Huoh, mikä viikko! Takana on toistaiseksi Nykin elon tapahtumarikkain viikko, joskin muutaman tunnin päästä alkava uusi viikko tulee olemaan vieläkin vauhdikkaampi. Kerrataan nyt kuitenkin vielä tämän viikon kohokohtia.

Keskiviikkona suuntasin töistä suoraan maailman isoimpaan kauppaan (niin ainakin itse väittävät) Macy’sille. Tosin melko vastahakoisesti, koska en pidä ostareista enkä tavarataloista enkä supermarketeista. Jotenkin se massakulutushysteria ja totaalisen överiksi vedetty kaiken ylitarjonta on niin sielutonta, että kaikki tavaratkin kyseisissä laitoksissa tuntuvat rumilta ja tyhjiltä… Oh well, se siitä avautumisesta, en suinkaan mennyt Macy’sille ostoksille! Menin tsekkaamaan Atomic Tom -nimisen bändin keikan, joka on noussut nopeasti julkisuuteen metrossa soitetulla youtube-hitillään (hieno video, tsekatkaa!). Macy’sillä oli jonkun miesten sporttivaatemalliston avajaiset, minkä yhteydessä bändi esiintyi. Enpä paljon kamalampaa ja epäkiitollisempaa paikkaa keikalle voi kuvitella kuin juppikaupan käytävä kauluspaitojen ja shortsien välissä, mutta hienosti bändi hoiti homman kotiin!

Macy’silta ajelin (taas) Brooklyniin, tällä kertaa illalliselle. Olen tällä(kin) viikolla päässyt tutustumaan uusiin ihmisiin, mikä on ehdottomasti parasta ulkomailla yksin reissaamisessa. Kävin syömässä kaverini Lisan ja etelä-afrikkalaisen Rettin kanssa Sea-ravintolassa Williamsburgissa. Jaoimme porukalla ajatuksia suomalaisuudesta, itävaltalaisuudesta, afrikkalaisuudesta, New Yorkista, maailmasta, elämästä ja hyvästä ruuasta. Retti on kotimaassaan töissä tv:ssä mm. juontaja-toimittajana, ja on juuri perustanut oman tuotantoyhtiön, joka alkaa kuvata ensimmäistä sarjaansa loppuvuodesta. Vallan mahtava ilta; jättimäinen lautasellinen tofua thaimaalaisittain (naaaaam) ja jälkkäriksi mojitoja ja tiramisua jo loistavaksi todetussa Surf Barissa (tietysti myös Williamsburgissa).

Torstaina puolestaan tapasin Jessican, newyorkilaisen kuvaajaopiskelijan. Jessiin tutustuin Nolan kautta, johon taas tutustuin ekalla viikollani täällä Couch Surfingin kautta. Istuimme iltaa Jessin ja Jessin kämppisten kanssa Lower East Sidella nauttimassa halvoista drinkeistä. Jälleen kerran saman alan ihmisiä liikenteessä, oli todella mielenkiintoista kuulla millaista elokuva-alan opiskelu Nykissä on ja mitä täällä leffakuvauksissa tapahtuu (Jess oli juuri ollut mukana indie-leffan kuvauksissa Long Islandilla). Sain kertoa erittäin kiinnostuneelle Jessille suunnilleen kaiken mitä tiedän Suomesta, ja vähän päälle. Ja alan muuten kohta periä palkkaa joltain Suomen matkailun edistämistaholta, sen verran on porukkaa tulossa täältä sinnepäin ensi kesänä. Talvesta ei ole moni innostunut, mutta myönnän etten sitä osaa kovin mairittelevasti mainostaakaan… (kylmää ja pimeää, right?)

Perjantaina polkaisin viikonlopun käyntiin (yllättäen) Williamsburgissa, minne matkasin työkaverini Kylen ja Lisan kanssa indie-keikkapläjäyksestä nauttimaan. Täällä on ollut tällä viikolla CMJ-festivaali, ns. paikallinen Musiikki & Media. Koko kaupunki on neljä päivää putkeen täynnä keikkoja, joita soitetaan aamusta iltaan kaikissa mahdollisissa kuppiloissa. Festari on käytännössä showcase-tapahtuma; pienemmät, signaamattomat bändit pistävät parastaan alan ihmisille, ja toivon mukaan saavat laittaa festarin jälkeen nimiä papereihin. Williamsburgissa keikkoja oli perjantai-iltana ihan rehellisesti n. 10-20 metrin välein, jossain kohtaa katua saattoi kuullaa livemusaa neljästä eri baarista. Ettäkö parasta! Vähänkö sellainen kaupunki olisi mun tuleva kotikaupunki, missä livemusa soi koko ajan ympärillä vähintään joka toisen oven takana. Päädyimme kuitenkin osittain työn puolesta Public Assembly -baariin, missä esiintyi pohjoismaisia artisteja. Illan aikana tsekkasin norjalaisen Marit Larsenin, norjalaisen Susanne Sundførdin, tanskalaisen Oh Landin ja amerikkalaiset Morning Teleportationin ja Snowdenin. Isoimmat papukaijamerkit tällä kertaa mahtavalle Morning Teleportationille, joka osoitti että menevä, värikäs ja hypyttävä hippiprogerokki elää ja voi hyvin jenkkilässä! Isot kädet myös Susanne Sundførdille ja naisen koko Brooklynin täyttävälle äänelle.

Lauantaina oli päivä uus, ja taas oli mentävä! Ei tänne ole tultu lepäilemään. Tällä kertaa otimme Lisan ja sveitsiläisen Siljan kanssa metron allemme ja ajelimme pitkän matkan merenrantaan Coney Islandille. Moni on sanonut, että Coney Islandilla on jotenkin outo ja maaginen tunnelma, ja sehän oli juurikin sitä. Tunnelma rannassa on todellakin äärimmäisen ainutlaatuinen, mielenkiintoinen ja inspiroiva. Coney Island on vähän kuin Yyteri, mutta sen ovat valloittaneet lähinnä venäläiset eläkeläiset, jotka ovat tulleet tänne nimenomaan lepäilemään. Samaten kuin New Yorkin tunnetuin maamerkki Times Square, myös Coney Island on tuttu näky monista leffoista. Rantabulevardi missä myydään värikästä surffikrääsää, pitkä laituri meren yllä, käsi kädessä kävelevät pariskunnat, leijoja lennättävät lapset, merituuli ja auringonlasku, ja tietysti Coney Islandin legendaarinen huvipuisto. Puisto, joka on viettänyt parhaita päiviään 70-luvulla, ei ehkä houkuttele pienillä laitteillaan, mutta samaan aikaan sekä sympaattisella että aavemaisella tunnelmaan sitäkin enemmän. Päivän teki täydelliseksi bulevardilla jamittelevat vanhat herrat, jotka tiluttivat kaikessa rauhassa kymmenen minuutin blues-sooloja ihmisten nauttiessa elämästä ja eväistä. Siinä missä Manhattan on kiihkeä, kiireinen ja hektinen, Coney Island on tyyni, verkkainen ja nauttiva. Ehkäpä eläkeläiset ovat löytäneet oman satamansa sieltä juuri siksi, että siellä ei kenelläkään ole kiire minnekään. Mutta koska itsellä ikää on mittarissa vielä reippaasti alle viidenkympin, emme jääneet illaksi rannikolle, vaan ajelimme takaisin hektiselle Manhattanille. Lauantai-illan ohjelmassa oli CMJ:n Swedish showcase, mitä menin myös katsomaan työn puolesta. Valitettavasti Ruotsi ei vakuuttanut tällä kertaa oikein ollenkaan, ja loppupeleissä katsoin vain kaksi keikkaa kolmesta. Ensimmäisenä esiintynyt Raymond & Maria oli aivan liian tyhjäpäistä happyhappyjoyjoy-lallatusta meikäläiselle, ja toisena esiintynyt Moto boy kärsi ikävistä ääniongelmista. Moto boy on vakuuttanut meikäläisen muutamalla biisillään, ja on parhaina päivinään verrattavissa jopa sellaisiin suuruuksiin kuin Jeff Buckley ja Rufus Wainwright. Mutta lauantaina miekkonen oli ilmeisesti kipeä, eikä normaalisti karvat nostattavan upeista ylärekisterin äänistä tullut mitään. Heppu naureskeli itsekin, että yleensä kuulostaa kastroidulta enkeliltä, mutta tänään kolmepalliselta Lou Reediltä.

