Suomi kohtaa tänään Hartwall-areenan jäällä Ranskan. Jääkiekko on jännää ja sitä rataa, mutta asiat tärkeysjärjetykseen. Sillä asiahan on niin, että Ranskan maalilaulu on tämä:

Ja Suomen tämä:

Että totanoinniin Ranska, te ootte voittanut tän pelin.
Voiko tästäkin valittaa Kummolan Kalelle vai kuka tästä ratkaisusta vastaa?

Aaah, voi että teki hyvää huuhdella Huoratronin Tavastialle jättäneet kirskuvat traumanpoikaset Orangen kaappien läpi suodatetuilla, rouhean matalalle viritetyillä kielisoittimilla ja ihanilla karvaisilla norjalaisilla.

Vuosi 2013 näyttää toistaiseksi hyvinkin vahvasti olevan 70-luvulle kumartelevan hard rock-heavy-blues-stonerin aikaa, ja sehän vallan sopii. Toistaiseksi Witchcraft, Lonely Kamel ja The Sword ovat pistäneet livenä parastaan, saas kattoo mitä Graveyardilla on toukokuussa annettavaa.

Vuoden biisi on tällä hetkellä ehdottomasti jumalaisen sulavaisen herkullisen ihana, juurikin niiden norjalaisen yksinäisten kameleiden Stick with your plan. Aah.

Hyvin miesvaltaisilla keikolla on muuten sekin hyvä puoli, että naisten vessaan ei tarvi jonottaa koskaan. Tänäänkin Tavastialla oli hameväkeä yleisöstä ehkäpä 1 % ja sain käydä usean kopin vesiklosetissa yksikseni. Mulla on kyllä vielä paljon opittavaa naisista. En voi ollenkaan käsittää millä verukkeella kaikki muut naisihmiset jättivät saapumatta Tavastialle tänään? Jos musiikki ei jostain syystä lähde (sitäkään en kyllä ihan ymmärrä) niin okei, mutta mainitsinko ne ihanat karvaiset norjalaiset?

Olen muutaman kerran maininnut satunnaisesta harrastuksestani tehdä jotain itselleen vierasta, omien mukavuusalueiden ulkopuolelta. Perjantaina tein jotain sellaista minkä en oikeastaan ajatellut olevan suoranaisesti sellaista, mutta voijettä kuinka se olikaan sitä.

Olin katsomassa Huoratronia Tavastialla.

Tykkään perehtyä erilaisiin musiikkityyleihin ja alalajeihin, ja käydä mahdollisuuksien mukaan tutustumassa niihin myös keikoilla. Pitkän linjan hc-tekno ja konemusiikki on meikäläiselle varmaankin kaikista suurista genreistä vierainta – en tiedä siitä mitään, en ole koskaan saanut siitä oikein mitään irti, enkä sellaista kuuntele. Olen kuitenkin halunnut nähdä jonkun eeppisen neo-trance-psyche-tecno-noise-mättö-artistin (sori, en tunne näitä termejä) keikalla, ja jos Suomessa sellaisen haluaa nähdä, uskoakseni ainoa oikea tyyppi nähtäväksi on Huoratron. Heppu on omassa genressään sen verran kova nimi, että jopa minä tiedän kaverin. Ajattelin, että koska kuitenkin tykkään koneellisista jutuista lisämausteena useilla bändeillä, joistain dubstepin elementeistä, trip hopista ja voguessa käytettävästä housesta, niin kyllähän Huoratronkin varmaan suht helposti on vastaanotettavissa. Heh, joopajoo.

Ensiksi on korostettava, että show oli aivan uskomattoman vaikuttava, todella ainutlaatuinen ja kokonaisvaltainen kokemus, ja olen erittäin tyytyväinen että menin. Sitten toisekseen, keikka oli elämäni ensimmäinen, mistä minun oli pakko lähteä kesken pois, etten saa keikan aiheuttamasta ahdistuksesta ja strobojen aiheuttamasta pääsärystä jonkinlaista paniikkikohtausta.

Kaikista parhaiten saatte keikasta käsityksen ohessa olevasta videosta.

