Vaikka lähtökohtaisesti ajattelen, että viikon lomamatka on kuin vain yhden suklaapalan syöminen – niin pieni nautinto, että vaan vituttaa jälkikäteen – oli melkoisen täydellistä päästä hetkeksi pakenemaan Suomen ilmastoa ja arkea Intian länsirannikolle. Mutta kotiinpaluu se on taas yhtä hirveää kuin aina, ei voi minkään. Niinkuin viimevuotisen reissumme jälkeen, en tämänkään matkan jälkeen voi kuin ihmetellä ”onpa kiva palata kotiin” -ihmisten horinoita. En voi yhtään käsittää miten sotkuisesta, patjalla varustetusta yksiöstä jäätyvässä maassa pitäisi nauttia tippaakaan sen jälkeen kun on majoittunut hetken kuuman auringon alla, jättimäisellä sängyllä varustetussa hotellihuoneessa mistä pääsee noin puolessa minuutissa uima-altaalle (ja allasbaariin) ja parissa minuutissa Arabianmeren rantaan. Ei muuten ihan hirveästi kiinnosta mikään jäätynyt Itämeri tässä kohtaa.

Homecoming blues on tosiasia, kuten aina reissujen jälkeen. Nyyh.

Ennen virallisempaa matkapostausta haluan kuitenkin tehdä muutakin kuin kitistä ja esitellä kotiinpaluumasennuksen piristäjän ja ehkäpä lempparini hankkimistamme matkamuistoista.

Hindulaisuuden hyvän onnen, viisauden ja älykkyyden jumala, Shivan ja Parvatin poika Ganesha pääsi aitiopaikalle kämppäämme tuomaan edustamiaan asioita meikäläistenkin elämään. Ganesha muistuttaa ihanasta reissusta, maailman sympaattisimpien norsujen kohtaamisesta, kiehtovasta intialaisuudesta ja ikimuistoisen upeasta vierailustamme hindulaiseen Ramnathin temppeliin, missä pääsimme näkemään hindulaisia menoja juuri alkavan kuuman ajan alkua juhlistavan juhlaviikon aluksi.

Kiitos ihana Intia, ensi kertaan! Olkoon se pidempi kohtaaminen.

Kesäkuun alussa julistin, että tulen vielä näkemään Matt Corbyn livenä jossain. Australiassa, kuussa, missä jannu nyt sattuu olemaan. Kuusi kuukautta vierähti ja näin Mattin Tukholmassa, Scandic Grand Centralin Acoustic Barissa. Välillä asiat menee liiankin hyvin.

Matt oli lumoava, vaikuttava, kivuliaan aito ja yksi lahjakkaimmista artisteita mitä tulen koskaan näkemään. Corby ja osa yleisöstä oli myös silminnähden turhautunut vääränlaisesta keikkapaikasta ja yleisöstä (yökerhohippaajia ja äänekkäitä heruttajatypyjä) sekä huvittavan paskasta äänentoistosta (kuin yläasteen ysäridiskon kauttimet). Mutta se turhautuminenkin oli vain lumoavaa. Huoh.

Toni kuvasi pari videota. Aikamoisen virheen teette jos jätätte katsomatta.

Mattin ulkopuolinen Tukholma oli kallis, sympaattinen, suomalaisen oloinen, rento, tuulinen ja viihdyttävä. Jos reissukuvat jostain syystä kiinnostaa, niitä näkee Kuvat-tililtäni. Kuvat sisältävät esimerkiksi sorsia, värejä ja yhden pääkallon.

Kesä ja loma senkun kohisee menemään! Lomaviikolla kaksi tapahtui seuraavaa:

- Treffasin suvun viimeisintä tulokasta ja ihmettelin kaverin punaista tukkaa ja kohisten kasvavia jalkoja. Tyyppi mennee meikäläisen ohi muutamassa vuodessa.
- Tapasin ystäviä, avasin sydäntä ja olin (ja olen) erittäin onnellinen eräiden onnellisten huipusta uudesta asunnosta (kannattaa varautua tiheään kyläilyyn).
- Surffasin sukuloimassa ja nautin neljät pullakahvit peräkkäin eri osotteissa. Oli vähän heikko olo loppuillasta.
- Jatkoin sukulointia lautapelien ja grillailun merkeissä, mistä johtuen näyttelin esimerkiksi Ben-Huria. Tajusin tosin myöhemmin sekoittaneeni Benkun tavallaan Moosekseen, että ihmekö tuo kun ei tyypit ihan tajunnut. Charlton Heston kaikki tyynni, eikös se nyt oo aika sama mitä sen roolia hakee?
- Istuin neljän päivän sisään autossa melkein 800 kilometrin ajan suurin piirtein seuraavasti: Tampere-Lahti-Elimäki/Teuroinen-Kouvola-Elimäki/Teuroinen-Lahti-Orivesi/Rönni-Visuvesi-Ylöjärvi-Hämeenkyrö-Tampere-Sahalahti.
- Pyörin kavereiden kanssa tyhjässä Lahdessa, ja totesimme että se on jonkilainen Truman Show -kaupunki, missä ei oikeasti asu kuin muutama avustaja.
- Tein mahtavan maalaismatkan parhaassa mahdollisessa porukassa.

Maalaismatkailun ytimessä.

- Pyörin navetassa ja näin miten lehmä hermostuu kun kokemattomat roikkuu sen utareissa.
- Lilluin pimeän yötaivaan alla kuumassa paljussa ja tanssin Backstreet Boysin tahtiin öisellä terassilla.
- Kirjoitimme yhdessä Savage Streetsin kanssa mustalaisen päiväkirjana maailman hienoimman runon Pöyristys. Sen voi lukea Jussin blogista.

Lehmä posettaa, tirppapojat leikkii lennon olympialaisia ja maisemat antaa parhaana vuodenaikana parastaan.

- Voitin Texas Hold ’Em -ottelun! Wooh! Vaikka pelissä oli jopa viisi pelajaa!

Jätkäkolmosilla voittoon.

- Kävin ratsastamassa ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen! Se oli juuri niin ihanaa kun ajattelinkin, mutta ei tee ollenkaan hyvää viime kuukausina pahasti kasvaneelle hevos- ja ratsastuskuumeelle.

Ihanan ja kuuliaisen Bandin selässä kohti auringonlaskua.

- Söin useita lautasellisia grilliruokaa, mutta viimeistelin viikon äidin makaroonilaatikolla.
- Katsoin vihdoin erään viime vuosien kotimaisen hittileffan. Se oli ihan kamala.