Kuten tämän kilometribloggauksen alussa todettu, tapahtumarikas viikko siis ollut. Ei oikein sanat riitä kertomaan kuinka opettavaista ja kehittävää on tavata ihmisiä ympäri maailmaa, ja jakaa kokemuksia ja ajatuksia kaikesta maan ja taivaan välillä. Suosittelen jonkinlaista irtiottoa omasta arjesta ihan jokaiselle, tässä oppii niin paljon itsestään, ihmisyydestä ja elämisestä, ettei voi kun viikon päätteeksi sängynpohjalta blogatessa ihmetellä, että olipas taas viikko. Ja se on muuten aika hienoa se.

Atomic Tom

Yeah!

Sponsored by...

Tavarataloissa voisi aina olla tällainen meininki.

Retti, Lisa ja minä Seassa.

Jälkkärit Surf Barissa.

Mojito, nammmm.

Hippibändillä hippitaustat!

Enpä ole ennen nähnyt ilmapalloille näin luovaa käyttöä kuin Oh Landilla.

Coney Islandin katumuusikot.

Silja ja Lisa Coney Islandilla.

Idylliselle Coney Islandilla ei Manhattanin melske kuulu.

Ei se perinteisin newyorkilainen näkymä.

Rantabulevardin oudot huvitukset. Tuolla sai oikeasti ampua pihalla juoksentelevaa heppua paintball-pyssyllä...

Rannan oudot huvitukset. Palmut on muovia ja "leijat" piruja.

Myös Coney Islandin inasen vinksahtanut ilmapiiri on loistava paikka hääkuvaukselle. Tässä seurue pakkautuu maailmanpyörän alikulkutunneliin.

Niinpä. New York ♥

Olen viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana päässyt mukaan monenlaisiin tv- ja elokuvakuvauksiin, ennen kaikkea töihin, mutta myös avustajaksi ja yleisöksi. Halusin ehdottomasti änkeä itseni jonkinsortin kuvauksiin myös jenkkilässä, ja nähdä miten isossa maailmassa telkkaria tai leffaa tehdään. Päädyin viime perjantaina erittäin ex tempore -hengessä mukaan Paula Abdulin uuden tanssiohjelman Live to Dance -kuvauksiin studioyleisöksi, ja olipahan ikimuistoiset kuvaukset! Eikä ihan täysin hyvässä mielessä.

Käyn täällä tanssitunneilla Broadway Dance Centerillä, ja huomasin torstai-iltana Facebookissa, että BDC etsii viime tipan yleisöä perjantaiksi Live to Dancen kuvauksiin. Minulla sattui olemaan perjantaina vapaapäivä, ja ajattelin että tässäpä näitä yllättäviä mahdollisuuksia ikimuistoisiin kokemuksiin, joihin New Yorkissa pitää tarttua. Perjantaina starttasimme tuotantoyhtiön tarjoamalla keltaisella koulubussikyydillä BDC:ltä kahden jäljestä kohti Jersey Cityä, missä kuvaukset pidettiin. Saavuimme paikalle vähän kolmen jäljestä, jolloin kuvausten piti alkaa. Vaan eivätpä alkaneet.

Jostain täydellisen älyvapaasta syystä kuvauksia ei pidetty tv-studiossa tai edes varsinaisesti sisätiloissa, vaan jonnekin Jersey Cityn metsien ja puistojen keskelle, Hudsonin rantaan, oli rakennettu kupolin muotoinen iso teltta, missä kuvaukset pidettiin. Tietääkseni kupolia ei sinänsä kuvattu mitenkään, ja sisäpuolella tila näytti ihan tavalliselta tv-studiolta. Puistoalueella oli läjäpäin kuorma-autoja, asuntoautoja ja muita telttoja täynnä tekniikkaa, ja yhdessä pienemmässä teltassa kuvattiin insertteja esiintyvistä tanssijoista. Kyseiselle alueelle ei kuitenkaan yleisöä päästetty, vaan odottelimme kuvausten alkua puiston reunassa tyhjällä parkkipaikalla, hyvin pitkälti keskellä ei mitään. Toisin kuin meille kerrottiin, kolmelta ei tosiaan päästy kuvaamaan, mutta ei meitä millään lisäinfollakaan valaistu. Hetken pihalla paleltuamme (syksyinen päivä meren rannassa oli varsin kylmä ja tuulinen), menimme takaisin bussiin odottamaan. Meni tunti. Meni toinen. Meni reippaasti kolmas. Alkoi tulla pimeää ja kylmempää. Meillä oli sentään bussi, mutta pihalla oli kymmeniä ihmisiä, jotka tuotantoyhtiö oli kiikuttanut jostain yleisöksi, mutta lähettänyt sitten kyydin pois. Puoli kuuden aikoihin BDC:n ryhmänvetäjä tajusi pyytää ulkona hytiseviä ihmisiä meikäläisten bussiin lämmittelemään. Yleisössä alkoi olla aika kettuuntunut tunnelma, jota tuotantoyhtiö sitten ”helpotti” tuomalla meille naposteltavaa, jota olimme pyytäneet noin 2,5, tuntia. Naposteltavat olivat pieniä suklaapatukoita ja sipsipusseja. Ei juuri lämmittänyt sydäntä eikä vatsaa.

Huikein tilanne tuli kun pyysimme voisiko paleleva yleisö saada kahvia. Ei voi, koska saattaisimme polttaa itsemme kahvilla ja haastaa tuotantoyhtiön oikeuteen. Mitä juma****!!! Että ihmisiä voi ihan surutta seisottaa jossain hevonpyllyssä palelemassa meren rannassa viisi tuntia ilman minkäänlaista pelkoa valituksista, mutta kahvia ei voi tarjota ettei tule oikeusjuttuja!?!?! Tiedän että täällä ihmiset tuppaavat haastamaan toisiaan oikeuteen tyhmimmistäkin kinoista, mutta koittaisivat nyt herranen aika hankkia jotain järjen hiventa tuohon touhuun.

