Pöytäkirjaan kirjattakoon, että minä, ihan minä itte, tein tänään ruokaa. Enkä mitä tahansa ruokaa, vaan alkuruuaksi siiderissä hauduttua ruusukaalia ja omenaa ja pääruuaksi melkoisen punajuurista juuressosekeittoa smetanalla.

Ja sen vaan sanon, että ruusukaali on meilläpäin vuoden 2013 vihannes (juures? hedelmä? kukka?). Muutamia kertoja sitä syöneenä muistin, että se on kyllä hyvää, mutta voi poijaat että olikin aivan taivaallista. Täydellinen kaali.

Kaaleista puheenollen, kuka olisi arvannut että kukkakaali näyttää nykyään tältä:

En ehkä ole kovin vakituinen vieras ruokakaupassa, mutta en osannut arvata että sitten viime näkemän ovat menneet kukkakaalia näin radikaalisti muuttamaan. Nättihän tää on ku mikä, mutta aika scifi kaaliksi.

(Kirjoitin ilmeisesti postauksen kaaleista. Näin jännittävää on elämä tammikuussa.)

Kun katsoo monta päivää putkeen Ville Haapasaloa Venäjällä, Georgiassa, Uzbekistanissa, Tadzikistanissa, Kazakstanissa ja Mongoliassa, alkaa himoita Venäjälle. Ja venäläistä ruokaa.

Venäjälle en justiinsa tältä istumalta nyt irtoa, mutta onneksi naapurissa Perhon ravintolakoulun ravintola pitää ovensa auki kymmeneneen viikollakin ja viettää juuri tällä hetkellä blini-viikkoja. Blini sienisalaatilla, sipulilla, tillillä ja smetanalla oli erittäin namm, mutta olipas ensimmäinen kerta kun illastimme täysin yksityisesti ravintolassa missä ei ollut ketään muita kuin me, mutta meillä oli siitä huolimatta viisi tarjoilijaa ja tarjoilijoiden kaksi valvojaa opettajaa, ja illan päätarjoilija mm. unohti kuunnella mitä tilasimme, hätääntyi small talkista, oli viemässä juomia useaan kertaan pois ennen kuin ne oli juotu ja kertoi lounareilla maksaessani ylpeästi keksineensä vähentää ne aterian loppusummasta.

No eihän sitä voi kaikkea tietää ennen kuin kokeilee, harjoittelemalla oppii. Oikein sympaattinen tunnelma ja hyvää ruokaa ja mikä parasta, oma ravintola toisella puolella tietä! Don’t mind if I do.

Rakastuminen se on sellaista, että sitä tekisi mieli huutaa maailman huipulta kaikille. Kornia tokkiinsa, mutta sitähän se on.

Allekirjoittaneelle yllättäiset, päivittäiset rakastumispuuskat kohdistuvat yleensä kahteen asiaan: 1. Musiikkiin, 2. Erilaisiin suklaa-asioihin.

Viimeisimmän koin viimeksi tänään, kun juhlistimme Tonin kanssa merkittäviä terveen papereita Suomen (maailman?) parhaassa ravintolassa, meksikolaisessa Patronassa Annankadulla. Sen lisäksi että olin makean ja jälkiruokien ystävänä valmis vuodattamaan kyyneleitä suklaasoufflén ja sitruunankakun puolesta, söin ensimmäistä kertaa elämässäni suolaista suklaajohdannaista ruokaa, ja haluaisinkin tässä kiittää Meksikoa upeasta ruokakulttuurista, maailmankaikkeutta kaakaopuusta ja evoluutiota makuaistista. Enmoletas suklaa-chili-kastikkeella on varmastikin paras tapa juhlia terveyttä ja elämää.