Eihän tässä vierähtänyt kuin kuukausi reissusta kun jo ehdin blogaista matkapostausta! Asiaa on paljon, mutta paljon jää sanomattakin. Tässä kuitenkin tärkeimmät.

Matkakohteemme oli Langkawin saari Malesiassa. Vaikka se valikoitui määränpääksi melko spontaanisti edullisen äkkilähtötarjouksen takia, oli paikka meille yksinkertaisesti täydellinen. Tässä kuvin ja listoin muutama syy siihen miksi. (Osa kuvista meikäläisen kuvaamia, osa Tonin. Kiitti Tondeli!)

1. Eläimet
Reissun ehdottomasti upein anti ja eniten odottamani osuus oli upea luonto eläimineen. Sain joululahjaksi toivotun Maailman parhaat luontokuvat -valokuvakirjan ja sen innoittamana toivoin, että näkisimme mahdollisimman paljon erilaisia elukoita ja pääsisimme viettämään paljon aikaa yhdessä Canon välissämme. Lentävää lemuria tai suurinta mahdollista varaania (mitaltaan n. 3 metriä) ei onnistuttu näkemään, mutta muuten melko mukavasti mönkijäisiä eri lajeista ja kokoluokista tuli bongailtua.

Langkawin pääsaari koostuu pääosin koskemattomasta sademetsästä, ja koska meitin bungalow-hotelli oli meren ja metsän välissä, asuimme lähestulkoon viidakossa. Aamuisin heräsimme katolla hyppivien apinoiden mellastukseen, kymmenien trooppisten lintujen laulantaan tai sammakkojen kurnutukseen. Hotellimme pihalla tallusteli komeita varaaneita ja kipitti satoja pikkuliskoja, seinissä vilisti gekkoja, puissa erilaisia oravia ja rannalla monenlaisia rapuja, joista osa roudasi perässään kotisimpukkaansa.

Eniten muistikortille tallentui apinoita, ensinnäkin koska niitä on paljon eivätkä ne arastele ihmisten läheisyyteen tulemista, ja toisekseen koska ne on niin valokuvauksellisia ja inhimillisiä ilmeineen ja tekoineen. Vaikea keksiä mikä voisi olla söpömpää kuin silmälasilangurin oranssi vauva tai languripoikasten leikkisä kungfu-paini. Apinoista on kuitenkin pakko sanoa, että niin söpöiltä ja hassuilta kun ne pohjoismaalaisen länkkärin mielestä vaikuttavatkin, niihin kannattaa suhtautua varauksella. Ovelat ja röyhkeät epelit ihan oikeasti hyökkäävät penkomaan ihmisen selässä olevaa reppua jos yhdenkin avoimen taskun repussa näkevät tai yrittävät pölliä ostoskassin suoraan kädestä jos sitä tarpeeksi puolihuolimattomasti kantaa. Meitäkin opastettin heti matkan alussa, että bungalowin ovi on laitettava aina lukkoon, vaikka olisi itse sisällä, koska apinat osaavat avata oven ja tulevat sisälle mellastamaan jos ovi on auki.

2. Luonto
Yksi matkan upeimpia kokemuksia oli usean tunnin veneajelu mangrovemetsään, missä kuljimme pienellä veneellä jylhien mangrove-puiden välisillä jokireiteillä. Syvälle veteen kasvava ja tiheä mangrovemetsä on pääsyy siihen miksi Langkawin saari ei juuri kärsinyt vuoden 2004 tsunamistakaan. Metsäretken aikana näimme Langkawin tunnuseläinten kiljumerikotkien ja punamahaisten merikotkien ruokailuhetken, kävimme lepakkoluolassa taskulamppujen avulla tutkailemassa nukkuvia hedelmälepakoita ja tsekkasimme kummallisia kaloja pienelle lautalle rakennetulla kalafarmilla.

Ensimmäisenä reissupäivänä nousimme cable car -vaunulla Langkawin korkeimpaan kohtaan, mistä näki koko saaren ja pitkälle merelle Thaimaan saarille asti. Eräänä toisena päivänä vuokrasimme auton ja kävimme makoilemassa viidakon keskellä puoliksi kuivuneen vesiputouksen ääressä ja kävelemässä autiolla rannalla. Vaikka olen periaatteessa kaupunki-ihminen, enkä osaisi ainakaan Suomessa maalla asua, vaikea käsittää miten tällaisistä maisemista voisi olla nauttimatta. (Paitsi jos on Karl Pilkington, mutta se on asia erikseen.)

3. Lämpö
Ei varmaan tule yllätyksenä, että minähän rakastan lämpöä. Rakastan. Kesää, aurinkoa, hellettä, sitä ettei tarvi pitää sukkia (tai kenkiä) eikä pitkähihaista paitaa, ei pakata laukkua täyteen huppareita ja kaulahuiveja siltä varalta että jossain kohtaa päivää tulee kuitenkin kylmä. Noin 32 astetta mittarissa on minulle vallan luonnollinen olotila, ei astettakaan liian kuuma.

Teimme myös yhden päiväretken Thaimaan puolelle Koh Lipen pienelle paratiisisaarelle. Saarelle joka paahtoi hehkuvan kuumassa auringossa niin polttavasti, että tyhmä persuihoni poksui ilkeästi rakoille heti kun sitä vähän turkoosissa meressä lilluttelin. Onneksi uinnin jälkeen pääsimme lepäilemään varjoon ihanaan terassimaiseen baariin, missä nuokuimme patjatuoleilla baarin lattialla drinkit kädessä, samalla kun baarimikko veteli sikeitä pitkällä penkillä baaritiskillä.

4. Ruoka
Vaikka odotin malesialaisen ruuan olevan hyvää, se löi kaikki odotukset kevyesti. Eivät näemmä ole pienet trooppiset saaret ottaneet omakseen ällöttävää pikaruokakulttuuria tai eineksiä, joten söimme reissussa terveellisemmin kuin koskaan kotioloissa: vihanneksia ja hedelmiä, paljon tofua, paikallisia yrttejä ja mausteita. Ja voi mikä uskomaton nautinto on syödä joka päivä tuoretta ruokaa. Ei sitä useinkaan tule Suomessa ajateltua, että tuhansia kilometrejä matkannut purkkiananas ei ole ihan sama juttu kuin suoraan maasta nostettu sukulaisensa. Eikä meikäläisen kaltaista nuukailijaa ollenkaan haittaa se, että ruoka on myös älyttömän halpaa. Yksi parhaita ja hienoimpia syömiämme illallisia piti minun osaltani sisällään perinteisesti valmistettua malesialaista kasviskastiketta, riisiä ja poppadum-keksejä, leipäkuoreen paistettua jäätelöä ja hedelmiä sekä ruokajuomat. Pulitin koko setistä noin neljä euroa.

