Minulla on sellainen periaate, että välillä pitää mennä juosten omien mukavuusalueiden ulkopuolelle, jonnekin mihin ei todellakaan kuuluisi tai tehdä jotain mitä ei uskoisi tekevänsä. Siinä missä tämä on inspiroiva kirjoitustyökalu, se on myös mahdollisuus avartaa ajatuksiaan ja ehkäpä oppia jotain elämästä ja itsestään. Tämä periaate on vienyt esimerkiksi aikido-kurssille (ei mun juttu) ja Nokia Mission herätyskokoukseen (ei todellakaan mun juttu). Viimeisimmäksi tämä periaate vei minut Lady Gagan keikalle Hartwall-areenalle. Myönnän, että Gaga oli myös lahja murkkuikäiselle Niinalle, joka ei koskaan päässyt katsomaan Spice Girlsia tai Bäkkäreitä stadionkeikoille. Olen päättänyt jo 15 vuotta sitten, että joku päivä hihkun innosta jonkun maailman suurimman supertähden stadionkonsertissa, oli ikää mittarissa kuinka paljon hyvänsä. Ja kylläpä kuulkaa hihkuin! Tokkiinsa myönnän, että Lady Gaga on mielestäni pop-taivaan megatähtösistä yksi mielenkiintoisimpia ja muutamista leidin biiseistäkin tykkään, hyvä pop-biisi on hyvä pop-biisi vaikka kuinka MTV:n mainstream-laardissa paistaisi.

Eikä uskomattoman konsertin jälkeen ole ollenkaan vaikea ymmärtää miksi Lady Gaga on maailman menestyneimpiä tähtiä. Toki showhun kuuluvat huikean näyttävät puitteet tekivät vaikutuksen: oli mm. liikkuva goottilinna-vankila, mekaaninen hevonen, pianoksi muuttuva ja itsekseen ajava moottoripyörä, lihakoukuissa roikkumista, (homo)erotiikkaa, konekivääririntaliivit, yleisöön ulottuva pyöreän mallinen lava, synnytys (Gaga synnytti shown alussa tanssijansa jättimäisten jalkojen välistä), erilaisia teatterinumeroita, 4 hengen bändi, 12 taustatanssijaa ja 14 erilaista Versacen, Armanin ja Moschinon post-apokalyptista asua, mihin Gaga oli verhoutunut tai minkä sisään itsensä rakentanut. Näistä huolimatta lumoavinta tässä gaalassa oli leidi itse.

Kuva Wikipediasta.

Siinä missä Gaga on tietysti periaatteessa täysin käsikirjoitettu hahmo, keikalla nainen tuntui erittäin rehelliseltä, aidolta ja vilpittömältä esiintyjältä, joka todella rakastaa työtään ja fanejaan, ja pitää huolen että fanit tietävät olevansa yhtä suuri osa konserttia kuin hän. Koska kyseessä oli Born This Way -kiertue, keikan aikana muistutettiin useaan otteeseen, että fanien pitää rakastaa ja kunnioittaa itseään, eikä kenelläkään ole koskaan oikeutta väittää ettemme saisi olla sellaisia kun olemme. Absurdia, mutta jotenkin hellyttävää seurata, kun Gaga opettaa 13 000:tta fania lausumaan yhteen ääneen mitä sanotaan jos joku joku haukkuu; siellä lapset ja kaitsemaan tulleet vanhemmat huusivat yhteen ääneen: I DON’T GIVE A FUCK. Leidin sanoin ”Even Black Jesus doesn’t give a fuck, and he’s religious and all.” (Black Jesus on naisen biisi ja yksi kiertueen tanssijoiden hahmoista.)

Kuva Terry Richardson.

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt Gagan taidokkaasti live-laulamisesta (en uskaltanut toivoa live-laulua alunperinkään), kaikkensa antavasta esiintymisestä ja sympaattisesta yleisölle löpisemisestä. Eräässä välissä leidi istahti lavan reunalle yleisöä jututtamaan, jolloin yleisö heitti lavalle erilaisia lahjoja, piirustuksia, pehmoleluja ja vaatteita (myös päältään). Huomatessaan että Gaga tutki ja kommentoi lahjoja, joku tyttö heitti lavalle iPhonensa (Gaga otti luurilla itsestään kuvan ja palautti puhelimen) ja joku jannu rahapussinsa kortteineen päivineen. Lompsassa oli myös lappu ”Please take me backstage!”, johon Gaga totesi, että saamasi pitää. Jätkä kutsuttiin keikan jälkeen bäkkärille, niin kuin moni muukin fani keikan aikana. Viimeisen biisin ajaksi Gaga noukki yleisöstä lavalle kaksi nuorta tyttöä kanssaan tanssimaan, ja piti tytöille pitkän puheen siitä, ettei koskaan saa lopettaa unelmoimista. Sillä joskus käy niin kuin hänelle: ”Joku päivä soitat pienessä baarissa ja paikalla on kolme ihmistä. Sitten menee vähän aikaa, teet paljon töitä ja kun katsot uudestaan ympärillesi, huomaat että paikalla on 13 000 ihmistä.”

Kuva Terry Richardson.

Loppuun jaan vielä oman Gaga-lempparini. Niin hienoa työtä kuin mm. Jonas Åkerlund on Gagan videoiden kanssa tehnyt, tämä lyhytelokuva-video on ensimmäinen Gagan kokonaan oma ohjaus. Voi tällainen tanssittava pop-ralli ja videokin kertoa raskaasta asiasta raskaalla tavalla, jos osaa tarinansa oikein kertoa – molemmat kertovat Gagan hermoromahduksesta minkä nainen kävi läpi saadessaan kenkää ensimmäisestä levy-yhtiöstään. Ja ennen kaikkea vallan kunnioitettavaa että pop-musassakin uskalletaan puhua tällaisista aiheista. Toista ne on ne Justin Biiberin Beibet ja Carly Ray Jepsenin Soitatko mulle ehkät.

