Parisen viikkoa sitten ”Tampereen nillittävin, katkerin ja mauttomin keskitason taidekollektiivi” Savage Streets teki taas yhtään liiottelematta elokuvahistoriaa, jo syntyessään kulttiteoksen ja yhden kotimaisen elokuvan tulevista kulmakivistä, kun osallistuimme Uneton48-kilpailuun ja tuotimme yhden viikonlopuna aikana upean teoksemme Hovissaan Tampere-talon alla hän odottaa uneksien.

Valitettavasti Unettoman tuomareille oli iskenyt tänä vuonna jonkinlainen kollektiivinen aivohalvaus ja kisan paras leffa jätettiin finaalin ulkopuolelle, mutta väliäkö hällä, ei kadun kuninkaat mitään palkintoja tarvi! Meitit jyrää muutenkin, se nyt on selvää.

Onni onnettomuudessa: koska emme ole finaalissa, saamme jakaa tätä mestariteosta kaikelle kansalle jo nyt! Liekö se ollutkin tuomariston syynä, halusivat vaan antaa uvniversumille mahdollisuuden Seppoon välittömästi. Saamanne pitää tuomaristo ja universumi, olkaat hyvät:

Hovissaan Tampere-talon alla hän odottaa uneksien (2013) from Savage Streets on Vimeo.

Siitä se taas lähti. Perjantaiyön valkoinen kangas.

Savuavaa hanuria tekemässä.

Lydia keskittyy setissä.

Samaan aikaan muilla oli kiire askarrella foliotähtiä ja Facebookata. Tonilla oli kiire syödä pähkinöitä.

Tähtitenava Lydia Koskimies ja tanssivat tähdet.

Mitä se Lounatuuli nauraa?

Seppo avaa oven.

Saunominen kuuluu lauantaiyöhön.

Sunnuntaiaamuna kuu ja aurinko ovat yhdessä taivaalla (aurinko toisella puolella taloa).

Pari tunnin levon jälkeen (sori me nukuttiin taas pommiin), oli aika jälkityöpalaverin.

Seppo tietää.

SEPPO TIETÄÄ.

Leikkauspöydällä.

Onnelliset leikkaajat on parhaat leikkaajat.

Lopuksi N. Nuli Justice haluaa tässä avoimesti kiittää rakkaita savageleisia, olette maailman parhaita tyyppejä ja elämäni helmiä, enkä voisi kuvitella mitään hauskempaa kuin tehdä leffoja maailman parhaiden ystävien kanssa. Vaikka unettomat, kahden päivän leffarykäisyt ovat melkoisen raskaita ja sananmukaisesti unettomia viikonloppuja, ne ovat kertakaikkiaan ihan super-hauskoja ja palkitsevia kokemuksia. Kun Unettoman jälkeen romahdin sänkyyn sunnuntaiyönä ja silmissä vilisi liian nopeasti sulavat jääpalat, foliotähdet ja karjalanpiirakat, muistan mumisseeni itsekseni ”Jee, paras viikonloppu, parhaat tyypit, mahtava leffa. Oon niin onnellinen.” Ja siitähän tässä on oikeasti kysymys.

Otan oikeuden siirtyä yhden postauksen verran ärsyttävän hipsteriin kännykkäkamerakuva- ja käsittelylinjalle, koska toissayönä ei ollut oikeaa kameraa mukana, mutta kuvattavaa oli.

Tässä aikuisten harjoittamassa seesteisessä työelämässä melkoinen haaste on se, että pitää leikkiä olevansa luonnostaan klo 22 nukkumaan, klo 7 ylös -kellolla toimiva normaalirytminen olento, vaikka ei todellakaan ole, ole koskaan ollut, eikä koskaan tule olemaan. Viikonloppuna vietin pitkästä aikaa sellaista kummallista yöelämää, mitä meidän yön lasten pitäisi viettääkin. Jei!

Lauantai-ilta alkoi Nosturissa noin klo 21.30. Tsekkasimme ensin Toot Tootin keikan, missä bändin vieraaksi saapui Voice of Finlandista Nosturiin tipahtanut Mikko Herranen. Heppu oli Lauri Mikkolan lisäksi toinen lempparini VoF:sta, joten oli hauska nähdä tämä erittäin symppis ja lahjakas jannu livenäkin.

