Vaikka lähtökohtaisesti ajattelen, että viikon lomamatka on kuin vain yhden suklaapalan syöminen – niin pieni nautinto, että vaan vituttaa jälkikäteen – oli melkoisen täydellistä päästä hetkeksi pakenemaan Suomen ilmastoa ja arkea Intian länsirannikolle. Mutta kotiinpaluu se on taas yhtä hirveää kuin aina, ei voi minkään. Niinkuin viimevuotisen reissumme jälkeen, en tämänkään matkan jälkeen voi kuin ihmetellä ”onpa kiva palata kotiin” -ihmisten horinoita. En voi yhtään käsittää miten sotkuisesta, patjalla varustetusta yksiöstä jäätyvässä maassa pitäisi nauttia tippaakaan sen jälkeen kun on majoittunut hetken kuuman auringon alla, jättimäisellä sängyllä varustetussa hotellihuoneessa mistä pääsee noin puolessa minuutissa uima-altaalle (ja allasbaariin) ja parissa minuutissa Arabianmeren rantaan. Ei muuten ihan hirveästi kiinnosta mikään jäätynyt Itämeri tässä kohtaa.

Homecoming blues on tosiasia, kuten aina reissujen jälkeen. Nyyh.

Ennen virallisempaa matkapostausta haluan kuitenkin tehdä muutakin kuin kitistä ja esitellä kotiinpaluumasennuksen piristäjän ja ehkäpä lempparini hankkimistamme matkamuistoista.

Hindulaisuuden hyvän onnen, viisauden ja älykkyyden jumala, Shivan ja Parvatin poika Ganesha pääsi aitiopaikalle kämppäämme tuomaan edustamiaan asioita meikäläistenkin elämään. Ganesha muistuttaa ihanasta reissusta, maailman sympaattisimpien norsujen kohtaamisesta, kiehtovasta intialaisuudesta ja ikimuistoisen upeasta vierailustamme hindulaiseen Ramnathin temppeliin, missä pääsimme näkemään hindulaisia menoja juuri alkavan kuuman ajan alkua juhlistavan juhlaviikon aluksi.

Kiitos ihana Intia, ensi kertaan! Olkoon se pidempi kohtaaminen.

Muutto uuteen kämppään lähes huonekaluttomana saattaa johtaa inasen normaalia suurempiin heräteostoksiin.

Ostin sohvan.

Ison sohvan. Mittasuhteet todistaakseni asettauduin itse malliksi.

Ei huolta, en minäkään tajua mitä tuossa ylhäällä sanotaan. Fiksuimmat tietävät, että asun tällä hetkellä pääasiallisesti Helsingissä, siksi tämä hassu sanaleikki. Mutta ei hätää tästäkään, en tule nyt tai koskaan puhumaan stadia tai ymmärtämään ainuttakaan sanaa mitä Remu suustaan päästää. Toivottavasti otsikko ei meinaa mitään kovin rietasta, itsehän en siitä mitään ymmärrä.

Blogi on pyörinyt  viimeaikoina vähän toisella kädellä, ja syy tähän on tosiaan sormenjäljen ja bloggaajan paikkakuntavaihdos. Kuten aiemmassa postauksessa jo mainitsin, sain taannoin Helsingistä työpaikan ja samaan syssyyn käsittämättömällä tuurilla asunnon. Heinäkuun lopussa pakkasimme muuttoavun kanssa pikkupakuun vähän astioita, aivan liikaa vaatteita, vanhan ikkunan, säkkituolin sekä jalkalampun ja huristelimme Tammerkosken kuohuista Itämeren rannalle. Muutto oli melko kevyt, sillä asun periaatteessa vielä puoliksi myös Tampereella, enkä tästä johtuen ottanut mukaan esimerkiksi mitään huonekaluja. Pääosin Tampereen kotia asuttaa kaupunkiin töihin jäänyt avokki, mutta kyllä meitsikin Mansen kotona tulee vierailemaan. Kaksi kotia kahdessa kaupunkissa on erikivaa ja kätevää omata! Edullista ei todellakaan, mutta ei tässä mihinkään suurhankintoihin olla säästämässäkään.