Naisen musiikista ja suuruudenhullusta ja pinnallisesta pakko olla tähti –asenteesta voi olla mitä mieltä tykkää, mutta fakta on se, että suuri osa kasvavista pikkutytöistä ihailee kuitenkin poppareita ja MTV:n supertähtiä – hitosti mieluummin katson tyttöjen ihailevan Gagaa kuin jotain maailman kiltein ja korrektein tyttö -Taylor Swiftiä tai muovista wannabe-fiftaribarbia jota Lana Del Reyksikin kutsutaan.

No hitto, kerta kiellon päälle! Pakko jakaa vielä toinen lempparini Yoü and I, joka kuulostaa Elton Johnilta, jossa soittaa Brian May, ja jonka videossa (ohj. Laurieann Gibson) esiintyy mm. Gagan transgender-alter ego Jo Calderone. On se komee. (Siis sekä video että trans-Gaga.)

Otan oikeuden siirtyä yhden postauksen verran ärsyttävän hipsteriin kännykkäkamerakuva- ja käsittelylinjalle, koska toissayönä ei ollut oikeaa kameraa mukana, mutta kuvattavaa oli.

Tässä aikuisten harjoittamassa seesteisessä työelämässä melkoinen haaste on se, että pitää leikkiä olevansa luonnostaan klo 22 nukkumaan, klo 7 ylös -kellolla toimiva normaalirytminen olento, vaikka ei todellakaan ole, ole koskaan ollut, eikä koskaan tule olemaan. Viikonloppuna vietin pitkästä aikaa sellaista kummallista yöelämää, mitä meidän yön lasten pitäisi viettääkin. Jei!

Lauantai-ilta alkoi Nosturissa noin klo 21.30. Tsekkasimme ensin Toot Tootin keikan, missä bändin vieraaksi saapui Voice of Finlandista Nosturiin tipahtanut Mikko Herranen. Heppu oli Lauri Mikkolan lisäksi toinen lempparini VoF:sta, joten oli hauska nähdä tämä erittäin symppis ja lahjakas jannu livenäkin.

Illan pääbändi oli klubikeikoilta tauolle jäävä Von Hertzen Brothers, joka osoitti jälleen ettei näille äijille Suomen livekentälle kukaan mahda oikein mitään. Niin tinkimätöntä laatua ja lahjakkuutta että huoh. Joka kerta löydän VHB:n keikoilta jotain uutta, tällä kertaa tajusin että The Willing Victim on yksi maailman kauniimpia rakkauslauluja. Meni heittämällä "jos ikinä menisin naimisiin, häissäni soisi nämä biisit"- listalle.

Noin klo 7.05 nappasimme porvareina ja erittäin tokkuraisina taksin ja köröttelimme Kino Engeliin Senaatintorin laidalle elokuviin.

Elämäni ensimmäinen Night Visions, jee! Olen monasti suunnitellut meneväni, mutta vasta yksi maailman merkittävimpiä elokuvia, The Room sai paikalle. Sen kerran kun Tommy Wiseuta saa katsoa valkokankaalta, ei ole mahdollisuus olla olematta paikalla.

Läpi yön teatterissa valvoneet kuomat olivat jo paikalla. Onnellinen Ville odotteli H-hetkeä iskuja ottaneiden lippujen kanssa nimmaroituun You're tearing me apart, Lisa! -paitaan verhoutuneena.

What a story Mark. Niin kuin oikeaoppiseen The Room -näytökseen käsittääkseni kuuluu, salissa lenteli muovilusikoita (vaikkei samoissa määrin kun suurempien näytösten lusikkamyrskyissä maailmalla), repliikkejä lausuttiin yhteen ääneen ja naurettiin vedet silmissä tälle maailman parhaalle ja pahimmalle elokuvalle. Valitettavasti I Will ei herättänyt yleisöä yhteislauluun, mutta onneksi korvasin tämän vääryyden laulamalla biisiä koko aamun kotona.

Muistolusikka Engelin kakkossalin lattialta.

Ilmasto on ihan outo nykyisin, tälläkin kertaa arska möllötti jo korkealla taivaalla kun olimme lähdössä ikimuistoisesta näytöksestä punkkiamme kohti nukkumaan. 3T:n takalasista katsottuna kadut olivat sentään vielä tyhjät.

Vaan kun hereillä ja hövelillä tuulella oltiin, päätimme painella yön päätteeksi ruokaostoksille. Tässä varjomme posettavat Valintatalon pihalla noin klo 10.05. Oikeasti meinasin ottaa kuvan Valintatalon pihalla olevasta pahvilaatikkoasunnosta, mutta en sitten kehdannutkaan kun pihalla hengailevista nisti-ihmisistä joku vissiin majoittui siinä.

Yö piti tietysti päättää kunnon aamupala-brunssilla. Tai tiedä siitä sitten mikä tämä ruokailu oli, toki painelimme nukkumaan ruokailun jälkeen. Kello raksutti suunnilleen 11 tunnin ja 35 minuutin kohdalla kun otimme vaakakoomat sohvalle.