Musiikkirakastumisia ja ihastumisia koenkin paljon useammin. Saan musiikista suuria liikutuksen tunteita, kylmiä väreitä ja inspiraatiota päivittäin, ja muutamia kertoja vuodessa iskee SUURI rakkaus. Tulee joku biisi, artisti tai bändi, joka on niin täydellisen hullaannuttava, että haluaisin änkeä ämppärini napit jokaisen vastaantulijan korviin ja huutaa ”KUUNTELE NYT! Kuuntele kuinka on täydellinen teos! Suuri rakkaus on läsnä!” Yhtä lailla loukkaannun suuresti, jos joku ei kyseistä biisiä ymmärrä tai kehtaa väittää että siinä olisi jotain vikaa.

Viime viikolla löysin Australian Jeff Buckleyn ja vajosin taas sormia ja varpaita myöten heikkopäisesti rakkauteen. Jeff Buckley on yksi vaikuttavimpia koskaan kuulemiani artisteja ja kanonisoitunut meikäläiselle sellaiseksi enkeliksi, etten uskonut ketään häneen koskaan vertaavani. Myönnän, että Jeffin enkeli-statukseen on vaikuttanut ainutlaatuisen lahjakkuuden traagisen omalaatuinen kohtalo – harva meistä lähtee buutsit jalassa joen mukana Whola Lotta Lovea laulaen.

Vaan nyt. On tullut joku sellainen, kenet uskaltaisin uudeksi Jeff Buckleyksi, maanpäälliseksi enkeliksi, julistaa. Matt Corby. (Niin, nimikin samanhenkinen).

En tohdi lähteä rakkauttani sen kummemmin tilittämään, sanonpahan vaan, että niin ainutlaatuinen ja koskettava lahjakkuus on tässä parikymppisessä jannussa, että katsoessani allaolevaa videota viikonloppuna, huomasin yhtäkkiä yllättäen yksinkertaisesti vaan pillittäväni sitä kuinka aito ja koskettava biisi ja artisti meille on annettu (ei normaalisti kuulu tapoihin).

Kings, Queens, Beggars and Thieves -biisin kuullessani en sitten pystynytkään tekemään muuta kuin vajoamaan hyytelönä biisiin ja allani kököttävään sohvaan. Biisi saavuttaa sellaisen tason, että en millään maallisilla superlatiiveilla pysty edes kuvailemaan miltä se tuntuu. Vähän sama kuin sanoisi että Taj Mahal on ”ihan hieno”.

Mutta kiitos rakkauden, julistan tässä nyt, että tehkää itsellenne palvelus ja kuunnelkaa Matt Corbya. Saa myös liittyä seuraan kun lähden jannua katsomaan jonnekin Eurooppaan. En vielä tiedä koska tai minne, mutta Euroopan kiertuetta on lupailtu loppuvuodelle, joten olen menossa. Tai sitten menen Australiaan. Tai kuuhun, missä Matt nyt sattuukaan soittamaan.

Voi ääh ja nyyh kuinka paljon suruttaa ja suututtaa katsoa tällaisia dokumentteja:

Arvokas ja herkullinen jäte (linkki vie Yle Areenaan, sopii katsoa)

Dokkari kertoo sen minkä kaikki meistä tietävät: maailmassa heitetään järkyttävät määrät hyvää ja syötäväksi kelvollista ruokaa roskiin pääosin markkitaloudellisista ja kapitalistista syistä, samalla kuin miljoonat ihmiset nääntyvät nälkään ja maailma hukkuun roskaan ja saasteisiin. Afrikan lapset blaablaablaaklisee I know, mutta jumalauta näitä maailman vääryksiä ja ihmisten ahneutta! Tieto lisää tuskaa, meikäläisen tapauksessa ahdistavat erityisesti erilaiset ruoka -ja ravintokysymykset. Ruoka-asiat ovat jokapäiväisiä ja niin lähellä myös meitä länkkäreitä, ettei aiheesta voi olla hermostumatta. Ylläolevan dokkarin aihe on sellainen mistä toki tiesin, mutta että ruuan tuhoaminen on noin pahaa. ARGH. En kestä.

