Kuten edellisestä bloggauksestani voi päätellä, mahtava New Yorkin matkani tuli päätökseen muutama viikko sitten ja nyt vaikutan taas kaukana Pohjolassa, toistaiseksi harmillisen kylmässä ja pimeässä Tampereen kaupungissa. New York -ikävä tuntuu kasvavan eksponentiaalisesti maahan satavan lumen kanssa. Tämmöisessä harmaassa lumimytäkässä tuntuu vaikealta muistaa, että kyllä se vuodenajoista paraskin (KESÄ!) sieltä taas joskus tulee…

Mutta vielä ei ole aika unohtaa New Yorkia, vaan ottaa katse taaksepäin ja listata muutamia omppulan hienoimpia ja erikoisimpia hetkiä. Tässä tulee!

Ihanin kaupunginosa: BROOKLYN

- Siinä missä Manhattan on pieni, hektinen, täyteentupattu ja kiireinen saari, Brooklyn on mantereelle sijoittuva iso kaupunginosa, missä ihmiset ovat huomattavasti leppoisempia ja tunnelma boheemimpaa. Brooklynista ei tosin voi puhua yhtenä kaupunginosana, sillä se pitää sisällään useita erilaisia asuinaluita ja tuhansia todella erilaisia ihmisiä. Ehdoton lempparini Brooklynista on Williamsburgin pohjoispuoli, joka myös hipstereiden mekkana tunnetaan. Kyllä, siellä on paljon niitä ruutupaitaisia indie-ihmisiä ja muita wannabe-cool-tyyppejä, mutta siellä on myös New Yorkin parhaat kuppilat, keikkapaikat, levykaupat ja paras second hand -kauppa Beacon’s Closet. Toki koleeta Williasmburgia syytetään tekotaiteellisuudesta, mutta minkäs sille voi että olo siellä on vaan niin kotoisa. Ympärillä nuoria muusikoita, taiteilijoita, elokuvantekijöitä ja kirjoittajia. Baareissa aina hyvää live-musaa, asunnot ja ravintolat rakennettu vanhoihin tehdashalleihiin ja elämä aina boheemisti rempallaan.
Jos haluaa hankkia oudon ja inasen ahdistavan NY-kokemuksen, voi käydä kävelemässä Williamsburgin eteläpuolella, missä asuu vain ja ainoastaan fundamentalistisia ortodoksijuutalaisia. Itse alueelle ekalla New Yorkin reissulla eksyneenä voin kertoa, että siellä tuntuu kuin olisi yhtäkkiä laskeutunut 1800-luvun amish-yhteisöön. Ihmiset ovat pukeutuneet perinteisiin ortodoksijuutalaisten asuihin, kaikki tekstit ovat hepreaksi, ja toisin kuin NY:ssa muuten, kukaan ei halua puhua sinulle ja katsoo sen näköisenä, että olisi parempi jos poistuisit aika nopsaan.

Kadunvarsimainos Brooklynissa. Parasta mainontaa aikoihin muuten.

Williasmburgin katuja. Jos haluaa todella halpoja levyjä, kannattaa tsekata Williamsburgin Pelastusarmeijan levylaarit. Tarjonta on hyvä ja hinnat minimaalisia.

Williamsburgin katutaidetta.

Sympaattisin baari: SURF BAR

- Myös lempparibaarini löytyy ei-niin-yllättävästi Williamsburgista. Kitchiin tiki-henkeen sisustettu ja hiekkalattialla varustettu baari tarjoilee maailman parhaat mojitot, erityisen mahtava on maljakon kokoisesta tuopista tarjoiltava frozen mojito (kannattaa pyytää vaikkei listalla lukisikaan). Suosittelen maistamaan myös itserakennettavaa tiramisua ja yucca (eli maniokki)-ranskalaisia. Jos multa kysytään, parhaat baarit ovat niitä joissa tarjoillaan myös ruokaa. Niin kuin monissa Brooklynin baareissa, Surf barissakin on valloittava sisäpihaterassi, missä voi notkua pitkälle lokakuuhun. Takapihaterassit/puutarhat ovatkin baarien tunnelmallisinta antia; pihan päälle kumartavissa isoissa puissa roikkuu vanhanaikaisia värivaloja, hyvä musiikki raikaa ja Manhattanin meteli on kaukana. Parasta.

Toni ja jäiset mojitot Surf Barissa. Myönnettäköön, että kuva on vuodelta 2009, mutta mojitot ovat edelleen yhtä huippuja.

BUBBLING UNDER: Maracuja Bar + Grill
Vanhaan liettualaiseen kenkätehtaaseen rakennetussa Maracujassa on samaa henkeä kuin Surf Barissa, vaikkei siellä hiekkaa tai surffilautoja olekaan. Ihana piilossa oleva terassi, loistava soittolista, rentoja ihmisiä ja herttainen tunnelma.

Huvittavin iskuyritys:

- New Yorkissa miehet tuppaavat olemaan lähestyvämpää sorttia kuin Suomessa, ihmiset kun ovat muutenkin avoimempia ja sosiaalisempia. Paras iskuyritys tapahtui ensimmäisinä viikkoinani metrossa, missä viereeni istahti kovan luokan parittajalta näyttävä, valkoiseen pukuun verhoutunut tumma herrasmies. Heppu heitti jonkun kliseisen avauksen, johon suhtauduin etäisen nihkeästi. Tyyppi huomasi nihkeilyni, ja kertoi syynsä flirttailuun: ”Olen oikeasti menossa yksiin bileisiin, ja yritän tässä pönkittää egoani ennen sitä. Tehdäänkö niin, että näyttelen pyytäväni sun puhelinnumeron, sä näyttelet antavasi sen, sitten mä leikin, että soitan sulle huomenna, ja sitten muka mentäisiin huomenna ulos?”
Naureskelin tyypin ehdotukselle, ja sanoin etten edes muista puhelinnumeroani, koska minulla on tuore prepaid (mikä oli ihan totta). Tähän kaveri kommentoi: ”Ei se mitään, keksit vaan jonkun numeron! Mulla on kännykästä akku loppukin, en vois edes ottaa sitä ylös.” Tähän väliin kaveri näytti sammunutta kännykkäänsä, joten suostuin naureskellen ehdotukseen. Löpisin päästäni pätkän numeroita, heppu leikki näppäilevänsä sammunutta puhelintaan, ja poistui seuraavalla pysäkillä metrosta. Ovella hyväntyylinen heppu huikkasi ”Jee, meni tosi hyvin! Nähdään sitten huomenna!”

Monipuolisin kulttuuritalo: BROOKLYN ACADEMY OF MUSIC

- New York on täynnä erilaisia kulttuuritaloja, joissa tarjotaan monipuolista kulttuuritarjontaa saman katon alla. Yksi suurimpia ja hands down parhaita taloja on Brooklyn Academy of Music, yleisemmin tunnettu nimellä BAM. Talossa tarjotaan mm. tuntemattomien, mutta erittäin lupaavien artistien keikkoja (yleensä ilmaiseksi), indie-leffoja ja mielenkiintoisia elokuvatapahtumia, tanssia, teatteria, taidetta ja oopperaa. Kaikessa tarjonnassa on yleensä moderni vivahdus, BAM:ssa näkee aina jotain erikoisempaa (ja näin ollen mielenkiintoisempaa if you ask me) kuin Manhattanin turistialueilla.

BAM ulkoa.

BAM Café sisältä, missä esitetään valtaosa keikoista ja stand upista.

Nautittavin ”olut”: MICHE

- Lukuisista yrityksistäni huolimatta en kykene juomaan olutta. Olen monasti yrittänyt opetella nauttimaan kuuluisaa ohramehua, mutta ei onnistu, se on yksinkertaisesti pahaa. Olut on maidon lisäksi aika lailla ainoa ”tavallinen” juoma, mitä en kykene juomaan. Pitäisi varmaan tarkistuttaa geeniperimä, kun ei suomalaisten suosituimmat nesteet mene alas ollenkaan… Mutta meksikolaiset ne osaavat tehdä oluestakin nannaa! Nautin toiseksiviimeisen illalliseni pomoni tarjoamana meksikolaisessa Mercadito-ravintolassa. Joimme aperitiiveiksi meksikolaisesta olutdrinkki micheladasta muokatut Miche-oluet. Juoma piti sisällään ananasta, limeä, siirappia, chiliä ja mausteita, pohjalla maistui oluen viljaisuus. Juuri se viljan maku on mielestäni yleensä ollut hirvittävä, mutta mausteilla ja hedelmillä maustettuna sehän toimii!

Miche Mercaditossa.

Hintalaatusuhteeltaan paras illallinen: VANESSA’S DUMPLINGS HOUSE

- Olen luonteeltani erittäin nuuka, joten meitsille parasta on ruoka, joka on maukkaan lisäksi edullista. Vanessa’s Dumplings  House Lower East Sidella ei ole vain edullinen, vaan aivan käsittämättömän edullinen. Söin kiinalaisella illallisella kahdeksan kasvis-dumplinginsia ja täytetyn kiinalaisen seesimileivän (välissä mm. tuoretta inkivääriä, yummmmmmy!) ja hintaa koko setille tuli yhteensä n. $4, eli reilut 3 €. Käsittämätöntä! Aasialaisessa ravintolassa tuntuu kuin olisi yhtäkkiä matkustanut Aasiaan; henkilökunta puhuu pääosin vain kiinaa, eikä New Yorkissa normaalisti voi tuohon hintaan syödä yhtään mitään. Pieni ja ulospäin vähän kämäisen näköinen paikka on varmaankin pitkälti hintalaatusuhteensa takia supersuosittu, joten kannattaa varautua jonottamiseen.