Sekopäiset valot ja ihan jatkuva strobo-tykitys eivät ole mitään kameran sekoilua, vaan juuri tuolta Tavastialla näytti ja tuntui. Vaikken odottanutkaan olevani ihan kala vedessä konekansan bileissä, pääsi oma reaktio yllättämään puskista. Tavastia oli ihan tykillä täyteen ammuttu, ja koska keikka alkoi vasta 01.30 (!!), porukka oli aikamoisen sekaisin ja yleisestikin rokkikeikkayleisöä huonosti käyttäytyvämpää. Jo se vitutti ja ärsytti, joten vetäydyin tapojeni vastaisesti jo alkukeikasta Tavastian yläparvelle. Mutta sitten kun oli tilaa fiilistellä itse keikkaa, alkoikin se ahdistaa. Ja ahdistaa vähän lisää. Strobojen nopeasti aiheuttama päänsärky oli pientä siihen fiilikseen mitä musiikki muuten sai aikaan. Kirskuva ja kiljuva, nopeatempoinen jytkytys tuntui vyöryvän päälle betonijyrän lailla, 150-prosenttisesti koko tilaa väkivaltaisesti valtaavaa esitystä päässyt pakoon mihinkään, eikä järjetöntä äänentasoa auttanut vaikka tungin paperia korviin (ensimmäinen kerta tämäkin). Keikalla ei ollut mitään sellaista mitä olen yleensä tottunut näkemään: oikeita instrumentteja, orgaanisia ääniä, väliaplodeja, esiintyjän välispiikkejä. Se oli vain kylmää ja teknistä, avaruutta, maailmanlopun jälkeistä neo-teknoa. Keikka tuntui imevän sisäänsä vangiksi kuin Cube-elokuvan kuutioon, missä aggressiiviset valot iskevät lobotomiashokkeja aivoihin niin, ettei omia ajatuksia enää edes muodostu.

Pohdiskelin sitten tänään, että enpä taida itseäni tässä asiassa oikein tuntea, kun keikalle änkesin. Asiahan on niin, että yleisesti ottaen kammoksun ja pelkään robotteja, scifiä, ajatusta tietynlaisesta futuristisesta teknologian vallankumouksesta ja ennen kaikkea avaruutta. Ja mihinköhän tuollainen keikka ajatuksissa vie, jos ei avaruuteen ja kylmään apokalypsin jälkeiseen robottien hallitsemaan yhteiskuntaan? Googlettelin sitten fiiliksiäni, ja saattaapi olla, että poden jonkinasteista cyberfobiaa. Nojoo, en nyt sentään tietokoneita pelkää, olisi aika paha tehdä noin 95 % asioista mitä nyt teen, jos jotain vaivaisia läppäreitä pelkäisin. (Millähän tämäkin on kirjoitettu?) Mutta totta hitossa pelkään robotteja ja pelkkä ajatus esim. avaruusalukseen astumisesta on erittäin kuumottava.

Wikipedian mukaan cyberfobisen tilanteen aiheuttamat oireet ovat esimerkiksi seuraavanlaisia:
- pelkäämisen ja kauhun tunne
- kireys ja säikkyminen
- levottomuus
- vaikeus keskittyä
- vaaran merkkien etsiminen
- tunne siitä, että mieli on täysin tyhjentynyt

Tunsin näistä kaikkia keikalla. Hämmentävää, mutta äärimmäisen kiehtovaa oppia, että musiikki voi aiheuttaa tämän tyyppistä kammoa. Kieroa tässä on myös se, että tämän syksyn henkilökohtainen tunnusbiisini on ollut Ulverin The Future Sound of Music, joka ei sekään ihan mitään folkkipoppia ole. Niin kuin nimestäkin voisi odottaa, The Future… on instrumentaali, elektroninen kappale, jossa ei juuri perinteisiä bändisoittimia kuulla. Kuitenkin se on ollut tänä syksynä uskomattoman vapauttava ja helpottava biisi, sellaiseen unenomaiseen kaamokseen rauhallisesti kädestä pitäen vievä kappale, mitä en ole voinut lopettaa kuuntelemasta. Äärirajojen molemmin puolin näemmä liikutaan näissä asioissa.