Seitsemän jälkestä (4 tuntia myöhässä) meidät vihdoinkin talutettiin kupoliteltalle, jossa meitä varan vuoksi heiteltiin epämääräisiin jonoihin, seisotettiin vähän lisää ja käytiin läpi laukkuja. Antelias tuotantoyhtiö oli ystävällisesti myös hommannut meille ruokaa, mitä lupasi odottamisen seurauksena tarjota. Lämpimäksi ateriaksi luvattu sapuska oli puolikas subi, mitä sitäkin saatiin jonottaa totaalisen epäorganisoidusti muutamassa eri jonossa ja ahtaa naamaan alle minuutissa, koska telttaan ei saa tulla muruja.

Kello alkoi olla kahdeksan kun pääsimme sisään kupolitelttaan (alunperin meille sanottiin, että pääsemme kahdesalta pois), missä meitä viihdytti ei-niin-hauska yleisönlämmittelijä-koomikko ja jatkuvasti lavaa ympäröiviin naruihin kaatuileva työryhmä. Hetken löpistyään koomikko uskalsi tunnustaa, ettemme pääse vieläkään kuvaamaan, koska Paula ei ole vielä valmis. Tarttee laittaa tukkaa.

Sitten vähän odoteltiin. Puoli kymmenen jälkeen (6,5 tuntia myöhässä) aloitettiin, uskomatonta kyllä, kuvaamaan! Kyseinen ohjelma, Live to Dance, on käsittääkseni käytännössä tanssin Idols, joten tanssijat esiintyvät kolmipäiselle tuomaristolle (Paula Abdul, joku misukka Pussycat Dollseista ja joku koreografi-miekkonen), ja tuomarit sitten antavat kommentteja ja lähettävät joko jatkoon tai kotiin. Loppupeleissä kuvaukset etenivät erittäin hitaasti, joten katsoimme kaksi tanssiesitystä ja tuomarointia, ja päätimme poistua paikalta. Hankaloittaa varmasti kuvaamista kun yhtäkkiä noin kolmasosa yleisöstä tyhjenee, mutta ei oikeastaan liikuta tippaakaan tuollaisen kohtelun jälkeen. Eniten koko touhussa vitutti se, että kukaan ei missään vaiheessa pyytänyt anteeksi tai vaikuttanut olevan asiasta mitenkään pahoillaan. Lämmitteljä-koomikko vain totesi ”Tää on tämmöistä, näin tv:tä tehdään”.

Ei muuten tehdä ainakaan Suomessa. Yllätyksiä tulee aina, aikataulut kusee ja avustajat joutuvat odottamaan, mutta yksissäkään kuvauksissa missä itse olen ollut, ei koskaan, ikinä, missään tilanteessa, seisotettaisi ihmisiä hyisessä merituulessa jäätymässä seitsemää tuntia, ilman kahvia, ilman sisätilaa ja ilman vilpitöntä anteeksipyyntöä.

Jotain hyvää kuitenkin reissussa oli. Kun istuu yhden päivän koulubussissa parkkipaikalla, tulee tutustuttua ihmisiin; kävin varsin mielenkiintoisia keskusteluja erityisesti argentiinalaisen Juánan, tsekkiläisen Petr’n ja amerikkalaisen Cameran kanssa. Camerasta on kerrottava myöhemmin lisää, sillä 17-vuotias tyttö valotti meikäläiselle amerikkalaista koulutusjärjestelmää tavalla joka sai tosissaan arvostamaan omaa koulutusta. Uskomattoman elämänmyönteinen Petr taas on mies, joka on perustanut elämänsä sen ympärille, että tekee aina välillä hetken jotain hyväpalkkaista työtä (finanssialaa tai muuta pikku puuhastelua), että voi sen jälkeen ottaa välivuoden ja vain tanssia jossain päin maailmaa. Saattaa olla maailman paras asenne elämään. Toisekseen, koko päivä oli niin absurdi ja tragikoominen, että kokemus jää varmasti mieleen yhtenä oudoimpana päivänä New Yorkissa. Niin kuin sanoin Petr’lle kun juoksimme kuvauksista pilkkopimeän ja kylmän puiston läpi bussiin, olipahan ainakin päivä mitä en unohda koskaan.

Vietin viime lauantaina piknik-päivän itävaltalaisen Lisan kanssa, keneen alunperin tutustuin kun Lisa oli TTVO:lla vaihdossa pari vuotta sitten. Kiitos Facebookin, kävi ilmi että Lisa sattuu olemaan myös syksyn New Yorkissa työharjoittelussa, joten olemme treffanneet muutamaankin otteeseen vallan mukavissa merkeissä. Lauantaina oli lämmin ja kaunis päivä, joten suuntasimme eväiden ja punkun kanssa pikkenikkeilemään hyvissä ajoin. Ennen piknikkiä satuin törmäämään mahtavaan synttärikulkueeseen, joka juhli lemppari-Beatleniani, eli John Lennonia, joka olisi täyttänyt lauantaina 70 vuotta mikäli tällä pallolla vielä laulaisi. Törmäsin kulkueeseen Columbus Circlella, minne se asettui big bandin kanssa soittamaan The Beatlesia. Kuuma päivä, eväät repussa, big band soittaa Beatlesia, ihmiset ja tanssivat kaduilla. Parasta! Syöpöttelyn jälkeen käppäilimme Lisan kanssa ympäriinsä Central Parkissa, ja tajusin kuinka paljon puistosta tykkäänkään. Toki se on kiihkeän ja hektisen Manhattanin keskellä mahtava paikka rauhoittua luonnossa, mutta kun itse olen enemmänkin luonnossa tylsistyvä kuin rauhoittuva tapaus, Central Park on täydellinen paikka kaltaiselleni kulttuurinarkille. Central Park on uskomattoman aktiivinen, värikäs ja koko ajan täynnä kulttuuria ja muuta hauskaa. Muutaman minuutin kävelyn jälkeen tulimme aukiolle, missä musiikki raikaa ja ihmiset tanssivat rullaluistimet jalassa. Luistelijoilla on huikea meininki, kaikki tanssivat ja pitävät hauskaa, porukkaa on vaahtosammuttimen kokoisista selkeästi yli seiskakymppisiin. Vähän matkan päässä siitä soittaa afrikkalainen rumpuryhmä, vähän matkan päässä siitä jazz-bändi. Yhdellä puistonpenkillä joku soittaa kitaraa ja laulaa, toisella puolella tietä joku breikkaa. Kävelimme myös kuuluisalle Bethesda Terrace -aukiolle, joka on yleensä täynnä turisteja ja hääkuvien ottajia (tällä puistoreissulla näimme kolme eri hääseuruetta kuvaussessioissa). Siellä käynnissä oli suuren yleisön saavuttanut mahtava sekametelisoppashow. En varsinaisesti tiedä mitä kaikkea showssa oli ollut, koska saavuimme paikalle loppufinaaliin, mutta pelkästään se oli mahtava. Mahtavuus johtui shown vetäneestä viidestä pojasta, jotka heittivät hulvatonta stand-uppia akrobatiansa ohessa (mikä oli oletettavasti esityksen päätarkoitus koska esitys päättyi neljän ihmisen yli hyppäämiseen voltilla) ja tekivät jopa rahankeruustaan niin huikean performanssin, että teki mieli kaivaa kuvetta, vaikken edes nähnyt koko esitystä. Shown jälkeen kävin nappaamassa ryhmältä käyntikortin ja pistän seuraten sosiaalisessa mediassa, josko mahtavat poijjaat näkisi uudemman kerran.