Tunnelmallisin julkinen kulkuväline: METRO

- Näin SubwayStories: Tales from the Underground -leffan ekan kerran joku yö telkkarista varmaan 10 vuotta sitten ja olin haltioissani. Leffa kertoo lyhytelokuvien muotoon rakennettuja tositarinoita New Yorkin metrosta. Suomessa ei juuri metrolla pääse ajelemaan (Helsingin metrossa olen ollut kerran), joten ulkomailla se on ainutlaatuista ajanvietettä. Elämä maan alla eroaa kadun vilskeestä täysin; metrotunneleissa ei voi juosta kiireellä ihmisten ohi, metrolaiturilla on aina kollektiivinen odottamisen tunnelma. Tunnelmaa lisää useilla asemilla esiintyvät muusikot, taiteilijat, tanssijat tai lopun ajan saarnaajat. Metrovaunuissa kiertää usein kodittomia kertomassa tarinoitaan ja pyytämässä muutamaa dollaria. Olen kuullut metrossa yhden sydäntäsärkevimmistä elämäntarinoista kodittomalta mieheltä, joka oli saanut vaikean sairauksen jälkeen kadottamansa kävelykyvyn takaisin, vaikka liikkuminen oli edelleen erittäin vaikeaa. Olen myös kuullut vähävaraisten vanhempien miesten upeaa acapella-kuoroa ja noin 8-henkistä mariachi-bändiä, jonka yhden pienikokoisen kitaristin mielestä oli hauskaa pyörittää pyllyään kaikkien naisten sylissä. Olen nähnyt parkour-porukan treenit, joissa pojat juoksivat jokaisella asemalla ulos vaunusta, tekivät voltit seinää pitkin ja juoksivat takaisin sisään ennen junan lähtöä, sekä kuullut muutaman valveutuneen nuoren poetry slamia (eli suomeksi kait lavarunoutta). Metro on mahtava tila kaikelle luovuudelle kukkia ja yksi inspiroivimpia paikkoja sekä esiintymiseen että ajatustyöhön. Ei pysty bussi tai juna sellaiseen.

Nuoremman sukupolven muusikko metrotunnelissa keikalla.

Yksi parhaita näkemiäni metroartisteja Bedfordin (eli Williamsburgin) metropysäkin yössä.

Parhaat keikat: CHRISTINE OWMAN, Scandinavia House, 2. joulukuuta & JESSY CAROLINA & THE HOT MESS, Dixon Club, 20. marraskuuta

- Näin New Yorkissa 34 keikkaa, mikä on inasen vähemmän kuin olisin toivonut, mutta minkäs teet, kaikkea ei vaan ehdi. Paras keikka -palkinto on pistettävä puoliksi kahden mielenkiintoisimman esityksen kanssa. Ruotsalaisen Christine Owmanin näin duunipaikkani Scandinavia Housen Out of Scandinavia -indieillassa lokakuussa. Kokeellinen alternative-artisti soitti keikallaan mm. sahaa ja ukuleleä, tinkimättömän shown taustalla pyöri naisen itse tekemä videotaideteos.

Christine Owman Scandinavia Housella.

Jessy Carolina & The Hot Mess on puolestaan 1920-lukulaista jazz-swingia, joka vie mahtavalla tunnelmallaan täydellisesti 1900-luvun alun New Orleansiin. Asuja myöten 20-lukua henkivä pumppu soittaa mm. banjoa, kazoota, pyykkilautaa, pystybassoa, oboeta, pianoa ja steppikenkiä. Kaiken kruunaa Jessy Carolinan huikea jazz-ääni, jota värittää räväkämmissä numeroissa Jerron ”Blind Boy” Paxton stemmalaulanta. Näin bändin täysin yllärinä Lower East Sidella Crones, Ducks & Babes -tapahtumassa Liza Minelli -imitaattorin ja burleski-esiintyjien välissä. Juuri tällaisten spontaanien yllätysten takia New York on maailman paras kulttuurikaupunki. Suuret kiitokset Antille illasta joka kutsui mukaan!

BUBBLING UNDER: Jokseenkin yllärinä päädyin myös Komixblender-taidetapahtumaan Wild Project -taidekeskukseen East Villageen, missä puolestaan oli esillä monenlaista performanssitaidetta ja sarjakuvia, suomalais-amerikkalainen lyhytelokuva Näkymättömä voimia / Invisible Forces ja suomalainen bändi Dinosauruxia. Kahden nuoren naisen bändi osoitti, että osataan kokeellinen alternative-musiikki meilläkin! Esitys oli huumaava; valkoisiin pukeutuneet tytöt esiintyivät näyttävän videoshown edessä, välillä värikkääseen taustaan täydellisesti hukkuen, välillä lattialla kiemurrellen. Näistä naisista kuultaneen vielä, syytä olisi ainakin.

Dinosauruxia Wild Projectissa.

Dinosauruxia on tehnyt musiikit Näkymättömiä voimia elokuvaan, ja tytöistä toinen esittää elokuvan pääosaa.

Laadukkain kirjakauppa: STRAND BOOKSTORE

- New Yorkin, tai ehkä maailman paras kirjakauppa on Strandin kirjakauppa Union Squarella. Vietin kaupassa reissuni aikana useita tunteja, ja harvoin pystyin lähtemään kaupasta tyhjin käsin (mikä selittänee matkalaukkuni hävyttämän ylipainon). Kolmekerroksinen kauppa myy uusia ja vanhoja kirjoja, levyjä ja kaikenlaista kivaa härpäkkää sisäänostohintaan, eli halvemmalla kuin muut kirjakaupat. Esimerkiksi erilaisten musiikki-, leffa-, taide-, valokuva- ja grafiikkakirjojen tarjonta on erinomainen. Huikeasta tarjonnasta esimerkki; halusin ostaa hyviä kirjoja arvostavalle pomolleni joululahjaksi omaa suomalaista suosikkikirjailijaani, Leena Krohnia, ja ajattelin puolivitsillä tarkistaa löytyisikö englanninkielistä Krohnia Strandista. Ja sitähän löytyi! Putiikista löytyy myös harvinaisuuksille varattu neljäs kerros, minne pääsee tutustumaan pyydettässä. Strandin nettikaupan mukaan myynnissä on esimerkiki Miguel De Cervantesin ensimmäinen englanninkielinen käännös Don Quijotesta vuodelta 1742. Hintaa oopuksella on $2000.

Strandilla notkumassa.

Kupua täyttävin ruokakauppa: WHOLE FOODS

- Tuoreeseen, terveelliseen ja eettiseen ruokaan erikoistunut puoti on palttiarallaa paras ruokakauppa missään koskaan, ja ainoa ruokakauppa missä New Yorkissa kannattaa asioida. Sen lisäksi että sieltä saa tuoreita hedelmiä ja vihanneksia (ei ollenkaan itsestäänselvää Yhdysvalloissa), luomua, reilua kauppaa ja terveellistä naposteltavaa (satoja erilaisia pähkinöitä, kuivattuja marjoja ja patukoita), kauppa tarjoaa hulppeat tiskit tuoretta, paikan päällä valmistettua valmisruokaa. Buffet-pöydistä löytyy herkkuvalikoimat aika lailla mitä vaan, omaan take away -laatikkooni päätyi yleensä seitania, tofua, erilaisia intialaisia kastikkeita tai samosoja, salaatteja tai pastaa. Jälkkäriksi kaupasta voi ostaa esim. suklaajuustokakkua, joka oli NIIN JUMALAISTA ETTÄ MEINASIN MENETTÄÄ JÄRKENI. Meitsin suosikkiwholari löytyy Union Squarelta, missä kaksikerroksisen kaupan kruunaa kahvila, missä voi käydä syömässä herkut jos ei jaksa odottaa kotiin asti.

Erikoisin tanssitunti: DIRTY DANCING

- Kävin Nykissä tanssitunneilla eniten Broadway Dance Centerillä, missä keskityin pääosin teatteritanssiin, jazziin ja hiphopiin. Ei liene yllätys, että erityisesti hiphopin taso on New Yorkissa mahtava, opettajina kun on lajin syntysijoilla kasvaneita ihmisiä, jotka kertovat eroja mm. bronxilaisen ja queensiläisen liikekielen välillä. Paras hoppitunti oli ehdottomasti Eric Jenkinsin contemporary hip hop – tunti, jossa tehtiin koreografia Bruno Marsin yllättävän toimivaan Grenade -kipaleeseen. Contehoppi on aivan mahtava laji, jos kuulette että joku Tampereella opettaa sitä, infotkaa allekirjoittanutta välittömästi!
Kunnia erikoisimmasta tanssitunnista menee kuitenkin Broadway Bodies -tanssikoululle, jossa opetetaan vain erilaisia populaarikulttuuri-, teatteri-, tv-, ja elokuvakoreografioita. Kävin pienellä ja vähän rähjääntyneellä koululla Michael Jacksonin Thriller -tunnilla, jonka jälkeen järjestettiin kokeilutunti Dirty Dancing -tiivarista, mikä koulun oli tarkoitus pitää. Kurssia ei koskaan tullut, mutta kokeilutunnilla pääsin tanssimaan tämän legendaarisen koreografian alkua itse opettajan kanssa! Järjettömän hauskaa! Kertokaahan myös jos kuulette, että jossain täällä opetetaan sitä. Tai vaihtoehtoisesti jos joku miespuolinen lukija kokee palavaa halua kokeilla kilpatanssia, täältä löytyy vapaaehtoinen partneri! Olen halunnut kokeilla paritanssia jo useamman vuoden, mutta Tampereen kouluissa suositellaan että naiset hankkivat parit itse, kun tanssivat miehet ovat niin kiven alla. Hö. Katsokaa nyt tota Swayzea, ettekö muka haluaisi olla samanlaisia?

Ikimuistoisin kulttuurikokemus

- Eräänä iltana törmäsin tanssituntini jälkeen Broadway Dance Centerillä tyttöön, joka etsi punatukkaisia naisia musavideoprojektiinsa, mitä oli tekemässä Florence + the Machinen Dog Days Are Over -biisiin. Päädyimme juttelemaan, ja Andreaksi esittäytynyt tyttö kertoi, että haluaa ryhtyä ohjaajaksi ja tuottajaksi, vaikkei ole koskaan mitään sellaista tehnyt. Projekti kuulosti tarpeeksi hullulta, joten tottahan lähdin mukaan. Yhden oton video kuvattiin seuraavana lauantaina Andrean kotona, Wonderland Collective -nimisessä taidekommuuniissa Queensin Astoriassa. Wonderland on mahtava paikka; vanhaan kitarankielitehtaaseen rakennettu jättimäinen taidetalo, jota asuttavat erilaiset taiteilijat, näyttelijät ja muusikot (tai ainakin sellaisiksi pyrkivät). Talossa pyöritetään mm. omaa baaria ja järjestetään megaluokan bileitä, joilla talon toimintaa osittain rahoitetaan. Kuvasimme videota kuuden muun punapään ja avustajien kanssa koko päivän, ja vaikkei kaikki tietenkään mennyt niin kuin suunniteltiin, kokemus oli upea. Juuri sellainen ikimuistoinen NY-muisto, mitä voi kiikkutuolissa muistella että kaikkea sitä tulikin tehtyä.

Wonderland Collective Queensissa.

Yksi osa Wonderlandia on rakennettu studioksi, jossa voi illan tullen esimerkiksi bilettää (niin kuin asukkaat usein kuulemma tekevät).