Kaikista kamalinta musiikkia on sellainen, joka ei tunnu missään eikä miltään, eikä sillä ole kenellekään mitään merkitystä. Se on täysin turhaa. Tämän huomioon ottaen, Huoratron meni arvostuksessa omassa genressään meikäläisen listoilla erittäin korkealle – se todellakin tuntui ja vaikutti. Ei ole ollenkaan vaikea ymmärtää miksi ihmiset suhtautuvat siihen niin fanaattisesti. Voisin itsekin suhtautua, ellei oma tunnelma sattuisi olemaan juuri sieltä toisesta tunneskaalan ääripäästä. Tällä kertaa kuitenkin näin. Ääripäät on aina hyvästä, ja vaikuttavat ja herättelevät kokemukset lähtökohtaisesti kasvattavia, vaikka itse tilanteessa vähän pahalta tuntuisikin.

Kesäkuun alussa julistin, että tulen vielä näkemään Matt Corbyn livenä jossain. Australiassa, kuussa, missä jannu nyt sattuu olemaan. Kuusi kuukautta vierähti ja näin Mattin Tukholmassa, Scandic Grand Centralin Acoustic Barissa. Välillä asiat menee liiankin hyvin.

Matt oli lumoava, vaikuttava, kivuliaan aito ja yksi lahjakkaimmista artisteita mitä tulen koskaan näkemään. Corby ja osa yleisöstä oli myös silminnähden turhautunut vääränlaisesta keikkapaikasta ja yleisöstä (yökerhohippaajia ja äänekkäitä heruttajatypyjä) sekä huvittavan paskasta äänentoistosta (kuin yläasteen ysäridiskon kauttimet). Mutta se turhautuminenkin oli vain lumoavaa. Huoh.

Toni kuvasi pari videota. Aikamoisen virheen teette jos jätätte katsomatta.

Mattin ulkopuolinen Tukholma oli kallis, sympaattinen, suomalaisen oloinen, rento, tuulinen ja viihdyttävä. Jos reissukuvat jostain syystä kiinnostaa, niitä näkee Kuvat-tililtäni. Kuvat sisältävät esimerkiksi sorsia, värejä ja yhden pääkallon.

Hyvää synttäriä 30-vuotias kompakti lätty ja kiitos kun muutit elämäni!

Ensimmäinen virallisesti julkaistu ja myyty CD-levy oli Billy Joelin 52nd Street.

Olkoon elosi auvoisaa seuraavatkin 30 vuotta, vaikka jotkut binääriasiat koittavatkin usuttaa sinut alennusmyyntien kautta eläkkeelle. Minä en sinusta luovu, vaikka vähän niiden binäärien ja muovilevyjen kanssa sinua saatan pettääkin.

Nuorgamin innoittamana on aika juhlallisesti julistaa ensimmäinen oma CD-levyni. Se oli tämä:

Siltä varalta, että joku väittää ettei muka muistaisi tätä ruotsalaista eurodanceihmettä, kuulkaahan sitä nyt binäärinäkin (suosittelen vahvasti katsomaan myös videon):

En, surullista kyllä, muista ensimmäistä DVD:täni, C-kasettiani tai VHS-nauhaani, mutta CD:n muistan. CD-levyn hankkiminen oli suuri ja harkittu päätös, perheessäni ei oltu aiemmin vielä ainuttakaan moista kiiltävää levyä nähty. Levyn ostoa varten matkasimme valkoisella Saabilla 15 kilometriä Kangasalan Prismaan, missä vietin pitkän tovin levyjä pläräillen (niin kuin tästä eteenpäin vuosien aikana usein). Pohdin pitkään Alanis Morissetten Jagged Little Pillin ja Solid Basen Finallyn välillä, ja jostain syystä ajattelin että euroteknorenkutus olisi parempaa kuin yksi 90-luvun menestyneimmistä rock-levyistä. En vissiin ollut 11-vuotiaana vielä tarpeeksi feministi.

Ja onhan se nyt niin, ettei kukaan 11-vuotias maaseudun pikkulikka voi olla niin eeppisen cool, että osaisi oma-aloitteisesti ostaa ensimmäiseksi levykseen Alanista. Niin vaan vei nappiverkkarit, Rednex ja Spice Girls -tikkarit tyttöä vielä siinä iässä. Ja sitä paitsi mulla oli Jagged Little Pill jo kaverilta nauhoitetulla kasetilla (vähän yritin olla cool sitten kuitenkin.)

Solid Basen jälkeen putki olikin auki, eikä loppua näy. Saatan säästellä ruuassa, terveydenhuollossa ja ehjissä sukissa, mutta musiikissa en säästele. Pitää sitä jotain arvokasta elämässä olla.

