Olipa kerran Virrat-niminen (ruots. Virdois) paikkakunta Pirkanmaalla. Noin 7500 asukkaan pitäjä vaikutti päälle päin melko tavalliselta maalaiskunnalta, mutta piti sisällään salaisuuden. Kirpputori Virran. Sympaattinen kirpputori osti kuolipesiä Helsingistä ja piilotteli hankkimiaan aarteita pienessä pirkanmaalaiskylässä, mihin pahaa aavistamattomat ulkopaikkakuntalaiset välillä eksyivät tyhjentämään tiliään.

Rakastan kirppiksiä, enkä nauti missään shoppailusta niin paljoa kuin kirppiksillä. Kirppikset ei ole mitä tahansa kauppoja, vaan historian ja muistojen tuoksuisia aarreaittoja, jotka pitävät sisällään sielukkaita tarinoita ja ovat parhaimmillaan kuin museoita. Ei ole hienompaa tapaa ostaa huonekaluja, kuin raahata kotiin kymmeniä vuosia vanha samettinen nojatuoli, ja siinä istuessa miettiä kukahan tässä on ennen istunut ja millaisessa kodissa tuoli on ennen ollut.

Eilen suosikkikirppiksieni top-kolmoseen pääsi Kirpputori Virta Virroilta. Herttaisen vanhan pariskunnan pyörittämä kirppis pursusi aarteita: Virrasta löytyi mm. valkoisilla hanskoilla varustettu vanha trumpetti, lähes 100-vuotias viulu, filmileikkuri, supersankari-flipper, upeita erittäin vanhoja huonekaluja, nuotteja, kirjoja, vinyylilevyjä, outoja vanhoja työkaluja, monenlaisia hassuja astioita ja hienoja peltipurkkeja, löysin jopa kaksi paketillista noin 40 vuotta vanhoja partakoneenteriä. Teriä olisin halunnut kovasti ostaa, mutta en keksinyt mitä ei-vaarallista-tai-viiltelevää niistä voisi askarrella, joten jätin tällä kertaa ostamatta.

Mukaan tältä reissulta lähti vain perinteisempiä tavaroita: musiikkia, kirjallisuutta ja elokuvaa, eli sitä mitä normaalistikin shoppailen. Melkein roudasin kotiin myös upean vihreän nojatuolin, joka levenevällä selkänojalla ja pehmeällä samettikankaalla olisi sopinut meille täydellisesti. 70-luku-henkinen tuoli oli siinä määrin ihastuttava ja edukas, että se saattaa löytyä lähitulevaisuudesta erään Kyttälänkadun kaksion olohuoneen nurkasta…

Meikäläiselle kirppisaarteilu oli tällä kertaa edullinen, mutta seuralaiseni puolestaan menivät ostamaan pianon. Upea 60-luvulla tehty piano aneli siinä määrin antamaan hälle uuden kodin, ettei sitä voinut kauppaan jättää. Sitä kirpputorit tekevät. Menet sisälle aikeissa ihmetellä vanhaa tavaraa ja ostaa ehkä jotain pientä muutamilla euroilla, ja ulkona huomaat ostaneesi pianon. Tai flipperin. Tai rokokoo-kaluston. Tai antiikkisia partakoneen teriä.

Kesän rentoihin fiiliksiin löytyi mahtavaa kasarifunkkia ja discoa, outoa kreikkalaishippiä, Manhuntia (Flashdance Soundtrack 50 snt!!!) ja Bogart Companya.

Kyllä, me todellakin ostimme Bogart Co:ta. Kamalaahan se on, mutta kuinka moni voi sanoa omistavansa bändiltä kokonaisen levyn? Kuinka tällaisella kuvalla varustetun levyn muka voisi jättää ostamatta?

Ihan oikeaakin laatua löytyi.