Illan pääbändi oli klubikeikoilta tauolle jäävä Von Hertzen Brothers, joka osoitti jälleen ettei näille äijille Suomen livekentälle kukaan mahda oikein mitään. Niin tinkimätöntä laatua ja lahjakkuutta että huoh. Joka kerta löydän VHB:n keikoilta jotain uutta, tällä kertaa tajusin että The Willing Victim on yksi maailman kauniimpia rakkauslauluja. Meni heittämällä "jos ikinä menisin naimisiin, häissäni soisi nämä biisit"- listalle.

Noin klo 7.05 nappasimme porvareina ja erittäin tokkuraisina taksin ja köröttelimme Kino Engeliin Senaatintorin laidalle elokuviin.

Elämäni ensimmäinen Night Visions, jee! Olen monasti suunnitellut meneväni, mutta vasta yksi maailman merkittävimpiä elokuvia, The Room sai paikalle. Sen kerran kun Tommy Wiseuta saa katsoa valkokankaalta, ei ole mahdollisuus olla olematta paikalla.

Läpi yön teatterissa valvoneet kuomat olivat jo paikalla. Onnellinen Ville odotteli H-hetkeä iskuja ottaneiden lippujen kanssa nimmaroituun You're tearing me apart, Lisa! -paitaan verhoutuneena.

What a story Mark. Niin kuin oikeaoppiseen The Room -näytökseen käsittääkseni kuuluu, salissa lenteli muovilusikoita (vaikkei samoissa määrin kun suurempien näytösten lusikkamyrskyissä maailmalla), repliikkejä lausuttiin yhteen ääneen ja naurettiin vedet silmissä tälle maailman parhaalle ja pahimmalle elokuvalle. Valitettavasti I Will ei herättänyt yleisöä yhteislauluun, mutta onneksi korvasin tämän vääryyden laulamalla biisiä koko aamun kotona.

Muistolusikka Engelin kakkossalin lattialta.

Ilmasto on ihan outo nykyisin, tälläkin kertaa arska möllötti jo korkealla taivaalla kun olimme lähdössä ikimuistoisesta näytöksestä punkkiamme kohti nukkumaan. 3T:n takalasista katsottuna kadut olivat sentään vielä tyhjät.

Vaan kun hereillä ja hövelillä tuulella oltiin, päätimme painella yön päätteeksi ruokaostoksille. Tässä varjomme posettavat Valintatalon pihalla noin klo 10.05. Oikeasti meinasin ottaa kuvan Valintatalon pihalla olevasta pahvilaatikkoasunnosta, mutta en sitten kehdannutkaan kun pihalla hengailevista nisti-ihmisistä joku vissiin majoittui siinä.

Yö piti tietysti päättää kunnon aamupala-brunssilla. Tai tiedä siitä sitten mikä tämä ruokailu oli, toki painelimme nukkumaan ruokailun jälkeen. Kello raksutti suunnilleen 11 tunnin ja 35 minuutin kohdalla kun otimme vaakakoomat sohvalle.

- Muutin ensimmäistä kertaa Pirkanmaan ulkopuolelle
- Valmistuin ensimmäistä kertaa korkeakoulusta
- Aloitin ensimmäisestä kertaa vakituisessa työsuhteessa
- Kävin ensimmäistä kertaa Flow-festareilla
- Asuin ensimmäistä kertaa asunnossa missä on puulattia
- Kävin ensimmäistä kertaa yöuinnilla meressä
- Leikkasin ensimmäistä kertaa hiukseni muotoon jota voisi sanoa lyhyeksi
- Kävin ensimmäisessä virallisessa audition-koetanssissa. En päässyt tiimiin, mutta olin omaan suoritukseeni erittäin tyytyväinen ja sain hiton kovat treenit huippuohjauksessa ilmaiseksi (kannattaa siis käydä niissä auditioneissa).
- Rakastuin risottoihin
- Ostin uuden kitaran ja aloitin kitaratunnit uudestaan
- Kävin yksin elokuvissa katsomassa mm. Justin Bieber – Never say never 3D:n ja jonkun Twilightin. Pressikortin kieroja etuuksia. Twilightin tietysti murskasin kylmästi ja armottomasti, Biiberielokuvaa en.
- Kävin The Officen kotikaupungissa Sloughssa, mutta ymmärsin vasta joululoman Office-maratonin yhteydessä sarjan mahtavuuden.
- Aloin kirjoittaa Nuorgam-musiikkisivustolle. Ensimmäistä artikkelisarjaani varten kuuntelin tuntikaupalla pornolauluja.
- Kävin muutaman kuukauden sisään useammin Tavastialla kuin aiemmassa elämässäni yhteensä.
- Rakastuin täysin normaalin makuni vastaisesti elokuvaan missä on aseita, nopeita autoja ja väkivaltaa. Drive.
- Olin väsynyt, koska länsimäiset yhteiskuntanormit ja aamuherätykset. NOT COOL.
- Tein moottorisahalla fallistisia susiveistoksia ja paistoin yön pimeinä tunteina useita kiloja lihaa. Elokuva-ala ♥
- NÄIN THE ROOMIN.
- Kävin trance-bileissä. Vai miksi reiveksi nuoret niitä nykyään sanoo.
- Pidin lemmikkeinäni hetken aikaa koiperhosia. Koska en löytänyt niille mitään varsinaista lähdettä enkä syötyjä tekstiilejä, tulin siihen tulokseen että perhoset olivat entisten asukkaiden henkiä.
- Tein listoja.