- Muutin ensimmäistä kertaa Pirkanmaan ulkopuolelle
- Valmistuin ensimmäistä kertaa korkeakoulusta
- Aloitin ensimmäisestä kertaa vakituisessa työsuhteessa
- Kävin ensimmäistä kertaa Flow-festareilla
- Asuin ensimmäistä kertaa asunnossa missä on puulattia
- Kävin ensimmäistä kertaa yöuinnilla meressä
- Leikkasin ensimmäistä kertaa hiukseni muotoon jota voisi sanoa lyhyeksi
- Kävin ensimmäisessä virallisessa audition-koetanssissa. En päässyt tiimiin, mutta olin omaan suoritukseeni erittäin tyytyväinen ja sain hiton kovat treenit huippuohjauksessa ilmaiseksi (kannattaa siis käydä niissä auditioneissa).
- Rakastuin risottoihin
- Ostin uuden kitaran ja aloitin kitaratunnit uudestaan
- Kävin yksin elokuvissa katsomassa mm. Justin Bieber – Never say never 3D:n ja jonkun Twilightin. Pressikortin kieroja etuuksia. Twilightin tietysti murskasin kylmästi ja armottomasti, Biiberielokuvaa en.
- Kävin The Officen kotikaupungissa Sloughssa, mutta ymmärsin vasta joululoman Office-maratonin yhteydessä sarjan mahtavuuden.
- Aloin kirjoittaa Nuorgam-musiikkisivustolle. Ensimmäistä artikkelisarjaani varten kuuntelin tuntikaupalla pornolauluja.
- Kävin muutaman kuukauden sisään useammin Tavastialla kuin aiemmassa elämässäni yhteensä.
- Rakastuin täysin normaalin makuni vastaisesti elokuvaan missä on aseita, nopeita autoja ja väkivaltaa. Drive.
- Olin väsynyt, koska länsimäiset yhteiskuntanormit ja aamuherätykset. NOT COOL.
- Tein moottorisahalla fallistisia susiveistoksia ja paistoin yön pimeinä tunteina useita kiloja lihaa. Elokuva-ala ♥
- NÄIN THE ROOMIN.
- Kävin trance-bileissä. Vai miksi reiveksi nuoret niitä nykyään sanoo.
- Pidin lemmikkeinäni hetken aikaa koiperhosia. Koska en löytänyt niille mitään varsinaista lähdettä enkä syötyjä tekstiilejä, tulin siihen tulokseen että perhoset olivat entisten asukkaiden henkiä.
- Tein listoja.

Elämää.

Kuvauksia.

Kesä.

Keikkoja.

Niin kuin edellisestä postauksesta voi päätellä, piipahdin Englannissa toissaviikonloppuna varsin ex tempore -reissulla. Matka suuntautui Lontooseen ja Sloughun, noin 35 km:n päässä Lontoosta olevaan reilun 100 000 asukkaan kaupunkiin paikallisille filmifestareille. Pyrin pitämään tällä kertaa löpinät minimissä (no, edes itselleni minimissä) ja esittelemään reissua kuvakerronnalla. Matkassa oli vain pokkari ja sen kyllä huomaa, mutta onneksi kuvauskohteena on Lontoo ja karismaattimet kotimaan elokuvamaailman tulevat lupaukset. Ei niillä voi epäonnistua.

Perinteinen Hei me lennetään! -kuva.

Perjantai-iltana käytiin katsomassa Balanescu Quartetilla varustetun Statelessin keikka Union Chapelissa. Kuvamateriaali keikalta on heikkoa, mutta voi hyvä äiti maa mikä keikka. Ei ollut kylmillä väreillä rajaa kun istuimme 1800-luvun puolivälissä rakennetun, goottihenkisen kappelin penkeillä kynttilöiden ja valoketjujen keskellä dramaattisten viulujen ja Statelessin Chris Jamesin äänen kaikuessa kappelin korkeista seinistä. Union Chapel on myös legendaarinen konserttitaltiointipaikka, kappelissa on taltioitu mm. David Byrnen, Procol Harumin ja Damien Ricen keikat. Kevyesti upein näkemäni keikkapaikka, lisää kirkkoja tällaiseen käyttöön I say.

Kamala kuva juu, mutta ei noin upealla keikalla voikaan keskittyä kuvaamiseen.

Hostellihuoneen jaoimme ranskalaisen nuorenparin kanssa, joka oli vuorannut palohälyttimen muovipussilla ja poltteli huoneessa suitsukkeita, ettei kukaan huomaisi että ennen suitsukkeita huoneessa oli palanut eräs viheriäinen aine.

Tässä pariskunnan kenkäteline.

Ystäväporukan viime keväänä valmistunut lyhäri Muutos meitä johtaa kisasi ensimmäisillä virallisilla Slough Film Festivaleilla other films -sarjassa, ja niinhän siinä kävi että voitto tuli kotiin ja roppakaupalla kehuja päälle. Ei mikään ihme, kyllä loistava leffa kaikki pystinsä ja suklaajuustokakkunsa ansaitsee.

Matkalla Sloughun! Ei oikein tiedetä mihin pitäis mennä, mutta Jussi on onnellinen, sillä on Ben & Jerry's arskat.

Sloughssa ollaan. Mutta missä on festarialue? Tai öö… kukaan?

No Zippy ainakin asuu täällä.

Festit löytyi! Oli tarjoilut ja kaikki.

Voitetulla lahjakortilla suunnattiin juhlimaan Nando’siin, jossa nautimme maailman eeppisimmät jälkkärit: suklaajuustokakkua, mangojuustokakkua ja triplasuklaakakkua. OH. MY. GOD. Eeppisen mättämisen jälkeen jouduin suklaakakun kohdalla myöntämään tappioni ja jättämään pienen palan kaakkua lautaselle, ei vaan uponnut enempää. En ole pystynyt antamaan tätä vielä itselleni anteeksi. MINUN TAKIANI SUKLAATA MENI ROSKIIN. Never forget.

Anna anteeksi kakku.

Iltaa vietettiin mahtavien paikallisten elokuvantekijöiden kanssa, jotka toivon mukaan tapaamme uudestaan ensi kevään Filkkareilla.