En halua leikkiä muita länkkäreitä parempaa, mutta pakko kertoa että synnynnäisestä nuukuudestani johtuen itse kuulun siihen porukkaan joka ei todellakaan katsele ruuasta parasta ennen -päivämääriä. Jos ruoka näyttää, haisee ja maistuu hyvältä tai edes kelvolliselta, se on syötävää, ihan sama mikä päivämäärä paketissa on. Sehän on parasta ennen -päivämäärä, ei jos syöt tämän, kuolet -päivämäärä. Dokkarissakin kerrotaan, että ei ruoka päivämäärän jälkeen syömäkelvotonta ole, se ei vaan ole enää niin hyvää. Myönnän että olen leikannut esimerkiksi leivistä hometta pois ja syönyt hyvän osan, ei vaan luonto kestä kokonaisen leivän pois heittämistä. Koskaan en ole mistään vanhentuneesta ruuasta sairastunut tai vatsa seonnut. Sen sijaan sairastelen äärimmäisen harvoin. Kiitos home immuniteetista!

Tiedän että monet kokevat, että maailmanparannus on liian vaikeaa tai kaukaista, mutta tämä on kuulkaas sellainen asia mihin ihan jokainen voi vaikuttaa. Miettikää vähän siellä Prisman sekopäisen ylitarjonnan keskellä onko se ostoskärry tosiaan pakko vetää ääriään myöten täyteen joka viikonloppu? Laskekaa paljonko siitä satsista menee loppupeleissä roskiin ja miettikää kuinka paljon vaikka vuoden aikana pois heitetty ruoka vaikuttaa mutkan kautta niihin Afrikan lapsiin sekä ilmastonmuutokseen. Dokkarissa hätkähdyttivät erityisesti seuraavat faktat:

”Jos puolittaisimme ruokajätteemme nykyisestä, se vaikuttaisi kasvihuonekaasupäästöihin samalla tavoin kuin se, että ottaisimme joka toisen auton pois liikenteestä.”

”Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa pois heitetyllä ruualla ruokittaisiin kolmeen kertaan kaikki maailman nälkäiset ihmiset.”

Huhhuh. Näihin sanoihin lopetan saarnauksen ja menen seuraavasta palkasta ruokaostoksille Maatilatorille ja syön joka ainoa murusen ostamistani ruuista. Sitä ennen syön kynsiä.

Voihan Ravintolapäivä. Idea oli kertakaikkiaan niin maailman paras, että lähes kaatui omaan parhauteensa. No ei nyt sentään, mutta yhdellä vohvelilla lämmitetty vatsa jäi huutamaan nälkäänsä. (Ennen kuin iltasella sai lämmikkeeksi tylsää ja sielutonta ketjuruokamättöä, kröhm… Chico’sista.) Siitäkin huolimatta, että ravintolapäivän tarjontaa oli älyttömästi, oli kysyntää vieläkin enemmän. Ilmeisesti ainakin Helsingissä suuri osa kotikuppiloista myi loppuun täysin ennen aikojaan ja raflat joutuivat laittamaan lappuja luukuille, kun ruoka yksinkertaisesti vietiin käsistä. Semmosta se on hyvien ideoiden kanssa, kaikki haluaa osansa.

Itse suuntasimme ensimmäisenä Etu-Töölön Vohveliruudulle puoli neljän aikaan sunnuntaina (tietysti jälkiruuasta aloitetaan, onhan se tärkeintä). Kuppilan piti olla auki kuuteen, mutta me olimme toiseksi viimeiset joille vohvelit irtosivat. Vohvelit kermavaahdolla ja suklaakastikkeella olivat herkkuja, kiitos Vohveliruutu!

Vohvelijonoa.

Tällä menulla jono ei toki ollut ihme.

Vohveleita kansalle.

Meille riitti herkkuvohvelit, nammm!

Mutta sitten

Ei riittänyt hamppeja meille tästä jonosta.

