Kun kolme viikkoa sitten katselin lumipyryä Oulun keskustassa, en todellakaan olisi uskonut, että tänään olisin tarvinnut aurinkorasvaa. Enkä sitä, että samoilisin Helsingin keskustan tuntumassa nautiskelemassa luonnosta, haistelemassa kukkasia, liottelemassa varpaita meressä ja pyyhkimässä hikeä otsalta maalaishenkisen lähikauppa-kahvila Airon kivijalkaterassilla jäätelöä mussuttaen. Enkä sitäkään, että kipittäisin siitä 24-asteisessa auringon syleilyssä kotiin katsomaan jääkiekkoa.

Niinhän siinä vissiin kävi, että talvi veti pitkäksi, kevät jätti tämän vuoden välistä ja ihmisen paras aika tuli luokse ♥

Kun katsoo monta päivää putkeen Ville Haapasaloa Venäjällä, Georgiassa, Uzbekistanissa, Tadzikistanissa, Kazakstanissa ja Mongoliassa, alkaa himoita Venäjälle. Ja venäläistä ruokaa.

Venäjälle en justiinsa tältä istumalta nyt irtoa, mutta onneksi naapurissa Perhon ravintolakoulun ravintola pitää ovensa auki kymmeneneen viikollakin ja viettää juuri tällä hetkellä blini-viikkoja. Blini sienisalaatilla, sipulilla, tillillä ja smetanalla oli erittäin namm, mutta olipas ensimmäinen kerta kun illastimme täysin yksityisesti ravintolassa missä ei ollut ketään muita kuin me, mutta meillä oli siitä huolimatta viisi tarjoilijaa ja tarjoilijoiden kaksi valvojaa opettajaa, ja illan päätarjoilija mm. unohti kuunnella mitä tilasimme, hätääntyi small talkista, oli viemässä juomia useaan kertaan pois ennen kuin ne oli juotu ja kertoi lounareilla maksaessani ylpeästi keksineensä vähentää ne aterian loppusummasta.

No eihän sitä voi kaikkea tietää ennen kuin kokeilee, harjoittelemalla oppii. Oikein sympaattinen tunnelma ja hyvää ruokaa ja mikä parasta, oma ravintola toisella puolella tietä! Don’t mind if I do.

Viimeviikkoinen Helsingin Taiteiden yö 2012 piti osaltani sisällään neljän kilometrin dominoradan, läjäpäin sympaattisen intohimoisesti kaatuviin tiilipalikoihin suhtautuvia ihmisiä, Ronyan keikan, elämäni ensimmäisen kokemuksen Eirasta ja ymmärräyksen siitä, että siellähän kasvaa ihan oma ihmislajinsa, Tamarinin herkkuja ja malesialaisten ruokapöytien ikävöintiä, kaupungilla haahuilua sekä vaihtoehtoisia ja ei-vaihtoehtoisia uutisia.

Tarina kertoo, että Robert Johnson tapasi aikoinaan tienristeyksessä Missisipissä itse Beelzebubin, ja teki sarvipään kanssa diilin sielustaan, että oppisi soittamaan kitaraa. Tiedä sitten minkä demonin kanssa seuraavat herrat ovat sopparinsa allekirjoittaneet, mutta kyllä Robertiakin harmittaisi ettei neuvotellut enempää kohtia omaan sopimukseensa kun Petteri Sariolaa ja Jon Gommia katsoo. Jos joku muuten näkee tätä kitarapaholaista jossain, saa lähettää meillekin käymään. Joidenkin tahojen mukaan peli on kuitenkin jo menetetty, niin ihan mielelläni opettaisin tämän sielun kovan luokan kitaristiksi kun vielä ehtii.

Gommia ja Sariolaa on ollut tarjolla ympäri Suomen maata viime aikoina, me kävimme tsekkaamassa kitarasankarit Espan lavalla viikonloppuna. Ihan ei tajuntaan mene miten voi kahdella kädellä ja näennäisesti ihan normaalilla olemuksella varustettu ihminen tuottaa kitarasta jotain tälläistä. Eikun niijoo, se sopimus.

Vaikka oma loma odottaa vielä alkuaan, teimme eilen kesän ensimmäisen virallisen kesäretken reilun kolmen kilometrin päähän Seurasaaressa sijaitsevaan Tamminiemeen. Presidenttien residenssinä ja Kekkosen pitkäaikaisena asuntona tunnettu tila on nykyisin yleisölle avoin Urho Kekkosen museo.