Minulla on sellainen periaate, että välillä pitää mennä juosten omien mukavuusalueiden ulkopuolelle, jonnekin mihin ei todellakaan kuuluisi tai tehdä jotain mitä ei uskoisi tekevänsä. Siinä missä tämä on inspiroiva kirjoitustyökalu, se on myös mahdollisuus avartaa ajatuksiaan ja ehkäpä oppia jotain elämästä ja itsestään. Tämä periaate on vienyt esimerkiksi aikido-kurssille (ei mun juttu) ja Nokia Mission herätyskokoukseen (ei todellakaan mun juttu). Viimeisimmäksi tämä periaate vei minut Lady Gagan keikalle Hartwall-areenalle. Myönnän, että Gaga oli myös lahja murkkuikäiselle Niinalle, joka ei koskaan päässyt katsomaan Spice Girlsia tai Bäkkäreitä stadionkeikoille. Olen päättänyt jo 15 vuotta sitten, että joku päivä hihkun innosta jonkun maailman suurimman supertähden stadionkonsertissa, oli ikää mittarissa kuinka paljon hyvänsä. Ja kylläpä kuulkaa hihkuin! Tokkiinsa myönnän, että Lady Gaga on mielestäni pop-taivaan megatähtösistä yksi mielenkiintoisimpia ja muutamista leidin biiseistäkin tykkään, hyvä pop-biisi on hyvä pop-biisi vaikka kuinka MTV:n mainstream-laardissa paistaisi.

Eikä uskomattoman konsertin jälkeen ole ollenkaan vaikea ymmärtää miksi Lady Gaga on maailman menestyneimpiä tähtiä. Toki showhun kuuluvat huikean näyttävät puitteet tekivät vaikutuksen: oli mm. liikkuva goottilinna-vankila, mekaaninen hevonen, pianoksi muuttuva ja itsekseen ajava moottoripyörä, lihakoukuissa roikkumista, (homo)erotiikkaa, konekivääririntaliivit, yleisöön ulottuva pyöreän mallinen lava, synnytys (Gaga synnytti shown alussa tanssijansa jättimäisten jalkojen välistä), erilaisia teatterinumeroita, 4 hengen bändi, 12 taustatanssijaa ja 14 erilaista Versacen, Armanin ja Moschinon post-apokalyptista asua, mihin Gaga oli verhoutunut tai minkä sisään itsensä rakentanut. Näistä huolimatta lumoavinta tässä gaalassa oli leidi itse.

Kuva Wikipediasta.

Siinä missä Gaga on tietysti periaatteessa täysin käsikirjoitettu hahmo, keikalla nainen tuntui erittäin rehelliseltä, aidolta ja vilpittömältä esiintyjältä, joka todella rakastaa työtään ja fanejaan, ja pitää huolen että fanit tietävät olevansa yhtä suuri osa konserttia kuin hän. Koska kyseessä oli Born This Way -kiertue, keikan aikana muistutettiin useaan otteeseen, että fanien pitää rakastaa ja kunnioittaa itseään, eikä kenelläkään ole koskaan oikeutta väittää ettemme saisi olla sellaisia kun olemme. Absurdia, mutta jotenkin hellyttävää seurata, kun Gaga opettaa 13 000:tta fania lausumaan yhteen ääneen mitä sanotaan jos joku joku haukkuu; siellä lapset ja kaitsemaan tulleet vanhemmat huusivat yhteen ääneen: I DON’T GIVE A FUCK. Leidin sanoin ”Even Black Jesus doesn’t give a fuck, and he’s religious and all.” (Black Jesus on naisen biisi ja yksi kiertueen tanssijoiden hahmoista.)

Kuva Terry Richardson.