Elämää.

Kuvauksia.

Kesä.

Keikkoja.

Postailin muutama kuukausi sitten tänne 8:sta, psykologisesta kauhuelokuvasta, jonka teossa sain kunnian olla mukana. Parisen viikkoa sitten reilu puolituntinen leffa sai ensi-iltansa Tampereella, minne tietysti junailin elokuvaa katsomaan. Ja voihan kuulkaas, voin käsi sydämellä vannoa että kylmissä värissä sai istua Niagaran penkillä ja ihailla kuinka vaikuttava lopputulos on saatu aikaiseksi! Enkä todellakaan sano tätä siksi, että satuin olemaan työryhmässä, vaan siksi että elokuva sattuu olemaan loistava.

Varsinkin kun tietää millaisia ongelmia ja jo epäinhimillisiä vastoinkäymisiä projekti kohtasi, ei voi kun onnitella koko työryhmää ja erityisesti ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Miro Laihoa, joka taisteli elokuvan valmiiksi ihailtavalla kunnianhimolla ja määrätietoisuudella. Meikäläiseltä ei olisi riittänyt noin sitkeää rohkeutta ja luovaa hulluutta painaa leffa valmiiksi vaikka läpi harmaan kiven tai märän luolan. Suomi ei ole maailman sympaattisin maa eikä elokuva-ala tai sillä opiskelu aina erityisen kannustavaa, siksi on hienoa että löytyy noin sinnikkäitä tekijöitä jotka uskovat omaan juttuunsa. Sellaisella asenteella ja 8:n tasoisella lopputyöleffalla on aika kiva valmistua ja lähteä maailmalle!

Tiedoksi vielä annettakoon, että 8 esitetään ensimmäistä kertaa julkisesti legendaarisilla Night Visions -kauhuelokuvafestareilla Helsingissä perjantaina 28.10. Red State -elokuvan alkukuvana Maximissa klo 21.15. Myös Night Visionsilta oli aika komeaa sanottavaa elokuvasta, katsokaas kommentit täältä ja menkääs sitten katsomaan leffa paikan päälle!

Niin kuin edellisestä postauksesta voi päätellä, piipahdin Englannissa toissaviikonloppuna varsin ex tempore -reissulla. Matka suuntautui Lontooseen ja Sloughun, noin 35 km:n päässä Lontoosta olevaan reilun 100 000 asukkaan kaupunkiin paikallisille filmifestareille. Pyrin pitämään tällä kertaa löpinät minimissä (no, edes itselleni minimissä) ja esittelemään reissua kuvakerronnalla. Matkassa oli vain pokkari ja sen kyllä huomaa, mutta onneksi kuvauskohteena on Lontoo ja karismaattimet kotimaan elokuvamaailman tulevat lupaukset. Ei niillä voi epäonnistua.

Perinteinen Hei me lennetään! -kuva.