Epäonnistuneen burgerijonotuksen jälkeen totesimme ettemme hienosta ajatuksesta huolimatta jaksa enää metsästää Ravintolapäivän tarjontaa, vaan rullailemme pikkuhiljaa keskustaa kohti ja viemme ropomme Lasipalatsin edessä majailleelle italialaiselle torille. Se niistä pilkkahinnoista sitten, tuli tuhlattua pieni omaisuus italialaiseen salamiin (Tonille) ja suklaakonvehteihin (MULLE). Iltasella vietiin vielä lounareita Chico’siin, missä on ketjuruokalaksi niin eeppinen Vege burger, että kehotan kokeilemaan ennen kuin tuomitsette. Avonaisella burgerilla on SEKÄ tofua ETTÄ loistava soijapihvi chilimajoneesilla, kyytipoikana vuohenjuustoa, guacamolea, salsaa, coleslawta ja bataattiranskalaisia. Epätervettä ketjuruokaa juu, mutta kyllä sellaistakin joskus saa vetää.

Suklaata! Sitä riitti.

Keskustassa myytiin Ravintolapäivän puolesta myös muffinsseja.

Ja miniburritoja.

Mutta siinä kohtaa nälkä oli niin hermeettinen, että piti vetäistä burgerimättöä Ravintolapäivän ulkopuolelta.

Yksi maailman all-time parhaista ideoista koskaan tulee taas, nimittäin Ravintolapäivä! Päivää vietetään Suomessa toista kertaa tulevana sunnuntaina 21.8., ja tällä kertaa pääsen minäkin osallistumaan!

Tietämättömille kerrottakoon, että kyseessä on päivä jolloin kuka tahansa Matti Meikäläinen tai Palle Pulliainen voi avata ravintolan kotiinsa, työpaikalleen, kerhotilaansa, harrastuspaikalleen tms. ja kutsua ihmisiä syömään. Ilmoittautumisvaiheessa päivän järjestäjille kerrotaan esimerkiksi minne oman raflansa avaa, mihin kellonaikoihin sapuskaa saa ja millaista ruokaa on tarjolla.

Helsingissä tarjontaa on aivan ÄLYTTÖMÄSTI, pelkästään kotikulmilla Etu-Töölössä on kahdeksan ravintolaa mistä valita. Siinä onkin sitten arpomista että tutustuisinko vihdoinkin vegaaniseen raakaravintoon, suuntaisinko piirakkapihalle vai kiskoisinko osakalaisia okonomiyaki-paistoksia.

Jos jään vain Etu-Töölöön, taidan kiskaista aamiaisen Pesulan brunssilla, päivällisen L’Orto Del Pipistrellossa, missä espanjalainen, argentiinalainen ja italialainen kokkaavat kotimaidensa ruokia (tää on must!) ja vetäistä jälkkäriksi vohveleita Vohveliruudusta, eli avonaisesta ikkunasta Caloniuksenkadulla. Toisaalta Helsingissä on niin mahtava tarjonta, etten kyllä mitenkään voi jumittaa vain Töölössä. Niin paljon ruokaa ja vain 24 tuntia, maailma on joskus tosi epäreilu.

Muualla Suomessa tarjontaa on vähemmän, mutta paljon silti ja hyvää sellaista onkin! Tampereella liikkuville suosittelen että vetäisette vaikkapa brunssin korvikkeeksi muffinsseja kaupungilla ajelevasta Musaa ja Muffinsseja -polkupyöräravintolasta, päivälliseksi syötte georgialaista ruokaa Tammelassa (oikeasti, kuinka usein pääsee syömään georgialaista ruokaa?) ja meette iltapäiväkahveille Uuden Päivän studiolle Onkiniemeen. Siinä pääsee samalla tutustumaan tv-ohjelman lavasteisiin, ei oo ihan jokapäivästä touhua sekään. Tampereella on tarjolla myös esimerkiksi fancy diningia kuumailmapallolennolla, vegaaniruokaa puistobistrossa ja slaavilaista kasvisruokaa.