Miksei mun eteisen seinät näytä tältä?

Florence-tyttöjen ja Andrean kanssa lopputulosta katsomassa. Kuva: Raymond Haddad.

Kun olin 7-vuotias, sain joululahjaksi Yksin Kotona 2 -VHS:n, joka oli ensimmäisiä omia videoita mitä omistin. Tuijotin legendaarista joululeffaa päivästä toiseen, Macaulay oli maailman siistein jäbä ja New York maailman siistein kaupunki. Mietin usein lapsena kuinka mahtavaa olisi asua yksin Plaza-hotellissa ja estää upean lelukaupan ryöstö niin kuin supercool Macaulaykin teki. Pääsin kuin pääsinkin New Yorkiin ja yksi ilta vietettiin Plaza-hotellissa (ilman Tim Currya kylläkin, nyyh), mutta virallisen oman elämäni Yksin Kotona -elokuvan pääsin elämään reissuni viimeisinä päivinä.

Blogi oli joululomalla, ja tarina tulee nyt valitettavasti vähän myöhässä, mutta aloitetaan silti alusta. Vietin joulua edeltäneen viikon New Yorkissa haikeillen viimeisia kertoja ja ihmisten hyvästelemistä; töissä pidettiin mahtavat läksiäiset, joiden jälkeen pomoni ja työkaverini Kyle vei meitsin ja muutaman muun tacoille ja drinkeille Lower East Sidelle. Perjantaina, oletettuna viimeisenä iltanani, kävimme Lisan, Lisan kämppiksen Kerryn ja Lisan poikaystävän Stefanin kanssa Fat Cat -baarissa West Villagessa katsomassa gospel-soulia ja jazzia, ja päädyimme viimeisille drinkeille ihanaan Surf Bariin Williamsburgiin. Surf bar oli ensimmäinen baari missä kävin ekalla Nykin reissullani viime vuonna, joten tuntui täydelliseltä päättää tämäkin reissu sinne. Lauantaina illalla oli tarkoitus suunnata kohti Eurooppaa, mutta halusin vielä ehdottomasti tsekata Aronofskyn kohutun Black Swanin, mihin yritin saada lippuja jo kaksi lähtöä edeltävää viikkoa. Ei onnannut aikaisemmin, upea teos myi salit täyteen jatkuvalla syötöllä, mutta lauantaiaamun näytökseen mahtui vallan mainiosti. Koska kyseessä on Darren Aronofskyn ohjaama tanssielokuva, odotin pätkältä paljon ja oli aika varma että se tulee kolahtamaan täysillä. Ja niin teki! Huoh, sarjassamme leffoja joiden jälkeen hengästyttää vähintään puoli päivää. En kuitenkaan spoilaa sen enempää, menkäähän katsomaan helmikuussa Suomessa!

Mahtava soul-mamma Naomi Shelton and the Gospel Queens.

Jazzia Fat Catissa.

Kiskoimme Lisan ja Kerryn kanssa kadulla vohvelikiskasta ilmaiseksi saamaamme kuumaa suklaakastiketta. Nyt voidaan puhua addiktiosta.

Bataattiranskiksia ja drinkkejä Surf Barissa. Ensi kerralla taas!

Black Swanin jälkeen otin Super Shuttlen JFK:lle, ja olin valmistautunut lähtöön. Mutta kentällä ilmoitettiinkin, että Euroopan lumimyrskyjen takia kukaan ei lennä tänään Lontooseen. En kauaa pähkäillyt jatkosuunnitelmia, kun British Airways ehdotti, että ota hotelli yöksi, BA kustantaa kaiken ja vie bussilla suoraan paikan päälle. Sehän sopii! Ehdin jo romantisoida Keroaccilaista iltaa jossain kämäisessä tienvarsimotellissa; juon viskiä, pohdin elämää ja kirjoitan kummallisia tarinoita kun ei ole muutakaan tekemistä. Keroac-fiilistelyni katkesi kuitenkin lyhyeen kun bussi kaartoi Long Islandilla, Huntingtonin kaupungissa sijaitsevan Hilton-hotellin pihaan. Tarjolla oli oma mm. oma huone maailman ehdottomasti mukavimmalla sängyllä, iso tv, illallista ja uima-allaosasto. Ja niin kävi, meitsin oma Yksin Kotona 2 -seikkailu! Pöllin illalliselta suklaamuffinseja, joita söin sängyssä Hilton-tohvelit jalassa tv:tä tuijottaen. Mussutuksen jälkeen testasin sängyn jousituksen muutamalla pirteällä pompulla. Pakkohan hotellin sängyssä on hyppiä, niin Macaulaykin teki.

Huoneeni Hiltonissa.

Hiltonin aula.

Hotlassa oli käynnissä pipariukkoskaba.

Sunnuntaiaamuna kolusin kamoineni hotellin aulaan odottamaan tietoa mahdollisuudesta päästä lähtemään Lontooseen. Noin tunnin odottelun jälkeen meille ilmoitettiin, että ei onnaa, olette täällä vielä ainakin tämän päivän. Sunnuntain vietin sitten samoillen hämärässä Huntingtonin kaupungissa, joka oli niin tyylipuhdas jenkkilähiö kuin olla voi. Ensin kävin hotellin kyydillä ostarilla etsimässä bikineitä uima-allasosastoa varten, mutta eihän niitä sieltä jouluaikaan löytynyt. Ostarikammoisena en saanut ostettua laitoksesta mitään, pyörin lähinnä pitkin pihaa valokuvailemassa kummallista kaupunkia. Sain kuitenkin matkaani paikalliselta kirkkokuorolta huikeimman Jesse-propagandan ikinä! Kuoro jakoi piparminttukarkkeja, eli candy caneja, joihin oli liitetty kertomus siitä, kuinka kävelykepin mallinen, raidallinen karkki on oikeasti hyvinkin kristillinen namunen. Lappunen oli niin huikeasti oivallettua tarinointia, että jaan sen kanssanne tässä:

The Symbolism of the Candy Cane

Turned upside down, the cane makes a ”J” for Jesus who was born on Christmas Day. Turn it upright like the Good Shepherd’s staff who pleads to the Father on your behalf. At the top you’ll see the saving crook, used on the lost sheep He never forsoook. The stripes whisper softly ”By his stripes we are healed”, and the red represents His blood that was spilled. The white gives us hope to become pure as He, by forsaking our sins, white as snow they will be. The peppermint oil that flavors this treat, is known for its strong healing properties. Now each time you see the striped candy cane, remember, dear child, He knows your name.

Ei liene yllätys, että tämän luettuani purskahdin näyttävään nauruun keskellä ostaria. Olisihan sitä voinut vähemmänkin epäkorrekti olla, mutta mitäs jakavat tommosia! Hauskahan toi on kun mikä.

Ostaroinnin jälkeen kysäisin hotellilta mistähän jonkinlaisia uimavälineitä voisi etsiä. He kehottivat käymään mailin päässä olevassa Targetissa, eli paikallisessa Prismassa, joka todennäköisesti myy uikkareita ympäri vuoden. Päätin lähteä kävelylle Targetiin, mutta hotellilla kehotettiin odottamaan kyytiä. Hoin respan tädille, että voin kyllä ihan oikeasti kävellä mailin sinne ja takaisin, mutta kävelyreissullani ymmärsin tädin suositukset autoiluun. Kas kun Huntington näytti olevan niitä periamerikkalaisia pikkukaupunkeja, joissa kukaan ei kävele minnekään. Isoa lähiötä muistuttavassa kaupungissa välimatkat olivat pitkähköjä joka paikkaan, joten mitään kävelymahdollisuuksia ei edes tarjottu. Ei kävelytietä tai katuvaloja, suojateistä puhumattakaan. Käppäilin siis supermarkettiin pimeän autotien laidassa puoliksi metsässä koluten. Matkani aikana näin creepyn, pienen huvipuiston, McDonald’sin drive in -kaistan ja legendaarisen Hootersin! Pikaruokatissibaari Hooters jos joku on merkki siitä, että nyt ollaan jenkkilähiössä. Pimeillä teillä vaelteluni jälkeen onnistuin saamaan Targetista bikinit, ja vietin sunnuntai-illan uima-allasosastolla pääosin yksin pulikoiden ja saunoen. Hiltonin lämmitettyä komeroa muistuttava sauna oli kylläkin lähinnä vitsi. Yritin lämmittää saunaa maksimilämpötilaan, joka olikin sitten n. päätähuimaavat 40 astetta. Kopperossa istuessani luin seinältä saunan käyttöohjeita. Älä viivy saunassa pidempään kuin 10 minuuttia, saunominen on vaarallista lapsille, vanhuksille ja raskaana oleville jne. Vaarallisuuslöpinöiden perässä oli kuitenkin kaiken huippu; saunominen oli kokonaan kielletty alle 15-vuotiailta! Sunnuntaiyönä saimme vihdoin tiedon, että maanantaina lennämme Lontooseen. Ristiriitaisin tuntein jouduin siis lentämään Heathrown helvettiin, kun sinne liput oli varattu. Heathrowlla alkoikin sitten seuraava seikkailu. Tällä kertaa muutuin Macaulayn roolista äidin rooliin, joka istui varsin näpsäkästi, sillä meikäläistä kerran New Yorkissa sanottiinkin Catherine O’Haran näköiseksi.

Ostarilla tietysti vanha pukki valokuvasi itseään lasten kanssa.

Ostarilta sai myös epäkorrekteja seinäkalentereita koko perheelle.

Huntingtonin hämmentävät kauppavalikoimat.

Tissejä ja ranskalaisia!

Jos näette Tenavien Eppua, kertokaa sille että suuri kurpitsa löytyy Huntingtonin huvipuistosta.

Joulunajan uutisia seuranneet tietänevät millainen kaaos Heathrowlla vallitsi, kun tuhansia lentoja peruttiin usean päivän ajan. Menivät brittiparat ihan sekaisin kun maahan iski heidän harvinaiseksi kutsumansa luonnonilmiö, lumisade. Kaikki kanssakäymiseni kenen tahansa henkilökunnan edustajan menivät samalla kaavalla:
”Et mitenkään pääse Suomeen ennen 26. päivää, ei onnistu.”
”Pakko päästä, edes johonkin.”
”Et pääse mihinkään, ei ole mahdollista.”
”Ihan varmasti on mahdollista, älä valehtele.”
”Ei ole mahdollista, et pääse täältä pois ennen sunnuntaita.”
Muutaman tällaisen tivaamisen jällkeen päätin vetää rentouttavat 40 minuutin yöunet Heathrown lattialla keltaisen muovilaatikon päällä, joita sängyiksi siellä nimittivät. Lippuluukut olivat kiinni, koska ”Emme saa tehdä ylitöitä, ja täytyy meidänkin nukkua.” Väliäkö niillä tuhansilla ihmisillä, jotka viettivät useita päiviä lentokentällä, työntekijöiden täytyy nukkua.