 

Beatles kuuluu keittiön pöydän ylle (Tampereella on Abbey Road).

Curcuma-kukka (et kuolisi heti...)

Myös iloinen buddha jossain muodossa kuuluu joka asuntoon. Kaverilla on oikea asenne!

Muuttopäivän aamuna huonekaluja ei ollut ollenkaan, viikonlopun loputtua oli kaikki tarvittava. Suurin kiitos siitä (ja tämän kuvan ihanasta arkusta) Anulle ja Niklakselle!

Valoa tuo aurinko ja Woodstock-kynttilä.

Iltalukemiset.

Keittiötä vartioi Nasse-setä.

Olohuonetta vartioivat huivipäiset puunaiset.

Eteistä vartioi Mauri ystävineen (heistä ei tällä kertaa kuvia).

Neljänneltä Clas Ohlson -käynniltä tarttui kainaloon kello. Kivempi tämä kuin polkupyörän pumppu.

Karkit ilta-auringossa (en toki syö noita oikeasti, eivät ole suklaata).

Makuuhuonetta ei vartioi toistaiseksi kukaan. Ou noes! Pitää hankkia joku nalle sinne.

Lukunurkkausta vartioi uusi kitara ja Susanna Majurin valokuvat ikkunassa.

Puiden takana on meri, meren takana on Tallinna.

Viime torstaina raahauduin töistä väsyneenä kämpälleni Webster Apartmentsiin, jossa odotti piparintuoksuinen ylläri; Websterin joulujuhla! Luin juhlasta ohimennen talon ilmoitustaululta, mutta oletin että tarjolla on tavallista koreampi ateria, mutta tuskin mitään sen kummempaa. Mutta jo aulassa parveili viimeisen päälle laittautuneita asukkaita ja heidän vieraitaan. Isoimmassa olohuoneessa henkilökunta tarjoili valkoiset smokit päällä boolia, viinejä ja juustoja, ja normaalisti enemmänkin koristeena pidettyä Steinwayn flyygeliä soitti frakkipukuinen pianisti. Boolilasin ja yleisen seurustelun jälkeen siirryin alakerran koristeltuun ruokalaan, joka pisti vielä paremmaksi. Normaalisti ruoka haetaan kouluruokailuhenkisesti linjastolta, mutta tällä kertaa kaikki tarjoiltiin ruokalan aulasta. Myös ruokalan henkilökunta oli pistänyt kaapin parhaimmat releet niskaan ja tarjoili perinteiset jouluruuat kirjaimellisesti valkoisin hansikkain. Oma lemppariosuuteni ruokailusta, eli jälkiruoka, oli vaikean valinnan paikka. Jälkkäreille oli kokonaan oma pöytänsä! Kun tarjolla on mm. porkkanakakkua, omenapiirakkaa ja suklaista täytekakkua, niin mites siinä muka pitäisi valita!? Valintaprosessi oli pitkä ja harkittu, mutta lautaselleni päätyi amaretto-juustokakkua (suklaisessa kakussa oli vaalea kakkupohja, siksi en ottanut sitä, vaikka muuten suklaa voittaa aina kaiken). Veikkaisin että kakkuvalinta oli oikea, varsinkin kun porkkanakakkua saatiin viikonloppuna jälkkäriksi. Ja hei, juustoa ja alkoholia samassa kakussa, pakkohan sen on toimia! Ei ollut haastajaksi tästä kakusta kyllä Tampereen O’Connell’sin Baileys-suklaa-juustokakulle, mutta se onkin sellainen pala taivasta ettei sitä ihan äkkiä voiteta.

