, kazoota, pyykkilautaa, pystybassoa, oboeta, pianoa ja steppikenkiä. Kaiken kruunaa Jessy Carolinan huikea jazz-ääni, jota värittää räväkämmissä numeroissa Jerron ”Blind Boy” Paxton stemmalaulanta. Näin bändin täysin yllärinä Lower East Sidella Crones, Ducks & Babes -tapahtumassa Liza Minelli -imitaattorin ja burleski-esiintyjien välissä. Juuri tällaisten spontaanien yllätysten takia New York on maailman paras kulttuurikaupunki. Suuret kiitokset Antille illasta joka kutsui mukaan!

BUBBLING UNDER: Jokseenkin yllärinä päädyin myös Komixblender-taidetapahtumaan Wild Project -taidekeskukseen East Villageen, missä puolestaan oli esillä monenlaista performanssitaidetta ja sarjakuvia, suomalais-amerikkalainen lyhytelokuva Näkymättömä voimia / Invisible Forces ja suomalainen bändi Dinosauruxia. Kahden nuoren naisen bändi osoitti, että osataan kokeellinen alternative-musiikki meilläkin! Esitys oli huumaava; valkoisiin pukeutuneet tytöt esiintyivät näyttävän videoshown edessä, välillä värikkääseen taustaan täydellisesti hukkuen, välillä lattialla kiemurrellen. Näistä naisista kuultaneen vielä, syytä olisi ainakin.

Dinosauruxia Wild Projectissa.

Dinosauruxia on tehnyt musiikit Näkymättömiä voimia elokuvaan, ja tytöistä toinen esittää elokuvan pääosaa.

Laadukkain kirjakauppa: STRAND BOOKSTORE

- New Yorkin, tai ehkä maailman paras kirjakauppa on Strandin kirjakauppa Union Squarella. Vietin kaupassa reissuni aikana useita tunteja, ja harvoin pystyin lähtemään kaupasta tyhjin käsin (mikä selittänee matkalaukkuni hävyttämän ylipainon). Kolmekerroksinen kauppa myy uusia ja vanhoja kirjoja, levyjä ja kaikenlaista kivaa härpäkkää sisäänostohintaan, eli halvemmalla kuin muut kirjakaupat. Esimerkiksi erilaisten musiikki-, leffa-, taide-, valokuva- ja grafiikkakirjojen tarjonta on erinomainen. Huikeasta tarjonnasta esimerkki; halusin ostaa hyviä kirjoja arvostavalle pomolleni joululahjaksi omaa suomalaista suosikkikirjailijaani, Leena Krohnia, ja ajattelin puolivitsillä tarkistaa löytyisikö englanninkielistä Krohnia Strandista. Ja sitähän löytyi! Putiikista löytyy myös harvinaisuuksille varattu neljäs kerros, minne pääsee tutustumaan pyydettässä. Strandin nettikaupan mukaan myynnissä on esimerkiki Miguel De Cervantesin ensimmäinen englanninkielinen käännös Don Quijotesta vuodelta 1742. Hintaa oopuksella on $2000.

Strandilla notkumassa.

Kupua täyttävin ruokakauppa: WHOLE FOODS

- Tuoreeseen, terveelliseen ja eettiseen ruokaan erikoistunut puoti on palttiarallaa paras ruokakauppa missään koskaan, ja ainoa ruokakauppa missä New Yorkissa kannattaa asioida. Sen lisäksi että sieltä saa tuoreita hedelmiä ja vihanneksia (ei ollenkaan itsestäänselvää Yhdysvalloissa), luomua, reilua kauppaa ja terveellistä naposteltavaa (satoja erilaisia pähkinöitä, kuivattuja marjoja ja patukoita), kauppa tarjoaa hulppeat tiskit tuoretta, paikan päällä valmistettua valmisruokaa. Buffet-pöydistä löytyy herkkuvalikoimat aika lailla mitä vaan, omaan take away -laatikkooni päätyi yleensä seitania, tofua, erilaisia intialaisia kastikkeita tai samosoja, salaatteja tai pastaa. Jälkkäriksi kaupasta voi ostaa esim. suklaajuustokakkua, joka oli NIIN JUMALAISTA ETTÄ MEINASIN MENETTÄÄ JÄRKENI. Meitsin suosikkiwholari löytyy Union Squarelta, missä kaksikerroksisen kaupan kruunaa kahvila, missä voi käydä syömässä herkut jos ei jaksa odottaa kotiin asti.