Perjantai-iltana käytiin katsomassa Balanescu Quartetilla varustetun Statelessin keikka Union Chapelissa. Kuvamateriaali keikalta on heikkoa, mutta voi hyvä äiti maa mikä keikka. Ei ollut kylmillä väreillä rajaa kun istuimme 1800-luvun puolivälissä rakennetun, goottihenkisen kappelin penkeillä kynttilöiden ja valoketjujen keskellä dramaattisten viulujen ja Statelessin Chris Jamesin äänen kaikuessa kappelin korkeista seinistä. Union Chapel on myös legendaarinen konserttitaltiointipaikka, kappelissa on taltioitu mm. David Byrnen, Procol Harumin ja Damien Ricen keikat. Kevyesti upein näkemäni keikkapaikka, lisää kirkkoja tällaiseen käyttöön I say.

Kamala kuva juu, mutta ei noin upealla keikalla voikaan keskittyä kuvaamiseen.

Hostellihuoneen jaoimme ranskalaisen nuorenparin kanssa, joka oli vuorannut palohälyttimen muovipussilla ja poltteli huoneessa suitsukkeita, ettei kukaan huomaisi että ennen suitsukkeita huoneessa oli palanut eräs viheriäinen aine.

Tässä pariskunnan kenkäteline.

Ystäväporukan viime keväänä valmistunut lyhäri Muutos meitä johtaa kisasi ensimmäisillä virallisilla Slough Film Festivaleilla other films -sarjassa, ja niinhän siinä kävi että voitto tuli kotiin ja roppakaupalla kehuja päälle. Ei mikään ihme, kyllä loistava leffa kaikki pystinsä ja suklaajuustokakkunsa ansaitsee.

Matkalla Sloughun! Ei oikein tiedetä mihin pitäis mennä, mutta Jussi on onnellinen, sillä on Ben & Jerry's arskat.

Sloughssa ollaan. Mutta missä on festarialue? Tai öö… kukaan?

No Zippy ainakin asuu täällä.

Festit löytyi! Oli tarjoilut ja kaikki.

Voitetulla lahjakortilla suunnattiin juhlimaan Nando’siin, jossa nautimme maailman eeppisimmät jälkkärit: suklaajuustokakkua, mangojuustokakkua ja triplasuklaakakkua. OH. MY. GOD. Eeppisen mättämisen jälkeen jouduin suklaakakun kohdalla myöntämään tappioni ja jättämään pienen palan kaakkua lautaselle, ei vaan uponnut enempää. En ole pystynyt antamaan tätä vielä itselleni anteeksi. MINUN TAKIANI SUKLAATA MENI ROSKIIN. Never forget.

Anna anteeksi kakku.

Iltaa vietettiin mahtavien paikallisten elokuvantekijöiden kanssa, jotka toivon mukaan tapaamme uudestaan ensi kevään Filkkareilla.

Muutos meitä johtaa -tiimi sai illallisseuraltamme muistoksi sympaattisen lautasliinakirjeen.

Viimeinen päivä Lontoossa vietetiin Notting Hillissä ja Portebello Roadilla samoillen ja shoppailen.

Päivä startattin kahvilassa Notting Hillissä. Onni on kofeiini ja rumat postitkortit!

Tämä kohtalokas karhuherra Paddington koki karmean kohtalon. Niin hää lapussaa pyytää huolehtimaan itsestään, vaan miten kävi? Tämän kuvan jälkeen nalle lensi jonnekin lattialle, eikä häntä enää nähty. Oh the irony.

Meitin rannekello löysi kadonneet sukulaiset.

Löydettiin vahingossa George Orwellin entinen kämppä.

Ja sit oltiin ihan et "Mitä hittoa, onko se asunut täällä?!"

Kamala kun tuolla Englannissa on tuo ongelma että ihmiset istuskelee pitkin seiniä.

Portebellon Roadilla asuminen ei voi olla kuin onnellista ja söpöä, jos talot ovat tämän värisiä.

Ja on putiikki jonka nimi on Oi!

Ja on viidakko parvekkeella.

Ja on röntgen-auto.

Ja päivällistä syödään kadulla posliinilautaselta.

Ja Ellu heiluttelee ikkunassa.

Jonkun takapihan varastohallista Nina viimein löysi kaipaamansa leffanäytöksen. Leffa oli elokuvahistorian tunnettu klassikko Tontut 3D.

Sitten otettiin "jos me oltais bändi" -promokuvia, koska me ollaan niin koleita.