5. Elämäntyyli
Lieko kysymys sitten saarella asumisen eristävästä luonteesta, ilmaston kuumuudesta vai monien länkkärielämän huonojen puolien tavoittamattomana olemisesta, mutta elämä Langkawilla vaikutti kaikin puolin niin rennolta ja elämästä nauttivalta, että en ole vielä keksinyt yhtäkään syytä miksi en muuttaisi sinne joku päivä. Auringonlaskun fiilisteleminen meren rannalle pystytetyssä reggae-baarissa, livemusan soidessa taustalla, baarin tarjoama grilliruoka lautasella ja juttukaverina eräs australialainen reppureissaaja saivat miettimään, miksi sitä ei elä aina näin? Mitä muuta voi ihminen tavoitella?

Olen Suomessa. Lämpötila on alle nollan, ulkona on pimeää as usual ja lunta maassa. Kaksi päivää sitten olin trooppisella Langkawin saarella Malesiassa. Lämpötila oli öisinkin vähintään +28 °C, bungalowin vieressä kohisi Andamaanienmeri ja makakit hyppivät pitkin pihamaata.

Olen tosiaan nyt Suomessa, eli aion valittaa ja rutista kuin teini-ikäinen. Täällä on ihan paskaa.

Nyt sitten ne ihmiset jotka käyttävät lausetta ”Kyllä reissussa oli kivaa, mutta onpahan kiva olla kotona”, alkakaa selittää. Mitä hemmettiä tällä lauseella tarkoitetaan?! Olen nauttinut kotiinpaluusta elämässäni tasan yhden kerran, silloin kun yritin päästä jouluksi kotiin usean kuukauden New Yorkin reissusta ja päädyin Heathrowin lentokentän kaaokseen lumen vangiksi tuhansien ihmisten kanssa, ja tappelin tieni konkreettisesti kyynerpäillä ja yhdeksän tunnin jonossa seisomisella Oslon kautta kotiin neljä päivää myöhässä. Ainoastaan tällöin oli melkoisen voittajafiilis sulkea kodin ovi takanaan, mutta normaalisti kärsin aina kovasta kotiinpaluumasennuksesta. Niin kuin nytkin.

En ymmärrä millaisessa kodeissa tuota ylläolevaa lausetta käyttävät ihmiset asuvat. Meikäläisiä Suomessa odotti kroonisesta kaaoksesta kärsivä yksiö, tiskivuori, tyhjä jääkaappi ja kasa laskuja. Niin että mistä sitä iloa pitäisi repiä? Mitkään oma sänky -argumentit ei päde, koska epämääräisten muuttokaaosten seurauksena meillä ei ole sänkyä. Sängyn virkaa toimittava patja on ihan mukava, mutta ei se bungalow-hotellin sänkyjä mitenkään päin päihitä. En tiedä teistä, mutta meillä ei myöskään ole kotona hulppeaa aamiasbuffettia omilla omeletti- ja vohvelibaareilla niinkuin hotellissamme Malesiassa. Meillä on pilaantunutta raejuustoa ja yksi siideri.

Sain tapani mukaan perinteiset teiniangsti-itkupotkuraivarit heti koneesta poistuessa. Muistaakseni ensimmäiset sanat ulos katsoessani olivat fiksut ja kypsät: ”VITTUUUU, täällä on tätä paskaa edelleen maassa jumalauta! Juoksen takaisin koneeseen ja jään sinne!”. Koska reissumme oli periaatteessa (mutta ei onneksi käytännössä) pakettimatka, jouduimme matkustamaan takaisin lentokoneessa joka oli täynnä suomalaisia. Tästä johtuen vitutus alkoi jo Langkawin kentällä, kun edessämme jonottaneet suomalaiset harjoittivat perinteistä suomalaista small talkia tyyliin ”kyllä meillä Hyvinkäällä kaikki on paremmin” ja haukkuivat malesialaisen kulttuuriin, taksikuskit, islamin uskonnon ja tähän päätteeksi vielä suomalaiset romanit, koska kaikki mannethan on roistoja. Pää punaisena purin huulta etten räjähtänyt kyseisille pälleille, että ei varmaan ihme ettei ole kivaa kun lähtökohtaisesti lähdette vieraaseen kulttuuriin noin ylimielisellä ja epäkunnioittavalla asenteella, ja päätätte valittaa heti kun ne ei tarjoile teille ruisleipää ja laula Irwinia. Kanariansaarille käsittääkseni pääsee edullisesti, tervemenoa.

Huoh. Täällä on kamalaa. Otetaan vinkkejä vastaan siitä miten Suomen talvesta voi selvitä loppuun asti.

Tällaisesta maisemasta on melkoisen vaikea päästä yli.

Niin kuin edellisestä postauksesta voi päätellä, piipahdin Englannissa toissaviikonloppuna varsin ex tempore -reissulla. Matka suuntautui Lontooseen ja Sloughun, noin 35 km:n päässä Lontoosta olevaan reilun 100 000 asukkaan kaupunkiin paikallisille filmifestareille. Pyrin pitämään tällä kertaa löpinät minimissä (no, edes itselleni minimissä) ja esittelemään reissua kuvakerronnalla. Matkassa oli vain pokkari ja sen kyllä huomaa, mutta onneksi kuvauskohteena on Lontoo ja karismaattimet kotimaan elokuvamaailman tulevat lupaukset. Ei niillä voi epäonnistua.

Perinteinen Hei me lennetään! -kuva.

Perjantai-iltana käytiin katsomassa Balanescu Quartetilla varustetun Statelessin keikka Union Chapelissa. Kuvamateriaali keikalta on heikkoa, mutta voi hyvä äiti maa mikä keikka. Ei ollut kylmillä väreillä rajaa kun istuimme 1800-luvun puolivälissä rakennetun, goottihenkisen kappelin penkeillä kynttilöiden ja valoketjujen keskellä dramaattisten viulujen ja Statelessin Chris Jamesin äänen kaikuessa kappelin korkeista seinistä. Union Chapel on myös legendaarinen konserttitaltiointipaikka, kappelissa on taltioitu mm. David Byrnen, Procol Harumin ja Damien Ricen keikat. Kevyesti upein näkemäni keikkapaikka, lisää kirkkoja tällaiseen käyttöön I say.

Kamala kuva juu, mutta ei noin upealla keikalla voikaan keskittyä kuvaamiseen.