Maanantaiyönä neljän aikoihin raahauduin muutaman tunnin päästä aukeavaan lippujonoon, ja päätin, että sen jonon päästä saan lipun johonkin. Ihan sama minne, mutta tänne en jää. Seisoin jonossa tavaroideni kanssa rapsakat yhdeksän tuntia, ja järsin eväänäni lentokentän jakamia kammottavia munamajoneesivoikkareita. Lienee selvää, että en syö munamajoneesileipiä enää koskaan. Kun pääsin tiskille, BA:n täti lauloi heti tuttua virttä ”Et pääse pois ennen sunnuntaita, et mitenkään. ” Ja minä lauloin takaisin ”En usko, pakko päästä jollekin lennolle ihan minne vaan Europpaan.” Taivuttelin tätiä katsomaan kaikki lennot edes Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan, ja lupasin selvittää itseni niistä eteenpäin jos pääsisin edes pohjoismaihin saakka. Taistelun jälkeen täti totesi ”Niin, menisihän tuossa yksi lento Osloon parin tunnin päästä, ja sieltä heti Helsinkiin.” Sain taisteltua itselleni Oslon lennolle stand by -lipun, joka ei toki sekään taannut pääsyä koneeseen. Stand by -jonotus oli taas ihan omanlaisensa seikkailu. Sadat ihmiset seisoivat jonossa odottaen, että stand by -tiskiltä huudellaan piakkoin lähteviä koneita, joissa on vielä tilaa. Sitten kun huudetaan itselle sopiva kohde, pitää taistella kyynerpäin itsensä jonon kärkeen ja toivoa pääsevänsä koneeseen. Meikäläisen kyynerpäät ja tahdonvoima olivat siinä määrin terävät, että olin kolmesta Oslon koneeseen otetusta ihmisestä ensimmäinen! Sori vaan kanssakilpailijat veemäisestä asenteestani, mutta you know; I wasn’t there to make friends. Koneessa oli vaan varsin harmillista huomata, ettei se ollut edes täynnä. Stand by -tiskillä ilmoitettiin, että koneeseen mahtuu kolme ylimääräistä, ei yhtään enempää. Inasen pisti vituttaamaan niiden ihmisten puolesta, jotka saattoivat viettää jouluaattonsa Heathrowlla, kun heitä ei päästetty puolityhjään koneeseen, jonka avulla he olisivat voineet päästä kotiin. Veikkaisin että käytäntö oli sama muidenkin koneiden kanssa.

Tiistai-iltana Yksin Kotona -seikkailuni sai siinä määrin onnellisen lopun, että John Hugheskin tykkäisi! Piipahdin taas Oslossa, (Oslon kentälle jouduin myös viime keväänä, vaikka oikeasti olin menossa Göteborgiin), josta pääsin vajaan tunnin lennon jälkeen Helsinkiin ja sieltä Tampereelle.
Räjähtämispisteessä ollut George-matkalaukkuni jäi omille teilleen, mutta sekin saapui kotiin jouluksi! Hämmästyttävää. Tosin George koki valitettavasti Titanicit; neitsytmatka jäi viimeiseksi. Kaveri kävi läpi sen verran kovat kolhut sekä meno-, että tulomatkalla, ettei ole enää laukuksi hänestä. Kiitos George tästä matkasta, ei ollut pitkän linjaksi matkaajaksi susta.

Vietin tokavikaa iltaani Lower East Sidella, ja kuulin kahdessa eri kuppilassa illan aikana mm. sellaisia artisteja kuin Oasis, Verve, Stone Temple Pilots, Lenny Kravitz, Red Hot Chili Peppers, Cake, Weezer ja Marcy Playground. Tiedättekö mitä se meinaa? Ysäri on taas in!

Sama on huomattavissa myös muodissa ja musassa. Williamsburgin koleet hipsterit pukeutuvat edelleen ruutuun, mutta paidat ovat muuttumassa tiukasta indie-mallista löysään flanelliin. Tsekkasin myös muutaman keikan eilen Glasslands Galleryssa Williamsburgissa, ja illan bändeistä esimerkiksi selvästi 90-luvun säveliin päin kallellaan oleva Dinosaur Bones (tsekatkaa esim. Royalty, varsin toimiva ralli) osoitti, että vuosikymmenistä toinen ehdoton lempparini on taas täällä. Jee!

Ysärinostralgian kunniaksi ja mielentilaan sopivaksi soitettakoon vaikka allaolevaa klassikkoa. Ihan unohdin kuinka hyvä biisi sekin on!

Hienoimpia asioita mitä tälläisestä kokemuksesta voi saada, on kaikki ne asiat mitä oppii. Itsestään, muista, elämästä, Suomesta… Koska upea reissuni lähenee loppuaan, listataan vähän mitä esimerkiksi on tullut opittua:

Aamuihmiseksi ei ole mahdollista opetella.
Olen aina ollut yöihminen; aivotoimintani on kastemadon luokkaa ennen puoltapäivää, mutta puolenyön jälkeen olen luovimmillani. Rakastan kuitenkin aamupalan syömistä (mikä on parasta puolenpäivän jälkeen), enkä halunnut sitä jättää täälläkään väliin. Websterillä aamupala loppuu kuitenkin jo klo 8.45 ja sunnuntaisin klo 10, joten jouduin repimään itseni sängystä lähes joka päivä ennen ysiä. Muistaakseni kolmena sunnuntaina annoin itseni nukkua myöhään ja skippasin aamupalan, ja usein heräsin aamupalalle, mutta menin takaisin nukkumaan syömisen jälkeen. Aikaisten aamujen jälkeen voin kokemuksen vakaalla rintaäänellä kertoa, että aamuherätykset eivät helpotu koskaan. Se on aina yhtä hirveää, henkisesti ja fyysisesti kivuliasta, hermoja repivää ja surullista. Monet kerrat meinasin itkua vääntää kun kello soi 8.30 LAUANTAIAAMUNA. “Haluan aamupalaa, mutta ei tähän aikaan voi herätä! Vääryys! Tuska! Kidutus! Attica!” Arvaatkaa nukunko vähintään kahteen päivällä joka päivä joululomalla?

Suomalaiset ovat kateellista kansaa.
Olen kuullut sen monesti ennenkin, mutta täällä vasta tajusi kuinka totta ja kuinka järkyttävää se on. Opin töissä että raivostuttava Janten laki on yhteinen piirre kaikille pohjoismaille, mutta Suomessa se jyllää kaikista pahiten. Olin aika käärmeissäni kun kateutta koskeva sivu poistettiin Ollilan työryhmän brändiraportista (selitys ei mee läpi); että sittenko se ei ole totta jos sitä ei voida myöntää? Myönnän itsekin kokeneeni kateutta, mutta varsinkin nyt pyrin opettelemaan pois siitä ja OLEMAAN ONNELLINEN TOISTEN PUOLESTA. Miksi se olisi minulta pois että joku muu on elämäänsä ja saavutuksiinsa tyytyväinen? Miksi se on niin järkyttävä rikos Suomessa kertoa oman elämänsä mahdollisista onnen aiheista? Täällä yhden suomalaisen kaverini kanssa kerran juttelimmekin, että jos pääsisi aikakoneella Eino Leinoa tapaamaan, niin sille pitäisi kyllä sanoa, että älä nyt jumalauta kirjoita mitään “Kel onni on, se onnen kätkeköön” –juttuja, suomalaiset on muutenkin tarpeeksi masentuneita! Voitaisko oikeasti nyt sopia että edes joskus kannustetaan toisia, ollaan onnellisia toisten puolesta (yritetään ainakin), ja kerrotaan edes joskus rinta rottingilla omista onnen hetkistä, vaikka onnen toisi niinkin jokapäiväinen asia kuin hyvä kuppi kahvia? Se että on ylpeä itsestään, EI OLE keulimista, brassailua, kusipäisyyttä tai miksi sitä haluaa nimittääkään. Sitten jos kateus tulee tyytymättömyydestä omaan elämään, niin sitten kannattaa tehdä sille elämälle jotain. (Tiedän että tiedätte mistä puhun.)

Suomessa on monet asiat oikeasti hyvin.
Vaikka kotomaassamme kuulukin nillittää milloin mistäkin veronkorotuksesta tai opintotuen pienuudesta, niin siellä on asiat ihan oikeasti aika hyvin. En ole koskaan elämässäni puhunut Suomesta niin paljoa kuin täällä, enkä edes muista kuinka monta suu auki toljottavaa hämmästynyttä katsetta olen kohdannut, kun olen kertonut että käyn Suomessa ilmaista koulua ja saan siitä vielä valtiolta rahaakin. Olen tavannut täällä ikäisiäni ihmisiä, jotka ovat useiden kymmenien (jotkut jopa satojen) tuhansien veloissa, koska ovat halunneet opiskella. Olen myös tavannut ihan tavallisia, töissäkäyviä tai opiskelevia ihmisiä, jotka pelkäävät hillittomästi sairastuvansa, koska heillä ei ole varaa vakuutukseen. Keskivertovakuutus maksaa n. $400 kuussa, hyvä vähintään $600. Eli melkein vuokran verran!! Esimerkiksi työkaverillani on vain $300 dollarin vakuutus, ja kun hän sairastui pahaan flunssaan ja halusi lääkäriin, hän ei löytänyt yhtäkään terveyskeskusta tai sairaalaa joka olisi hyväksynyt hänen vakuutuksensa. Eli käytännossä heppu maksaa $300 kuukaudessa vakuutuksesta mistä ei ole mitään hyötyä, ja lopulta meni halvimpaan löytämäänsä terveyskeskukseen ja maksoi hoitomaksut itse. Se ei myoskään valitettavasti ole legendaa, että täällä voi mennä vertavuotavana ihmistohjona sairalaan ovelle, mutta ei pääse sisälle jos ei ole vakuutusta. En usko että Suomessa koskaan jätettäisiin ketään sairaalan pihalle kuolemaan.