Illemmalla metroilimme Camdeniin, missä ruokailimme sympaattisen brasialaisen miehen pienessä baarissa, missä musiikki oli loistavaa, mojitot maukkaita ja liha kuulemma maailman parasta. Itsehän en elukoita lounasta, mutta Salla ja Jussi nauttivat omistajan suosittelemaa brasilialaista pihviä ja näyttivät vajoavan sellaisiin oraaliorgasmeihin ettei usein näe. Omistaja pyysi meitä myös osallistumaan baarin seinälle rakentamaansa taideteokseen, mihin mojito- ja pihvihumalassa tietysti suostuimme. Teosta varten meistä napattiin polaroid-kuvat joihin raapustimme viestin, joista kaikkien sopii ottaa oppia.

Salla posettaa polaroidille.

Päädyimme laittamaan kuviin yhden lempparisitaateistani. Tyhmähän se on kuin mikä, mutta totuuden siemen löytyy etsivälle. Kymmenen pistettä ja raikuvat aplodit sille joka tietää mistä toi on.

Viimeinen yö vietettiin seikkailuhengessä Stanstedin lentokentällä (vaikka itse olinkin vähän vähemmän seikkailija kuin muut). Tässä Jussi selvittää juoneensa kesällä paljon kaljaa ja maitoa ja syöneensä tandoorikanaa, Nina tsekkailee onko Das Boot kiero.

Kiitos seuralaisille mahtavasta reissusta! Enpä vois olla tyytyväisempi että kerrankin tein jotain spontaania, eihän koskaan ole väärä hetki lähteä Lontooseen. Matkustaminen on aika lailla parasta mitä on, hyvässä seurassa matkustaminen vieläkin parempaa. Saa pyytää jatkossakin mukaan!

Kävelimme eilen yöllä Kalliosta Töölöön. Töölöntorilla parveili 80-lukulaisiin silkkitakkeihin pukeutuneina noin viisikymppisiä taksikuskeja, jotka jonottivat hampurilaisia Töölön grillilta.

En ole koskaan nähnyt mitään niin Kaurismäkeläistä. Helsingissä pyörimisen myötä Kaurismäet saattaa nähdä jatkossa täysin uusin silmin. Pitänee pistää Calamari Union hankintaan.

Aina välillä sitä huomaa herätelleensä itsessään sisäisen fanboyn. Sen saman tyypin, joka teini-ikäisenä palvoi eräitä muusikoita ja näyttelijöitä, tapetoi seinänsä julisteilla, askarteli Suosikin taskupokkareita ja osti saksalaisia nuortenlehtiä, koska näitä eräitä tyyppejä sattui olemaan lehtien kansissa ja Saksasta jostain syystä tuli hyviä nuortenlehtiä. Teini-ikä on onneksi kaukana historiassa, eikä nykyisin tilaamassani Imagessa ole taskupokkareita (MIKSI EI?), mutta olen edelleen (ja aina) sellainen tyyppi joka ihailee lahjakkuuksia, seuraa tiettyjen tapausten tekemisiä ja suoraan sanottuna fanittaa ihmisiä ja asioita.

Jokunen vuosi sitten näin elokuvan Half Nelson, ja ihastuin pääroolissa nähtävän Ryan Goslingin maagiseen karismaan. En ollut hepusta ennen kuullut, mutta mies jäi mielen syövereihin kummittelemaan. Sitten näin Lars and the Real Girlin. Elokuva olisi voinut olla parempi, mutta Gosling oli ihana. United States of Leland. Valitettavan tuntematon ja aliarvostettu, mutta loistava leffa, loistava Gosling. Sitten Blue Valentine, mitä elokuvan kehuja lukeneena osasin jo odottaa. Kannatti odottaa. Koskettava elokuva ja päätähtien (Gosling ja Michelle Williams) välinen aidon liikuttava kemia veivät mennessään. Blue Valentinessa tykästyin trailerissakin (alla) nähtävään kohtaukseen missä Gosliningin hahmo soittaa ukuleleä ja laulaa kadulla. Mietin että olispa mahtavaa jos Gosling tekisi musaakin, olisi kaverilla ääntä ja karismaa siihen.