Ää, myönnetään. Tämä ON maailman paras idea. On paljon ihmisiä jotka tykkää ruuanlaitosta, ja paljon niitä jotka tykkäävät ruuasta eivätkä siksi tee sitä (minäminä!), kuinka mahtavaa on pistää nämä ihmiset kohtaamaan tällä tapaa? Sitähän voi jopa tutustua uusiin ihmisiin ja olla sosiaalinen! Ihan tavatonta suomalaisilta.

Listan kaikista Ravintolapäivän ravintoloista näet täällä ja uutisia edellisestä Ravintolapäivästä täällä. Ihmiset oikeasti, osallistukaa, syökää, nauttikaa! Näin hienoja tapahtumia ei ole liikaa, eikä hyvää ruokaa voi koskaan syödä liikaa.

Sunnuntai, here I come! (Kuva pöllästy Googlesta, itse en voi tällaista tehdä kun ei koskaan ole ruokaa mitä valokuvata).

… söin eilen päivälliseksi kakkuja ja iltapalaksi ryystin vähän Crowmooria Tavastialla, missä olin nautiskelemassa super-loistavista Josh T. Pearsonista ja Lowsta. Jos tämä on sitä niin sanottua aikuisuutta, niin sehän käy! Tykkään.

Jännää. Uunissa on hautumassa (onkohan oikea termi?) neljä isohkoa porsaankyljystä. Pöydällä odottaa vuoroaan kuusi seuraavaa. Toisella pöydällä on 3,125 kg kypsää naudanpaistia, jääkaapissa 1,14 kg paloiteltua sisäfiletta ja jättisäkillinen suikaloitua possua. Tuoksu kämpässä on eläimellinen ja raadokas. Olo on kuin metsästäjällä.

Itsehän en lihaa syö, en ole syönyt yli kymmeneen vuoteen enkä koskaan sitä valmistanut. Eli voidaan puhua tosissaan jännittävästä ja kummallisesta lauantaiyöstä. Olenkohan joskus sanonut että leffaprojekteissa päätyy tekemään vaikka mitä outoa ja mielenkiintoista, tällaista tällä kertaa.

Leffa on Miro Laihon elokuva 8, siihen voi (ja ehdottomasti kannattaa) tutustua täällä. Kerron tuotannosta lisää myöhemmin, kunhan saan lihat paistettua ja virtsan valmistettua (jep, se kuuluu myös tähän tuotantoon).

Mitä meillä tehtiin tänään?

… vohveleita ja lättyjä!

Kuten sanottua, olen viime viikkoina taistellut aktiivisesti opinnäytetyöni kanssa. Moisen uurastuksen välttämiseksi olen kokenut pakottavaa tarvetta harrastaa kaikenlaisia kummallisuuksia, mitä en muuten tee juuri koskaan. Näistä yksi on leipominen.

Viime viikkoina on tullut pakerrettua semmoisia klassikoita kuin mokkapaloja, pasteijoita, korvapuusteja ja keksejä. Mutta jotta leipominenkin olisi jännempää, laitoin kameran kuvaamaan korvapuustien ja keksien paistumista. Toni väsäili paistoklipeistä videon, meitsi valitsi lopputulokseen sopivan rallin, ja tottahan laitamme tämän upean visuaalisen taideteoksen nyt kaikkien nähtäville!

Ainiin, lopputeksteistä voi nähdä, että elokuvassa esiintyvät suklaarusinakeksit on nimetty Blue Foundation -kekseiksi, avattakoon tätä vähän. Leivoin niitä kaveriporukassa vietettävän levyraadin 2-vuotissynttäreille, ja koska kekseillä ei ollut mitään kivaa nimeä (niin kuin esim. hämmentävä korvapuusti. Mistä hitosta sekin tulee?), täytyihän se keksiä (Keksiä kekseille. Puujalkavitsit hell yeah!) Ihka ensimmäisen levyraatimme voittaja oli Blue Foundation biisillään Bonfires, joten tein kunniaa voittajalle ja nimesin keksit bändin mukaan.