Nyt sitten suomalaiset, aika paska meininki. Oikein jytkypaska, niin kuin Timo Soini sanoisi. Ihan totta, käsi ylös, kuka jumalauta niitä persuja meni äänestämään?!

Niin paljon kuin tuloeroja ajavien porvareiden suosio vituttaakin, se ei ollut mikään yllätys. Köyhät kyykkyyn -mentaliteetillahan mentiin jo edellisissä eduskuntavaaleissa. Mutta persujen käsittämätön vaalivoitto yllätti. Oli oikein semmonen kick- you-in-the-crotch spit-on-your-neck -yllätys. Vastenmielinen, pelottava, ahdistava ja kuvottava yllätys.

Lauantaina koimme kaveriporukalla jänniä hetkiä kun eräässä lähiöpubissa pesunkestävät skinheadit olivat sitä mieltä, että kaltaisemme hippiretkut ansaitsevat saada turpaan tahi puukosta, ihan vaan siitä syystä, että satumme olemaan olemassa, ja näytämme hiuksinemme joiltain vitun viherpiipertäjiltä. Sunnuntaina suomalaiset äänestivät suvaitsemattoman, arvokonservatiivisen ja populistisen puolueen maan kolmanneksi suurimmaksi. Tunnetuimmat läpimenneet ovat Timo Soinin lisäksi Jussi Halla-aho ja Kike Elomaa. Ihan oikeasti persuja äänestäneet, mitä helvettiä? Hävetkää.

Niin varmasti teettekin tulevien vuosien aikana, kun nähdään miten täysin kokemattomat persu-poliitikot (niin kuin suurin osa tietysti on) sekoilevat eduskunnassa. Vaikea uskoa, että moiset punaniskauntuvikot saisivat tyrannimaisen Jabba the Hut -pomonsa johdolla mitään järkevää aikaiseksi. Ollapa kärpäsenä katossa, kun jostain Etelä-Savosta pääkaupunkiin ensimmäistä kertaa matkaava persulainen kansanedustaja haluaa eduskuntatalon kahvilassa maksaa sumppinsa markoilla, ja vaatii Karjalaa ja Kekkosta takaisin. Talvisodan hengessä perkele! Haetaan sitä voita sen leivän päälle, mutta ei varpisti anneta millekään neekereille! Sitten samainen persu yrittää solkottaa savolaista englantia tummahipiäiselle Jani Toivolalle ja lähettää moista suklaamunaa takaisin Afrikkaan, sieltähän ne on kaikki tullukkin tommoset värivirheelliset nii.

No jotain hyvääkin. Marja Tiura tippui, ja oma ehdokas Anna Kontula meni ensimmäistä kertaa läpi, ainoana vasemmistolaisena Pirkanmaalta. Mukavaa myös, että ensimmäistä kertaa eduskuntaan valittiin tummaihoinen homoseksuaali, juurikin se Jani Toivola. Sellaisilla asioilla ei tietenkään pitäisi olla mitään merkitystä, mutta tällaisten suvaitsemattomuutta julistavien vaalien jälkeen on kiva nähdä, että ainakaan Uudenmaan vaalipiirissä kaikki eivät ole rasisteja. Eipä liene ylläri, että suurin osa persujen äänistä tuleekin muualta kuin pk-seudulta. Toivon mukaan omat tiet vievät ennemmin tai myöhemmin Helsinkiin, mahdollisimman kauas persujen äänestäjistä. Ei jaksais enää juosta natseja pakoon. Jos seuraavat vuodet siihen menevät, juoksen pakoon toiseen maahan.

Hyvää sinänsä tietysti sekin, että politiikka tuskin on ollut kaikkien huulilla näin voimakkaasti vuosikymmeniin. Enpä ole koskaan ennen jännityksellä odottanut hallitusneuvotteluja, eikä ole Facebookissakaan aikoihin ollut noin kuumaa keskustelua ja päivittelyä kuin sunnuntai-iltana. Suurin osa FB-kavereistani suunnitteli illan aikana ulkomaille muuttoa, niin kuin toki itsekin. Sosiaalisen median rytkeessä tuli liityttyä nopeasti moneen ryhmään; EI Perussuomalaiselle Suomelle, Vaalipettymys, Minun Suomeni on kansainvälinen ja Fenno-Ugrian Refugee Centre of London. Liittykää tekin! Fenno-Ugrian-ryhmä esmes jakaa käteviä neuvoja siitä miten voi muuttaa ulkomaille, ja mitä kaikkea  Lontoossa voi tehdä kun pitää paeta tämän maan politiikkaa.