Erikoisin tanssitunti: DIRTY DANCING

- Kävin Nykissä tanssitunneilla eniten Broadway Dance Centerillä, missä keskityin pääosin teatteritanssiin, jazziin ja hiphopiin. Ei liene yllätys, että erityisesti hiphopin taso on New Yorkissa mahtava, opettajina kun on lajin syntysijoilla kasvaneita ihmisiä, jotka kertovat eroja mm. bronxilaisen ja queensiläisen liikekielen välillä. Paras hoppitunti oli ehdottomasti Eric Jenkinsin contemporary hip hop – tunti, jossa tehtiin koreografia Bruno Marsin yllättävän toimivaan Grenade -kipaleeseen. Contehoppi on aivan mahtava laji, jos kuulette että joku Tampereella opettaa sitä, infotkaa allekirjoittanutta välittömästi!
Kunnia erikoisimmasta tanssitunnista menee kuitenkin Broadway Bodies -tanssikoululle, jossa opetetaan vain erilaisia populaarikulttuuri-, teatteri-, tv-, ja elokuvakoreografioita. Kävin pienellä ja vähän rähjääntyneellä koululla Michael Jacksonin Thriller -tunnilla, jonka jälkeen järjestettiin kokeilutunti Dirty Dancing -tiivarista, mikä koulun oli tarkoitus pitää. Kurssia ei koskaan tullut, mutta kokeilutunnilla pääsin tanssimaan tämän legendaarisen koreografian alkua itse opettajan kanssa! Järjettömän hauskaa! Kertokaahan myös jos kuulette, että jossain täällä opetetaan sitä. Tai vaihtoehtoisesti jos joku miespuolinen lukija kokee palavaa halua kokeilla kilpatanssia, täältä löytyy vapaaehtoinen partneri! Olen halunnut kokeilla paritanssia jo useamman vuoden, mutta Tampereen kouluissa suositellaan että naiset hankkivat parit itse, kun tanssivat miehet ovat niin kiven alla. Hö. Katsokaa nyt tota Swayzea, ettekö muka haluaisi olla samanlaisia?

Ikimuistoisin kulttuurikokemus

- Eräänä iltana törmäsin tanssituntini jälkeen Broadway Dance Centerillä tyttöön, joka etsi punatukkaisia naisia musavideoprojektiinsa, mitä oli tekemässä Florence + the Machinen Dog Days Are Over -biisiin. Päädyimme juttelemaan, ja Andreaksi esittäytynyt tyttö kertoi, että haluaa ryhtyä ohjaajaksi ja tuottajaksi, vaikkei ole koskaan mitään sellaista tehnyt. Projekti kuulosti tarpeeksi hullulta, joten tottahan lähdin mukaan. Yhden oton video kuvattiin seuraavana lauantaina Andrean kotona, Wonderland Collective -nimisessä taidekommuuniissa Queensin Astoriassa. Wonderland on mahtava paikka; vanhaan kitarankielitehtaaseen rakennettu jättimäinen taidetalo, jota asuttavat erilaiset taiteilijat, näyttelijät ja muusikot (tai ainakin sellaisiksi pyrkivät). Talossa pyöritetään mm. omaa baaria ja järjestetään megaluokan bileitä, joilla talon toimintaa osittain rahoitetaan. Kuvasimme videota kuuden muun punapään ja avustajien kanssa koko päivän, ja vaikkei kaikki tietenkään mennyt niin kuin suunniteltiin, kokemus oli upea. Juuri sellainen ikimuistoinen NY-muisto, mitä voi kiikkutuolissa muistella että kaikkea sitä tulikin tehtyä.

Wonderland Collective Queensissa.

Yksi osa Wonderlandia on rakennettu studioksi, jossa voi illan tullen esimerkiksi bilettää (niin kuin asukkaat usein kuulemma tekevät).

Miksei mun eteisen seinät näytä tältä?

Florence-tyttöjen ja Andrean kanssa lopputulosta katsomassa. Kuva: Raymond Haddad.

Niin se vaan on, että aikani täällä Amerikan ihmemaassa lähenee loppuaan (nyyh), joten viime viikoista on ollut kova tohina saada kaikki irti. Ei puhettakaan siitä kuuluisasta rentoutumisesta… Suomessa ehtii sitten! Koska lähiseuduille matkustaminen on täällä helppoa ja edullista, päätin että jossain New Yorkin ulkopuolellakin pitää vielä kerran ennen Suomeen palaamista piipahtaa. Viime lauantaina rahtauduimme siis Lisan kanssa aamuvarhaisella bussiin, aloimme koisaamaan ja neljän tunnin päästä heräsimme itärannikolla Bostonissa.