Mutta vastapainoksi kotomaassa on valitettavan paljon vikaakin, mikä tuli taas kanta- ja kyynerpäänkin kautta opittua kun jouduin turvautumaan nettiuutisointiin. Mistä opetus:

Minun ei pitäisi koskaan lukea Hesarin tai Aamulehden keskustelupalstaa, mikäli haluaisin oikeasti tuntea intoa Suomeen palaamisesta.
(Puhumattakaan Uuden Suomen kolumneista, mutta ei nyt lähdeta niihin ollenkaan…) Tiedän, eihän niitä koskaan pitäisi kenenkään lukea, mutta minkä sille voi! Kun kaikki Suomen uutiset tulee täällä luettua Hesarin nettisivuilta, väkisinkin vilkuilee keskusteluita. Mm. Johanna Korhosen Naisten tuhoamisesta –kolumni kirvoitti niin paljon puhtaan (nais)vihamielisia, ilkeitä ja pelottavan aggressiivisia kommentteja, että tuli ihan fyysisesti paha olo. En ymmärrä mikä siinä on, että keskustelufoorumeillä jylisevät aina kaikki yhteiskunnan mädimmät omenat ja keskustelu on poikkeuksetta niin kuvottavan ala-arvoista vihan lietsomista, missä ei älyllä, empatialla tai yställisyydellä ole koskaan niissä mitään sijaa. Yritän hokea itselleni, ettei niistä rasisti-sovinisti-äälioistä saa mitään yleistyksiä vetää, muttaku… paha olo tulee silti. No mutta! Mukava tulla takaisin ja puhua taas omassa elämässä olevien älykkäiden, suvaitsevaisten ja hienojen ihmisten kanssa, eikä inistä täällä itsekseen kuinka kamalaa elo keskustelufoorumeilla on.

Manhattan on täynnä.
Oikeasti, varsinkin näin joulun alla, erityisesti viikonloppuruuhkiin juuttuessa, tulee fiilis että tämä saari on täynnä, ei mahdu enempää! Muutaman kerran turistimassojen ja shoppailijoiden keskellä on tehnyt mieli huutaa, että nyt hei jonkun pitää lähteä kotiin, ei me mahduta kaikki tänne! Harvaan asutussa, hiljaisessa ja vetäytyvässä kotomaassa en ole oppinut siihen, että kaduilla ei voi pysähtyä ilman että viidestä kymmeneen ihmistä rysähtää päin ja kiroaa, että kuka prkl menee pysähtelemään ruuhkamassassa. Toki itsekin ärhentelen pysähtyjille ja turisteille, kas kun kiirehän täällä on aina kaikilla (myös allekirjoittaneella). Tampereesta olen usein harmitellut kaupungin pienuutta ja hiljaisuutta, mutta taidanpa mennä joululomalla Hämeenkadulle ihan vain pysähtelemään. Älkää myöskään ihmetelkö jos näette meikäläisen seisomassa Keskustorilla kädet ojossa omasta tilasta nauttimassa. Täytyy mennä kaupungille käsillä ilmaa halkomaan, ihan vain siksi että niin voi tehdä. Täällä ei voi, ei mahdu.

Niina ♥ Fazer
Kaikki minut tuntevat tietänevät, että suklaa on meikäläiselle enemmän elämäntapa kuin satunnainen herkku. Elinikäinen uskollinen ystävä ja ruokaympyräni henkisesti tärkein ainesosa, joka auttaa yhtään liiottelematta kaikkeen eikä petä koskaan. Paitsi silloin kun se on amerikkalaista. Olen oppinut, että täkäläiset eivät ymmärrä suklaan päälle mitään. Suurimman namilafka Hershey’sin kuuluisat Kisses-suklaakarkit maistuvat oikeasti vähän oksennukselle (on kuulemma merkin ”tunnusmaku”, pohjana jonkinlainen hapatettu maito), ja näyttävät… noh, katsokaa itse. Hershey’sin Reese’s-alamerkin Peanut Butter Cupsit ovat ainoita mitkä uppoavat, mutta nekin koostuvat pääosin maapähkinävoista. Olen aina ajatellut, että Fazer tekee oikein hyvää suklaata, mutta niin tekee ruotsalainen Marabou ja itävaltainen Milkakin, joten tuskin Fazer niin erityinen on. Mutta se on. Voi kuinka monet illat olen huokaillut esimerkiksi Fazerin marja-, keksi-, joulu-, marianne-, ja omarsuklaalevyjen sekä Fazerinan perään… Kaksi kertaa olen saanut täällä aivan jumalaista suklaata. Ensimmäinen kerta oli jo ekalla viikolla erään taidenäyttelyn avajaisissa, missä tarjoiltiin ruotsalaisen suklaamestari Håkan Mårtensonin kehittelemää, käsintehtyä joulusuklaata, joka oli lievästi sanottu aika lailla totaalinen oraalinen paratiisi. Håkanin suklaapallot olivat niin jumalaisia, että yritin pitkittää suklaan nielemistä, jotta suuni saisi nautiskella jumalaisesta vieraastaan mahdollisimman pitkään. Suklaanhimoni on saavuttanut täälläkin jo sellaisen maineen, että esimieheni Kyle yksi kaunis päivä päätti ilahduttaa meikäläista about maailman parhaalla lahjalla. Kyle oli kävellyt ruotsalainen Fika-kahvilan ohi jossa Håkanin mestariteoksia myydään, ja toi sieltä tullessaan meitsille pienen rasian taivaan kappaleita! Voi mahtavuus että oli hyvä tyopäivä se.

Ilman aurinkoa ei jaksa.
Olen kesän lapsi, joka inhoaa vuoden synkimpiä ja kylmimpiä aikoja. Pimeät talviyöt, kun hanki on puhdas ja tähdet loistavat taivaalla, on kieltämättä yksi maailman upeimpia näkyjä, ja ehdottomasti tarvitsen niitä öitä muutaman kerran vuodessa. Vaan enpä tarvisi loka- ja marraskuun loskaa ja harmaita päiviä, vuosittaista kaamosmasennusta ja väsymystä ja niin hävyttomän kylmiä pakkasia että hiuksetkin jäätyy. Kotomaan syys-talvi on liian pitkä, harmaa, väsyttävä, märkä, kylmä ja masentava. Joka ikinen loka-marraskuu mietin miksi vietän syys-talven Suomessa, kun se on vaan niin kamalaa aikaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni en viettänyt, ja voi kun teki nannaa! Vaikka New Yorkissakin lämpötila tippui joulukuussa alle nollan, ja kylmä tuuli puhalsi jo aiemmin, ei kaamosmasennuksesta voi täällä puhua, koska täällä on AURINKOA. Joka päivä! Monta tuntia päivässä! Ihan sama kuinka kylmä on, jos on aurinkoa, on myös energiaa, onnea, D-vitamiinia ja motivaatiota tehdä asioita. Jäätävää taitaa Suomessa olla myös kotiin palattuani, mutta sen kestää paremmin kun käsillä on talven ainoa piristysruiske, joulu (ja sen mukanaan toivottavasti tuoma suklaa!). Sitten tuleekin jo tammikuu, ja sitten jaksaa taas paremmin kun voi ottaa katseen kohti kesää. Ja alkaa varailla reissua ensi vuoden loka-marraskuuksi…

Ihmiset ovat oikeasti aika hyviä tyyppejä ja vieraillekin ihmisille kannattaa joskus jutella.
Suomessa sitä ei aina meinaa uskoa, en minäkään Suomessa koskaan ala jutella tuntemattomille tai vaihtele yhteystietoja ihmisten kanssa siihen tahtiin mitä täällä. En mene Suomessa kahville puhumaan filosofiaa vanhan hipin kanssa tai lähde täysin ex-temporena mukaan kummalliseen videotaideprojektiin, johon houkutellaan tanssikoulun käytävällä. Erilaisista ihmisistä ja persoonallisiin juttuihin osallistumisesta saa kuitenkin niin arvokasta elämänkokemusta, ettei sellaisia koskaan pitäisi jättää väliin.

Fikan taivaalliset herkkupallerot ja Bostonista ostamani pinssi. Pistän pinssin rintapieleen ja toivon, että ihmiset tajuavat vinkin...

Viime torstaina raahauduin töistä väsyneenä kämpälleni Webster Apartmentsiin, jossa odotti piparintuoksuinen ylläri; Websterin joulujuhla! Luin juhlasta ohimennen talon ilmoitustaululta, mutta oletin että tarjolla on tavallista koreampi ateria, mutta tuskin mitään sen kummempaa. Mutta jo aulassa parveili viimeisen päälle laittautuneita asukkaita ja heidän vieraitaan. Isoimmassa olohuoneessa henkilökunta tarjoili valkoiset smokit päällä boolia, viinejä ja juustoja, ja normaalisti enemmänkin koristeena pidettyä Steinwayn flyygeliä soitti frakkipukuinen pianisti. Boolilasin ja yleisen seurustelun jälkeen siirryin alakerran koristeltuun ruokalaan, joka pisti vielä paremmaksi. Normaalisti ruoka haetaan kouluruokailuhenkisesti linjastolta, mutta tällä kertaa kaikki tarjoiltiin ruokalan aulasta. Myös ruokalan henkilökunta oli pistänyt kaapin parhaimmat releet niskaan ja tarjoili perinteiset jouluruuat kirjaimellisesti valkoisin hansikkain. Oma lemppariosuuteni ruokailusta, eli jälkiruoka, oli vaikean valinnan paikka. Jälkkäreille oli kokonaan oma pöytänsä! Kun tarjolla on mm. porkkanakakkua, omenapiirakkaa ja suklaista täytekakkua, niin mites siinä muka pitäisi valita!? Valintaprosessi oli pitkä ja harkittu, mutta lautaselleni päätyi amaretto-juustokakkua (suklaisessa kakussa oli vaalea kakkupohja, siksi en ottanut sitä, vaikka muuten suklaa voittaa aina kaiken). Veikkaisin että kakkuvalinta oli oikea, varsinkin kun porkkanakakkua saatiin viikonloppuna jälkkäriksi. Ja hei, juustoa ja alkoholia samassa kakussa, pakkohan sen on toimia! Ei ollut haastajaksi tästä kakusta kyllä Tampereen O’Connell’sin Baileys-suklaa-juustokakulle, mutta se onkin sellainen pala taivasta ettei sitä ihan äkkiä voiteta.

Ruokailua piristi joulupukki, joka jakoi lahjoja kaikille vieraille. Lahjapusseista paljastui pieniä, ääntä tuottavia pehmolelu-avaimenperiä; sammakoita, kirahveja, leijonia yms. Itsekin olisin mielihyvin katu-uskottavan leijonan tai reteän sammakon itselleni napannut, mutta meikäläisen pussista paljastui… vaaleanpunainen, ruseteilla varustettu koira. Haukku herätti pöydässäni useita ”oh, that’s sooooo girly!”-huutoja, ja meinasin pukille ehdottaakin käyntiä optikolla, jos todella näytti siltä että meikäläinen mustissa vaatteissaan oli pöydän rinsessa.