Vaalipettymyksen ja surun keskellä kannattaa myös muistaa, että niin kammottavaa kuin se onkin, oikeiston nousu on ollut nähtävissä muuallakin Euroopassa, joten sama linja oli odotettavissa myös Suomessa. Esimerkiksi maahanmuuttajakysymykset ovat Suomessa niin uusia asioita, että on selvää, että aina joku pelkää mustaa miestä ja haluaa katsoa historiaan tulevaisuuden sijaan. Näinpä kai tämä maailmanhistoria toimii. Ensi vaaleissa sitten paremmin, tuskinpa kukaan persuja enää näiden tulevien neljän vuoden jälkeen äänestää.

Facebookissa sai sentään nauramaan allaoleva kuva, joten laitetaan jakoon. En tiedä kelle kunnia kuvasta kuuluu, mutta kiitos hälle nauruista.

Olen asunut kaupungissa noin kahdeksan vuotta, aina enemmän tai vähemmän keskustassa, enkä kaupunkielämästä osaa enää kuvitella luopuvani. Mutta tänään keksin asian mitä kaipaan maalla asumisesta. Potkukelkkailu! Näin pitkästä aikaa tänään vanhan liiton metallijalkaisen menopelin, ja siinäpä on oiva kulkuväline!

Potkukelkka on loistava vaihtoehto ekologista liikkumista suosiville, oikeilla keleillä nopea, tarjoaa paikan kaverille, ja erityisesti pitkän matkan käytössä on hyvää treeniäkin. Mistä ihmeestä siis johtuu, että nämä nerokkaat ajeltavat tuolit ovat jääneet maaseudun etuoikeudeksi ja usein varttuneempien sukupolvien liikkumisvälineiksi? Tietysti Hämeenkadulla olisi paikottaisen hiekotuksen takia vaikea kelkkailla, mutta on täällä kaupungilla välillä niin saakelin liukastakin, että potkukelkka olisi tarpeen. Ja jos potkukelkat kunnolla lanseerattaisiin kaupunkikäyttöön, tänne voisi alkaa sovitella kelkkakaistoja jalkakäytäville.

Miten voi olla ettei kukaan ole vielä keksinyt brändätä potkukelkkoja?! Tuunaako niitä edes kukaan? Miettikää nyt mitä kaikkea niille voisi tehdä! Pehmustettuja tuoleja, musaa soittavia kahvoja, sivuvaunu tai peräkärry tavaroille, perinteisistä liekeistä ja timanteista puhumattakaan. Kilpaillaanko potkukelkkailussa missään? Jestas sentään, joku curlinginkin on olympialaji, missä on potkukelkkailu?

Varsinkin nyt kun viime viikolla saimme lukea häpeällisen uutisen Neste Oilin epäeettisyydestä, olisi Suomen pistettävä brändityöryhmä töihin ja alkaa kovalla äänellä mainostamaan meikäläisten cooleinta ajoneuvoa. Potkukelkat ensin Hämeenkadulle, sitten maailmalle I say.

Eikö tässä nyt muka ole varsin tyylikästä kotimaista designia?

Kyllä voi olla onnellinen autottomuudesta: Neste Oil äänestetty maailman pahimmaksi yhtiöksi.

Hooray for polkupyöräily!

Hienoimpia asioita mitä tälläisestä kokemuksesta voi saada, on kaikki ne asiat mitä oppii. Itsestään, muista, elämästä, Suomesta… Koska upea reissuni lähenee loppuaan, listataan vähän mitä esimerkiksi on tullut opittua:

Aamuihmiseksi ei ole mahdollista opetella.
Olen aina ollut yöihminen; aivotoimintani on kastemadon luokkaa ennen puoltapäivää, mutta puolenyön jälkeen olen luovimmillani. Rakastan kuitenkin aamupalan syömistä (mikä on parasta puolenpäivän jälkeen), enkä halunnut sitä jättää täälläkään väliin. Websterillä aamupala loppuu kuitenkin jo klo 8.45 ja sunnuntaisin klo 10, joten jouduin repimään itseni sängystä lähes joka päivä ennen ysiä. Muistaakseni kolmena sunnuntaina annoin itseni nukkua myöhään ja skippasin aamupalan, ja usein heräsin aamupalalle, mutta menin takaisin nukkumaan syömisen jälkeen. Aikaisten aamujen jälkeen voin kokemuksen vakaalla rintaäänellä kertoa, että aamuherätykset eivät helpotu koskaan. Se on aina yhtä hirveää, henkisesti ja fyysisesti kivuliasta, hermoja repivää ja surullista. Monet kerrat meinasin itkua vääntää kun kello soi 8.30 LAUANTAIAAMUNA. “Haluan aamupalaa, mutta ei tähän aikaan voi herätä! Vääryys! Tuska! Kidutus! Attica!” Arvaatkaa nukunko vähintään kahteen päivällä joka päivä joululomalla?

Suomalaiset ovat kateellista kansaa.
Olen kuullut sen monesti ennenkin, mutta täällä vasta tajusi kuinka totta ja kuinka järkyttävää se on. Opin töissä että raivostuttava Janten laki on yhteinen piirre kaikille pohjoismaille, mutta Suomessa se jyllää kaikista pahiten. Olin aika käärmeissäni kun kateutta koskeva sivu poistettiin Ollilan työryhmän brändiraportista (selitys ei mee läpi); että sittenko se ei ole totta jos sitä ei voida myöntää? Myönnän itsekin kokeneeni kateutta, mutta varsinkin nyt pyrin opettelemaan pois siitä ja OLEMAAN ONNELLINEN TOISTEN PUOLESTA. Miksi se olisi minulta pois että joku muu on elämäänsä ja saavutuksiinsa tyytyväinen? Miksi se on niin järkyttävä rikos Suomessa kertoa oman elämänsä mahdollisista onnen aiheista? Täällä yhden suomalaisen kaverini kanssa kerran juttelimmekin, että jos pääsisi aikakoneella Eino Leinoa tapaamaan, niin sille pitäisi kyllä sanoa, että älä nyt jumalauta kirjoita mitään “Kel onni on, se onnen kätkeköön” –juttuja, suomalaiset on muutenkin tarpeeksi masentuneita! Voitaisko oikeasti nyt sopia että edes joskus kannustetaan toisia, ollaan onnellisia toisten puolesta (yritetään ainakin), ja kerrotaan edes joskus rinta rottingilla omista onnen hetkistä, vaikka onnen toisi niinkin jokapäiväinen asia kuin hyvä kuppi kahvia? Se että on ylpeä itsestään, EI OLE keulimista, brassailua, kusipäisyyttä tai miksi sitä haluaa nimittääkään. Sitten jos kateus tulee tyytymättömyydestä omaan elämään, niin sitten kannattaa tehdä sille elämälle jotain. (Tiedän että tiedätte mistä puhun.)

Suomessa on monet asiat oikeasti hyvin.
Vaikka kotomaassamme kuulukin nillittää milloin mistäkin veronkorotuksesta tai opintotuen pienuudesta, niin siellä on asiat ihan oikeasti aika hyvin. En ole koskaan elämässäni puhunut Suomesta niin paljoa kuin täällä, enkä edes muista kuinka monta suu auki toljottavaa hämmästynyttä katsetta olen kohdannut, kun olen kertonut että käyn Suomessa ilmaista koulua ja saan siitä vielä valtiolta rahaakin. Olen tavannut täällä ikäisiäni ihmisiä, jotka ovat useiden kymmenien (jotkut jopa satojen) tuhansien veloissa, koska ovat halunneet opiskella. Olen myös tavannut ihan tavallisia, töissäkäyviä tai opiskelevia ihmisiä, jotka pelkäävät hillittomästi sairastuvansa, koska heillä ei ole varaa vakuutukseen. Keskivertovakuutus maksaa n. $400 kuussa, hyvä vähintään $600. Eli melkein vuokran verran!! Esimerkiksi työkaverillani on vain $300 dollarin vakuutus, ja kun hän sairastui pahaan flunssaan ja halusi lääkäriin, hän ei löytänyt yhtäkään terveyskeskusta tai sairaalaa joka olisi hyväksynyt hänen vakuutuksensa. Eli käytännossä heppu maksaa $300 kuukaudessa vakuutuksesta mistä ei ole mitään hyötyä, ja lopulta meni halvimpaan löytämäänsä terveyskeskukseen ja maksoi hoitomaksut itse. Se ei myoskään valitettavasti ole legendaa, että täällä voi mennä vertavuotavana ihmistohjona sairalaan ovelle, mutta ei pääse sisälle jos ei ole vakuutusta. En usko että Suomessa koskaan jätettäisiin ketään sairaalan pihalle kuolemaan.