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt Gagan taidokkaasti live-laulamisesta (en uskaltanut toivoa live-laulua alunperinkään), kaikkensa antavasta esiintymisestä ja sympaattisesta yleisölle löpisemisestä. Eräässä välissä leidi istahti lavan reunalle yleisöä jututtamaan, jolloin yleisö heitti lavalle erilaisia lahjoja, piirustuksia, pehmoleluja ja vaatteita (myös päältään). Huomatessaan että Gaga tutki ja kommentoi lahjoja, joku tyttö heitti lavalle iPhonensa (Gaga otti luurilla itsestään kuvan ja palautti puhelimen) ja joku jannu rahapussinsa kortteineen päivineen. Lompsassa oli myös lappu ”Please take me backstage!”, johon Gaga totesi, että saamasi pitää. Jätkä kutsuttiin keikan jälkeen bäkkärille, niin kuin moni muukin fani keikan aikana. Viimeisen biisin ajaksi Gaga noukki yleisöstä lavalle kaksi nuorta tyttöä kanssaan tanssimaan, ja piti tytöille pitkän puheen siitä, ettei koskaan saa lopettaa unelmoimista. Sillä joskus käy niin kuin hänelle: ”Joku päivä soitat pienessä baarissa ja paikalla on kolme ihmistä. Sitten menee vähän aikaa, teet paljon töitä ja kun katsot uudestaan ympärillesi, huomaat että paikalla on 13 000 ihmistä.”

Kuva Terry Richardson.

Loppuun jaan vielä oman Gaga-lempparini. Niin hienoa työtä kuin mm. Jonas Åkerlund on Gagan videoiden kanssa tehnyt, tämä lyhytelokuva-video on ensimmäinen Gagan kokonaan oma ohjaus. Voi tällainen tanssittava pop-ralli ja videokin kertoa raskaasta asiasta raskaalla tavalla, jos osaa tarinansa oikein kertoa – molemmat kertovat Gagan hermoromahduksesta minkä nainen kävi läpi saadessaan kenkää ensimmäisestä levy-yhtiöstään. Ja ennen kaikkea vallan kunnioitettavaa että pop-musassakin uskalletaan puhua tällaisista aiheista. Toista ne on ne Justin Biiberin Beibet ja Carly Ray Jepsenin Soitatko mulle ehkät.

Naisen musiikista ja suuruudenhullusta ja pinnallisesta pakko olla tähti –asenteesta voi olla mitä mieltä tykkää, mutta fakta on se, että suuri osa kasvavista pikkutytöistä ihailee kuitenkin poppareita ja MTV:n supertähtiä – hitosti mieluummin katson tyttöjen ihailevan Gagaa kuin jotain maailman kiltein ja korrektein tyttö -Taylor Swiftiä tai muovista wannabe-fiftaribarbia jota Lana Del Reyksikin kutsutaan.

No hitto, kerta kiellon päälle! Pakko jakaa vielä toinen lempparini Yoü and I, joka kuulostaa Elton Johnilta, jossa soittaa Brian May, ja jonka videossa (ohj. Laurieann Gibson) esiintyy mm. Gagan transgender-alter ego Jo Calderone. On se komee. (Siis sekä video että trans-Gaga.)

Tarina kertoo, että Robert Johnson tapasi aikoinaan tienristeyksessä Missisipissä itse Beelzebubin, ja teki sarvipään kanssa diilin sielustaan, että oppisi soittamaan kitaraa. Tiedä sitten minkä demonin kanssa seuraavat herrat ovat sopparinsa allekirjoittaneet, mutta kyllä Robertiakin harmittaisi ettei neuvotellut enempää kohtia omaan sopimukseensa kun Petteri Sariolaa ja Jon Gommia katsoo. Jos joku muuten näkee tätä kitarapaholaista jossain, saa lähettää meillekin käymään. Joidenkin tahojen mukaan peli on kuitenkin jo menetetty, niin ihan mielelläni opettaisin tämän sielun kovan luokan kitaristiksi kun vielä ehtii.

Gommia ja Sariolaa on ollut tarjolla ympäri Suomen maata viime aikoina, me kävimme tsekkaamassa kitarasankarit Espan lavalla viikonloppuna. Ihan ei tajuntaan mene miten voi kahdella kädellä ja näennäisesti ihan normaalilla olemuksella varustettu ihminen tuottaa kitarasta jotain tälläistä. Eikun niijoo, se sopimus.

Asioita mistä joutuu toteamaan olevansa lähempänä kolmea- kuin kahtakymmentä:

1. Olin Finlandia-talossa katsomassa country-bluegrassia. Meidän lisäksemme yleisössä oli mm. Mikko Alatalo, Freud, Marx, Engels & Jung ja joitain iskelmäihmisiä. Vaan olipa Alison Krauss & Union Station Feat. Jerry Douglas uskomaton. Kyllä ei kannattaisi nuorison mitään seksististä Cheekkiä tai muuta sontaa kuunnella, kyllä on ihan nuorison oma tappio. (Ja kyllä, luin myös Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-kirjat taannoin.)