Muutos meitä johtaa -tiimi sai illallisseuraltamme muistoksi sympaattisen lautasliinakirjeen.

Viimeinen päivä Lontoossa vietetiin Notting Hillissä ja Portebello Roadilla samoillen ja shoppailen.

Päivä startattin kahvilassa Notting Hillissä. Onni on kofeiini ja rumat postitkortit!

Tämä kohtalokas karhuherra Paddington koki karmean kohtalon. Niin hää lapussaa pyytää huolehtimaan itsestään, vaan miten kävi? Tämän kuvan jälkeen nalle lensi jonnekin lattialle, eikä häntä enää nähty. Oh the irony.

Meitin rannekello löysi kadonneet sukulaiset.

Löydettiin vahingossa George Orwellin entinen kämppä.

Ja sit oltiin ihan et "Mitä hittoa, onko se asunut täällä?!"

Kamala kun tuolla Englannissa on tuo ongelma että ihmiset istuskelee pitkin seiniä.

Portebellon Roadilla asuminen ei voi olla kuin onnellista ja söpöä, jos talot ovat tämän värisiä.

Ja on putiikki jonka nimi on Oi!

Ja on viidakko parvekkeella.

Ja on röntgen-auto.

Ja päivällistä syödään kadulla posliinilautaselta.

Ja Ellu heiluttelee ikkunassa.

Jonkun takapihan varastohallista Nina viimein löysi kaipaamansa leffanäytöksen. Leffa oli elokuvahistorian tunnettu klassikko Tontut 3D.

Sitten otettiin "jos me oltais bändi" -promokuvia, koska me ollaan niin koleita.

Illemmalla metroilimme Camdeniin, missä ruokailimme sympaattisen brasialaisen miehen pienessä baarissa, missä musiikki oli loistavaa, mojitot maukkaita ja liha kuulemma maailman parasta. Itsehän en elukoita lounasta, mutta Salla ja Jussi nauttivat omistajan suosittelemaa brasilialaista pihviä ja näyttivät vajoavan sellaisiin oraaliorgasmeihin ettei usein näe. Omistaja pyysi meitä myös osallistumaan baarin seinälle rakentamaansa taideteokseen, mihin mojito- ja pihvihumalassa tietysti suostuimme. Teosta varten meistä napattiin polaroid-kuvat joihin raapustimme viestin, joista kaikkien sopii ottaa oppia.

Salla posettaa polaroidille.

Päädyimme laittamaan kuviin yhden lempparisitaateistani. Tyhmähän se on kuin mikä, mutta totuuden siemen löytyy etsivälle. Kymmenen pistettä ja raikuvat aplodit sille joka tietää mistä toi on.

Viimeinen yö vietettiin seikkailuhengessä Stanstedin lentokentällä (vaikka itse olinkin vähän vähemmän seikkailija kuin muut). Tässä Jussi selvittää juoneensa kesällä paljon kaljaa ja maitoa ja syöneensä tandoorikanaa, Nina tsekkailee onko Das Boot kiero.

Kiitos seuralaisille mahtavasta reissusta! Enpä vois olla tyytyväisempi että kerrankin tein jotain spontaania, eihän koskaan ole väärä hetki lähteä Lontooseen. Matkustaminen on aika lailla parasta mitä on, hyvässä seurassa matkustaminen vieläkin parempaa. Saa pyytää jatkossakin mukaan!

Viime päivät ovat olleet käsittämätöntä sinkoilua paikkojen, aikojen, tilanteiden ja ihmisten välillä. On ollut leffakuvauksia, tanssitreenejä, yhdet tehdashallibileet, Future Shorts -lyhäreitä, pihvien paistoa, valmistumisen järkkäilyä ja jopa vähän unta välillä. Sinkoilu on yllättävän tehokasta aivotreeniä: yhtäkkiä onkin kenraaliharjoituksissa tanssimassa valkoinen kesämekko päällä, vaikka pää on vielä kuvauspaikalla lihalautasia järkkäilemässä ja kynttilöitä sytyttämässä. Kyllä tälle päälle kaikki treeni on ihan tervetullutta.

Perjantaina Visuvesihallilla pidettyjen Tontti-tehdashallibileiden lomassa kipaisimme Jussin kanssa katsomassa Jarkko Martikainen & Äänioikeutta Klubilla. Martikainen on meitsille artisti, josta periaatteessa pidän erityisesti lyyrikkona ja tyyppinä, mutta jota en kuitenkaan osaa koskaan kotona oma-aloitteisesti kuunnella. Klubille kuitenkin houkutteli erityisesti Äänioikeus-bändi jousi- ja puhallinsoittimineen. Perinteisistä bändisoittimista poikkeavat kokoonpanot kun soundaavat keikoilla yleensä aina hyvältä, niin tälläkin kertaa.

Martikaisen Rakkaus-Toivo-Usko –albumitrilogian viimeinen osa Usko kuulostaa ainakin keikan perusteella loistavalta, olisiko tässä vihdoin ensimmäinen Martikainen minkä voisi hankkia omaan hyllyyn…? Suosittelen kuuntelemaan esimerkiksi kappaleen Halla-ahot, joka käsittelee Suomen ahdistavaa kuka pelkää mustaa miestä, kuka vihaista valkoista -tilannetta oivaltavan hienosti. Niin paljon kuin erään Halla-ahon suosio itseänikin pelottaa, Martikainen saa toiveikkaalle mielelle. Kyllä se viha laantuu, joku päivä vielä. Pakkohan sen on.

”Päivä päivältä tasa-arvo lähenee,
ja kun se viimein täällä on niin viha vähenee.
Saa kaikki sydämet ja halla-ahot sulamaan,
vaikket uskoisikaan, minä uskoa saan.”