Lauantain vietimme aika lailla kokonaan Cambridgessä, joka on yhden maailman arvostetuimman (vai liekö arvostetuin?) yliopiston, Harvardin kotikaupunki. Cambridge on hämmentävä paikka, se on oma kaupunkinsa, mutta tuntuu kuin olisi yksi osa Bostonia. Cambridge on muutaman metropysäkin päässä Bostonin keskustasta, ja kaupunkia pyorittää pääosin Harvard, sekä kaupungin toinen arvostettu yliopisto MIT (Massachusetts Institute of Technology). Harvardissa tunnelma on todella ainutlaatuinen; iso kampus valtaa Cambridgen keskustan, ja opaskierrokselle osallistujia kiikutetaan kampuksen lisäksi ympäri kaupungin keskustaa. Osallistuimme Lisan kanssa puolivahingossa yhden opiskelijan pitämälle Harvard-kierrokselle, mikä on ehdottomasti paras tapa tutustua laitokseen. Juuri mihinkään tiloihin eivät ulkopuoliset pääse (vaikka yhteen rakennukseen livahdimme vessaan), mutta opiskelijat kertovat mielenkiintoisia tarinoita koulun arjesta. Tunnettu nähtävyys kampuksella on John Harvardin patsas. Niin kuin monissa nähtävyyspatsaissa, Harvardissakin on kohta, jonka koskettamisen sanotaan tuottavan hyvää onnea. Johnilla kohta on kengänkärki, joka on muuttanut vuosien koskettelusta ja pussailusta väriään. Onneksemme oli opas matkassa, sillä heppu kertoi, että vaikka Harvardissa maailman tulevaisuuden johtajat ja nobelistit opiskelevatkin, freshmanit (eli ensimmäisen vuoden opiskelijat) ovat freshmaneja sielläkin. Ekan vuoden opiskelijoilla onkin tapana käydä hämärän tullen kiipeämässä Johnin päälle ja harrastaa ns. hotelli helpotusta hepun kengälle. Sen lisäksi että John saa päivittäin helliä kosketuksia ja pusuja, saa patsasparka päälleen myös litroittain ureaa joka vuosi.

Eikä ne Harvardin eläimelliset rituaalit tähän lopu. Kuulimme myös Primal Scream -perinteestä. Joka vuosi koulun opiskelijat valmistautuvat rankkaan loppukoeviikkoon lukulomalla, joka on oppaan mukaan äärimmäisen stressaavaa ja vaativaa aikaa. Sillä kellonlyömällä kun lukuloma muuttuu sunnuntaiyönä klo 24 koeviikoksi, tuhannet opiskelijat kokoontuvat John Adamsin patsaan eteen suorittamaan stressiä vapauttavan Primal Screamin, eli vapaasti suomennettuna alkukantaisen huudon. Tuhatpäinen opiskelijalauma huutaa keuhkojen täydeltä Johnia kohti ja sen jälkeen sinkoilee pitkin pihamaata. Ja tämä koko operaatio suoritetaan alasti. Eivät päästä Johnia helpolla… Mielenkiintoinen tunnelma oli käppäillä pitkin huippuyliopiston pihaa, ja miettiä, että täällä on kaikki Barack Obamasta Darren Aronofskyyn nakuillut ja pissaillut pitkin pihaa.

Sunnuntain puolestaan samoilimme Bostonissa. Boston on pieni kaupunki (asukasluku n. 600 000), joka on tunnelmaltaan yllättävän eurooppalaistyylinen, jopa Helsinki tuli rauhallisesta ja maanläheisestä merenrantakaupungista mieleen. Satuin bongaamaan netistä etukäteen kaupungissa vietettävät suuret markkinat, joissa vierähtikin muutama tunti paikallisia käsitöitä ja designia shoppaillessa. Markkinoiden jälkeen kävelimme meren rannassa, kävimme kaksikerroksisessa joulukuusenkoristekaupassa (kyllä, kaupassa myytiin vain yksittäisiä joulukuusenkoristeita), lounastimme kreikkalaista pikaruokaa sympaattisessa kauppahallissa ja ihmettelimme kaupungin cheerleader-tiimien esityksiä, joissa cheerattiin ilmeisesti joulun ja Bostonin puolesta. Kukapa sitä sen ihmeellisempiä aiheita tarvii. Sunnuntai-iltana matkasimme takaisin New Yorkiin ja latasimme akkuja rentouttavalla bussimatkalla. Hyvää musiikkia, nukkumista, eväitä ja pimeitä Massachusettsin ja Connecticutin maisemia. Ennen kaikkea neljä tuntia paikallaan ilman kiirettä mihinkään! Oli aika rentouttavaa istumista, ei New Yorkissa semmoiseen ole kenelläkään aikaa.