Maanantaina sen sijaan näin palan sitä Amerikkaa, mistä en pidä. Muuten tähän ei juurikaan ole tarvinut New Yorkissa törmätä. Paikalliset ovat vakuutelleet useampaan otteeseen, että täällä kaikki identifioivat itsensä nimenomaan nykiläisiksi, ei amerikkalaisiksi. New York on New York, ei Amerikka. New York on niin oma maailmansa ja kulttuurinsa, ettei tämän kaupungin perusteella voi vetää mitään johtopäätöksiä maasta kokonaisuutena. Harmi, koska jos Amerikka olisi enemmän kuin New York, se voisi olla kivempi paikka elää…
Tänään vietettiin siis Columbus Dayta, mistä johtuen itsekin sain vapaapäivän töistä. Päivän olemassaolo sinänsä on jo kyseenalaista, sillä Kolumbushan ei varsinaisesti ollut mikään kiva kaveri. Löysi Amerikan juu, mutta siinä sivussa orjuutti, kidutti ja nöyryytti alkuperäiskansoja, ja vanhan liiton siirtomaahenkeen koki olevansa jotenkin arvokkaampi ja merkittävämpi ihmisolento kuin paikalliset koska tuli tänne Euroopasta ördäämään. En arvosta. Kolumbuksen kunnioittamista juhlapäivällä on kritisoitu täällä alkuperäiskansojen toimesta vuosia, lisäinfoa asiasta voi halutessaan tutkailla täältä.
Suuntasin joka tapauksessa katsomaan Columbus Dayn paraatia 5th Avenuelle, joka oli aika… ahdistava. Paraatin tarkoituksena on juhlia italialaisten saapumista Amerikkaan, joten paraati oli käytännössä eri tahojen amerikanitalialaisia käppäilemässä ja heiluttamassa Italian lippuja. Yhdessä välissä kulkueessa tuli vaunu jossa kiusallisen huono laulaja lauloi italialaista iskelmää 80-luvun Yamahan säestämänä ja mummot tanssivat italianlippujen heiluttaen. Jossain vaiheessa tuli iso läjä kokkeja jotka heittelivät pitsataikinaa. Sitten tuli oopperaa. Ja näiden välissä tuli lukematon määrä erilaisia amerikanitalialaisia organisaatioita, jotka heiluttivat lippuja paraatin rumpuryhmien tahdissa. Olen ihaillut päivästä toiseen New Yorkin aitoa sulatusuuniluonnetta; sitä, että täällä ihan oikeasti on ihmisiä maailman joka ainoasta kolkasta ja etnisyydestä, ja kaikki leikkivät samalla hiekkalaatikolla sulassa sovussa. Siitä syystä tällaiset yhtä kansallisuutta ylistävät paraatit tuntuvat vähän oudolta… Kolumbus oli italialainen ja löysi Amerikan, joten amerikanitalialaiset ovat täällä paremmassa asemassa… vai?

Jossain vaiheessa jostain täysin käsittämättömästä syystä kulkue alkoi olla tulvillaan erilaisia sotilaita, merijalkaväen miehiä ja muita pyssypoikia. En voi käsittää mitä helvettiä Yhdysvaltain armeija italialaisten Amerikkaan saapumiseen liittyy, mutta niin vaan saatiin paraatiinkin amerikkalainen militarismi esiin. Italialaisuuden ylistäminen oli jo vähän epäilyttävää sinänsä, mutta pyssyjen tullessa kehiin, aloin tosissaan voida pahoin. Siinä vaiheessa kun näin about viidennen porukan teinipoikia jonkinsortin kiväärien kanssa, poistuin paikalta ja suuntasin taas Brooklyniin, missä kaikki on ihanaa ja sympaattista (Wlliamsburg ♥). Amerikkalainen militarismi ja patrioottisuus on aika kuvottavaa, enkä sodan ja väkivallan vastustajana ja vihaajana voi ymmärtää, miten aseet ja sotilaat kuuluvat mihinkään lähtökohtaisesti hauskaan perheparaatiin. Mietin paraatissa Kolumbuksen sortovaltaa ja Amerikan militarismia ja maan aiheuttamia sotia, eikä ollut oikein juhlafiilis.
Usein erilaisissa armeija-aiheisissa tilanteissa päässäni alkaa soida Ismo Alangon loistava Hullun paperit. Niin tänäänkin, joten kehotan teitäkin kuuntelemaan oivan rallin täältä.

Onnea John!

Central Parkissa sai ilmaisia kitaratunteja. Parasta!

Groovy rollerskating

Yläpuolella sattui lentämään helikopteri, joten huumoriheput heittäytyivät itseironisiksi.

Jos ottaa hääkuvan Central Parkissa, saa kuvaajia useamman kymmenen haluamattaankin.

Italia jee!

Italia jee!

Italia, ööh... jee?

Kuinka monta kokkia mahtuu paraatiin?

Isänmaan toivot

Mulla onkin iso pyssy, mitäs sulla on?

Olen tänään ollut päivälleen tasan kuukauden New Yorkissa. Voi jessus kun en osaa tarpeeksi painottaa sitä, että EI VAAN TUNNU SILTÄ. Ei sitten niin yhtään. Tuntuu edelleen kuin olisi vasta eka viikko menossa, ja niin paljon koettavaa edessä. Onhan sitä toki vieläkin, mutta edessä on myös kotimatka Suomeen, joka muuten tulee niin hiipimään salakavalasti ja yllättää ajakohdallaan aikaisemmin kuin osaan odottaakaan. Niin se menee. Joku päivä matkalaukku George koputtelee vaatekaapista ja sanoo, että huomenna tarttis lähteä.

Jotta ei tuntuisi että olen ollut täällä vasta muutaman päivän, on pakko vähän kerrata mitä on tullut tehtyä. Puretaanpas kuukautta numeroiksi.

Ensimmäiseen New York -kuukauteen on kuulunut muun muassa:
– 19 työpäivää
– 11 keikkaa (Black Rock Coalition Orchstra, Gordon Voidwell, Signmark, Justin Nozuka, Battlehooch, Efterklang, Inlets, Nonviolence, Xylos, Hannah Schneider, Song for Wendy)
– 10 tanssituntia. Tiedän, aivan liian vähän! Iltatyöt ja flunssa ovat karsineet, mutta kyllä se tästä vielä lähtee!
– 7 uutta käyntikorttia
– 3 elokuvateatterikokemusta (Never let me go, Jarnanger ja Social Network)
– 3 ajelua New Yorkin keltaisilla takseilla
– 3 Cadburyn irish cream -suklaalevyä
– 2 ristelyä Hudsonilla, toinen turistipaatissa Manhattanin ympäri, toinen merirosvolaivassa mustalaismusiikkifestareilla Manhattanin yössä (oli muuten niin mahtavaa!)
– 2 museokäyntiä (MoMa ja The Museum of the City of New York)
– 2 Brooklynin ulkoilmakirppikseltä ostettua kirjaa (Several writers: Heavy rotation ja Zadie Smith: On Beauty)
– 2 kuppia Starbucks-kahvia (vaan!)
– 2 korealaista tacoa
– 2 töistä saatua punaviinipulloa
– 1 tanssiteos (Parsons Dance Company: Remember Me)
– 1 baseball-ottelu (Mets vs. Phillies)
– 1 taidenäyttelyn avajaiset
– 1 flunssa
– 1 salainen vesiputous löydettynä helteisestä Central Parkista
– 1 retki öiseen Empire State Buildingiin (Suuret kiitokset sponsoroinnista Johanna ja Aleksi!)
– 1 lämmin piknik-päivä Central Parkissa
– 1 Chinatowniin eksyminen
– 1 John Lennon -synttärikulkue