Ja mitä löysinkään internetin ihmeellisestä maailmasta; SEHÄN TEKEE MUSAA! Kauhunsekaisin odotuksin lähdin tutustumaan Ryanin musiikkiin, mietin jännittyneenä mitähän sieltä tulee, voi kunpa se olis lahjakas karismaatikko myös musiikin parissa. Varauduin kuitenkin siihen ettei lahjakkuudetkaan kaikessa onnistu, pitää pystyä antamaan Ryanille anteeksi jos musa onkin kakkaa. Ei Ryan ihan kakkaa tekisi, mutta vähän kakkaa voisi tehdä. Chris Cornellkin teki levyn Timbalandin kanssa. Annoin anteeksi, pistin keski-iän kriisin piikkin. Ei se haittaa jos Ryanin levy ei ole hyvä, ei se haittaa. Epäonnistuakin saa. Näillä ajatuksilla avasin Spotifyn ja klikkasin soimaan miehen bändiä Dead Man’s Bonesia ja aloin kuunnella korvat höröllä mitä tuutista pamahtaa. Ja voi kuulkaas kuinka veti hiljaiseksi ja kylmille väreille. Ei tarvitse antaa anteeksi, ei ole anteeksi pyydeltävää.

Dead Man’s Bones sai aikoinaan alkunsa kun Gosling tutustui Zach Shields -nimiseen heppuun ja kävi ilmi, että tyypeillä on samanlainen kiinnostus kummituksiin ja muihin örkkeihin. Tyypit päättivät kirjoittaa yhdessä rakkauslauluja kummituksille, pistää kipaleita levylle ja pyytää avukseen Red Hot Chili Peppersin Flean perustaman Silverlaken konsevatorion lapsikuoron laulamaan taustoja. Lopputuloksena on bändin nimellä nimetty esikoinen ja toistaiseksi ainoa levy.

Levy on… OUMAIGAAD. Rakkaus. Rakastan levyä. Rakastan allaolevaa videota, lapsistakin on niin paljon helpompi pitää kun ne näyttää zombeilta, saksikäsi Edwardilta tai tiernapojilta. Rakastan sekä videon kuoroversiota biisistä että alkuperäistä. Rakastan Goslingin aavemaisella sielulla kaikuvaa ääntä, joka oli aiheuttaa ongelmia työmaalla, kun valahdin äänestä sellaiseksi hyytelöksi että meinasin valua tuolilta työpöydän alle eikä työhön keskittymisestä tullut mitään. Rakastan sitä, että löysin muutaman stressaavan  ”miksi en keksi mitä haluan kuunnella tänä syksynä” -musiikillisen tyhjiöviikon jälkeen sen bändin, joka tulee pitämään meikäläisen ihon kananlihalla ainakin syksyn 2011. Aah. Fanitan.

Dead Man’s Bones – “In the Room Where You Sleep” from villi starkasa on Vimeo.

En ymmärrä yhtä asiaa.
Mietiskelin suomalaisten elokuvien nimiä viime vuosikymmeniltä :
Rööperi, Lieksa!, Matti, Eila, Hella W, Hymypoika, Hyvä poika, Pahat Pojat, Paha maa, Paha perhe, Broidit, Veljekset, Veijarit, Häjyt, Taulukauppiaat, Pölynimurikauppiaat, Muukalainen, Myrsky, Käsky, Lupaus…

Mutta pari viikkoa sitten vaikutuin lähes kananlihalle, kun huomasin että töllöstä tuli kotimainen elokuva vuodelta 1937;

Ja alla oli tulinen järvi

Vau. VAU. Hienoin kotimainen elokuvan nimi ikinä. Ehkä hienoimpia elokuvien nimiä muutenkin ikinä. Oikeasti 90- ja 00-luvun elokuvantekijät, MITÄ TAPAHTUI?

Jeesh, vihdoinkin on aika kirjoittaa eräästä lyhytelokuvaprojektista, minkä parissa vietin toukokuun loppupuolen. Toisin kuin pelkäsin, helmikuussa kuvattu Sudenveistäjä-elokuva (blogissa kulki vielä nimellä Sulo) ei onneksi jäänytkään TTVO-taipaleeni viimeiseksi, vaan pääsin rekvisitööriksi Miro Laihon lopputyöelokuvaan 8. Juonta spoilaamatta kerrottakoon, että elokuva käsittelee ihmisen mielen toimintaa ja toimimattomuutta ja liikkuu tajunnan kahdeksalla eri tasolla, vaihtuvissa todellisuuksissa ja muistoissa. Että aikamoisen eeppistä teosta päästiin tekemään!