Paikallinen bändi Harvard Squarella pisti yleisön tuottamaan itselleen sähköä.

Harvardissakin näkee yhden oman kasvatin tarinan teatterissa. Social Networkia tietysti myös kuvattiin Harvardissa.

John Harvard ja pissavarpaat.

Täällä on aikoinaan asustellut mm. semmoset heput kuin John F. Kennedy ja Theodore Roosevelt.

Sunnuntain markkinapaikka, Cyclorama.

Jouluksi sopii koristella. Vaan jotenkin muistelisin, että tonne etualan tönöön tulisi jotain muuta kuin kokispullo...?

Ukot heippaa.

Joulua sopii myös kannustaa pom-ponit viuhuen.

Näkymä merelle.

Kupua täyttämässä Quicy Marketin kauppahallissa.

Edellisten löpinöiden jälkeen on aika tehdä vähän tilapäivitystä. Tämän viikon loppupuolelle mahtui kaksi niin mahtavan ihanaa ja pörröistä päivää, ettei ole tosikaan!

Torstaina vietettiin perinteistä kiitospäivää, joka on täällä monille jouluakin tärkeämpi juhla. Toisin kuin monet muut juhlat, kiitospäivä on yllättävän vähän kaupallistettu, ja ihmiset tuntuvat oikeasti arvostavan perinteistä tapaa juhlia kiitosta; syödä hyvä ateria perheen kanssa. Olin varautunut siihen, että vietän päivän kaupungissa yksin tai europpalaisten kavereiden kanssa, mutta onnekseni sainkin kutsun perinteisen kiitospäivän viettoon työkaverini Celian perheen luo Dobbs Ferry -nimiseen pikkukylään noin 40 minuutin junamatkan päähän Manhattanilta. Sain kutsua mukaan myös Lisan, joka ei itävaltalaisena myöskään ollut suunnitellut päivälle mitään ohjelmaa. Ennen päivällistä ajattelimme tsekata vuoden isoimman paraatin, Macy’s-tavaratalon kiitospäivän paraatin, joka koostuu lähinnä jumalattoman kokoista ilmapallohahmoista ja muutamista julkimoista. Paraatia varten lähes koko Times Squaren alue oli suljettu autoista, jotta Pikachut ynnä muut sarjissankarit pääsevät lentelemään vapaasti pilvenpiirtäjien välissä. Paraati kuitenkin on tosiaan vuoden isoin ja tunnetuin, joten oli muutama muukin kiinnostunut tullut paikalle. Vaikka Times Squarella pääsikin kävelemään autottomilla kaduilla, oli jengiä muuten niin huimasti, ettei mitään alle 10-metristä ollut oikein mahdollista nähdä.