2. En ollut tänä(kään) vuonna Provinssirockissa, mutta menen todennäköisesti tänä(kin) vuonna Porin Jazzeille.

3. Viikonloppuna meillä vietettiin kaksia illanistujia, toisia enemmän yllättäen, toisia vähemmän. Kooma, eli nukahtaminen (ei sammuminen), iski molemmissä bileissä ennen neljää. Säälittävää.

4. Olen asunut Helsingissä kohta vuoden, enkä tiedä edelleenkään mihin baariin pitäisi mennä jos sille päälle sattuu, koska keikkoja lukuunottamatta en jaksa käydä täällä ulkona. Liikaa humalaisia teinejä ja wannabe-reality-julkkiksia, hyi kamala.

5. Olen tuohahdellut itsekseni Lana Del Reyn megasuosiosta, mitä abaut kaikki nyt hypettää. Ymmärrän Lanan suosion, sikäli kun se johtuu siitä että hän on erittäin pitkälle pohdittu, tyylikäs ja laadukas brändi, joka nostalgisoi huikean visuaalisesti mystiselle aikakaudelle mitä kuuntelijoista kukaan ei ole elänyt ja näyttää 50-luvun ranskalaiselta supertähdeltä, MUTKU. Ne sanoitukset. Ja se live-esiintyminen. Miten voi aikuinen ihminen itseään kunnioittaen laulaa ”Mä oon sun kansallislaulu, Luoja ku sä oot niin komea. Vie mut Hamptonsiin. Bugatti Veyron. // Raha on se syy miksi me ollaan olemassa. Kaikki tietää sen, se on fakta. Pus pus.” Ja vaikka kuinka väittäisivät, että Lanalla on pitkä esiintymiskokemus sun muuta, niin tämä nainen ei ole ainakaan tässä roolihahmossa laulanut livenä todennäköisesti ikinä. Kyllähän tää kipeää tekee:

6. Vietin sunnuntain aamupäivän sohvalla tuijottaen BBC:n luontodokumentteja. Tiesittekö että Amurinleopardeja on enää alle 40 ja nekin vähät Venäjällä?

Asioita mistä tietää että on vielä toivoa ennen lopullista kalkkiutumista:

1. Vietin sunnuntai-illan sohvalla kalsarit jalassa ja yöpaita päällä katsoen jalkapalloa ja syöden kaakaojauhetta suoraan purkista.

Tää oli mun suosikkihetki sunnuntain pelissä. En juuri muuta muista kun tämän ja sen hienon aloitusshown.

2. En mennyt taannoin suunnitelmien mukaan Stingin konserttiin, vaan pääosin parikymppisten kanssa yökerho Miamiin (vai onko tää nimenomaan merkki oireilevasta kolmenkympin kriisistä?)

3. Heiluin viime yönä brändilonkerohiprakassa pimeällä pihamaalla, nahkatakkiin ja hippimekkoon pukeutuneena virittelemässä pudonneita ketjuja pyörään. Totta kai se piti tehdä just silloin.

4. Kuuntelin tänään Justin Bieberin uuden levyn, koska sitä on kehuttu erittäin yllättäviltä tahoilta (kriitikotkin tykkää!) ja povattu uudeksi kaima Timberlaken manttelinperijäksi. Ja täytyyhän minunkin nyt vähän olla kärryillä siitä mitä nuoriso nykypäivänä kuuntelee, vaikka en tuota blingbling-pyllyjä-ja-autoja-sulla mitään uskottavuutta oo -räppiä jaksakaan. Ihan hyvin voi kuunnella vanhojen ihmisten countrya ja Justin Bieberiä samana päivänä.

Biiberi ver 2.0. Ne teki tästä uudesta versiosta hipsterin!

5. Kuuntelen mäkin oikeasti sitä Lana Del Reytä. Aivot sulaa jos lyriikoita erehtyy miettimään, mutta onhan se hyvä levy.

6. Ainoa syömäni ns. itsevalmistettu ruoka (eli ei pitsa, leipä tai jäätelö) viikkoon on ollut herttaisten tätien paistama muurinpohjalettu Pride-puistojuhlassa lauantaina. Kyllähän se lasketaan?

Rakastuminen se on sellaista, että sitä tekisi mieli huutaa maailman huipulta kaikille. Kornia tokkiinsa, mutta sitähän se on.