Hostellihuoneen jaoimme ranskalaisen nuorenparin kanssa, joka oli vuorannut palohälyttimen muovipussilla ja poltteli huoneessa suitsukkeita, ettei kukaan huomaisi että ennen suitsukkeita huoneessa oli palanut eräs viheriäinen aine.

Tässä pariskunnan kenkäteline.

Ystäväporukan viime keväänä valmistunut lyhäri Muutos meitä johtaa kisasi ensimmäisillä virallisilla Slough Film Festivaleilla other films -sarjassa, ja niinhän siinä kävi että voitto tuli kotiin ja roppakaupalla kehuja päälle. Ei mikään ihme, kyllä loistava leffa kaikki pystinsä ja suklaajuustokakkunsa ansaitsee.

Matkalla Sloughun! Ei oikein tiedetä mihin pitäis mennä, mutta Jussi on onnellinen, sillä on Ben & Jerry's arskat.

Sloughssa ollaan. Mutta missä on festarialue? Tai öö… kukaan?

No Zippy ainakin asuu täällä.

Festit löytyi! Oli tarjoilut ja kaikki.

Voitetulla lahjakortilla suunnattiin juhlimaan Nando’siin, jossa nautimme maailman eeppisimmät jälkkärit: suklaajuustokakkua, mangojuustokakkua ja triplasuklaakakkua. OH. MY. GOD. Eeppisen mättämisen jälkeen jouduin suklaakakun kohdalla myöntämään tappioni ja jättämään pienen palan kaakkua lautaselle, ei vaan uponnut enempää. En ole pystynyt antamaan tätä vielä itselleni anteeksi. MINUN TAKIANI SUKLAATA MENI ROSKIIN. Never forget.

Anna anteeksi kakku.

Iltaa vietettiin mahtavien paikallisten elokuvantekijöiden kanssa, jotka toivon mukaan tapaamme uudestaan ensi kevään Filkkareilla.

Muutos meitä johtaa -tiimi sai illallisseuraltamme muistoksi sympaattisen lautasliinakirjeen.

Viimeinen päivä Lontoossa vietetiin Notting Hillissä ja Portebello Roadilla samoillen ja shoppailen.

Päivä startattin kahvilassa Notting Hillissä. Onni on kofeiini ja rumat postitkortit!

Tämä kohtalokas karhuherra Paddington koki karmean kohtalon. Niin hää lapussaa pyytää huolehtimaan itsestään, vaan miten kävi? Tämän kuvan jälkeen nalle lensi jonnekin lattialle, eikä häntä enää nähty. Oh the irony.

Meitin rannekello löysi kadonneet sukulaiset.

Löydettiin vahingossa George Orwellin entinen kämppä.

Ja sit oltiin ihan et "Mitä hittoa, onko se asunut täällä?!"

Kamala kun tuolla Englannissa on tuo ongelma että ihmiset istuskelee pitkin seiniä.

Portebellon Roadilla asuminen ei voi olla kuin onnellista ja söpöä, jos talot ovat tämän värisiä.

Ja on putiikki jonka nimi on Oi!

Ja on viidakko parvekkeella.

Ja on röntgen-auto.

Ja päivällistä syödään kadulla posliinilautaselta.

Ja Ellu heiluttelee ikkunassa.

Jonkun takapihan varastohallista Nina viimein löysi kaipaamansa leffanäytöksen. Leffa oli elokuvahistorian tunnettu klassikko Tontut 3D.

Sitten otettiin "jos me oltais bändi" -promokuvia, koska me ollaan niin koleita.

Illemmalla metroilimme Camdeniin, missä ruokailimme sympaattisen brasialaisen miehen pienessä baarissa, missä musiikki oli loistavaa, mojitot maukkaita ja liha kuulemma maailman parasta. Itsehän en elukoita lounasta, mutta Salla ja Jussi nauttivat omistajan suosittelemaa brasilialaista pihviä ja näyttivät vajoavan sellaisiin oraaliorgasmeihin ettei usein näe. Omistaja pyysi meitä myös osallistumaan baarin seinälle rakentamaansa taideteokseen, mihin mojito- ja pihvihumalassa tietysti suostuimme. Teosta varten meistä napattiin polaroid-kuvat joihin raapustimme viestin, joista kaikkien sopii ottaa oppia.

Salla posettaa polaroidille.

Päädyimme laittamaan kuviin yhden lempparisitaateistani. Tyhmähän se on kuin mikä, mutta totuuden siemen löytyy etsivälle. Kymmenen pistettä ja raikuvat aplodit sille joka tietää mistä toi on.

Viimeinen yö vietettiin seikkailuhengessä Stanstedin lentokentällä (vaikka itse olinkin vähän vähemmän seikkailija kuin muut). Tässä Jussi selvittää juoneensa kesällä paljon kaljaa ja maitoa ja syöneensä tandoorikanaa, Nina tsekkailee onko Das Boot kiero.

Kiitos seuralaisille mahtavasta reissusta! Enpä vois olla tyytyväisempi että kerrankin tein jotain spontaania, eihän koskaan ole väärä hetki lähteä Lontooseen. Matkustaminen on aika lailla parasta mitä on, hyvässä seurassa matkustaminen vieläkin parempaa. Saa pyytää jatkossakin mukaan!

Pitää nousta aamulla aikaisin, että ehtii aikaisin töihin, että ehtii lähteä töistä ajoissa, että ehtii bussiin joka matkaa kitaratunnille, että ehtii kitaratunnin jälkeen keskustaan menevään bussiin, että ehtii juosta sateessa kämpille pakkaamaan, että ehtii kämpiltä pakkaamisen jälkeen Tampereelle vievään junaan.

Seuraavana päivänä pitää nousta Tampereella aikaisin ylös, että ehtii tehdä (etä)töitä aamun, että ehtii lähteä ajoissa kentälle, että ehtii Lontoon koneeseen. Koneen pitää olla aikataulussa, että ehtii heittää kamat hostellille, että ehtii hyvissä ajoin Union Chapelille, ettei varmasti missaa Statelessin keikasta ääntäkään.

Vähän on kiirusta, mutta on se pirun kova bändikin.

Vitsiläinen, sain jo toisen bloggauspalkinnon Tainan MoveMe – Liikuttavia ajatuksia -blogilta! Jee, kiitos paljon Taina palkinnosta ja kehuista, kiva kuulla että mun löpinöitä jaksaa joku lukea.

Palkinnon myötä pitää vastata pariin kysymykseen, tässäpä niihin vastauksia!