Ruokailua piristi joulupukki, joka jakoi lahjoja kaikille vieraille. Lahjapusseista paljastui pieniä, ääntä tuottavia pehmolelu-avaimenperiä; sammakoita, kirahveja, leijonia yms. Itsekin olisin mielihyvin katu-uskottavan leijonan tai reteän sammakon itselleni napannut, mutta meikäläisen pussista paljastui… vaaleanpunainen, ruseteilla varustettu koira. Haukku herätti pöydässäni useita ”oh, that’s sooooo girly!”-huutoja, ja meinasin pukille ehdottaakin käyntiä optikolla, jos todella näytti siltä että meikäläinen mustissa vaatteissaan oli pöydän rinsessa.

Jotain joku värioppien jumala yrittää nyt allekirjoittaneelle sanoa, sillä matkassa mukana täällä on jo kirkkaan pinkki matkalaukku, jonka jouduin ostamaan kun samaa mallia ei muun värisiä ollut. Ja kerrottakoon siis, että pinkki ei todellakaan ei ole meikäläisen väri. Eikä oikeastaan kenenkään muunkaan jos multa kysytään, mutta universumi on nyt päättänyt saada meikäläisen vuosien inhoamisen jälkeen tykkäämään pinkistä. Ja sehän onnistuu kun katsoo pintaa ja väriä syvemmälle! Pinkki matkalaukkuni kertoi olevansa nimeltään George, ja sinuttelusuhteen syntymisen jälkeen siitä tykkääminen on ollutkin paljon helpompaa. Pinkkiä haukkuani pyörittelin hetken, kunnes alitajunta kertoi, että tämä tässä on Teemu. Niin George kuin Teemukin näyttävät pinkkeydessään vähän nöyryytetyiltä, mutta minkäs herrat värilleen voivat. Ja kukapa minä olen siitä heitä tuomitsemaan, kun en mitään tai ketään muutenkaan värin puolesta tuomitse. Yrjö sai vähän kolhuja jo tulomatkalla tänne, toivotaan että heppu kestää paluumatkan jossain määrin yhtenä laukuntapaisena. Teemu saattaa jäädä Amerikan mannerta asuttamaan, mikäli näen metroasemalla usein näkemäni kerjäläisnainen pienen tyttönsä kanssa uudestaan. Tyttö saattaisi olla parempi omistaja Teemulle, joten yritän lahjoittaa haukun hälle mikäli tyttöön vielä törmään. Ensimmäinen joulu siis vietetty, ja vähiin käy aika omenassa ennen kuin loppuu (nyyh). Ensi viikolla tähän aikaan olen Suomessa ja sitten jo onkin se parempi joulu. Ei tunnu todelliselta!

Joulun juhlistamista Websterin olohuoneessa.

Yksi talon joulukuusista (niitä on ainakin kolme).

Ruokaa!

Lisää ruokaa!

Teemu ja George.

Kirjoitan tätä jonkun hotellin käytävän lattialla istuen, pyjamahousut jalassa ja xxl-kokoinen t-paita (aka yövaatteet) päällä. Kaikkea sattuu näemmä, tällä kertaa tulipalo keskellä yötä asuntolassani Websterillä.

Kolmen jäljestä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä räjähti palohälytys soimaan, jonka jollain tasolla kyllä kuulin, mutta nukkumatti käski pysyä sängyssä vaikka mikä olisi. Siinä vaiheessa kun oveen hakattiin ja käskettiin lähteä välittömästi alas rappusia pitkin (normaalisti kuljetaan vain hisseillä), nukkumatti painui saarillensa ja heräsin hyvinkin nopeasti. Tuli sitten vastattua todellisuudessa kysymykseen ”Mitä ottaisit ensimmäisenä mukaasi tulipalon sattuessa?”, meikäläinen otti kannettavan, kännykät ja huoneen avaimet. Mitähän sekin minusta kertoo… Ei käynyt mielessä esim. passi, pankkikortit tai jotain lämmintä päällepantavaa. Avaimet kyllä otin, ilmeisesti alitajunnassani ajattelin, että Webster sakottaisi meitsiä siitä etten muistanut avaimia hätätilanteessa, eikä päästäisi takaisin huoneeseen, mikäli palo saadaan taltutettua. Tai jos talo palaisi, niin vielä vähemmän olisi käyttöä avaimilla siinä tapauksessa…

Tällä hetkellä kello on 4.41, ja viimeisten tietojen mukaan kyseessä oli sähköpalo kellarissa (ilmeisesti sähkötaulussa), joka on saatu sammutettua, mutta taloon ei pääse kukaan ennen kuin savutasot tms. ovat normaalit. Ja siihen saattaapi mennä kuulemma parikin tuntia… Sen jälkeen pitäisi päästä takaisin huoneisiin rappusia pitkin, mutta sähköjä ei ole tällä hetkellä käytössä.