Allekirjoittaneelle yllättäiset, päivittäiset rakastumispuuskat kohdistuvat yleensä kahteen asiaan: 1. Musiikkiin, 2. Erilaisiin suklaa-asioihin.

Viimeisimmän koin viimeksi tänään, kun juhlistimme Tonin kanssa merkittäviä terveen papereita Suomen (maailman?) parhaassa ravintolassa, meksikolaisessa Patronassa Annankadulla. Sen lisäksi että olin makean ja jälkiruokien ystävänä valmis vuodattamaan kyyneleitä suklaasoufflén ja sitruunankakun puolesta, söin ensimmäistä kertaa elämässäni suolaista suklaajohdannaista ruokaa, ja haluaisinkin tässä kiittää Meksikoa upeasta ruokakulttuurista, maailmankaikkeutta kaakaopuusta ja evoluutiota makuaistista. Enmoletas suklaa-chili-kastikkeella on varmastikin paras tapa juhlia terveyttä ja elämää.

Musiikkirakastumisia ja ihastumisia koenkin paljon useammin. Saan musiikista suuria liikutuksen tunteita, kylmiä väreitä ja inspiraatiota päivittäin, ja muutamia kertoja vuodessa iskee SUURI rakkaus. Tulee joku biisi, artisti tai bändi, joka on niin täydellisen hullaannuttava, että haluaisin änkeä ämppärini napit jokaisen vastaantulijan korviin ja huutaa ”KUUNTELE NYT! Kuuntele kuinka on täydellinen teos! Suuri rakkaus on läsnä!” Yhtä lailla loukkaannun suuresti, jos joku ei kyseistä biisiä ymmärrä tai kehtaa väittää että siinä olisi jotain vikaa.

Viime viikolla löysin Australian Jeff Buckleyn ja vajosin taas sormia ja varpaita myöten heikkopäisesti rakkauteen. Jeff Buckley on yksi vaikuttavimpia koskaan kuulemiani artisteja ja kanonisoitunut meikäläiselle sellaiseksi enkeliksi, etten uskonut ketään häneen koskaan vertaavani. Myönnän, että Jeffin enkeli-statukseen on vaikuttanut ainutlaatuisen lahjakkuuden traagisen omalaatuinen kohtalo – harva meistä lähtee buutsit jalassa joen mukana Whola Lotta Lovea laulaen.

Vaan nyt. On tullut joku sellainen, kenet uskaltaisin uudeksi Jeff Buckleyksi, maanpäälliseksi enkeliksi, julistaa. Matt Corby. (Niin, nimikin samanhenkinen).

En tohdi lähteä rakkauttani sen kummemmin tilittämään, sanonpahan vaan, että niin ainutlaatuinen ja koskettava lahjakkuus on tässä parikymppisessä jannussa, että katsoessani allaolevaa videota viikonloppuna, huomasin yhtäkkiä yllättäen yksinkertaisesti vaan pillittäväni sitä kuinka aito ja koskettava biisi ja artisti meille on annettu (ei normaalisti kuulu tapoihin).

Kings, Queens, Beggars and Thieves -biisin kuullessani en sitten pystynytkään tekemään muuta kuin vajoamaan hyytelönä biisiin ja allani kököttävään sohvaan. Biisi saavuttaa sellaisen tason, että en millään maallisilla superlatiiveilla pysty edes kuvailemaan miltä se tuntuu. Vähän sama kuin sanoisi että Taj Mahal on ”ihan hieno”.

Mutta kiitos rakkauden, julistan tässä nyt, että tehkää itsellenne palvelus ja kuunnelkaa Matt Corbya. Saa myös liittyä seuraan kun lähden jannua katsomaan jonnekin Eurooppaan. En vielä tiedä koska tai minne, mutta Euroopan kiertuetta on lupailtu loppuvuodelle, joten olen menossa. Tai sitten menen Australiaan. Tai kuuhun, missä Matt nyt sattuukaan soittamaan.

Välillä kannattaa tarttua puhelinmyyntitarjouksiin: tilata tarpeeksi edukas viikonloppu-Hesari, huomata perjantaiaamuna Nyt-liitettä selaillessa, että Nyt järjestää ilmaiskeikan Narinkkatorilla samana päivänä ja aloittaa viikonloppu Olavi Uusivirran ilmaiskeikalla.