Yleisesti ottaen kammoksun ja vieroksun jättimäisiä yökerhomaailmoja, mutta jos olisin Tampereelle nouseeseen viihdemaailma Ilonaan menoa edes suunnitellut, en suunnittelisi enää. Raflan perjantainen sekoilu oli siinä määrin röyhkeää perseilyä Ilonan omistustaholta, että boikotti olisi varma.

Niille jotka eivät sekoilusta tiedä, kerrotaan tiivistys. Ilonassa esiintyi perjantaina The Blanko, yksi meitsin mielestä kovimpia kotimaisia live-bändejä. Pitkän linjan rock-pumppu on vihdoin julkaissut debyyttialbuminsa ja kiertää musisoimassa lätyn biisejä kansalle, näin oli käsittääkseni tarkoitus tehdä myös Ilonassa. Mutta kuinkas kävikään: paikalla oli yksi Ilonan omistajista joka ilmoitti ravintolapäällikölle, että bändin on vedettävä covereita eikä mitään oikeaa rock-musiikkia. Jos covereita ei kuulu, ravintolapäällikkön on vedettävä sähköt lavalta, ja jos hän ei suostu, se on hei sun heiluvilles ja potkut persuksiin. Covereita ei soitettu, joten sähköt katkaistiin kuuden biisin jälkeen.

Enpä ole tämän luokan mulkeroinnista aikoihin kuullut. Voin jo melkein kuvitella tilanteen: joku pikkutakissaan tärkeilevä pikkupomo ilmoittaa ravintolapäällikölle todennäköisesti pienessä pöhnässä, että hän haluaa kuulla vanhoja kunnon karaokeralleja. ”Vhittttu, tää on mun ravintola, bhändi soittaa vittu joutsenlaulun ja autiotalon tai vedät shäkhöt seinästä! Nii! Jos et, nii saat potkut vittu! Tää on mun bhaari, nii!”

Itse en onneksi ollut paikalla, vaikka muuten Blankon keikat tulee Tampereella usein tsekattua. En tästä keikasta tiennyt, kas kun ei ole ollut tapana tutkia Ilonan keikkatarjontaa… Eikä taatusti ole jatkossakaan. Mutta jos olisin Ilonassa perjantaina ollut, olisin tuollaisen käytöksen jälkeen aika perkeleen vihainen asiakas. En voi mitenkään käsittää miten joku raflapomo kuvittelee, että asiakkaitaan voi kohdella noin sikamaisesti. Jotenkin olen kuvitellut etteivät ravintolat ilman asiakkaita kauaa pyöri. Eikä se pyöri ilman työntekijöitäkään. Eikä esiintyjiäkään voi ihan miten vaan pompottaa, jos toivoo että joku artisti vielä lavalle nousisi.

Ilona on pahoitellut tapahtumaa ainakin Facebookissa ja tarjonnut asiakkaille lippurahat takaisin. Ihan kiva, mutta eipä lämmittäisi ainakaan meitsiä jos olisi hieno keikka tolviisiin lopetettu. Ei ole rahasta kiinni sellaiset asiat. Ravintola on myös kommentoinut, että virhe on tapahtunut tilaajan puolesta, bändi ei kuulemma ollutkaan oikein ravintolan profiiliin sopiva. Siinä vaiheessa voi kyllä vaan syyttää itseään jos tosissaan on niin tyhmä ja ammattitaidoton, että buukkaa bändin siihen tutustumatta. Keikan keskeyttäminen EI ole vaihtoehto, kun huomaa että ai ei tää kuulostakaan Mambalta tai Kaija Koolta.
Valitettavasti tämä sekoilu tuskin tulee paljoa Ilonan toimintaan vaikuttamaan, rafla kun ei ole sinänsä tunnettu keikkapaikkana. Eivätköhän ne perinteiset yökerhohippaajat löydä tiensä taloon tästä huolimatta. Itse jatkan boikottia jatkossakin ja käyn katsomassa keikat ravintoloissa jotka kunnioittavat asiakkaitaan, työntekijöitään ja esiintyjiään. En Ilonassa.

” Vilunväreet syntyvät, kun ruumiimme yrittää nostaa lämpötilaansa. Kananlihalle meno eli karvankohottajalihasten supistuminen on puolestaan jäänne ajalta, jolloin ihmisellä oli runsas karvapeite. Musikaalisten vilunväreiden seurauksena myös sydän hakkaa kiivaammin, lihakset jännittyvät valmiustilaan ja vatsassa voi tuntua ”perhosten lepattelua”. Nämä reaktiot johtuvat adrenaliinista, jota erittyy, kun olemme stressaantuneita tai viluisia tai koemme voimakkaita tunteita. ”
Tiede-lehti 6/2006

Yritin selvittää voiko jatkuvilla vilunväristyksillä ja kananlihalla olla terveydellisiä haittavaikutuksia. En löytänyt vastausta, eikä omien kokemuksien perusteella siltä vaikuta. Oli meinaan sellaista vilunväreiden, voimakkaiden tunteiden ja sydämen hakkauksen ilotulitusta viime keskiviikkona Hartwall-areenalla.