Jotain joku värioppien jumala yrittää nyt allekirjoittaneelle sanoa, sillä matkassa mukana täällä on jo kirkkaan pinkki matkalaukku, jonka jouduin ostamaan kun samaa mallia ei muun värisiä ollut. Ja kerrottakoon siis, että pinkki ei todellakaan ei ole meikäläisen väri. Eikä oikeastaan kenenkään muunkaan jos multa kysytään, mutta universumi on nyt päättänyt saada meikäläisen vuosien inhoamisen jälkeen tykkäämään pinkistä. Ja sehän onnistuu kun katsoo pintaa ja väriä syvemmälle! Pinkki matkalaukkuni kertoi olevansa nimeltään George, ja sinuttelusuhteen syntymisen jälkeen siitä tykkääminen on ollutkin paljon helpompaa. Pinkkiä haukkuani pyörittelin hetken, kunnes alitajunta kertoi, että tämä tässä on Teemu. Niin George kuin Teemukin näyttävät pinkkeydessään vähän nöyryytetyiltä, mutta minkäs herrat värilleen voivat. Ja kukapa minä olen siitä heitä tuomitsemaan, kun en mitään tai ketään muutenkaan värin puolesta tuomitse. Yrjö sai vähän kolhuja jo tulomatkalla tänne, toivotaan että heppu kestää paluumatkan jossain määrin yhtenä laukuntapaisena. Teemu saattaa jäädä Amerikan mannerta asuttamaan, mikäli näen metroasemalla usein näkemäni kerjäläisnainen pienen tyttönsä kanssa uudestaan. Tyttö saattaisi olla parempi omistaja Teemulle, joten yritän lahjoittaa haukun hälle mikäli tyttöön vielä törmään. Ensimmäinen joulu siis vietetty, ja vähiin käy aika omenassa ennen kuin loppuu (nyyh). Ensi viikolla tähän aikaan olen Suomessa ja sitten jo onkin se parempi joulu. Ei tunnu todelliselta!

Joulun juhlistamista Websterin olohuoneessa.

Yksi talon joulukuusista (niitä on ainakin kolme).

Ruokaa!

Lisää ruokaa!

Teemu ja George.

Nonniin, jouduin sitten hyväksymään kohtaloni, ja turvautumaan länsimaiseen lääketieteeseen, vaikka pitkään yritin vastaan taistella. Kärsin parisen viikkoa sitten helvetinmoisesta kurkkukivusta, joka helpotti itsekseen, mutta nielusta bakteerityyppi matkasi korvaani ja teki majansa sinne. Viimeisen viikon olen kärsinyt yleisimmästä lastentaudista, ja yrittänyt parannella sitä luontaistuoteapteekista hankkimallani yrttiöljyllä. En varsinaisesti luota lääkeyhtiöihin, enkä halua napsia mitään pilsuja ennen kuin on ihan oikeasti pakko, ja kun vielä sattuu olemaan maassa missä terveydenhuoltolaitos on aivan puhdas katastrofi, en halunnut mennä täällä lääkäriin. Mutta kun korva ei tuntunut muuttuvan yrttilitkuilla tai lepäämisellä (noh, pienellä lepäämisellä) mihinkään, ajattelin että pakko kai sitä on lekuriin raahautua. Selvittelin töistä mihin kannattaisi mennä, ja sain suosituksen walk-in-klinikasta, joka toimii, missäs muuallakaan kuin Duane Readessa. Duane Reade on paikallinen päivittäistavara-kauppaketju, joita on Manhattanilla IHAN JOKA PAIKASSA (yhtään liiottelematta, joka paikassa) ja ne ovat auki aina yötä päivää. Niissä myydään Vapaa Valinta -henkistä perustavaraa (pesuaineita ym. kemikaaleja, vessapaperia, siivousvälineita yms.), vähän ruokaa, lääkkeita yms. Hain edellisen lenssuni aikaan Duane Readesta flunssalääkettä, joka oli kaupan omaa merkkiä. Pirkka-henkeen ketju tekee siis myos tuotteitaan itse… (Ja ei, en luota Duaneen yhtään lääkeyhtiöitä enempää, enkä syönyt kummallisia kaksivärisiä ”päiväsajan flunssaan”-pilsuja kuin ehkä 3 kpl). Tällä kertaa suuntasin Duaneen lääkärin vastaanotolle, joka ei varsinaisesti kait ole Readen omistuksessa, mutta toimii kaupan tiloissa, ja reseptilääkkeet voi tietysti napata tarkastuksen jälkeen kaupasta mukaansa. Marssin lääkäriin ilman ajanvarausta, ja odottelin siellä kotoisasti vaippa- ja karkkihyllyjen välissä vuoroani. Pääsin nopeasti hoitajan tarkastukseen, joka teki huomattavasti kotomaan korvatulehdustarkastusta (ei ole ensimmäinen aikuisiän korvatauti tämä) tarkemman tutkimuksen. Verenpaineen ja kuumeen mittaamisen ohessa käytiin läpi mm. alkoholin käyttö ja vanhempien terveyshistoria. Itse lääkärintarkastus olikin sitten villimpi kokemus. Lääkärismies on ilmeisemmin Housensa katsonut, sillä hän oli aika varma, että kyse on jostain suuremmasta kuin korvatulehdus, ja sanoi että haluaa tehdä pitkän ja yksityiskohtaisen tutkimuksen, että päästään selville mistä oikeasti on kysymys. Yritin siinä solkottaa, että jotenkin ajattelin, että tää vois olla vaan flunssan jälkeinen korvatulehdus, mitä mulla on ollut ennenkin, mutta setä otti vakavan vaihteen silmään, ja sanoi, että hän haluaa haastaa itsensä lääketieteen ammattilaisena, eikä halua uskoa potilaan omia diagnooseja ja määrätä automaattisesti antibiootteja. Teatraalinen setä kyyristyi sairaalasarjan omaisesti suuntaani, ja kysyi madalletulla äänellä voisimmeko sopia pidemmän potilassuhteen aloittamisesta, jotta hän todella pääsisi tutkimaan historiani ja löytämään ongelmani ytimen. Yritin pitää pokkani, ja selitin että muuten juu kuulostaa kivalta, mutta lähden kohta takaisin Suomeen, ja käyn ehkä mieluummin siellä uudestaan lääkärissa jos tarve vaatii. Valkotakkinen jatkoi taivutteluaan, ja saimme sovittua, että hän tekee tällä kertaa samaan hintaan tarkan tutkimuksen, mutta emme luo näin ensitapaamisella pidempää suhdetta. Hepun kanssa sitten juteltiin pitkä tovi erilaisista lääkkeitä, sairastamisesta yleensä, ja siitä miten minä ylipäätään määrittelen flunssan ”Mitä tarkoitat vuotavalla nenällä? Kuinka monta kertaa jouduit niistämään viime flunssasi aikaan?” Siinä vaiheessa kun mies vihdoinkin kurkkasi korviini, tajusin tehneeni emämunauksen. Heti kun lääkäri sai näköyhteyden korvani sisuksiin, hän kysyi ”Onko sinulla ollut lapsena putket korvissa? Täällä näkyy arpi joka viittaisi siihen.” Vastasin nolona, että onhan ne ollut, mutta unohdin kokonaan kertoa, kun siitä on niin paljon aikaa, etten edes muista kyseistä putkikorvaisuutta. Mutta lääkäri ei suuttunut, vaan oli kuin Dr. House suurimman oivalluksensa äärellä; ”Ahaa! Sehän selittääkin siis miksi kärsit korvaongelmista edelleen!”. Tutkimuksen jälkeen lääkäri määräsi antibiootteja, vaikka kertoi, että juurikin Skandinaviassa on tehty paljon tutkimuksia siitä, ettei niitä välttämättä korvatulehduksiin tarvita, ja oli sitä mieltä, että Amerikassa määrätään antibiootteja muutenkin liikaa. Hän koittaa välttää niiden jakelemista mahdollisimman paljon, ja suosittelee ennemmin kotikonsteja ja terveellisiä elämäntapoja tautien välttämiksi. Tästä ehdottomasti iso käsi ja papukaijamerkki lekurille, heppu oli asian ytimessä! Hän jopa kannusti käyttämään jatkossakin ennemmin kasvikuntaa kuin lääketiedettä olon parantamiseksi! Jee! Joudun siis napsimaan amoksisilliiniä ainakin muutaman pilsun, mutta tuskin vedän kuuria loppuun jos olo paranee nopeasti. Lääkäri kertoi, että korva oli selvästi jo paranemaan päin, joten toivon muutaman pilsun potkivan bakteerityypin hiivattiin, ettei tarvi koko purkkia napsia. Huvittava lääkärikäynti päättyi varsin onnekkaasti, kun sain illalla kämpälläni ison lautasellisen kunnon terveysruokaa! Websterin ruuat ovat yleensä hyviä ja tarjonta monipuolista, mutta terveellisyydestä niistä ei voi kehua, ja oikeasti ravintorikkaita ruokia olen paljon kotopuolesta kaivannutkin. Mutta koska kiitospäivä lähestyy, alkaa ateriat olla jo juhlahenkisiä; tänään sain riisikasvis-täytteisiä kaalikääryleitä, bataattimuusia, tuoretta parsakaalia, pinaattia, maissia ja salaattia! Paljon väriä lautasella (eikä se tullut ketsupista), hyvähyvä! Tajusin tässä että ihan ensimmäinen bloggaukseni kertoo vammasormistani, ja tämänkertainen vammakorvistani. Jossain vaiheessa on ehdottomasti pakko jakaa tarina vammavarpaistani, kyseiset pallerot on kuitenkin kaikista eniten mainetta ja kunniaa keränneet kehoni ulokkeet!

Ennen kuin ehdin kirjoittaa seuraavan fiksumman ja pidemmän bloggauksen, ajattelin kertoa, että aiemmassa bloggauksessa mainetta saaneet saappaani ovat kyseisen tekstin jälkeen saaneet lisää kehuja VIIDELTÄ vieraalta ihmiseltä. VIIDELTÄ! Itsekin olen niihin kovin tykästynyt, mutta ne on kuitenkin kengät. KENGÄT!

Maineikkaat jalkani suojat syyskävelyllä Central Parkissa.