Lisäksi:
– Satoja kilometrejä New Yorkin metrossa
– Mahtavien uusien tuttavuuksien kanssa kahvittelua ja tuopittelua Brooklynissa ja Lower East Sidella
– Loputon määrä löydettyjä uusia bändejä (mutta silti järkyttävä ikävä Spotifyta)
– Useita Brooklynissa samoiltuja kilometrejä ajatuksella ”voisin asua tuolla, ja tuolla, ja tuolla jajaja…”
– Jatkuvia hämmästelyjä aiheesta ”miten täällä voi olla vieläkin näin kuuma?!”
– Liian monta reisille vuotanutta kahvitippaa, kiitos halvan ja huonon termarimukin, jolla kuskaan Websterin ruokalasta kahvia huoneeseen

Onhan tässä nyt jotain ehtinyt jo tapahtua, ja jatkossa on luvassa ainakin 2 paraatia,  2 suurta amerikkalaista juhlapyhää, 1 suuri juhlagaala, jääkiekkoa, matka vähintään New Jerseyhin (ja todennäköisesti vähän kaummaksikin) ja lisää keikkoja, lisää tanssia, lisää elokuvia, lisää kahvittelua ja tuopittelua ja lisää hyvää seuraa. Kunhan George nyt vaan pysyy vielä tuolla kaapissa.

Keikkakokemukset ovat karttuneet tällä viikolla varsin mukavasti, ja viikko on ollut muutenkin mahtavaa uusien artistien löytämisen iloa ja musiikin fiilistelyä, joten ajattelin runoilla tällä kertaa musiikista.

Torstaina kävin katsomassa Justin Nozukan keikan Webster Hallissa. 22-vuotias nuorukainen oli vetänyt ymmärrettävästi salin täyteen silmittömän rakastuneita tyttöjä, ja meikäläinen tunsi itsensä auttamattoman tädiksi. Onhan poika nätti ja ääni komea, mutta itse menin kuitenkin ihan musiikkia kuuntelemaan… Valitettavasti pakko myöntää, että keikka oli inasen pettymys. En fanita kaikkea Nozukan tuotantoa, eniten diggailen syvemmistä ja synkemmistä biiseistä, mutta todennäköisesti innostuneesta tyttöyleisöstä johtuen Justin keskittyi rakkauslauluihin ja onnellisempiin ralleihin. Eikä siinäkään mitään, mutta jotenkin jatkuvista ”I love you” ja ”God bless you” -välispiikeistä tuli väkisinkin teennäinen olo… Kaippa se on se suomalaisuus mikä tuommoisissa tilanteissa puskee esiin, en vaan osaa kokea vieraille ihmismassoille rakkauden julistusta vilpittömänä ja koskettavana. Sitten lavalle vielä yhdessä välissä pamahti yleisöstä heppu, joka halusi kosia tyttöystäväänsä kesken keikan Nozukan biisin sanoin. Ööh, eikö henkilökohtaisempaa ja romanttisempaa olisi kosia ihan omin sanoin…? Oh well, suomikyynikko ei vaan tajua. Tästä huolimatta keikka oli kyllä ehdottomasti katsastamisen arvoinen, Nozukalla on lahjoja ja lavakarismaa siinä määrin, että epäromanttisuudestani huolimatta viihdyin mainiosti, ja sain kuulla niitä vähemmänkin siirappisia ralleja.

Keikan jälkeen suuntasin Union Squaren metroasemalle, josta tarkoitus oli ajella metrolla kotikulmille, mutta siellä odottikin sellainen yllätys, että kotimatka viivästyi. Metroasemalla soitti pumppu, josta oli herkkyys ja romanttisuus kaukana, mutta jessus mikä meininki! San Franciscosta ponnistava proge-alternative-gypsy punk-poppoo Battlehooch veti hillittömällä energialla hillittömän setin, joka piti sisällään mm. sekopäisen haitaristin tanssimista yleisön joukossa, basistin jakamia ylävitosia, bändin hulvatonta kreisibailausta ja sekoilua, erilaisten puhallisoitinten yhtäaikaista soittoa samalla suulla, hyppimistä, juhlimista ja mahtavaa meininkiä. Täällä kuulee metroasemilla usein ihan oikeita artisteja ja bändejä, usein vielä hyviä sellaisia. Ja tämmöinen suoramarkkinointi massoille kannattaa, koska Battlehooch sai tinkimättömän mahtavalla asenteellaan kiireisen metrokansan pysähtymään ja fiilistelemään keikkaa pitkäksi aikaa, myi levyjä ja sai varmasti yleisöä myös tuleville New Yorkin keikoille. Itsehän olen ainakin ehdottomasti menossa.

Lauantaina suuntasin indie-iltamaan suosikkikaupunginosaani Brooklynin Williamsburgiin. Keikkapaikkana toimi pieni, taiteellinen ja erittäin boheemi keikkapaikka Glasslands Gallery. Baari oli jonkin sortin hylättyyn halliin tai varastoon rakennettu DIY-henkinen kuppila, joka oli valaistu pääosin erilaisilla jouluvaloilla ja pienillä raksalampuilla, seinällä roikkui kehystettynä jättimäinen pehmonallen pää, ja katto oli koristeltu vanhalla aaltopellillä. Sanalla sanoen, mesta oli IHANA. Juuri sellainen aito ja maanläheinen pieni paikka, joka on selvästi perustettu puhtaasta rakkaudesta musiikkiin ja taiteeseen. Pienestä ja päällepäin rähjäisestä olomuodostaan huolimatta Glasslandsissa on soittanut mm. sellaisia ei-niin-tuntemattomia muusikoita kuin Vampire Weekend, Black Mountain, Bon Iver, MGMT ja The Ting Tings. Täällä pienet ja sympaattiset varastobaaritkin saavat isoja nimiä. Parhautta. Vastaavia itse rakennettuja autotallikuppiloita ei esimerkiksi Tampereelta tietääkseni löydy, joka on erittäin suuri puutos muuten toimivassa kulttuurikaupungissa. Siksipä vetoankin teihin rakkaat lukijat, alkakaahan katsella varastoa tai hylättyä tehdashallia Tampereelta, mihin voimme perustaa oman kulttuuribaarin jos ei semmoista kukaan muu perusta. Joo! Mä haluan semmosen ja olen valmis sen itse perustamaan jos ei muuten onnistu! Siinäpä projekti koulun jälkeiseen aikaan.