Mutta vastapainoksi kotomaassa on valitettavan paljon vikaakin, mikä tuli taas kanta- ja kyynerpäänkin kautta opittua kun jouduin turvautumaan nettiuutisointiin. Mistä opetus:

Minun ei pitäisi koskaan lukea Hesarin tai Aamulehden keskustelupalstaa, mikäli haluaisin oikeasti tuntea intoa Suomeen palaamisesta.
(Puhumattakaan Uuden Suomen kolumneista, mutta ei nyt lähdeta niihin ollenkaan…) Tiedän, eihän niitä koskaan pitäisi kenenkään lukea, mutta minkä sille voi! Kun kaikki Suomen uutiset tulee täällä luettua Hesarin nettisivuilta, väkisinkin vilkuilee keskusteluita. Mm. Johanna Korhosen Naisten tuhoamisesta –kolumni kirvoitti niin paljon puhtaan (nais)vihamielisia, ilkeitä ja pelottavan aggressiivisia kommentteja, että tuli ihan fyysisesti paha olo. En ymmärrä mikä siinä on, että keskustelufoorumeillä jylisevät aina kaikki yhteiskunnan mädimmät omenat ja keskustelu on poikkeuksetta niin kuvottavan ala-arvoista vihan lietsomista, missä ei älyllä, empatialla tai yställisyydellä ole koskaan niissä mitään sijaa. Yritän hokea itselleni, ettei niistä rasisti-sovinisti-äälioistä saa mitään yleistyksiä vetää, muttaku… paha olo tulee silti. No mutta! Mukava tulla takaisin ja puhua taas omassa elämässä olevien älykkäiden, suvaitsevaisten ja hienojen ihmisten kanssa, eikä inistä täällä itsekseen kuinka kamalaa elo keskustelufoorumeilla on.

Manhattan on täynnä.
Oikeasti, varsinkin näin joulun alla, erityisesti viikonloppuruuhkiin juuttuessa, tulee fiilis että tämä saari on täynnä, ei mahdu enempää! Muutaman kerran turistimassojen ja shoppailijoiden keskellä on tehnyt mieli huutaa, että nyt hei jonkun pitää lähteä kotiin, ei me mahduta kaikki tänne! Harvaan asutussa, hiljaisessa ja vetäytyvässä kotomaassa en ole oppinut siihen, että kaduilla ei voi pysähtyä ilman että viidestä kymmeneen ihmistä rysähtää päin ja kiroaa, että kuka prkl menee pysähtelemään ruuhkamassassa. Toki itsekin ärhentelen pysähtyjille ja turisteille, kas kun kiirehän täällä on aina kaikilla (myös allekirjoittaneella). Tampereesta olen usein harmitellut kaupungin pienuutta ja hiljaisuutta, mutta taidanpa mennä joululomalla Hämeenkadulle ihan vain pysähtelemään. Älkää myöskään ihmetelkö jos näette meikäläisen seisomassa Keskustorilla kädet ojossa omasta tilasta nauttimassa. Täytyy mennä kaupungille käsillä ilmaa halkomaan, ihan vain siksi että niin voi tehdä. Täällä ei voi, ei mahdu.