Lempiväri:
Tämmöiset vaihtelee aina fiiliksen ja vuodenajan mukaan, mutta heitetään tylsästi vaikka punainen: lämmin, tunnelmallinen ja helposti yhdisteltävissä. Helpompi olisi sanoa mikä lempivärini ei ole: vaaleanpunainen tai beige. Luonto ei vain anna periksi näiden värien ja niiden edustamien mielikuvien käyttöön. En ole prinsessa tai kirjastonhoitaja, joten näihin en taivu.

Lempiruoka:
No ruokahan on aina parasta! Lemppari vaihtelee ja kehittyy, mutta tällä hetkellä eniten maistuu nepalilainen ja aito meksikolainen keittiö. Eksoottiset maut, pinaatti, pähkinät, pavut, juustot, pastat ja risotot toimii aina. Minut tuntevat tietävät myös, että pitkän linjan herkuttelijana minulle aterian tärkein osa on aina jälkiruoka. Joten oikea vastaus tähän on jälkiruoka! Kunhan yritin vaikuttaa sivistyneeltä. Jälkiruuista ainoa oikea vaihtoehto on aina se missä on suklaata. Jos saisin valita yhden asian mitä minun pitäisi syödä loppuelämäni, söisin suklaata. Ei ehkä tulisi pitkä elämä, mutta tulisipa onnellinen.

Paikka jossa haluaisit käydä:
Haluaisin tietysti käydä aika lailla joka paikassa paitsi pohjoisnavalla (kylmä!), kukapa nyt ei maailmanympärysmatkasta haaveilisi? Tällä hetkellä mieli vetäisi jonnekin lämpimään kun meiltä tuo ystävämme arska on taas karkaamassa muille maille. Olisipa vallan ihanaa lähteä vaikka Sri Lankaan, Väli- tai Etelä-Amerikkaan tai Afrikkaan. Afrikka kiinnostaa sattuneesta syystä tällä hetkellä aika paljon, selitys kyseiselle sattuneelle syylle löytyy alta.

Palkinto pitäisi heittää eteenpäin 15:lle blogille, mutta ei valitettavasti onnistu, ei vaan aika riitä niin monen blogin seuraamiseen. En myöskään kuulu minkäänlaisiin bloggaajayhteisöihin, joten heitän palkinnon vain yhdelle blogille, jonka kirjailijaa en tunne, mutta jonka tarinoihin olen aivan totaalisen koukussa. Olkoon tämä palkinto siis myös mainos Emman My Exploration -blogille, jota kehotan kaikkia lukemaan.

Kerrotaas vähän mistä on kysymys:
Emma on reilu kaksikymppinen nainen, joka lähti vapaaehtoistyöhön Ghanaan viime vuoden keväällä. Blogin alkupää keskittyy Emman kiehtovaan elämään Ghanassa, mutta väitän että tuoreemmat bloggaukset ovat vieläkin mielenkiintoisempia. Sillä kävipä niin että Emman elämä muuttui Ghanassa kertaheitolla. Reissussa hän tutustui ghanalaiseen mieheen Nanaan, rakastui miekkoseen, muutti Nanan perheen luokse asumaan ja päätyi miehen kanssa vihille. Keväällä 2011 Emma tuli tuoreen aviomiehensä kanssa Suomeen ja asettui Emman vanhempien luokse Euraan.

Blogissa Emma kertoo paljon suomalaisen ja ghanalaisen kulttuurin yhdistämisestä ja Nanan sopeutumisesta Suomeen. On tullut superhauskaa katsoa blogista videoita missä esimerkiksi Nana opettelee uimaan pienessä uima-altaassa Suomessa märkäpuku päällä tai maistaa ensimmäisen kerran mämmiä (jonka mies luuli olevan tehty verestä, kun samanhenkinen mustamakkarakin on). Olen itsekseni pitänyt peukkuja että Nana menestyisi täällä harrastamansa jalkapallon parissa ja saisi pian oleskeluluvan, jonka myötä hän voisi hakea hartaasti toivomaansa työpaikkaa. Nana kun ei ole tottunut siihen että nainen käy töissä ja mies on kotona. Emma kertoo kuitenkin, että kun hän on töissä, Nana viettää aikaa esimerkiksi käymällä sairaalassa pitämässä kädestä Emman sairasta isoäitiä ja kuuntelemassa hänen suomenkielisiä tarinoitaan, vaikkei suomea osaakaan. Aww.

Tuntuu äärimmäisen oudolta tälviisiin löpistä vieraiden ihmisten elämistä, mutta vakuutan etten ole outo stalkkeri, olen vain My Exploration -blogin fani ja iloinen siitä, että vielä löytyy onnellisia, vilpittömiä blogeja, jonne ei postata ”tällaiset vaatteet mulla oli päällä tänään” -kuvia tai usuteta rivien väliin muka-huomaamatonta piilomainontaa. On ollut hienoa lukea blogia joka vaikuttaa, liikuttaa ja herättelee niin monella tasolla. Tippa linssissä onnittelin blogissa onnellista paria kun he kertoivat odottavansa esikoistaan, ja koin äärimmäistä surua ja turhautumista kun luin Emman ja Nanan kohtaamasta, selän takana harjoitetusta hävyttömästä ja rasistisesta juoruilusta.

Olen aina ollut kiinnostunut tämän tyyppisistä kulttuurien yhdistämisestä, lukenut aiheesta kirjoja ja katsonut leffoja Viidakkolapsista Valkoiseen Masaihin, joten se, että on mahdollista seurata tällaista tarinaa digitaalisesti livenä, tuntuu etuoikeudelta. Toivon että Emma pistäisi tarinansa joskus kansien väliin, blogin suosiosta päätellen kirjalla olisi taatusti lukijoita. Erityisesti nyt, suomalaisen ahdasmielisen maahanmuuttopolitiikan ja rasismin nostaessa päätään, tällaisia onnellisia ja elämäniloisia kulttuurinyhdistämistarinoita olisi syytä monen muunkin suomalaisen lukea.

Kun olin 7-vuotias, sain joululahjaksi Yksin Kotona 2 -VHS:n, joka oli ensimmäisiä omia videoita mitä omistin. Tuijotin legendaarista joululeffaa päivästä toiseen, Macaulay oli maailman siistein jäbä ja New York maailman siistein kaupunki. Mietin usein lapsena kuinka mahtavaa olisi asua yksin Plaza-hotellissa ja estää upean lelukaupan ryöstö niin kuin supercool Macaulaykin teki. Pääsin kuin pääsinkin New Yorkiin ja yksi ilta vietettiin Plaza-hotellissa (ilman Tim Currya kylläkin, nyyh), mutta virallisen oman elämäni Yksin Kotona -elokuvan pääsin elämään reissuni viimeisinä päivinä.