Illan keikkatarjontaan kuului neljä bändiä; Nonviolence, Xylos, Inlets ja pääbändi, tanskalainen Efterklang. Kaikki bändit olivat minulle entuudestaan melko tuntemattomia. Kuulin Efterklangista pomoltani Kyleltä, joka ei kuitenkaan itse päässyt keikalle, mutta sain seuraani reilu viikko sitten tapaamani englantilais-filippiiniläisen Eloisan ja Eloisan saksalaisen kaverin Saschan. Illan keikat olivat kaikki oikestaan erittäin hyviä, eniten odotin Inletsia, jota ehdin kuunnella ennen keikkaa jo useana iltana. Valitettavasti studiobiiseissä vahvasti esillä olevat puhaltimet ja jouset puuttuivat keikalta täysin, mutta tunnelma oli silti melankolisen lumoava. Olisin ostanut bändin levyn, ellei levyjä myynyt laulaja olisi kadonnut keikan jälkeen muiden ruutupaitaisten indie-hipstereiden sekamelskaan. Olisi ollut turhan vaativa neula heinäsuovassa hepun etsiminen, joten annoin olla. Yritän saadan levyn haltuuni vielä ennen Suomeen paluuta, sillä veikkaan että Inletsille löytyisi diggareita myös Tampereelta (te jotka ajattelette että voisitte kuulua näihin diggareihin, tsekatkaa Myspacesta esim. Bright Orange Air tai Pictures of Trees ja kommentoikaa mitä tykkäätte).

Nonviolence puolestaan toimi paljon paremmin livenä kuin Myspacessa. Bändi toi mieleen Only the Night -albumia edeltävän Kings of Leonin, laulajakin muistutti äänellisesti ja tulkinnallisesti Caleb Followilliä.  Xylos oli illan bändeistä ehkä mielenkiinnottomin, eikä vähiten valitettavan keskinkertaisen naissolistin ansiosta. Siitä kuitenkin näytiksi kuva,  koska kyseisen keikan jälkeen hyvin valaissut jouluvaloverho jostain syystä sammutettiin (ja pimeät kuvat ovat huonoja). Efterklang veti myös varsin vaikuttavan keikan, mutta taisin hurmoksellisen yleisön keskellä olla ainoita, joka ei tuntenut bändin matskua entuudestaan. Mutta varmasti jatkan tutustumista, siinä määrin show vakuutti, vaikkei bändi ihan ensi kuulemalta sisäänsä päästänytkään. Olen usein kuullut, että New Yorkin keikkayleisö on äärimmäisen vaativaa ja kriittistä, eikä yleensä juuri juhli keikoilla. Näille yleisöille tarjotaan kaikkea, joten täällä pitää todella olla joku että saa täkäläiset syttymään. Tämä ei ole kyllä näkynyt vielä yhdelläkään keikalla, kaikista vähiten Efterklangilla, jonka keikalla hikinen yleisö hurrasi antaumuksellisesti koko keikan.

Ihqu Jusse.

On pojalla karismaa.

Jotkut keskittyivät kuitenkin leikkimään iLuureilla.

Battlehoochin mahtava meininki!

Lisää mahtavaa menoa!

Basisti esitti soiton lomassa uintiliikkeitä.

Hullu ja huikea haitaristi.

Xylos

Efterklang

Huomasin taannoin, että asuntolassani on mahdollisuus lainata DVD:eitä ilmaiseksi, joita täällä on reilun parinsadan leffan kokoelma. Nappasin väsyneenä listalta ensimmäisen kiinnostavan ja katsoin Ghost Worldin nuoruusvuosien nostalgioimiseksi. Ghost Worldissa on vanha mies nimeltä Norman, joka istuu kaikki päivät bussipysäkillä odottaen bussia, vaikka pysäkillä eivät linjurit ole pysähdelleet enää vuosiin. Vastaavanlaisia tyhjyyteen tuijottavia sivuhahmoja on toki muissakin leffoissa, mutta juuri Ghost Worldin jälkeen olin aika fiiliksissä kun löysin Midtownin Normanin 45th streetin ja 9th avuenuen tienoilta. Tosin minä olen nimennyt löytämäni Normanin Larryksi, koska, no, mies näyttää Larrylta.

Olen nähyt Larryn nyt noin kuusi kertaa. Hän istuu 45th streetillä, yhden rauhallisen oloisen asuintalon rappusilla, aina rappusten oikeassa kulmassa, ja katselee ihmisiä hiljaa ja surumielisesti. Isokokoisella Larrylla on punertavat viikset, tyylikäs vanhanaikainen puku ja musta hattu. Larryn tyyli henkii vähän 1940-lukua, ja jotenkin miehestä tulee mieleen jonkun kauan sitten lopettaneen sirkuksen tirehtööri. Puku on tyylikäs, mutta parhaat päivänsä nähnyt, viikset ovat komeat, mutta rehottavat. Mahaakin on ehkä vähän enemmän kun sirkuksen kulta-aikoina. Kävelen 45th streetillä melko useasti, koska tanssikoulu missä käyn, on ihan Larryn rappusten vieressä. Olen miettinyt asuuko Larry mahdollisesti talossa jonka rappusia kuluttaa, vai onko kyseessä tavallista tyylikkäämpi ja dramaattisempi katujen tirehtööri. Vastaus lienee ensimmäinen, sillä tänään näin että Larry meni sisään taloon, kun nuorempi mies piti hänelle ovea auki. Mutta yllätyksiä on Larry täynnä, sillä hän ei mennyt siitä ovesta minkä edessä istuu, vaan nousi ylös, käveli kadulla lyhyen matkaa ja meni viereiseen rappuun.

Gothamissa on tänään ensimmäinen pilvinen päivä aikoihin, joten on aikaa blogata kun ei ole niin tuskallinen tarve painua ulos aurinkoon. Asiaa riittäisi kaikkea merirosvolaivaristeilystä bronxilaisen disco-indie-bändin keikka-arvioon, mutta ajattelin keskittyä tällä kertaa enemmän suomalaiseen kulttuurin New Yorkissa, sitä kun pitäisi täällä vähän tutkailla.

Torstaina näin suomalaisen hiphop-artisti Signmarkin keikalla Washington Square Parkissa. Maailman ensimmäisen kuuron räppärin esitys ei ollut perinteinen keikka, vaan osa Signmarkin Silent Shout -kiertuetta, jolla Signmark ajaa tasa-arvoa kuulovammaisille. Kyseessä oli muutaman biisin show, jonka kohokohtana Signmark opetti yleisön viittomaan Against the Wall -biisinsä kertosäkeen ASL:lla, eli amerikkalaisella viittomakielellä. Samalla kun heppu itse viittoi biisiä yleisön joukossa, kiertuehenkilökunta tallensi esityksen kameroille. Paikalla oli myös ulkoministeri Alexander Stubb, joka piti tapahtumassa lyhyen puheen, ja opetteli viittomaan ja olemaan cooli hiphoppari Signmarkin opastuksella. Tiedä nyt siitä cooliudesta, mutta on Stubb yksi fiksuimpia ja asiallisimpia suomalaisia poliitikoita, jonka julkista esiintymistä katsellessa ei tarvitse tuntea myötähäpeää. Toista se on monen muun kohdalla…
Keikka oli yllättävän vaikuttava kokemus, vaikka en varsinaiseen kohdeyleisöön kuulukaan. Ensinnäkin oli hienoa nähdä kuinka suurin joukoin puistoon oli saapunut ihmisiä keikkaa katsomaan, mutta ennen kaikkea oli hienoa nähdä kuinka paljon kuuroja ja kuulovammaisia paikalla oli. Monet tunsivat Signmarkin selvästi entuudestaan ja viittoivat kertosäkeissä mukana useissa biiseissä. Loppupeleissä tuli melko tyhmä ja nolo olo, kun en ole koskaan ajatellutkaan, että kuurotkin kuuntelevat musiikkia! Lajin hartaana rakastajana tiedän kyllä, että musiikki on paljon muutakin kuin vain ääntä; rytmiä, sielua, tunnelmaa, usein visuaalisuuttakin. Loppupeleissä pitäisi ehkä kysyä miksi ei ole enempää kuuroja muusikoita? Niin kuin Signmarkkin sanoo; sielustahan se musiikki tulee eikä kuuloaistista. Ja viittomisesta pakko sanoa sen verran, että se oli tosi hauskaa! Loogista ja helppo oppia, vähän niin kuin käsillä tanssisi.