Täällä on aikoinaan majoittunut Ryti, Mannerheim, Kekkonen ja Alli Paasikiven sukulaiset. Presidentti Paasikivi ei Tamminiemeen asettunut, koska hän ei kuulemma maalle suostunut muuttamaan.

Vastaanottokomitea

Yläkerran olohuone. Talon sisustussuunnitelma tuntui noudattavan kaavaa "Saatiin tää jostain lahjaksi, laitetaan se tähän rokokoo-kaluston ja afrikkalaisen veistoksen väliin."

Kekkiksen tv-tuoli ja aito Blaupunkt-töllö, minkä kaukosäätimessä oli hurjat neljä nappulaa. Vihjaileekohan töllön päällä oleva pöllö Urhon olleen ennen kaikkea Mainos-tv:n ystävä?

Aikana ennen mobiilia, tässä oli maan edistyksellisin puhelin. Mikrofoni mahdollisti handsfreen ja punaiset namiskat kolmen linjan käyttämisen samaan aikaan.

Kummallista knoppitietoa: Toinen Kekkosten kaksospojista, Taneli, tappoi itsensä päivälleen kuukautta ennen kuin meikäläinen pamahti maailmaan. Voisin melkein olla yhden Kekkosen reinkarnaatio.

"Kalastusmatka Brasiliaan alkaa."

Urkin ja Sylvin levyhylly. En voi väittää vaikuttuneeni.

Talon hienoin huone, eli viinibaari, oli melko vähäisellä käytöllä, koska Urkki joi ruuan kanssa mieluiten maitoa, piimää tai suomalaista versiota sauvignon blancista, maitopiimää.

Urhon ja Sylvin yksityisin jaettu huone, wc. Makuuhuoneet oli tietysti molemmilla erikseen.

Näin vaikuttavassa köökissä Urholle kokattiin esimerkiksi kalaa päällä varustettuna. Kalan pää oli aterian juhlallinen loppuhuipennus, minkä Urkki söi aina viimeisenä.

Kuuluisa sauna, missä esim. Nikita Hruštšov aiheutti pahennusta saunomalla alastoman porvarin kanssa. Jos haluaa iskeä pakaransa samoille lauteille mitä Urhonkin sellaiset ovat kosketelleet, Tamminiemen saunan voi vuokrata rapsakkaan 8000 euron hintaan.

Kahvilan tarjoilut. Tietysti.

Takapihojeni ylle ammuttiin taannoin väriä ja valoa. Ihan nättiä, mutta voi kuinka turhaa. Saastetta ja rahaa kirjaimellisesti taivaan tuuliin, pampam.

Kävelimme eilen yöllä Kalliosta Töölöön. Töölöntorilla parveili 80-lukulaisiin silkkitakkeihin pukeutuneina noin viisikymppisiä taksikuskeja, jotka jonottivat hampurilaisia Töölön grillilta.

En ole koskaan nähnyt mitään niin Kaurismäkeläistä. Helsingissä pyörimisen myötä Kaurismäet saattaa nähdä jatkossa täysin uusin silmin. Pitänee pistää Calamari Union hankintaan.

Voihan Ravintolapäivä. Idea oli kertakaikkiaan niin maailman paras, että lähes kaatui omaan parhauteensa. No ei nyt sentään, mutta yhdellä vohvelilla lämmitetty vatsa jäi huutamaan nälkäänsä. (Ennen kuin iltasella sai lämmikkeeksi tylsää ja sielutonta ketjuruokamättöä, kröhm… Chico’sista.) Siitäkin huolimatta, että ravintolapäivän tarjontaa oli älyttömästi, oli kysyntää vieläkin enemmän. Ilmeisesti ainakin Helsingissä suuri osa kotikuppiloista myi loppuun täysin ennen aikojaan ja raflat joutuivat laittamaan lappuja luukuille, kun ruoka yksinkertaisesti vietiin käsistä. Semmosta se on hyvien ideoiden kanssa, kaikki haluaa osansa.

Itse suuntasimme ensimmäisenä Etu-Töölön Vohveliruudulle puoli neljän aikaan sunnuntaina (tietysti jälkiruuasta aloitetaan, onhan se tärkeintä). Kuppilan piti olla auki kuuteen, mutta me olimme toiseksi viimeiset joille vohvelit irtosivat. Vohvelit kermavaahdolla ja suklaakastikkeella olivat herkkuja, kiitos Vohveliruutu!

Vohvelijonoa.

Tällä menulla jono ei toki ollut ihme.