27. huhtikuuta 2011 noin klo 20.10 SE räjähti käyntiin. Näyttäviä ilotulitteita alkoi pamahdella lavan reunasta kun bändi päästi ilmoille In the Flesh?:n ensimmäiset soinnut. Tässä se on. Se mitä olen odottanut lyhyellä tähtäimellä 30. kesäkuuta 2010 asti kun sain käsiini aamukahdeksasta Stockmannin ulko-ovella jonotetut liput. Pitkällä tähtäimellä odotusta on ollut siitä asti kun hurahdin Pink Floyd: The Wall -elokuvaan ja albumiin ensimmäistä kertaa noin 16-vuotiaana. Silloin en olisi koskaan, en KOSKAAN uskonut olevani niin onnekas, että voisin nähdä The Wallin joskus livenä. Se oli sitä aikaa kun surkuttelin syntyneeni väärän sukupolveen, ja olin varma että olen tuomittu näkemään livenä korkeintaan Apulantaa tai XLvitosta. Mutta toisin kävi. The Wallin isä ja Pink Floydin basisti-solisti-biisintekijä Roger Waters päätti lähteä kolmannen kerran esittämään maailmalle The Wallia. Spektaakkelia, joka on jostain ulottuvuudesta missä konsertti, musiikkiteatteri, elokuva ja visuaalinen taide ovat lyöttäytyneet kimppaan ja synnyttäneet tämän ihmelapsen. Mutta miksi taas, yli 30 vuotta The Wallin ensiesityksestä? Watersin omien sanojen mukaan siksi, että teoksen aiheet: yksinäisyys, ahdistava teknologiayhteiskunta, kommunikoinnin vaikeudet ja sodanvastaisuus ovat teemoja, jotka ovat taas (tai aina) ajakohtaisia.

Teos tekikin upeasti kunniaa alkuperäiselle Muurille, mutta otti myös rohkeasti kantaa ajankohtaiseen maailmankuvaan. Esimerkiksi leffasta tuttuja animaatioita nähtiin useita shown aikana rakentuvalle muurille heijastettuna. Vaihtoehtoisesti nähtiin myös uusia animaatioita ja visuaalisia teoksia, joissa useimmiten kritisoitiin voimakkaasti sotaa ja kulutusyhteiskuntaa. Showssa muistettiin useasti esimerkiksi Irakin ja Afghanistanin sodan uhreja, ja painotettiin että me muistamme kunnioituksella niitä nuoria, turhaan tapettuja ihmisiä, jotka esimerkiksi Yhdysvaltain hallitus tuntuu unohtaneen.
Koskettavien, ajankohtaisten ja samastuttavien teemojen lisäksi visuaalinen tykitys showssa oli us-ko-ma-ton-ta. Hallin toinen pääty oli reunoista kokonaan vuorattu valkoisilla muurinpaloilla, jotka rakentuivat ensimmäisen puoliskon aikana tiiviiksi muuriksi, joka sulkee tarinan kokijan; Pinkin, Rogerin, sinut, minut, kenet tahansa, muurin sisään ja muun maailman tavoittelemattomiin. Muurin, joka pitää murtaa jos haluaa elää.

Animaatioita, rakentuvaa muuria ja upeaa valojen käyttöä väritettiin puhallettavilla hahmoilla, joista ehdottomasti eeppisin oli Run like Hell -biisin aikana yleisön yläpuolelle liitelemään vapautettu kuumailmapossu. Kulutusmantroilla tatuoitu musta possu kehotti yleisöä juomaan Kalashnikov-vodkaa ja kuluttumaan aivan vitusti, samalla kun Roger miehistöineen veti lavalla natsisymboliikalla varustettua kohtausta, missä päähahmomme oivaltaa ettei maailmassa ole tilaa erilaisuudelle vaan kaikki itse ajattelevat ansaitsevat kuulan kalloon. Ahdistavasta tematiikasta huolimatta tämä oli illan teatraalinen kliimaksi ja musikaalinen orgasmi, jonka aikana olin varma että kohta lähtee järki.

Jos jotain negatiivista esityksestä on kaivettava, niin täytyy myöntää että muutamat grafiikat olivat hämmentävän rumia ysärihenkisiä 3D-pökkelöitä. Oliko kysymys jostain itseironiasta vai miksi moinen lipsuminen mauttomuuden puolelle? Vähän jäi harmittamaan myös Rogerin loppusanat ”Thank you, you were very attentive.” Ää, voi ei. Tarkkaavaisia. Eli Waters olisi toivonut yleisöltä enemmän osallistumista ja vapautunutta tuntemista shown tahtiin. Rauhallistahan yleisö oli, mutta ainahan se täällä on. Ulkomaisille artisteille pitäisi antaa joku muistio suomalaisesta yleisöstä tänne saapuessa ”Ne ei reagoi tai näytä tunteitaan vaikka huutaisit niille päin naamaa, mutta älä ottako henkilökohtaisesti. Kyllä ne silti tuntee jotain.”

Niin cheesy kuin henkeäsalpaava-termi onkin, ei showsta oikein muutakaan voi käyttää. Aika lailla kaikki seurueestamme olivat kokemuksen jälkeen melko hiljaista poikaa, ei ollut sanoja. Ei niitä ole oikein vieläkään, siksi parempi olla listaamatta superlaativeja ja tyytyä vain niihin eeppisiin muistoihin mitä viime viikolta jää. Tapojeni vastaisesti pistän näytille myös muutaman ruman pikselisuttuisen kännykkäkamerakuvan, että saatte vähän käsitystä millainen show oli kyseessä.

Pojat kotiin sieltä pyssyttelemästä.

Possu ja vasarat

Hitlerkin on iAjankohtainen.

Jotkut nolot fanboy-nördet kuuntelivat illan isäntää ja kuluttivat.