Joku nainen alkoi tehdä vatsalihaksia keskellä käytävää, ja huomasin että juutuin tuijottamaan naista. Me ollaan helvetti soikoon tulipaloa evakossa keskellä yötä ja sä ihan tosissas alat treenaamaan?!? Saattaa olla että kannettavansa pelastanutta hullua suomalaistakin ihmetellään, mutta oikeesti, kuka ajattelee tässä tilanteessa vatsalihaksia?

Jotain opetti itsestänikin taas tämäkin kokemus. Tässä tärkeimmät:
1) Vaikka kuinka olen pitänyt itseäni yöihmisenä, yllättävän koville ottaa kamppailla hereillä koko aamuyö hotellin käytävällä. Jännä miten voi sulkea päästään juuri olleen hätätilanteen, kun ajattelee vaan tyynyä.
2) Toleranssini hysteeristen naisten kestämiseen on näemmä aika lailla olematon. Herranjestas kuinka voi raastaa hermoja viettää yö kälättävien ja paranoidien naisten keskellä. Miksi kaikki puhuu niin KOVAA ja KORKEALTA, korottaa ääntä kun kaverit ei kuuntele ja aloittaa kaikki lauseet ”Oh my god!”?! Olisi mukavampi olla hätätilanteessa miesten kanssa, niillä on ainakin matalampi ääni.
3) Rikkinäinen puhelin, tai mikä ikinä onkaan, leviää nopeampaa vauhtia kuin koskaan olisin voinut kuvitellakaan. Tässä yksi tapausesimerkki siitä miten keskustelut leviää: Joku sanoo jossain lauseessa ”in”, viereinen tyyppi sanoo kaverilleen ”did she say something about going in?”, viereinen ”I heard someone saying we can go in”, viereinen ” We can go in!” Ja näin tyttölauma kiljuu ja juoksee ja sinkoilee, kunnes suurin osa on pikkareissaan ulkona toteamassa ettei me voidakaan mennä sisälle.
Myös kaikenlaiset itsekeksityt selitykset leviävät huimaa vauhtia. Ennen kuin kuulin mitään miltään viralliselta taholta, olin jo monelta tytöltä kuullut, että emme pääse koko yönä takaisin, meidät majotetaan vastapäätä olevaan kirkkoon, ja että kerroksessa 12 palaa myös, vaikka palo on 14:ta kerrosta alempana kellarissa.

(jatkettu 2. marraskuuta) Noniin, nyt on jo tiistai, ja tulivapaassa (joskin käytävien puolesta vähän savunhajuisessa) talossa on asuttu jo kaksi päivää. Pääsimme takaisin sisälle dramaattisen yön jälkeen puoli kuuden aikaan maanantaiaamuna, ja saimme käyttöömme taskulamput joiden avulla piti löytää oma huoneensa. Kyseessä oli ollut sähköpalo, joten sähköt, lämpimän veden ja vessat saimme takaisin käyttöömme vasta maanantaina päivällä. Myöskään ruokaa ei maanantaina saatu, koska keittiössä jouduttiin tekemään korjaustöitä. Vaan eipä haittaa, sainpahan hyvällä omallatunnolla hemmotella itseäni naapurin intialaisella pikaruualla (Vege combo -lautanen: riisiä, linssikastiketta, palak paneeria, chana masalaa ja naan-leipää $7 eli n. 5 €!!!). Hermot ratkeili aamuyöstä vielä yhteen neitokaiseen, joka tuli kertomaan isolle porukalle, että taloon pääsee nyt takaisin vaikkei sähköjä ole, mutta ”Minä en sinne kyllä jää, pakkaan matkalaukkuun tärkeimmät ja menen muualle, ei voi olla turvallista kun haisee pahalta! Suosittelen, ettette jää tekään!”. Itse suosittelisin tytsylle, että olisi ihan hissukseen vainoharhojensa kanssa, eikä lietsoisi paniikkia muutenkin hermostuneiden naisten keskuudessa. Jos laumallinen palomiehiä, poliiseja ja Websterin henkilökuntaa sanoo, että on turvallista palata takaisin, jotenkin väittäisin että silloin kans voi palata takaisin. Ehkä itse olen liian vähän anarkisti ja liian sokea uskomaan auktoriteettejä, mutta vaikea kuvitella että Webster haluaa kontolleen reilun 300:n naisen häkämyrkytyksen. Vaikka olisihan se aika persoonallinen joukkomurha.