Vohveleita kansalle.

Meille riitti herkkuvohvelit, nammm!

Mutta sitten

Ei riittänyt hamppeja meille tästä jonosta.

Epäonnistuneen burgerijonotuksen jälkeen totesimme ettemme hienosta ajatuksesta huolimatta jaksa enää metsästää Ravintolapäivän tarjontaa, vaan rullailemme pikkuhiljaa keskustaa kohti ja viemme ropomme Lasipalatsin edessä majailleelle italialaiselle torille. Se niistä pilkkahinnoista sitten, tuli tuhlattua pieni omaisuus italialaiseen salamiin (Tonille) ja suklaakonvehteihin (MULLE). Iltasella vietiin vielä lounareita Chico’siin, missä on ketjuruokalaksi niin eeppinen Vege burger, että kehotan kokeilemaan ennen kuin tuomitsette. Avonaisella burgerilla on SEKÄ tofua ETTÄ loistava soijapihvi chilimajoneesilla, kyytipoikana vuohenjuustoa, guacamolea, salsaa, coleslawta ja bataattiranskalaisia. Epätervettä ketjuruokaa juu, mutta kyllä sellaistakin joskus saa vetää.

Suklaata! Sitä riitti.

Keskustassa myytiin Ravintolapäivän puolesta myös muffinsseja.

Ja miniburritoja.

Mutta siinä kohtaa nälkä oli niin hermeettinen, että piti vetäistä burgerimättöä Ravintolapäivän ulkopuolelta.

Ei huolta, en minäkään tajua mitä tuossa ylhäällä sanotaan. Fiksuimmat tietävät, että asun tällä hetkellä pääasiallisesti Helsingissä, siksi tämä hassu sanaleikki. Mutta ei hätää tästäkään, en tule nyt tai koskaan puhumaan stadia tai ymmärtämään ainuttakaan sanaa mitä Remu suustaan päästää. Toivottavasti otsikko ei meinaa mitään kovin rietasta, itsehän en siitä mitään ymmärrä.

Blogi on pyörinyt  viimeaikoina vähän toisella kädellä, ja syy tähän on tosiaan sormenjäljen ja bloggaajan paikkakuntavaihdos. Kuten aiemmassa postauksessa jo mainitsin, sain taannoin Helsingistä työpaikan ja samaan syssyyn käsittämättömällä tuurilla asunnon. Heinäkuun lopussa pakkasimme muuttoavun kanssa pikkupakuun vähän astioita, aivan liikaa vaatteita, vanhan ikkunan, säkkituolin sekä jalkalampun ja huristelimme Tammerkosken kuohuista Itämeren rannalle. Muutto oli melko kevyt, sillä asun periaatteessa vielä puoliksi myös Tampereella, enkä tästä johtuen ottanut mukaan esimerkiksi mitään huonekaluja. Pääosin Tampereen kotia asuttaa kaupunkiin töihin jäänyt avokki, mutta kyllä meitsikin Mansen kotona tulee vierailemaan. Kaksi kotia kahdessa kaupunkissa on erikivaa ja kätevää omata! Edullista ei todellakaan, mutta ei tässä mihinkään suurhankintoihin olla säästämässäkään.

 

Beatles kuuluu keittiön pöydän ylle (Tampereella on Abbey Road).

Curcuma-kukka (et kuolisi heti...)

Myös iloinen buddha jossain muodossa kuuluu joka asuntoon. Kaverilla on oikea asenne!

Muuttopäivän aamuna huonekaluja ei ollut ollenkaan, viikonlopun loputtua oli kaikki tarvittava. Suurin kiitos siitä (ja tämän kuvan ihanasta arkusta) Anulle ja Niklakselle!

Valoa tuo aurinko ja Woodstock-kynttilä.

Iltalukemiset.

Keittiötä vartioi Nasse-setä.

Olohuonetta vartioivat huivipäiset puunaiset.

Eteistä vartioi Mauri ystävineen (heistä ei tällä kertaa kuvia).

Neljänneltä Clas Ohlson -käynniltä tarttui kainaloon kello. Kivempi tämä kuin polkupyörän pumppu.

Karkit ilta-auringossa (en toki syö noita oikeasti, eivät ole suklaata).

Makuuhuonetta ei vartioi toistaiseksi kukaan. Ou noes! Pitää hankkia joku nalle sinne.

Lukunurkkausta vartioi uusi kitara ja Susanna Majurin valokuvat ikkunassa.

Puiden takana on meri, meren takana on Tallinna.