Paraatiin tutustumisen jälkeen ajelimme junalla Lisan kanssa Dobbs Ferryyn, Hudsonin rannalla olevalle kukkulalle rakennettuun pikkukaupunkiin. Kaupunki muistutti hämmästyttävän paljon kaikkia niitä amerikkalaisia leffoissa näkemiäni pikkukaupunkeja, joiden oikeaa olemassaoloa olen aina epäillyt, ja creepiyttä mestaan toi se, että suuren perhejuhlan aattona koko kaupunki oli täydellisen tyhjä ja autio, ja kaikki paikat kiinni. Mutta Celialla tunnelma oli uskomattoman ihana ja aito. Viisihenkinen perhe asuu hulppeassa kolmekerroksisessa talossa (juurikin sellainen mitä leffoissa näkee!), kadulla jossa kaikki naapurit tuntevat toisensa ja pitävät yhteisiä peli-iltoja. Saimme kunnian jakaa suuren juhla-aterian perheen ja muutaman sukulaisen kanssa, vähänkö oli nannaa! Ainoa liharuoka pöydässä oli perinteinen kalkkuna, joten vatsan täytettä riitti meikäläisellekin. Jälkkäriksi oli mahtavia kiitospäivän piirakoita; kurpitsaa, pekaanipähkinää ja omenaa kermavaahdolla. Naaam. Kaiken lisäksi Celia tiesi Suomen suuresta kahvinkulutuksesta ja oli nähnyt meikäläisen kahvikuppi kädessä töissä, joten piirakoiden seuraksi keitettiin kahvia, vaikkei se yleensä täkäläisiin tapoihin kuulu. Onneksi myös Celian yliopistossa opiskeleva poika on oppinut koulun kiireissä juomaan kahvia, joten olin onnessani kun Andrew tarjoili sumpin pientä maljakkoa muistuttavasta mukista. Kaveri osaa hommansa; kun suomalaiselle tarjotaan kahvia, niin jätetään ne pikkukupit suosiolla kaappiin. Ruokailun jälkeen katselimme valokuvia takkatulen ääressä, leikimme perheen kanarialinnun ja kissan kanssa, ja menimme loppuillaksi naapureille katsomaan jenkkifutista (myös perinteinen kiitospäivän tapa) ja pelaamaan Scrabblea. Ranskalais-amerikkalaisilla naapureilla oli perinteisesti myös paljon sukua paikalla, kaiken kaikkiaan talossa vilisi varmaan lähemmäs 20 lasta ja aikuista. Ilta oli vallan tunnelmallinen; jälleen kerran takkatulen ääressä pelattiin, juotiin kuumaa siideriä ja syötiin lisää piirakoita. Illan päätteeksi junamatkalla kotiin oli niin onnekas olo, ettei voinut kuin olla uskomattoman kiitollinen amerikkalaisten avoimuudesta ja hyväsydämisyydestä.

Shrek valtasi Times Squaren kiitospäivän paraatissa.

Sarjassamme "krapulassa tämä näky pelottaisi."

Toiset tosissaan halusivat nähdä koko shown.

Hiljainen Dobbs Ferry.

Hiljaisempi Dobbs Ferry.

Kiitospäivän ruokapöytä.

Piirakoita! Nammmmmm.

Mahtava torstai jatkui vähintään yhtä mahtavalla perjantailla. USA:ssa vietettiin perjantaina yhtä vuoden suurinta shoppailupäivää, pahaenteisesti nimettyä Black Fridayta, joka on jotain Stokkan keltakuumetautia, Hulluja Päiviä, muistuttavaa alennusmyyntisekoilua, mutta koko maan laajuista. Homma kuulosti siinä määrin ahdistavalta, että ajattelin poistua kaupungista suosiolla maaseudulle. Otin aamusta bussin alleni ja ajelin tällä kertaa Woodstockin kaupunkiin, missä eräs festivaalikin on aikoinaan järkätty. 60- ja 70 -luvun musiikin ja kulttuurin rakastajana olin varsin innoissani reissusta, ja eipä muuten tarvinut pettyä! Woodstock on pikku kaupunki noin 2,5 tunnin ajomatkan päässä, lähellä New Yorkin ja Massachuttesin osavaltion rajaa. Jos Dobbs Ferry oli jo melkein jo epätodellisen idyllinen, Woodstock oli oikeasti epätodellinen. Pieni kaupunki oli ihan oikeasti kuin Gilmoren tyttöjen Stars Hollow, vaikka toi vuoristoromantiikallaan mieleen myös ysäriklassikot Villi Pohjola ja Twin Peaks (jonka romantiikka tosin oli… no, David Lynchia).

Käytännössä lähes keskelle metsää suuren vuorentapaisen juureen rakennettu kaupunki koostuu pienestä aukiosta, jota ympäröi muutama pieni söpö katu, joiden varrella on pieniä söpöjä kauppoja ja hauskaa hippitavaraa. Kaupunki on aina houkutellut paikalle taiteilijoita ja muita boheemeja, joten kaupat ovat pullollaan itsetehtyjä saippuoita ja kynttilöitä, rauhanmerkki-tavaraa ja solmuvärjättyjä paitoja. Lähes joka paikassa tuoksuu suitsuke ja soi vain hyvä musiikki. Näyttäkää mulle joku toinen kaupunki, jossa yhden päivän shoppailun aikana kuulee eri kaupoissa mm. Bob Dylania (monessa kaupassa), Led Zeppeliniä, Joan Baezia, Joni Mitchelliä, Zero 7:iä yms… Niinpä, mahtavaa! Monilla vanhoilla muusikoilla on jonkinlaiset asunnot Woodstockissa edelleen, ja erityisesti Dylanin Bob on viettänyt siellä paljon aikaa 60-luvulta lähtien. Kauppojen vastapainoksi kaupungistä löytyi paljon pieniä taidegallerioita ja näyttelyitä, luovaa väkeä kun tuppaavat woodstockilaiset olemaan. Päivän aikana tsekkasin neljä eri galleriaa, ja näin teoksia stop-motion-animaatioista kukkatauluihin.