Ensimmäisestä suomalaisen kulttuurin kokemuksesta en ehtinytkään vielä tarinoida, joten palaan toissaviikkoon ja kerron siitä nyt. Olin Culture Gallery -digitaalisen taidegallerian kahden teoksen, Photo Paradigm ja Pop Art, avajaisissa Lower East Sidella, johon esimieheni Kyle pyysi minut mukaan. Culture Gallery on suomalainen, digitaalinen taidenäyttely, jonka kaikki teokset ovat esillä täällä. Koska varsinaista nähtävää näyttelyssä ei ollut, avajaistapahtumassa oli perinteisen jutustelun ja viininjuomisen lisäksi paneelihaastattelu, jossa taitelijat kertoivat töistään. Mukavassa avajaisjuhlassa näkyi kyllä valitettava heikkouskin; paikalla oli lähinnä New Yorkissa asuvaa suomalaista kulttuuriväkeä, ei merkittäviä taidealan asiantuntijoita muuten.

Näitä edellämainittuja Suomesta ponnistavia tapahtumia verrattaessa on selvää, että Signmark-keikka oli ainakin näennäisesti ja ulkopuolelta tarkasteltaessa onnistuneempi. Miksi? Koska se keskittyi selkeästi omaan kohdeyleisöönsä, eikä turhia ratsastellut suomalaisuudellaan. Suomesta kyllä puhuttiin, sekä Signmarkin että Stubbin toimesta, mutta se ei ollut tapahtuman pääpuheenaihe. Culture Gallery taas on toki kaikenlaiselle taideyleisölle suunnattu, mutta silti se houkutti paikalle lähinnä suomalaisia kulttuuri-ihmisiä, ja avajaisista tuli ehkä suomalaisempi tapahtuma kuin mitä olisi toivottu. Suomella ja suomalaisuudella ratsastaminen ei ole enää kovin eksoottista tai kannattavaa, ainakaan kansojen sulatusuunissa New Yorkissa, missä kaukainen kotimaa tai eksoottiset juuret eivät enää yllätä ketään. Jatkossa pitäisi siis keskittyä enemmän laatuun ja sisällöntuotantoon, ja antaa suomalaisuuden kulkea mukana todellisuutena, ei itsetarkoituksena.

Ääh! Nyt jo tuntuu, että aika kuluu liian nopeasti eikä ehdi blogata niin paljon kuin haluaisi! Tällä viikolla on taas tapahtunut vaikka mitä, mutta palataan silti viime sunnuntain aurinkoisiin tapahtumiin. Sain töistä Circle Linen sponssaaman lipun kolmen tunnin turistiristeilylle Manhattanin ympäri. Suuntasin sunnuntaina risteilemään Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutissa harjoittelijana olevan Heidin kanssa, jonka tapasin sattumalta duunipaikkani Scandinavia Housen hississä. Sunnuntai oli kuuma hellepäivä, joten saimme kylpeä auringossa paatin kannella palamiseen asti, ja kaupungin maisemat tuli nähtyä huikeilta aitiopaikoilta. Hämmentävää tajuta kuinka pieni saari Manhattan oikeasti on; saaren kiertää laivalla vajaassa kolmessa tunnissa, mutta silti maalla riittäisi koettavaa ja nähtävää moneksi vuodeksi.

Risteilemisen jälkeen otimme taas suunnan kohti Bryant Park Festivalia, jossa tällä kertaa oli tarjolla Parsons Dance -tanssiryhmän esitys. Matkan varrella kävimme tutustumassa Broadway Dance Centerillä, jossa sittemmin olen käynyt jo tunneillakin (tietysti ihan parasta, mutta siitä tuonnempana) ja juutuimme 8th Avenuen markkinoille, joiden ruoka- ja krääsäkojuja varten oli suljettu pitkä pätkä katua.

Kuudelta taas räjähti, tällä kertaa maineikkaan Parsons Dance -tanssiryhmän nykytanssiteos Remember Me. Edellisen bloggauksen yhteydessä tuli ylistettyä niin paljon jo Black Rock Coalition Orchestraa, että tällä kulttuuritarjonnalla loppuu kohta superlatiivit kesken, mutta ei auta, pakko ylistää Parsons Danceakin. Esitys vaan oli niin henkeäsalpaava, kaunis, voimakas, koskettava ja teknisesti huippuunsa hiottu. Sitä on aina uskonut, että Newton olisi painovoimateoriansa kanssa jossain määrin asian ytimessä, mutta kun tuommoisia teoksia näkee, fysiikkaan on vaikea uskoa. Olen aina ajatellut, että esimerkiksi Mikhail Baryshnikov ei yksinkertaisesti ole tehty samoista osista ja atomeista kuin me muut pallontallaajat, vaan sellaisen liikekielen taustalla on pakko olla sopimus jonkinsortin demonin kanssa. Vaan on niitä sopimuksia näemmä muutkin solmineet, Remember me -teoksen päätanssijat Abby Silva Gavezzoli, Miguel Quinones ja Eric Bourne tekivät niin vaikuttavat suoritukset lavalla, ettei taaskaan voinut kun haukkoa henkeä yleisössä ja miettiä MITEN joku voi liikkua noin?! Upean teoksen taustalla soi klassisia sinfonia- ja oopperasävellyksiä raskailla rokkisovituksilla live-laulajan kera, ja kyllä tuli istuttua kananlihalla koko kaksituntinen esitys, vaikkei kylmä ollut kertaakaan. Kuvat esityksestä ovat kökköjä, mutta näytteitä voi nauttia esim. täältä.

Tourists in the city.

"Give me your tired, your poor, your huddled masses yearning to breathe free..."

Paikalliset väittävät syksyksi.

Queensissä asutaan päällekkäin.

Who you gonna call?! Jep, tämän talon katolla Dan Aykroyd ajatteli vaahtokarkkia.

Kuumottavia hetkiä Omppulassa. Ensin Minni ahdisteli lapsia markkinoilla...

... sitten SpongeBob rakasti ihmisiä kadulla (suussa lukee I love you).