Blogi oli joululomalla, ja tarina tulee nyt valitettavasti vähän myöhässä, mutta aloitetaan silti alusta. Vietin joulua edeltäneen viikon New Yorkissa haikeillen viimeisia kertoja ja ihmisten hyvästelemistä; töissä pidettiin mahtavat läksiäiset, joiden jälkeen pomoni ja työkaverini Kyle vei meitsin ja muutaman muun tacoille ja drinkeille Lower East Sidelle. Perjantaina, oletettuna viimeisenä iltanani, kävimme Lisan, Lisan kämppiksen Kerryn ja Lisan poikaystävän Stefanin kanssa Fat Cat -baarissa West Villagessa katsomassa gospel-soulia ja jazzia, ja päädyimme viimeisille drinkeille ihanaan Surf Bariin Williamsburgiin. Surf bar oli ensimmäinen baari missä kävin ekalla Nykin reissullani viime vuonna, joten tuntui täydelliseltä päättää tämäkin reissu sinne. Lauantaina illalla oli tarkoitus suunnata kohti Eurooppaa, mutta halusin vielä ehdottomasti tsekata Aronofskyn kohutun Black Swanin, mihin yritin saada lippuja jo kaksi lähtöä edeltävää viikkoa. Ei onnannut aikaisemmin, upea teos myi salit täyteen jatkuvalla syötöllä, mutta lauantaiaamun näytökseen mahtui vallan mainiosti. Koska kyseessä on Darren Aronofskyn ohjaama tanssielokuva, odotin pätkältä paljon ja oli aika varma että se tulee kolahtamaan täysillä. Ja niin teki! Huoh, sarjassamme leffoja joiden jälkeen hengästyttää vähintään puoli päivää. En kuitenkaan spoilaa sen enempää, menkäähän katsomaan helmikuussa Suomessa!

Mahtava soul-mamma Naomi Shelton and the Gospel Queens.

Jazzia Fat Catissa.

Kiskoimme Lisan ja Kerryn kanssa kadulla vohvelikiskasta ilmaiseksi saamaamme kuumaa suklaakastiketta. Nyt voidaan puhua addiktiosta.

Bataattiranskiksia ja drinkkejä Surf Barissa. Ensi kerralla taas!

Black Swanin jälkeen otin Super Shuttlen JFK:lle, ja olin valmistautunut lähtöön. Mutta kentällä ilmoitettiinkin, että Euroopan lumimyrskyjen takia kukaan ei lennä tänään Lontooseen. En kauaa pähkäillyt jatkosuunnitelmia, kun British Airways ehdotti, että ota hotelli yöksi, BA kustantaa kaiken ja vie bussilla suoraan paikan päälle. Sehän sopii! Ehdin jo romantisoida Keroaccilaista iltaa jossain kämäisessä tienvarsimotellissa; juon viskiä, pohdin elämää ja kirjoitan kummallisia tarinoita kun ei ole muutakaan tekemistä. Keroac-fiilistelyni katkesi kuitenkin lyhyeen kun bussi kaartoi Long Islandilla, Huntingtonin kaupungissa sijaitsevan Hilton-hotellin pihaan. Tarjolla oli oma mm. oma huone maailman ehdottomasti mukavimmalla sängyllä, iso tv, illallista ja uima-allaosasto. Ja niin kävi, meitsin oma Yksin Kotona 2 -seikkailu! Pöllin illalliselta suklaamuffinseja, joita söin sängyssä Hilton-tohvelit jalassa tv:tä tuijottaen. Mussutuksen jälkeen testasin sängyn jousituksen muutamalla pirteällä pompulla. Pakkohan hotellin sängyssä on hyppiä, niin Macaulaykin teki.

Huoneeni Hiltonissa.

Hiltonin aula.

Hotlassa oli käynnissä pipariukkoskaba.

Sunnuntaiaamuna kolusin kamoineni hotellin aulaan odottamaan tietoa mahdollisuudesta päästä lähtemään Lontooseen. Noin tunnin odottelun jälkeen meille ilmoitettiin, että ei onnaa, olette täällä vielä ainakin tämän päivän. Sunnuntain vietin sitten samoillen hämärässä Huntingtonin kaupungissa, joka oli niin tyylipuhdas jenkkilähiö kuin olla voi. Ensin kävin hotellin kyydillä ostarilla etsimässä bikineitä uima-allasosastoa varten, mutta eihän niitä sieltä jouluaikaan löytynyt. Ostarikammoisena en saanut ostettua laitoksesta mitään, pyörin lähinnä pitkin pihaa valokuvailemassa kummallista kaupunkia. Sain kuitenkin matkaani paikalliselta kirkkokuorolta huikeimman Jesse-propagandan ikinä! Kuoro jakoi piparminttukarkkeja, eli candy caneja, joihin oli liitetty kertomus siitä, kuinka kävelykepin mallinen, raidallinen karkki on oikeasti hyvinkin kristillinen namunen. Lappunen oli niin huikeasti oivallettua tarinointia, että jaan sen kanssanne tässä:

The Symbolism of the Candy Cane

Turned upside down, the cane makes a ”J” for Jesus who was born on Christmas Day. Turn it upright like the Good Shepherd’s staff who pleads to the Father on your behalf. At the top you’ll see the saving crook, used on the lost sheep He never forsoook. The stripes whisper softly ”By his stripes we are healed”, and the red represents His blood that was spilled. The white gives us hope to become pure as He, by forsaking our sins, white as snow they will be. The peppermint oil that flavors this treat, is known for its strong healing properties. Now each time you see the striped candy cane, remember, dear child, He knows your name.

Ei liene yllätys, että tämän luettuani purskahdin näyttävään nauruun keskellä ostaria. Olisihan sitä voinut vähemmänkin epäkorrekti olla, mutta mitäs jakavat tommosia! Hauskahan toi on kun mikä.