Mieleenpainuvin kokemus tapahtui kuitenkin loppuillasta, kun törmäsin eräässä kaupassa vanhaan hippiherraan, joka kyseli mitä valokuvailen. Päädyin juttelemaan miehen kanssa, joka esittäytyi Ronaldiksi. Ronald on Woodstockissa 70-luvun alkupuolelta asti vaikuttanut heppu, joka on tehnyt kaikkea runoista cinéma véritéen, ja tällä hetkellä omien sanojensa mukaan keskittyy ”olemaan oikea ihminen”. Mies kuuluu niihin ihmisiin, joilta ei voi saada ”mitä teet?” -kysymykseen vastausta työstä tai perheestä, vaan pitkän filosofisen pohdinnan siitä mitä oikeastaan on tekeminen ja oleminen. Hetken juttelemisen jälkeen jatkoin seuraavaan kauppaan, missä törmäsin Ronaldiin uudestaan. Mies tunsi kaupan omistajan (niin kuin kaikki muutkin kaupungissa), ja halusi ehdottomasti antaa minulle kaupasta mm. Woodstockin historiasta kertovan kirjan ja Woodstockin tervetulotaulua muistuttavan magneetin, jonka tekstin ”Welcome to Woodstock! Roll up your windows and please don’t feed the poets.” Ron on kuulemma keksinyt. Jatkoimme höpinöitä, ja mies oli kovasti vaikuttunut kun tiesin Charles Bukowskin (”Kukaan ikäisesi amerikkalainen tyttö kadulta ei varmasti tietäisi Bukowskia!”) ja halusi ehdottomasti jatkaa juttelua. Päätimme siirtyi yhteen pieneen kahvilaan kuuman siiderin äärelle turinoimaan. Ron ei tiennyt Suomesta mitään, mutta halusi oppia mahdollisimman paljon. Mutta myös päänsä sisäisesti luova ja boheemi mies päätyi höpisemään kaikkea korkealentoista maan ja taivaan väliltä, eikä tainnut loppupeleissä oppia Suomesta muuta kuin sen, että ei se oikeasti ole kovin lähellä Grönlantia ja miten Tampere kirjoitetaan. Ron  esitteli minut myös vanhalle muusikkokaverilleen kahvilassa, joka on aikoinaan käynyt Suomessa keikalla. Yllättäen folk-muusikko muisti Suomesta vain tangon, ja halusi tietää vieläkö sitä kuunnellaan.

Kun minun oli aika suunnata Manhattanin bussia kohti, vaihdoimme Ronin kanssa mailiosoitteita ja lupasimme olla yhteydessä. Manhattanilla on täysin normaalia vaihtaa yhteistietoja ja small-talkata lupauksia yhteydenotoista, vaikkei yhteyttä koskaan oteta. Maaseudulla on eri meininki, Ronilta sain jo kaksikin mailia! Oli kyllä siinä määrin ikimuistoinen reissu, että palanen sydäntä jäi Woodstockiin. Sinne on palattava joku kesä, sitten yövyn jossain pienessä majatalossa ja vaellan vuorille salaista luostaria etsimään. Kyllä meitsinkin metsään saa kun on vaan tarpeeksi boheemi ympäristö. Alkakaas kaverit pistää ropoja sivuun, te tuutte kaikki seuraavalla kerralla mukaan!

Woodstockin aukion rauhanpatsas. Patsaassa on toivotus eri kielillä, myös suomi löytyy; "Vallitkoon rauha maailmassa".

Näinkin söötissä pikkupaikassa pelätään valvovaa isoveljeä.

Maailman herttaisin kauppakamari!

Anne Geddesin rottavauvan pikkuserkut, vihannespäävauvat.

Woodstockin kirppis.

Sama pätee meillä kotona.

Paikallisia puoteja.

Hippikauppa-joogakeskus-majatalon pihakoristeita.

Yhden puodin söötti veranta.

Yksi kaupungin pienistä gallerioista.

Hirsimökki keskellä Woodstockia puron rannassa. Kelpais!

Ronald ja minä