Parsons Dance - Remember me

Parsons Dance - Remember me

Parsons Dance - Remember me

Vihdoinkin! Sain New Yorkin keikkakatselmuksen käyntiin (johan täällä on viikko oltukin), ja voi DAAAAAAAMN mikä aloitus!!! Huomasin puolivahingossa, että lähellä työpaikkaani Bryant Park -puistossa on Bryant Park Fall Festival -festari, missä esiintyy viikon ajan joka ilta ilmaiseksi erilaisia New Yorkin kulttuurihelmiä. Eilen oli vuorossa Black Rock Coalition Orchestra, funk-soul-rock-pumppu, joka on koottu lähes kahdestakymmenestä parhaasta mustasta funk-soul-rokkarista ja muusikosta (yksi valkoinen heppukin löytyi, joka soitti tietysti koskettimia). Otin jo hyvissä ajoin suunnan Bryant Parkiin. Kuuden jäljestä pumppu pääsi irti, ja voihan jumaleissön mikä keikka!! Keikat on siinä mielessä armottomia, ettei mitkään kuvat tai tekstit voi kuvailla sitä tunnelmaa mikä parhailla keikoilla on. Kerrottakoon kuitenkin, että keikalla oli 12 soittajaa (perusbändisoittimien lisäksi löytyi torvia, erilaisia perkussioita, huuliharppu, beat-boxaaja yms.) ja viisi vaihtuvaa solistia, joista jokainen oli niin käsittämättömän huippulahjakas, ettei voinut kun suu auki ihmetellä miten jostakusta lähtee tuommoinen ääni.

Keikan kohokohdat olivat kuitenkin kaksi naista. Ensimmäisenä MilitiA, joka päätyönään laulaa Swear on your life -bändissä ja naisten (ja helkkarinmoisten naisen may I add) Judas Priest -coverbändissä Judas Priestess. MilitiA oli semmoinen pakkaus karismaa, ääntä, lahjakkuutta, esiintymistaitoa ja asennetta, etten muista usein nähneeni. Ja no, bonuksena pakko mainita, että MilitiA on aivan epäilemättä yksi kuumimmista naisista mitä maa ja avaruus päällään kantaa. Toinen käsittämätön huippulahjakkuus oli Sophia Ramos, jonka uskomaton ääni sai yleisön täydelliseen hurmokseen. Olen aina ajatellut että yksi upeimmista soul-sooloista on tietysti tämä, mutta pakko väittää että Ramos oli PAREMPI. Kaiken lisäksi nainen oli viimeisillään raskaana. Kun ihan pamahtamaisillaan oleva nainen vetää usean noin viiden minuutin mittaisen soul-soolon äärimmäisen syvältä sielustaan, ei voi kun katsoa karvat pystyssä ja osoittaa mykistyneenä syvää kunnioitusta. Harmi vaan, että myös Ramos vetää myös päätyönään enimmäkseen rokkia, missä hän ei valitettavasti revittele äänellään samoissa sfääreissä kuin keikalla. Ainakin mitä tulee viimeisimpään soololevyyn, jonka tietysti ostin keikalta välittömästi shown jälkeen.

Paras fani -palkinnot illalta Alternative Fingerprint -blogi myöntää eturivissä koko keikan bailanneelle n. 4-vuotiaalla jannulle, joka pääsi viimeisen biisin päätteeksi lavalle soittamaan tamburiinia, ja pöllähtäneelle katujen miehelle, joka resuisuudestaan huolimatta jamitteli myös koko keikan ja yritti saada ihmisiä mukaan. Vallan mahtia että ilmaiseksi tarjotaan jotain näin mahtavaa, jotta köyhimmätkin kansalaiset pääsevät mukaan biletykseen.

Viilenevässä New Yorkin kesäillassa (olkoon kuinka vaan syksy kalenterin mukaan, mutta jos päivälämpötila lähentelee 30 astetta ja puut ovat vihreitä, meitsillä on kesä), puistossa livemusiikkia nauttiessa, oli jotain maagista Hair-tunnelmaa. Vaikka tunnelma oli iloinen ja kesäinen, tämä klippi tuli sielukkaampien biisien kohdalla mieleen. Biisi aukeaa tietysti paremmin osana elokuvaa, joten ne jotka eivät ole Hairia vielä nähneet, niin DUDES! Yksi maailman parhaista musikaaleista! Nyt sammutatte ne Salkkarit ja pistätte Hairin pyörimään! Heti!

MilitiA

Yes she's hot.

Sophia Ramos

Sisters are doing it!

Brothers are doing it!

Paljon karismaa samalla lavalla.

Samalla kuin kirjoitan tätä, katselen kuinka pikkulinnut peseytyvät puutarhan suihkulähteessä. Aurinko paistaa puiden yllä, kukat kukkivat ja aurinkovarjojen suoja on täydellinen paikka nauttia aamukahvit. Missä ollaan? Asuntolani puutarhassa. Kyllä, Manhattanillakin on puutarhoita ja upea puutarha onkin. Tunnelma on melko absudi; puutarhan muurien takana kaupunki pauhaa, mutta täällä sisällä on varsin idyllinen Salainen puutarha -tunnelma.

Kerrottakoon tässä bloggauksessa siis vähän lisäinfoa majoittumisestani täällä. Asun Webster Apartments -talossa; paikassa joka on rakennettu vuonna 1916 nimenomaan New Yorkiin töihin tai opiskelemaan muuttaville naisille. Asuntolan tarkoituksena oli, ja on kai edelleen, tukea naisten edistymistä uralla New Yorkissa. Perinteikkäistä syistä johtuen asuntolan pitää noudattaa vanhoja perinteitä; tänne ei edelleenkään oteta miehiä, kaksilahkeiset eivät pääse edes vierailemaan asuntolan huoneistokerroksissa ilman henkilökunnan valvontaa. Tästä huolimatta, Webster on upea paikka asumiselle. Vuokraan sisältyy oma kalustettu huone, kaksi ateriaa päivässä, siivous, pesulat, hulppeat yhteiset alueet (löytyy mm. flyygeli, [josta olisi enemmänkin iloa jos osaisi soittaa...]), sisäpihapuutarha ja kattoterassi, mistä aukeaa mahtavat näkymät mm. vieressä tönöttävään Empire State Buildingiin.

Toissapäivänä tapasin töiden kautta pohjoismaisten kauppakamarien seminaarissa Norjan kauppakamarista arvokkaan vanhan rouvan, joka oli innoissaan kun kuuli missä meikäläinen asustaa. Rouva kertoi, ettei ole ikinä itse majoittunut Websterillä, mutta silloin joskus kun hän tuli nuorena New Yorkiin, monet ystävättäret majoittuvat samaisessa talossa. Naisen ja oletettavan ystäväpiirin asemasta päätellen talo on siis tehnyt tehtävänsä naisten urien edistämisen kannalta.

Vieläkään tätä ei tajua; viikko sitten ikkunasta näki harmaan Tampereen, nyt voin kipaista kämppäni kattoterassilla katsomassa Empire State Buildingia. Kotikatuni on 34th street, pitkittäissuunnassa lähinnä on 9th avenue. Time Squarelle matkaa on muutama kortteli, töihin Park Avenuelle noin kilometri. Ja vielä kun tietää millaisia lottovoittoja Manhattanilla asumisesta yleensä pulitetaan, ei tämä oikein tunnu mitenkään todellista.

Puutarhatonttu

Maisemat kattoterassilta.

Lisää maisemia.

Kirjastossa voi leikkiä intellektuellia (siksipä se on useimmiten tyhjä...).

Yksi olohuoneista.