Samalla kuin kirjoitan tätä, katselen kuinka pikkulinnut peseytyvät puutarhan suihkulähteessä. Aurinko paistaa puiden yllä, kukat kukkivat ja aurinkovarjojen suoja on täydellinen paikka nauttia aamukahvit. Missä ollaan? Asuntolani puutarhassa. Kyllä, Manhattanillakin on puutarhoita ja upea puutarha onkin. Tunnelma on melko absudi; puutarhan muurien takana kaupunki pauhaa, mutta täällä sisällä on varsin idyllinen Salainen puutarha -tunnelma.

Kerrottakoon tässä bloggauksessa siis vähän lisäinfoa majoittumisestani täällä. Asun Webster Apartments -talossa; paikassa joka on rakennettu vuonna 1916 nimenomaan New Yorkiin töihin tai opiskelemaan muuttaville naisille. Asuntolan tarkoituksena oli, ja on kai edelleen, tukea naisten edistymistä uralla New Yorkissa. Perinteikkäistä syistä johtuen asuntolan pitää noudattaa vanhoja perinteitä; tänne ei edelleenkään oteta miehiä, kaksilahkeiset eivät pääse edes vierailemaan asuntolan huoneistokerroksissa ilman henkilökunnan valvontaa. Tästä huolimatta, Webster on upea paikka asumiselle. Vuokraan sisältyy oma kalustettu huone, kaksi ateriaa päivässä, siivous, pesulat, hulppeat yhteiset alueet (löytyy mm. flyygeli, [josta olisi enemmänkin iloa jos osaisi soittaa...]), sisäpihapuutarha ja kattoterassi, mistä aukeaa mahtavat näkymät mm. vieressä tönöttävään Empire State Buildingiin.

Toissapäivänä tapasin töiden kautta pohjoismaisten kauppakamarien seminaarissa Norjan kauppakamarista arvokkaan vanhan rouvan, joka oli innoissaan kun kuuli missä meikäläinen asustaa. Rouva kertoi, ettei ole ikinä itse majoittunut Websterillä, mutta silloin joskus kun hän tuli nuorena New Yorkiin, monet ystävättäret majoittuvat samaisessa talossa. Naisen ja oletettavan ystäväpiirin asemasta päätellen talo on siis tehnyt tehtävänsä naisten urien edistämisen kannalta.

Vieläkään tätä ei tajua; viikko sitten ikkunasta näki harmaan Tampereen, nyt voin kipaista kämppäni kattoterassilla katsomassa Empire State Buildingia. Kotikatuni on 34th street, pitkittäissuunnassa lähinnä on 9th avenue. Time Squarelle matkaa on muutama kortteli, töihin Park Avenuelle noin kilometri. Ja vielä kun tietää millaisia lottovoittoja Manhattanilla asumisesta yleensä pulitetaan, ei tämä oikein tunnu mitenkään todellista.

Puutarhatonttu

Maisemat kattoterassilta.

Lisää maisemia.

Kirjastossa voi leikkiä intellektuellia (siksipä se on useimmiten tyhjä...).

Yksi olohuoneista.