Ostaroinnin jälkeen kysäisin hotellilta mistähän jonkinlaisia uimavälineitä voisi etsiä. He kehottivat käymään mailin päässä olevassa Targetissa, eli paikallisessa Prismassa, joka todennäköisesti myy uikkareita ympäri vuoden. Päätin lähteä kävelylle Targetiin, mutta hotellilla kehotettiin odottamaan kyytiä. Hoin respan tädille, että voin kyllä ihan oikeasti kävellä mailin sinne ja takaisin, mutta kävelyreissullani ymmärsin tädin suositukset autoiluun. Kas kun Huntington näytti olevan niitä periamerikkalaisia pikkukaupunkeja, joissa kukaan ei kävele minnekään. Isoa lähiötä muistuttavassa kaupungissa välimatkat olivat pitkähköjä joka paikkaan, joten mitään kävelymahdollisuuksia ei edes tarjottu. Ei kävelytietä tai katuvaloja, suojateistä puhumattakaan. Käppäilin siis supermarkettiin pimeän autotien laidassa puoliksi metsässä koluten. Matkani aikana näin creepyn, pienen huvipuiston, McDonald’sin drive in -kaistan ja legendaarisen Hootersin! Pikaruokatissibaari Hooters jos joku on merkki siitä, että nyt ollaan jenkkilähiössä. Pimeillä teillä vaelteluni jälkeen onnistuin saamaan Targetista bikinit, ja vietin sunnuntai-illan uima-allasosastolla pääosin yksin pulikoiden ja saunoen. Hiltonin lämmitettyä komeroa muistuttava sauna oli kylläkin lähinnä vitsi. Yritin lämmittää saunaa maksimilämpötilaan, joka olikin sitten n. päätähuimaavat 40 astetta. Kopperossa istuessani luin seinältä saunan käyttöohjeita. Älä viivy saunassa pidempään kuin 10 minuuttia, saunominen on vaarallista lapsille, vanhuksille ja raskaana oleville jne. Vaarallisuuslöpinöiden perässä oli kuitenkin kaiken huippu; saunominen oli kokonaan kielletty alle 15-vuotiailta! Sunnuntaiyönä saimme vihdoin tiedon, että maanantaina lennämme Lontooseen. Ristiriitaisin tuntein jouduin siis lentämään Heathrown helvettiin, kun sinne liput oli varattu. Heathrowlla alkoikin sitten seuraava seikkailu. Tällä kertaa muutuin Macaulayn roolista äidin rooliin, joka istui varsin näpsäkästi, sillä meikäläistä kerran New Yorkissa sanottiinkin Catherine O’Haran näköiseksi.

Ostarilla tietysti vanha pukki valokuvasi itseään lasten kanssa.

Ostarilta sai myös epäkorrekteja seinäkalentereita koko perheelle.

Huntingtonin hämmentävät kauppavalikoimat.

Tissejä ja ranskalaisia!

Jos näette Tenavien Eppua, kertokaa sille että suuri kurpitsa löytyy Huntingtonin huvipuistosta.

Joulunajan uutisia seuranneet tietänevät millainen kaaos Heathrowlla vallitsi, kun tuhansia lentoja peruttiin usean päivän ajan. Menivät brittiparat ihan sekaisin kun maahan iski heidän harvinaiseksi kutsumansa luonnonilmiö, lumisade. Kaikki kanssakäymiseni kenen tahansa henkilökunnan edustajan menivät samalla kaavalla:
”Et mitenkään pääse Suomeen ennen 26. päivää, ei onnistu.”
”Pakko päästä, edes johonkin.”
”Et pääse mihinkään, ei ole mahdollista.”
”Ihan varmasti on mahdollista, älä valehtele.”
”Ei ole mahdollista, et pääse täältä pois ennen sunnuntaita.”
Muutaman tällaisen tivaamisen jällkeen päätin vetää rentouttavat 40 minuutin yöunet Heathrown lattialla keltaisen muovilaatikon päällä, joita sängyiksi siellä nimittivät. Lippuluukut olivat kiinni, koska ”Emme saa tehdä ylitöitä, ja täytyy meidänkin nukkua.” Väliäkö niillä tuhansilla ihmisillä, jotka viettivät useita päiviä lentokentällä, työntekijöiden täytyy nukkua.

Maanantaiyönä neljän aikoihin raahauduin muutaman tunnin päästä aukeavaan lippujonoon, ja päätin, että sen jonon päästä saan lipun johonkin. Ihan sama minne, mutta tänne en jää. Seisoin jonossa tavaroideni kanssa rapsakat yhdeksän tuntia, ja järsin eväänäni lentokentän jakamia kammottavia munamajoneesivoikkareita. Lienee selvää, että en syö munamajoneesileipiä enää koskaan. Kun pääsin tiskille, BA:n täti lauloi heti tuttua virttä ”Et pääse pois ennen sunnuntaita, et mitenkään. ” Ja minä lauloin takaisin ”En usko, pakko päästä jollekin lennolle ihan minne vaan Europpaan.” Taivuttelin tätiä katsomaan kaikki lennot edes Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan, ja lupasin selvittää itseni niistä eteenpäin jos pääsisin edes pohjoismaihin saakka. Taistelun jälkeen täti totesi ”Niin, menisihän tuossa yksi lento Osloon parin tunnin päästä, ja sieltä heti Helsinkiin.” Sain taisteltua itselleni Oslon lennolle stand by -lipun, joka ei toki sekään taannut pääsyä koneeseen. Stand by -jonotus oli taas ihan omanlaisensa seikkailu. Sadat ihmiset seisoivat jonossa odottaen, että stand by -tiskiltä huudellaan piakkoin lähteviä koneita, joissa on vielä tilaa. Sitten kun huudetaan itselle sopiva kohde, pitää taistella kyynerpäin itsensä jonon kärkeen ja toivoa pääsevänsä koneeseen. Meikäläisen kyynerpäät ja tahdonvoima olivat siinä määrin terävät, että olin kolmesta Oslon koneeseen otetusta ihmisestä ensimmäinen! Sori vaan kanssakilpailijat veemäisestä asenteestani, mutta you know; I wasn’t there to make friends. Koneessa oli vaan varsin harmillista huomata, ettei se ollut edes täynnä. Stand by -tiskillä ilmoitettiin, että koneeseen mahtuu kolme ylimääräistä, ei yhtään enempää. Inasen pisti vituttaamaan niiden ihmisten puolesta, jotka saattoivat viettää jouluaattonsa Heathrowlla, kun heitä ei päästetty puolityhjään koneeseen, jonka avulla he olisivat voineet päästä kotiin. Veikkaisin että käytäntö oli sama muidenkin koneiden kanssa.

Tiistai-iltana Yksin Kotona -seikkailuni sai siinä määrin onnellisen lopun, että John Hugheskin tykkäisi! Piipahdin taas Oslossa, (Oslon kentälle jouduin myös viime keväänä, vaikka oikeasti olin menossa Göteborgiin), josta pääsin vajaan tunnin lennon jälkeen Helsinkiin ja sieltä Tampereelle.
Räjähtämispisteessä ollut George-matkalaukkuni jäi omille teilleen, mutta sekin saapui kotiin jouluksi! Hämmästyttävää. Tosin George koki valitettavasti Titanicit; neitsytmatka jäi viimeiseksi. Kaveri kävi läpi sen verran kovat kolhut sekä meno-, että tulomatkalla, ettei ole enää laukuksi hänestä. Kiitos George tästä matkasta, ei ollut pitkän linjaksi matkaajaksi susta.