Sanonta siitä, että New York ei nuku koskaan, on harvinaisen totta. New York ei muutenkaan lepää tai rauhoitu, pysähdy nauttimaan auringosta, makaa sohvalla telkkaria katsomassa tai lue runoja kahvilassa. Tämä on asia, joka kaupungista näkyy ja tuntuu parhaiten, ja josta olen eniten keskustellut paikallisten kanssa, joten siitä on nyt vähän löpistävä.

Alli Haapasalon kirjoittamassa Mondon New York -kirjassa kerrotaan jo ensimmäisillä sivuilla, että perinteisesti New Yorkiin tullaan nauttimaan sen monikulttuurisesta ilmapiiristä, mutta päädytään tekemään 12-tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa, ja joudutaan muuttamaan muutaman vuoden jälkeen muualle, kun kaupunki yksinkertaisesti polttaa asukkaansa loppuun. Niinpä.
Tämä on näkynyt jo useassa työpaikassa, sekä omassani, että monien uusien tuttavuuksien duuneissa. Taannoin tapasin viikon sisään kaksi (mitenkään toisiinsa liitymätöntä) ihmistä, jotka olivat työskennelleet New Yorkissa muutamia vuosia, ottaneet loparit työstään ja ovat muuttamassa Eurooppaan, kun omppulan tahtia ei yksinkertaisesti jaksa enää. Surullisin tapaus on ollut eräässä iltaravintelissa tapaamani 38-vuotias arkkitehtimies, joka kertoi tekevänsä töitä vähintään 12 tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa, joka ainoa viikko. Koska mies työskentelee freelancerinä, mitään lomia hän ei pidä koskaan (firmoissa lomia kertyy huikeat kaksi viikkoa vuodessa). Heppu kertoi, ettei ole deittaillut aikoihin, ja on täysin luopunut kaikista perheenperustamishaaveista yms., koska ei ole aikaa edes tavata ketään, puhumattakaan seurustelusta. Kysyin mieheltä onko hän onnellinen ja onko raha sen kaiken arvoista. Mies vastasi newyorkilaisen rehellisesti; ”En tienaa lähellekään sitä mitä tällä tahdilla pitäisi, enkä ole oikeastaan onnellinen näin. En vaan osaa tehdä enää mitään muutakaan kuin töitä.”

Myönnän itse ajautuneeni enemmän tai vähemmän nykiläiseen tahtiin, pitkälti johtuen myös rajallisesta ajastani täällä. Pakko mennä, tehdä, nähdä, kokea, tutustua uusiin ihmisiin, käydä uusissa paikoissa, kokeilla uusia juttuja, nähdä uusia keikkoja, pakkopakkopakko! Jos vaadin itseltäni normaalistikin paljon, Nykissä vaadin pitkälti liikaa. Tästä johtuen olen paikoittain ollut aikamoisen poikki, mutta olen sen avoimesti täkäläisille myöntänytkin. Juttelin asiasta työkaverini kanssa, joka oli äärimmäisen iloinen kun sanoin, että New Yorkin hektisyys on onnistunut paikoittain väsyttämään meikäläisen. Hän totesi asiaan ”Mahtavaa että sanot noin! Kaikki nykiläisetkin ovat väsyneitä, mutta ei kukaan uskalla myöntää sitä. ” Totesin keskustelussa myös, että newyorkilaiset ovat väsyneitä, koska haluavat tehdä koko ajan kaiken, suomalaiset ovat tähän aikaan vuodesta väsyneitä, koska heillä ei ole kaamoksessa energiaa tehdä mitään. Juttukaverin kommentti asiaan oli ”Kuulostaa ihanalta! Olla väsynyt tekemättä mitään.”

Olen käynyt pitkiä keskusteluja myös suomalaisesta saunakulttuurista, joka tuntuu aiheuttavan aika paljon hämmennystä täkäläisissä. Yleisin kysymys on ”Mitä siellä tehdään?”. Perinteisen löylyttelyn lisäksi kerron aina, että sauna on suomalaiselle myös tärkeä henkinen paikka, siellä voi jutella syvällisiä saunakaverin kanssa (tähän väliin kerron tietysti mahtavasta Miesten vuorosta) tai istua vaan yksin ajattelemassa maailman menoa. Myös tämä on herättänyt suurta ihastusta monissa. Useampi on jo kommentoinut, että kuulostaa ihanalta, mutta niin absurdilta; ei New Yorkissa kukaan istu alas ajattelemaan. Jos haluaa ajatella, pitää mennä pois kaupungista. Erilaisia kirjoitustöitä tekevä juttukaverini kertoi, että jos hän haluaa rauhaa ja tilaa kirjoittaa, hän lähtee junalla Upstaten alueelle, eli New Yorkin osavaltion yläosan pikkukaupunkeihin, vapaasti suomennettuna maaseudulle. Vasta siellä on tilaa ajatuksille.

Hektisyydestä kertoo myös europpalaishenkisen kahvilakulttuurin puute. Olen yrittänyt etsiä esimerkiksi tampereen Telakka- tai Café Europa -tyyppistä kahvilaa New Yorkista; mukavaa, sympaattista paikkaa missä voisi istua kaikessa rauhassa juomassa teetä ja lukemassa kirjaa, mutta ei niitä oikein ole. Kahvit Manhattanilla ostetaan kahvilakulttuurin Mäkkäristä, eli Starbucksista, mutta harva niitä jää kahvilaan litkimään. Kaikki myydään valmiiksi pahvimukeihin, sumpit juodaan kadulla kun hölkätään kiireisenä seuraavaan paikkaan missä pitäisi olla jo. Olen kysynyt muistaakseni kolmelta paikalliselta, tietäisikö hän mukavaa kahvilaa, missä voisi vaikka juoda teetä ja lukea. Jokainen heistä on vastannut ”Ei New Yorkissa istuta alas juomaan teetä ja lukemaan kirjaa.” Sympaattisia ja rauhallisen oloisia baareja kyllä piisaa, mutta jos sellaiseen menen tuntikausiksi lukemaan teekupin äärelle, minua tullaan kuulemma pitämään vähän outona. Olen myös törmännyt baareihin joissa ei myydä esimerkiksi kahvia tai kaakaota ollenkaan.

Viime viikolla julkaistiin tutkimus, jonka mukaan New York on USA:n stressaavin kaupunki, mikä on epäilemättä totta. Ironista sinänsä, että pari viikkoa sitten julkaistiin vuosittain tehtävä tutkimus, jonka mukaan newyorkilaiset rakastavat tänäkin vuonna kotikaupunkiaan syvästi ja tuntevat suurta kotiseutuylpeyttä. Epäilemättä totta sekin. New York on täysin omaa luokkaansa. Kaupunki, jota kohtaan tunnetaan intensiivisen syvää rakkautta, mutta joka polttaa loppuun. Senkään jälkeen sitä ei voi kuin rakastaa.

Kirjoitan tätä jonkun hotellin käytävän lattialla istuen, pyjamahousut jalassa ja xxl-kokoinen t-paita (aka yövaatteet) päällä. Kaikkea sattuu näemmä, tällä kertaa tulipalo keskellä yötä asuntolassani Websterillä.

Kolmen jäljestä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä räjähti palohälytys soimaan, jonka jollain tasolla kyllä kuulin, mutta nukkumatti käski pysyä sängyssä vaikka mikä olisi. Siinä vaiheessa kun oveen hakattiin ja käskettiin lähteä välittömästi alas rappusia pitkin (normaalisti kuljetaan vain hisseillä), nukkumatti painui saarillensa ja heräsin hyvinkin nopeasti. Tuli sitten vastattua todellisuudessa kysymykseen ”Mitä ottaisit ensimmäisenä mukaasi tulipalon sattuessa?”, meikäläinen otti kannettavan, kännykät ja huoneen avaimet. Mitähän sekin minusta kertoo… Ei käynyt mielessä esim. passi, pankkikortit tai jotain lämmintä päällepantavaa. Avaimet kyllä otin, ilmeisesti alitajunnassani ajattelin, että Webster sakottaisi meitsiä siitä etten muistanut avaimia hätätilanteessa, eikä päästäisi takaisin huoneeseen, mikäli palo saadaan taltutettua. Tai jos talo palaisi, niin vielä vähemmän olisi käyttöä avaimilla siinä tapauksessa…

Tällä hetkellä kello on 4.41, ja viimeisten tietojen mukaan kyseessä oli sähköpalo kellarissa (ilmeisesti sähkötaulussa), joka on saatu sammutettua, mutta taloon ei pääse kukaan ennen kuin savutasot tms. ovat normaalit. Ja siihen saattaapi mennä kuulemma parikin tuntia… Sen jälkeen pitäisi päästä takaisin huoneisiin rappusia pitkin, mutta sähköjä ei ole tällä hetkellä käytössä.

Joku nainen alkoi tehdä vatsalihaksia keskellä käytävää, ja huomasin että juutuin tuijottamaan naista. Me ollaan helvetti soikoon tulipaloa evakossa keskellä yötä ja sä ihan tosissas alat treenaamaan?!? Saattaa olla että kannettavansa pelastanutta hullua suomalaistakin ihmetellään, mutta oikeesti, kuka ajattelee tässä tilanteessa vatsalihaksia?

Jotain opetti itsestänikin taas tämäkin kokemus. Tässä tärkeimmät:
1) Vaikka kuinka olen pitänyt itseäni yöihmisenä, yllättävän koville ottaa kamppailla hereillä koko aamuyö hotellin käytävällä. Jännä miten voi sulkea päästään juuri olleen hätätilanteen, kun ajattelee vaan tyynyä.
2) Toleranssini hysteeristen naisten kestämiseen on näemmä aika lailla olematon. Herranjestas kuinka voi raastaa hermoja viettää yö kälättävien ja paranoidien naisten keskellä. Miksi kaikki puhuu niin KOVAA ja KORKEALTA, korottaa ääntä kun kaverit ei kuuntele ja aloittaa kaikki lauseet ”Oh my god!”?! Olisi mukavampi olla hätätilanteessa miesten kanssa, niillä on ainakin matalampi ääni.
3) Rikkinäinen puhelin, tai mikä ikinä onkaan, leviää nopeampaa vauhtia kuin koskaan olisin voinut kuvitellakaan. Tässä yksi tapausesimerkki siitä miten keskustelut leviää: Joku sanoo jossain lauseessa ”in”, viereinen tyyppi sanoo kaverilleen ”did she say something about going in?”, viereinen ”I heard someone saying we can go in”, viereinen ” We can go in!” Ja näin tyttölauma kiljuu ja juoksee ja sinkoilee, kunnes suurin osa on pikkareissaan ulkona toteamassa ettei me voidakaan mennä sisälle.
Myös kaikenlaiset itsekeksityt selitykset leviävät huimaa vauhtia. Ennen kuin kuulin mitään miltään viralliselta taholta, olin jo monelta tytöltä kuullut, että emme pääse koko yönä takaisin, meidät majotetaan vastapäätä olevaan kirkkoon, ja että kerroksessa 12 palaa myös, vaikka palo on 14:ta kerrosta alempana kellarissa.