Huhhuh, nimittäin ihan mielettömät fiilikset! Mistä?
Hmm, no Von Hertzen Brothersista!
Olipahan vaan semmonen keikka torstaina YO-talolla, ettei ole toista moista tänä vuonna näkynyt. Uskomaton meininki, käsittämättömän tiukkaa soittoa ja hävyttömän loistavia biisejä. Semmoset keikat ovat pitkälti lähes täydellisiä, missä lavalla musisoivat heput soittavat monipuolisia ja vaikeita biisejä asiallisella ammattitermillä ilmaistuna aivan hel-ve-tin hyvin, mutta samalla esiintyvät niin tinkimättömällä fiiliksellä ettei yleisössä voi kuin nauttia saamastaan hemmottelusta. Itse kun en ole niitä teknisimpiä musadiggareita, niin en koskaan vaadi keikalta ensisijaisesti täydellistä soitantaa, vaan fiilistä. Meikäläiselle on aivan yhdentekevää kuinka täydellisesti bändi soittaa, jos sen lisäksi minkäänlainen aito tunnelma ei lavalta välity. Sori vaan Steven Wilson, mutta jos tuijottelet koko keikan varpaita ja vaikutat siltä ettei lavalla ole ollenkaan kivaa, ei mullakaan yleisössä ole ollenkaan kivaa. No okei, oli Porcupine Treelläkin hienot videotaiteet biisejä kyydittämässä. Kyllähän niitä katseli, kun Steveniä kiusaannutti.

Eniveis, on kertakaikkiaan parasta, kun saa keikalla sekä huippuluokan soitantaa, huippuluokan fiilistä ja vallan nautittavaa visuaalista antiakin. Ja sitähän jou-talolla sai. Veljekset ovat jossain haastiksessa sanoneetkin, että ovat odottaneet sitä, että pääsevät esittämään uuden levyn lapsia liveyleisölle. Sehän näkyi ja tuntui; keikan pitkästä kestosta huolimatta kertaakaan ei tullut puutunut olo tai tarvetta vilkuilla kelloa, meininki oli alusta loppuun niin vilpittömän upea ja kaikkensa antava. Jos lavalla on kivaa, mulla on kivaa! Ja niin taisi olla kaikilla muillakin paikalla olleilla. Paitsi ehkä sillä yhdellä jannulla, joka kiipeili jatkuvasti yleisön joukossa ilmeisesti vessassa ja/tai baaritiskillä ramppaamassa. Tyyppi ihan tosissaan, jos on pieni rakko, juo shotteja.
Veljesten into uuden levyn livesoitantaan on kyllä helppo ymmärtää, sillä Stars Aligned on kerrassaan mainio levy. Väittäisin jopa että bändin paras. Pistää kuunnellen, jos ette ole vielä kuunnelleet. Itsehän kuuntelen aika lailla koko ajan, eikä kyllästymisestä ole näkynyt merkkiäkään.

VHB:n veljekset kuuluvat niihin ärsyttäviin ihmisiin, jotka ovat ensinnäkin saamarin lahjakkaita ja toisekseen noinniinku visuaalisestikin erittäin onnistuneilla geeneillä siunattuja. Ihme meininkiä toi geenialtaiden toiminta, toisille annetaan kuorma-autolla, toisille hädin tuskin teelusikalla. Ihan varpisti niillä on koko suku täynnä kauniita, lahjakkaita, menestyneitä ihmisiä. Toisaalta, jos nimi on von-yhtäänmitään, niin eiköhän se ole muksusta asti selvää, ettei tässä ihan rekkakuskeiksi ruveta. Hmm. Toisaalta rekkakuski Von Hertzen kuulostaisi aika dramaattiselta. Siellä hän istuisi Sisu-hytissään kuuntelemassa Piazzolaa tai Pavarottia. Ei sitä mitään Mustajärven Patea voi aateliset kuunnella, vaikka kuinka ajaisi päivin ja öin. Saattaa olla (huonon) käsikirjoituksen aineksia tässä… Oh well, takaisin veljeksiin.

Olen aina ollut varma, että niillä, joille on näennäisesti siunaantunut vähän enemmän kaikenmoista mukavaa kuin meille muille, on jotain jokapäiväisiä taitoja mistä tyypit ei suoriudu. Että voit olla maailman paras kitaristi, mutta sitten kengännauhojen sitominen tuottaa eeppisiä taistoja. Niin, sillä Mikollahan oli jalka paketissa… En tiedä onko heppu jotenkin pakettikoiven syitä julkisesti avannut, mutta eiköhän siiden todellisuudessa joku nöyryyttävä kengännauhaepisodi liity. Niin se luonto toimii. (Siihen meidän tampioiden on ainakin uskottava.) Ja odottakaas vaan rokkitähdet, kun joku päivä olette yksin kotona keittiössä spagettikauha kädessä miettimässä ”Miten herran tähden näitä perunoita keitetään?!?” Mä en ehkä osaa soittaa mitään, mutta enpäs oo epäonnistunut perunoiden keittämisessä. Tai no, ehkä kerran, mutta se ei suinkaan johtunut siitä, että en olisi moista touhua osannut, vaan siitä että unohdin laittavani ruokaa.

Kuulkaa ja katsokaa nyt tätäkin. Ketkä on vähän rohmunnut geenien nallekarkkijaossa?

Muistan vielä ne päivät, kun palttiarallaa 15-vuotiaana rakastuin täydellisesti 60- ja 70-luvun musiikkiin, ja itkin itseni uneen öisin, kun tiesin etten koskaan näe lempibändejäni livenä. Olin varma, etten koskaan voi tykätä nykyajan bändeistä, ja kaikki bändit mitä tulen ikinä löytämään, ovat jo kuopattu siinä vaiheessa kun levyt alkavat omassa soittimessa pyöriä. Silloin kun minä olin 15, oli vuosi 2000 (vähänkö kuulostaa nuorelta kun asian noin muotoilee!), 60- ja 70-luku olivat kaukana ajassa jolloin meikäläinen ei tätä palloa vielä edes tallannut.