Niina ♥ Fazer
Kaikki minut tuntevat tietänevät, että suklaa on meikäläiselle enemmän elämäntapa kuin satunnainen herkku. Elinikäinen uskollinen ystävä ja ruokaympyräni henkisesti tärkein ainesosa, joka auttaa yhtään liiottelematta kaikkeen eikä petä koskaan. Paitsi silloin kun se on amerikkalaista. Olen oppinut, että täkäläiset eivät ymmärrä suklaan päälle mitään. Suurimman namilafka Hershey’sin kuuluisat Kisses-suklaakarkit maistuvat oikeasti vähän oksennukselle (on kuulemma merkin ”tunnusmaku”, pohjana jonkinlainen hapatettu maito), ja näyttävät… noh, katsokaa itse. Hershey’sin Reese’s-alamerkin Peanut Butter Cupsit ovat ainoita mitkä uppoavat, mutta nekin koostuvat pääosin maapähkinävoista. Olen aina ajatellut, että Fazer tekee oikein hyvää suklaata, mutta niin tekee ruotsalainen Marabou ja itävaltainen Milkakin, joten tuskin Fazer niin erityinen on. Mutta se on. Voi kuinka monet illat olen huokaillut esimerkiksi Fazerin marja-, keksi-, joulu-, marianne-, ja omarsuklaalevyjen sekä Fazerinan perään… Kaksi kertaa olen saanut täällä aivan jumalaista suklaata. Ensimmäinen kerta oli jo ekalla viikolla erään taidenäyttelyn avajaisissa, missä tarjoiltiin ruotsalaisen suklaamestari Håkan Mårtensonin kehittelemää, käsintehtyä joulusuklaata, joka oli lievästi sanottu aika lailla totaalinen oraalinen paratiisi. Håkanin suklaapallot olivat niin jumalaisia, että yritin pitkittää suklaan nielemistä, jotta suuni saisi nautiskella jumalaisesta vieraastaan mahdollisimman pitkään. Suklaanhimoni on saavuttanut täälläkin jo sellaisen maineen, että esimieheni Kyle yksi kaunis päivä päätti ilahduttaa meikäläista about maailman parhaalla lahjalla. Kyle oli kävellyt ruotsalainen Fika-kahvilan ohi jossa Håkanin mestariteoksia myydään, ja toi sieltä tullessaan meitsille pienen rasian taivaan kappaleita! Voi mahtavuus että oli hyvä tyopäivä se.

Ilman aurinkoa ei jaksa.
Olen kesän lapsi, joka inhoaa vuoden synkimpiä ja kylmimpiä aikoja. Pimeät talviyöt, kun hanki on puhdas ja tähdet loistavat taivaalla, on kieltämättä yksi maailman upeimpia näkyjä, ja ehdottomasti tarvitsen niitä öitä muutaman kerran vuodessa. Vaan enpä tarvisi loka- ja marraskuun loskaa ja harmaita päiviä, vuosittaista kaamosmasennusta ja väsymystä ja niin hävyttomän kylmiä pakkasia että hiuksetkin jäätyy. Kotomaan syys-talvi on liian pitkä, harmaa, väsyttävä, märkä, kylmä ja masentava. Joka ikinen loka-marraskuu mietin miksi vietän syys-talven Suomessa, kun se on vaan niin kamalaa aikaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni en viettänyt, ja voi kun teki nannaa! Vaikka New Yorkissakin lämpötila tippui joulukuussa alle nollan, ja kylmä tuuli puhalsi jo aiemmin, ei kaamosmasennuksesta voi täällä puhua, koska täällä on AURINKOA. Joka päivä! Monta tuntia päivässä! Ihan sama kuinka kylmä on, jos on aurinkoa, on myös energiaa, onnea, D-vitamiinia ja motivaatiota tehdä asioita. Jäätävää taitaa Suomessa olla myös kotiin palattuani, mutta sen kestää paremmin kun käsillä on talven ainoa piristysruiske, joulu (ja sen mukanaan toivottavasti tuoma suklaa!). Sitten tuleekin jo tammikuu, ja sitten jaksaa taas paremmin kun voi ottaa katseen kohti kesää. Ja alkaa varailla reissua ensi vuoden loka-marraskuuksi…

Ihmiset ovat oikeasti aika hyviä tyyppejä ja vieraillekin ihmisille kannattaa joskus jutella.
Suomessa sitä ei aina meinaa uskoa, en minäkään Suomessa koskaan ala jutella tuntemattomille tai vaihtele yhteystietoja ihmisten kanssa siihen tahtiin mitä täällä. En mene Suomessa kahville puhumaan filosofiaa vanhan hipin kanssa tai lähde täysin ex-temporena mukaan kummalliseen videotaideprojektiin, johon houkutellaan tanssikoulun käytävällä. Erilaisista ihmisistä ja persoonallisiin juttuihin osallistumisesta saa kuitenkin niin arvokasta elämänkokemusta, ettei sellaisia koskaan pitäisi jättää väliin.

Fikan taivaalliset herkkupallerot ja Bostonista ostamani pinssi. Pistän pinssin rintapieleen ja toivon, että ihmiset tajuavat vinkin...