Ja aikamoisen työn takana tämä projekti olikin. En ole koskaan ollut mukana niin paljon haasteita ja vastoinkäymisiä kohdanneessa prokkiksessa, vaikka omat työt melko mukavasti ja ongelmitta sujuivatkin. Yli vuoden ennakkotuotannossa ollut projekti kohtasi aika lailla kaikki mahdolliset ongelmat rahoituksesta, työryhmäläisten hermoromahduksista lokaatio- ja logistiikkavaikeuksiin ja yhden kuvauspaikan vedenpaisumukseen.

Sitä suuremmalla syyllä kasilaiset saavat olla aika hemmetin ylpeitä itsestään ja siitä, että leffa saatiin purkkiin. Oma työnkuvani ei projektissa ollut niitä vaativimpia, mutta koko kuvausten ajan hämmästyksellä seurasin projektissa työskennelleitä yli-ihmisiä, jotka hoitivat uskomattomalla asenteella parhaimmillaan 15 tunnin työpäiviä, nukkuivat pari tuntia ja jatkoivat huikealla työmotivaatiolla seuraavan kuvauspäivän ääriolosuhteisiin. Uskomatonta työtä tyypit, olette mahtavia!

Parin viikon kuvausten aikana pääsin taas näkemään ja tekemään kaikkea uutta ja mielenkiintoista, niin kuin kuvauksissa yleensä aina. Tuli paistettua hermeettiset määrät lihaa, riekuttua yksi yö maailman siisteimmässä leikkipuistossa, maalattua naama ja kädet täysin harmaiksi, pystytettyä ovi keskelle metsää ja sahailtua kakkosia (ei ole mikään outo kielikuva tämä). Mistä tulikin mieleeni, jos jollain lojuu nurkissa ylimääräinen pöytämallinen kuviosaha, niin otetaan vastaan! Valloittava vekotin, silla voisi tehdä vaikka mitä.

8 on myös siinä mielessä erikoislaatuinen elokuva, että se on toiminut koko ennakkotuotannon ja kuvasten aikana vahvasti verkossa. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan esimerkiksi elokuvan youtube-kanavaan, mistä näkee useita mielenkiintoisia making of – ja kulissien takana -pätkiä leffan teosta ja kuvauksista. Valokuvia, työryhmää ja muuta mukavaa näkee Kasin nettisivuilta. Pistäkäähän tutustuen!

Tarinan päähenkilöt Linda ja Riku.

Lindan roolissa Salla Juntunen.

Rikun roolissa Antti Launonen.

Ohjaaja, videoassari ja Nalle ottavat lepoa.

Elukat ja harmaantuneet sellissä.

Huonosti piirretty poika ja Paulin kahvi.

Nallea masentaa masentava kirjallisuus.

Oman duunin raskain ja palkitsevin päivä. Hyvännäköistä jälkeä tuli!

Neloset

Yhdet kasvot tauolla.

Possulle saparoa!

Näsijärven rannassa yökuvauksissa.

Ohjaaja Miro, kuvaaja Jaakko ja kamera-assari Santtu.

Salla valmistautuu ottoon.

Ohjaaja, kuvaussihteeri ja päänäyttelijätär baaritiskillä.

Johanna Kuuva, Salla Juntunen ja Teemu Mäkinen.

Bad bunny.

Antti keinuu, maskimies taputtaa tahtia.

Paras leikkipuisto!

Jännää. Uunissa on hautumassa (onkohan oikea termi?) neljä isohkoa porsaankyljystä. Pöydällä odottaa vuoroaan kuusi seuraavaa. Toisella pöydällä on 3,125 kg kypsää naudanpaistia, jääkaapissa 1,14 kg paloiteltua sisäfiletta ja jättisäkillinen suikaloitua possua. Tuoksu kämpässä on eläimellinen ja raadokas. Olo on kuin metsästäjällä.

Itsehän en lihaa syö, en ole syönyt yli kymmeneen vuoteen enkä koskaan sitä valmistanut. Eli voidaan puhua tosissaan jännittävästä ja kummallisesta lauantaiyöstä. Olenkohan joskus sanonut että leffaprojekteissa päätyy tekemään vaikka mitä outoa ja mielenkiintoista, tällaista tällä kertaa.

Leffa on Miro Laihon elokuva 8, siihen voi (ja ehdottomasti kannattaa) tutustua täällä. Kerron tuotannosta lisää myöhemmin, kunhan saan lihat paistettua ja virtsan valmistettua (jep, se kuuluu myös tähän tuotantoon).