Niin se vaan on, että aikani täällä Amerikan ihmemaassa lähenee loppuaan (nyyh), joten viime viikoista on ollut kova tohina saada kaikki irti. Ei puhettakaan siitä kuuluisasta rentoutumisesta… Suomessa ehtii sitten! Koska lähiseuduille matkustaminen on täällä helppoa ja edullista, päätin että jossain New Yorkin ulkopuolellakin pitää vielä kerran ennen Suomeen palaamista piipahtaa. Viime lauantaina rahtauduimme siis Lisan kanssa aamuvarhaisella bussiin, aloimme koisaamaan ja neljän tunnin päästä heräsimme itärannikolla Bostonissa.

Lauantain vietimme aika lailla kokonaan Cambridgessä, joka on yhden maailman arvostetuimman (vai liekö arvostetuin?) yliopiston, Harvardin kotikaupunki. Cambridge on hämmentävä paikka, se on oma kaupunkinsa, mutta tuntuu kuin olisi yksi osa Bostonia. Cambridge on muutaman metropysäkin päässä Bostonin keskustasta, ja kaupunkia pyorittää pääosin Harvard, sekä kaupungin toinen arvostettu yliopisto MIT (Massachusetts Institute of Technology). Harvardissa tunnelma on todella ainutlaatuinen; iso kampus valtaa Cambridgen keskustan, ja opaskierrokselle osallistujia kiikutetaan kampuksen lisäksi ympäri kaupungin keskustaa. Osallistuimme Lisan kanssa puolivahingossa yhden opiskelijan pitämälle Harvard-kierrokselle, mikä on ehdottomasti paras tapa tutustua laitokseen. Juuri mihinkään tiloihin eivät ulkopuoliset pääse (vaikka yhteen rakennukseen livahdimme vessaan), mutta opiskelijat kertovat mielenkiintoisia tarinoita koulun arjesta. Tunnettu nähtävyys kampuksella on John Harvardin patsas. Niin kuin monissa nähtävyyspatsaissa, Harvardissakin on kohta, jonka koskettamisen sanotaan tuottavan hyvää onnea. Johnilla kohta on kengänkärki, joka on muuttanut vuosien koskettelusta ja pussailusta väriään. Onneksemme oli opas matkassa, sillä heppu kertoi, että vaikka Harvardissa maailman tulevaisuuden johtajat ja nobelistit opiskelevatkin, freshmanit (eli ensimmäisen vuoden opiskelijat) ovat freshmaneja sielläkin. Ekan vuoden opiskelijoilla onkin tapana käydä hämärän tullen kiipeämässä Johnin päälle ja harrastaa ns. hotelli helpotusta hepun kengälle. Sen lisäksi että John saa päivittäin helliä kosketuksia ja pusuja, saa patsasparka päälleen myös litroittain ureaa joka vuosi.

Eikä ne Harvardin eläimelliset rituaalit tähän lopu. Kuulimme myös Primal Scream -perinteestä. Joka vuosi koulun opiskelijat valmistautuvat rankkaan loppukoeviikkoon lukulomalla, joka on oppaan mukaan äärimmäisen stressaavaa ja vaativaa aikaa. Sillä kellonlyömällä kun lukuloma muuttuu sunnuntaiyönä klo 24 koeviikoksi, tuhannet opiskelijat kokoontuvat John Adamsin patsaan eteen suorittamaan stressiä vapauttavan Primal Screamin, eli vapaasti suomennettuna alkukantaisen huudon. Tuhatpäinen opiskelijalauma huutaa keuhkojen täydeltä Johnia kohti ja sen jälkeen sinkoilee pitkin pihamaata. Ja tämä koko operaatio suoritetaan alasti. Eivät päästä Johnia helpolla… Mielenkiintoinen tunnelma oli käppäillä pitkin huippuyliopiston pihaa, ja miettiä, että täällä on kaikki Barack Obamasta Darren Aronofskyyn nakuillut ja pissaillut pitkin pihaa.

Sunnuntain puolestaan samoilimme Bostonissa. Boston on pieni kaupunki (asukasluku n. 600 000), joka on tunnelmaltaan yllättävän eurooppalaistyylinen, jopa Helsinki tuli rauhallisesta ja maanläheisestä merenrantakaupungista mieleen. Satuin bongaamaan netistä etukäteen kaupungissa vietettävät suuret markkinat, joissa vierähtikin muutama tunti paikallisia käsitöitä ja designia shoppaillessa. Markkinoiden jälkeen kävelimme meren rannassa, kävimme kaksikerroksisessa joulukuusenkoristekaupassa (kyllä, kaupassa myytiin vain yksittäisiä joulukuusenkoristeita), lounastimme kreikkalaista pikaruokaa sympaattisessa kauppahallissa ja ihmettelimme kaupungin cheerleader-tiimien esityksiä, joissa cheerattiin ilmeisesti joulun ja Bostonin puolesta. Kukapa sitä sen ihmeellisempiä aiheita tarvii. Sunnuntai-iltana matkasimme takaisin New Yorkiin ja latasimme akkuja rentouttavalla bussimatkalla. Hyvää musiikkia, nukkumista, eväitä ja pimeitä Massachusettsin ja Connecticutin maisemia. Ennen kaikkea neljä tuntia paikallaan ilman kiirettä mihinkään! Oli aika rentouttavaa istumista, ei New Yorkissa semmoiseen ole kenelläkään aikaa.

Paikallinen bändi Harvard Squarella pisti yleisön tuottamaan itselleen sähköä.

Harvardissakin näkee yhden oman kasvatin tarinan teatterissa. Social Networkia tietysti myös kuvattiin Harvardissa.

John Harvard ja pissavarpaat.

Täällä on aikoinaan asustellut mm. semmoset heput kuin John F. Kennedy ja Theodore Roosevelt.

Sunnuntain markkinapaikka, Cyclorama.

Jouluksi sopii koristella. Vaan jotenkin muistelisin, että tonne etualan tönöön tulisi jotain muuta kuin kokispullo...?

Ukot heippaa.

Joulua sopii myös kannustaa pom-ponit viuhuen.

Näkymä merelle.

Kupua täyttämässä Quicy Marketin kauppahallissa.