Nuorempikin musiikki upposi jossain määrin, mutta senkin aika oli jo mennyt. Kurt Cobain oli  suunnannut piipun suuhun, ja Metallicakin parhaat levynsä tehnyt. Tuntui kamalalta, olin ihan varma, että musiikkiteollisuus on menetetty, enkä minä tule koskaan näkemään mitään oikeasti maailman hienoimpia ja tärkeimpiä keikkoja. Ajattelin aina, että voin toki käydä katsomassa jotain muuta mukavaa musisointia, mutta se tulee aina tuntumaan siltä, että menisi naimisiin sen ihan kivan tyypin kanssa, koska se oikeasti maailman paras tyyppi on jo varattu.

En tiedä mitä tapahtui vuoden 2000 Niinalle, mutta toisin ovat asiat nyt. Esimerkiksi tämän kesän festarit ovat koonneet sellaiset kattaukset, että ei ole pienellä ihmisellä ja opiskelijabudjetilla elävällä helppoa. Led Zeppeliniä tai Beatlesia eivät sentään ole menneet buukkaamaan, mutta kaippa jotkut Kiuruveden Kesäjuhlat nekin hankkii. Alkuperäisillä jäsenillä tietysti.

Ruisrockkiin saapuu esmes Prodigy, Anna Calvi, The National, Isobel Campbell & Mark Lanegan, Primus, Carpark North ja Fleet Foxes.
Flowhun olis tulossa uusin rakkauteni James Blake, Kanye West, Iron & Wine, Röyksopp, Lykke Li, The Dø ja Mirel Wagner.
Provinssissa on System of a Down, Tammerfesteillä Mudhoney ja Ilosaaressa Sielun Veljet.
Porin Jazzeillakin olisi iäkkäämpää miesenergiaa tarjolla; Elton John ja Tom Jones jestas sentään! Niin ja Aloe Blacc!

Miten tässä voi muka mitään valintoja tehdä! Auttakee. Toki kesällä voi syödä vaikka voikukkia ja myydä villapaitansa katukaupassa, mutta silti pelottaa kuinka budjetti venyy näihin kaikkiin. Mutta sanokaa nyt voiko noista muka jättää mitään väliinkään?! Niinpä, ei voi.

… onneksi liput Roger Watersiin, Vetoon ja Foo Fightersiin on jo maksettu.

Upea videokin, huoh.

Ysärihän on tulossa kovaa vauhtia muotiin, erityisesti muodissa ja musiikissa moinen villitys on ollut nähtävissä jo hetken aikaa. Mutta nyt, eeppisimmistä eeppisintä! En ole muistanut juttua ollenkaan hehkuttaa, mutta taannoin vietettyjen ysärihenkisten bileiden jälkeen tuli tämä superuutinen taas mieleen.

90-luvun legendaarisimmat poikabändit New Kids on the Block ja Backstreet Boys yhdistävät voimansa yhdeksi poikabändien superyhtyeeksi ja lähtevät kiertueelle! E-P-I-C.

New Kids on the Backstreet Boys nimellä ristitty superbändi esiintyi jo kertaalleen American Music Awardseissa viime lokakuussa ja siis huhhuh mikä meininki! Oli nahkatakkeja, oli kimaltavaa paperisilppua, oli rypyttyneitä ja vieroituksesta tai kaapista vapautuneita neljäkymppisiä setämiehiä laulamassa ”Oo baby, gonna get to you girl” ja ”Am I sexual, yeaaaaaah.” Show aiheutti pelkästään juutuubista katsottuna niin hillittömän hepulikohtauksen ja nostalgian yliannostuksen, että en voi kuvitellakaan mitä tapahtuisi jos Niina 25 vee pääsisi NKOTBSB:n keikalle, vetäisi neonvihreän napapaidan päälle ja palaisi vuoteen 1997. Eeppinen show päättyi molempien bändien noustessa pyöreillä lavoilla kohti taivasta tulipylväiden roihutessa takana samalla kun sedät laulavat ”ALL YOU PEOPLE CAN YOU SEE CAN YOU SEE, NKOTBSB! EVERYTIME WE’RE DOWN YOU CAN MAKE IT RIGHT, THAT MAKES YOU LARGER THAN LIFE!”

Suurempaa kuin elämä, lähestulkoon kyllä.
Tässä on kyllä niin suuri itseiroanin kaiku ja tonnilasteittain camp-arvoa, että mikäli poppoo ikinä Suomeen asti tulee, niin mun on aivan eh-dot-to-masti oltava paikalla vanhaan BSB-teeppariin ja pikkututtikoruun pukeutuneena.

Eikä sovi unohtaa, että molemmat poppoot ovat vastuussa myös yksistä 90-luvun huikeimmista musavideoista. Bäkkäreiden mahtava Everybody vuodelta 1997 pitää sisällään yhden siisteimmistä massatanssikohtauksista, mitä pikku-Niinakin flanellipaidassaan yritti oman huoneensa pimeydessä imitoida ja oppia tanssimaan niin kuin bändin virallinen pahis ja paras jäbä AJ. Puhumattakaan NKOTB:n Step by Step -videosta vuodelta 1990, joka kävisi varmaan jonkinlaisesta virallisesta pohjetreenivideosta siina harjoitettavan jatkuvan hyppimisen takia. Liekö kyseessä joku 90-luvun alun tanssitrendi, mutta lähes kaikki videon tanssiliikkeet pohjautuvat jonkinlaiseen ponnistusvoimaan tai pomppimiseen. Videon toki paras kohta on se, kun Nyykkäreitten virallinen paha poika Donnie Wahlberg hyppää jättimäisen loikalla kokonaisen rumpusetin yli. Siis huhhuh. Kyseistä musiikkivideotaiteen mestariteosta ei jostain syystä saa upotella mihinkään, mutta katsokaa itse youtubesta tämä klassikko.