(jatkettu 2. marraskuuta) Noniin, nyt on jo tiistai, ja tulivapaassa (joskin käytävien puolesta vähän savunhajuisessa) talossa on asuttu jo kaksi päivää. Pääsimme takaisin sisälle dramaattisen yön jälkeen puoli kuuden aikaan maanantaiaamuna, ja saimme käyttöömme taskulamput joiden avulla piti löytää oma huoneensa. Kyseessä oli ollut sähköpalo, joten sähköt, lämpimän veden ja vessat saimme takaisin käyttöömme vasta maanantaina päivällä. Myöskään ruokaa ei maanantaina saatu, koska keittiössä jouduttiin tekemään korjaustöitä. Vaan eipä haittaa, sainpahan hyvällä omallatunnolla hemmotella itseäni naapurin intialaisella pikaruualla (Vege combo -lautanen: riisiä, linssikastiketta, palak paneeria, chana masalaa ja naan-leipää $7 eli n. 5 €!!!). Hermot ratkeili aamuyöstä vielä yhteen neitokaiseen, joka tuli kertomaan isolle porukalle, että taloon pääsee nyt takaisin vaikkei sähköjä ole, mutta ”Minä en sinne kyllä jää, pakkaan matkalaukkuun tärkeimmät ja menen muualle, ei voi olla turvallista kun haisee pahalta! Suosittelen, ettette jää tekään!”. Itse suosittelisin tytsylle, että olisi ihan hissukseen vainoharhojensa kanssa, eikä lietsoisi paniikkia muutenkin hermostuneiden naisten keskuudessa. Jos laumallinen palomiehiä, poliiseja ja Websterin henkilökuntaa sanoo, että on turvallista palata takaisin, jotenkin väittäisin että silloin kans voi palata takaisin. Ehkä itse olen liian vähän anarkisti ja liian sokea uskomaan auktoriteettejä, mutta vaikea kuvitella että Webster haluaa kontolleen reilun 300:n naisen häkämyrkytyksen. Vaikka olisihan se aika persoonallinen joukkomurha.

Siinä 9-10-vuoden ikäisenä yksi ehdottomia lempileffojani oli Hocus Pocus, mm. mahtavan Bette Midlerin tähdittämä Halloween-seikkailu, jossa kolme noitaa metsästää lapsia saadaakseen kauniimman ulkomuodon ja nuorten sielujen kautta ikuisen elämän. Nyt kun ensimmäinen oikea Halloween on enemmän tai vähemmän koettu, on fiilis vähän… plusmiinusnolla. Ei ollut taikoja laulavaa Sarah Jessica Parkeria, pientä ja pippurista Thora Birchia tai puhuvaa kissaa. Sen sijaan oli paljon normaalia enemmän päihtyneitä ihmisiä (miinus), paljon luovasti ja villisti pukeutuneita ihmisiä (plus), paljon halvanlaisesti pukeutuneita tyttöjä (miinus), mahtava juhlaparaati (plus) ja yleisesti vähän liian pakkobiletysmeininki meikäläisen makuun (miinus).

Vietin vauhdikkaan viikonlopun alun (tai mikä se nyt on), enkä meinannut oikein jaksaa juhlistaa suurta kurpitsajuhlaa. Torstaista lauantaihin oli kaikkea muotoilunäyttelyn avajaisista suureen juhlagaalaan Plaza-hotellissa (molemmissa messissä Norjasta tutut kuninkaalliset Haakon & Mette-Marit), sekä mielenkiintoisen musavideo-taideprojektin kuvaukset Wonderland-taidetalossa Queensissä, mihin päädyin esiintymään (niistä lisää myöhemmin jos joskus ehdin kirjoittaa). Näissä oli juhlintaa ja pukuleikkejä jo ihan tarpeeksi, mutta päätin kuitenkin lauantai-iltana vetää gaalaa varten hankkimani iltapuvun päälle, venetsialaisen naamion kasvoille ja lähteä Halloween-bileisiin Brooklynin Greenpointtiin, missä Lisa ja Silja olivat Lisan kämppiksen ja hänen kavereidensa kanssa. Pääsin järjettömän metrosäätämisen jälkeen Greenpointtiin, missä odotin kohtaavani kotibileet. En oikein tiedä mitä kohtasin, mutta vähän oli eri meininki kuin suomalaisissa kotibileissä. Ihmisiä oli n. 100-200 pitkin katua, rappukäytäviä, pihaa ja jättimäistä kommuuniasuntoa, joka ilmeisesti toimii myös yleisenä biletyspaikkana. Jengiä oli niin pipona, ettei missään mahtunut liikkumaan, eikä kenenkään kanssa voinut meteliltä oikein keskustella. Kaikki polttivat sisällä (vaihtelevasti sekä laillisia että laittomia aineita), ja tuli taas mieleen kuinka perseestä oli kun Suomessakin sai polttaa baareissa sisällä (onneksi ei enää, jee!). Lisa kertoi, että bileiden alkuvaiheessa pirskeissä oli jaettu kokaiinia, joka ei meitä kilttejä eurooppalaisia oikein miellyttänyt. Tiedän, että huumeet ovat täällä yleisempiä ja hyväksytympiä kuin esim. Suomessa, mutta itse olen tässä asiassa niin ehdoton konservatiivi, ettei kyllä alkuunkaan kiinnosta olla osallisena missään kokkelibileissä. Lähdimmekin bileistä aika pian kohti toista biletyspaikkaa, joka oli varastohalli, jonne oli Halloweenin kunniaksi pistetty yökerho pystyyn. Kun kuulin paikasta raikaavan jumputuksen ja näin kilometrijonon seksipupuiksi ym. Playboy-hahmoksi pukeutuneita tyttöjä, ajattelin että ei oo muuten meitsin paikka, ehkäpä lähden kotiin. Ratkaisu varmistui, kun joku tyttö tuli hakemaan porukkaamme jonon ohi sisälle, mutta iski meitsin kohdalla stopin. ”En tunne sua, sä et oo tulossa” sanoi erittäin epäkohtelias naikkonen, jonka jälkeen kysyin voisiko hän kertoa jo sisään menneelle seurueellemme, että minä lähdin kotiin, johon eukko kommentoi ”En todellakaan.” Kiitin typyä sitten nätisti kiitti vitusti -asenteella, ja lähdin talsimaan kohti metroa. Parempi niin, eipä paljon kiinnosta noin veemäiset klubbailut.

Metro oli Halloween-yönä ahdistavan täyteentupattu, ja näin ensimmäistä kertaa täällä Suomen tyyliin räkäkännissä olevia ihmisiä (niitä ei muuten näe, täällä ei normaalisti juoda kuin Suomessa). Ihan kuin metrossa ei olisi muuten ollut hemmetin täyttä ja ahdistavaa, joku vielä oksensi näyttävästi pitkin lattiaa, tuolia ja yhtä ovea, joka pakotti ihmiset vieläkin ahtaampaan. Kaiken lisäksi vieressäni istui nainen n. 3-vuotiaan tytön kanssa, joka purskahteli itkuun kaikista ympärillä pyörivistä pelottavasti pukeutuneista ihmisistä. Minähän en kasvatuksesta mitään ymmärrä, mutta jotenkin mutu-tuntumalla väittäisin, ettei taaperon paikka ole kahden aikaan Halloween-yönä metrossa…

Sunnuntai, eli virallinen Halloween-päivä olikin hauskempi, sillä tsekkasin tietysti maailmankuulun Villagen Halloween-paraatin. Paraati koostui sadoista uskomattoman näyttävästi ja persoonallisesti pukeutuneista ihmisistä, karnevaaliesityksistä, tanssista yms. Ihmisten rohkea pukeutuminen on ehdottomasti Halloweenin paras anti, suurin osa kaupungista oikeasti pukeutuu naamiasasuun, ja rohkeita ideoita arvostetaan. Olen viikonlopun aikana nähnyt kymmeniä Lady Gagoga, The Hangover-elokuvan Alaneita, Mad Men -miehiä, karvaisia Joaquin Phoenixeja, erilaisia elintarvikkeita, noitia, zombeja ja massamurhaajahahmoja. Parhaita pukuja ovat ehkäpä olleet post-it-lappu-mies, joka oli rakentanut itselleen näyttävän asun pelkistä post-it-lapuista, Nooan arkki, teepussi, Roy Lichtensteinin maalaus ja monet pelkistä metrokorteista tehdyt asut.

Tiivistettynä; ihan kiva Halloween sinänsä joo, mutta se maagisuus ja jännittävyys mitä juhlalta odotin, ei ainakaan New York Cityssä näkynyt. Luulen, että pikkukaupungeissa, missä syksyiset tienvarret on koristeltu kurpitsoilla ja kynttilälyhdyillä, ja missä lapset kiertelevät ovelta ovelle trick or treattaamaassa, on tunnelma ehkä aidompi. Näin kyllä itse asiassa täälläkin yhden trick or treatin; pikkutyttö kävi kahvilassa Villagessa kurpitsaämpärin kanssa pyytämässä karkkia, jota myyjäsetä mielihyvin antoi. Jossain kai sitä pitää city-lastenkin käydä karkinkeruulla, kun ei kaupungissa voi oikein ovelta ovelle koteja kiertää.

Ennen paraatia kävin tarkastamassa Washington Square Parkin katutaidetarjonnan. Ihan jees!

Leijonakuningasta ei erityisesti kiinnostanut, sillä on kuitenkin hovissa omatkin huvitukset.

Kaveri meni purkkiin (taimikätoinyton).

Ja laatikkoon.

Tältä kait näyttää kuollut tanssi (maassa lukee Don't let dance die).

Olispa vaan hauskaa, jos liikenne näyttäisi normaalistikin tältä.

Daddy Gugu.

Nämä kavereineen liitelivät yleisön yllä.

Jos ei keksi asua, aina voi pukeutua maaliin.

Tai metrokortteihin (yllättävän yleinen vaihtoehto).

Vampyyri.

Kollektiivinen Reikä seinässä -asu.

Nää on jostain indie-leffoista.

Jigsaw.

Lämminhenkinen asuidea koko perheelle.

Hoganilla päässyt lihakset vähän surkastumaan.