Parisen viikkoa sitten ”Tampereen nillittävin, katkerin ja mauttomin keskitason taidekollektiivi” Savage Streets teki taas yhtään liiottelematta elokuvahistoriaa, jo syntyessään kulttiteoksen ja yhden kotimaisen elokuvan tulevista kulmakivistä, kun osallistuimme Uneton48-kilpailuun ja tuotimme yhden viikonlopuna aikana upean teoksemme Hovissaan Tampere-talon alla hän odottaa uneksien.

Valitettavasti Unettoman tuomareille oli iskenyt tänä vuonna jonkinlainen kollektiivinen aivohalvaus ja kisan paras leffa jätettiin finaalin ulkopuolelle, mutta väliäkö hällä, ei kadun kuninkaat mitään palkintoja tarvi! Meitit jyrää muutenkin, se nyt on selvää.

Onni onnettomuudessa: koska emme ole finaalissa, saamme jakaa tätä mestariteosta kaikelle kansalle jo nyt! Liekö se ollutkin tuomariston syynä, halusivat vaan antaa uvniversumille mahdollisuuden Seppoon välittömästi. Saamanne pitää tuomaristo ja universumi, olkaat hyvät:

Hovissaan Tampere-talon alla hän odottaa uneksien (2013) from Savage Streets on Vimeo.

Siitä se taas lähti. Perjantaiyön valkoinen kangas.

Savuavaa hanuria tekemässä.

Lydia keskittyy setissä.

Samaan aikaan muilla oli kiire askarrella foliotähtiä ja Facebookata. Tonilla oli kiire syödä pähkinöitä.

Tähtitenava Lydia Koskimies ja tanssivat tähdet.

Mitä se Lounatuuli nauraa?

Seppo avaa oven.

Saunominen kuuluu lauantaiyöhön.

Sunnuntaiaamuna kuu ja aurinko ovat yhdessä taivaalla (aurinko toisella puolella taloa).

Pari tunnin levon jälkeen (sori me nukuttiin taas pommiin), oli aika jälkityöpalaverin.

Seppo tietää.

SEPPO TIETÄÄ.

Leikkauspöydällä.

Onnelliset leikkaajat on parhaat leikkaajat.

Lopuksi N. Nuli Justice haluaa tässä avoimesti kiittää rakkaita savageleisia, olette maailman parhaita tyyppejä ja elämäni helmiä, enkä voisi kuvitella mitään hauskempaa kuin tehdä leffoja maailman parhaiden ystävien kanssa. Vaikka unettomat, kahden päivän leffarykäisyt ovat melkoisen raskaita ja sananmukaisesti unettomia viikonloppuja, ne ovat kertakaikkiaan ihan super-hauskoja ja palkitsevia kokemuksia. Kun Unettoman jälkeen romahdin sänkyyn sunnuntaiyönä ja silmissä vilisi liian nopeasti sulavat jääpalat, foliotähdet ja karjalanpiirakat, muistan mumisseeni itsekseni ”Jee, paras viikonloppu, parhaat tyypit, mahtava leffa. Oon niin onnellinen.” Ja siitähän tässä on oikeasti kysymys.

Vuosi sitten en ollut tanssinut vogueta ainuttakaan liikettä, en ollut käynyt yhdelläkään tunnilla. Nyt olen hopeamitalilla streetin SM-kisoissa palkittu vougaaja.

Kiitos siitä kuuluu teille:
Virpi, Anneli, Venla, Anna, Auli, Benkku, Eino, Elina, Emppu, Emma, Emmy, Fowaa, Heikki, Ilona, Jarkko, Jessica, Kirsi, Leila, Maija, Nanna, Nea, Nelli, Olga, Olli, Pauline, Sanna, Steffi, Tanja ja Tuulia.

Viimeiset kisatreenit on nyt takana ja enää yksi esitys edessä. Tuntuu täysin absurdilta, että kerran vielä ja sitten se oli siinä. Tässä on jo itketty, naurettu ja avauduttu, mutta haluan vielä tännekin sanoa, että tämä vuosi on ollut jotain aivan uskomatonta. Olen saanut niin paljon enemmän ihmisenä ja tanssijana kuin olisin koskaan voinut tämän matkan alussa kuvitella. On ollut aivan uskomaton etuoikeus päästä tutustumaan niin uskomattomiin ihmisiin, tanssimaan yhdessä ja oppimaan toinen toisiltamme. En osaa mitenkään kuvitella parempaa porukkaa keiden kanssa käydä tämä matka.

Kiitos vogue tribe, olette upeita ja ikuisesti sydämessä ♥

Ja hei, me tehtiin tää! WERK!

Kun kolme viikkoa sitten katselin lumipyryä Oulun keskustassa, en todellakaan olisi uskonut, että tänään olisin tarvinnut aurinkorasvaa. Enkä sitä, että samoilisin Helsingin keskustan tuntumassa nautiskelemassa luonnosta, haistelemassa kukkasia, liottelemassa varpaita meressä ja pyyhkimässä hikeä otsalta maalaishenkisen lähikauppa-kahvila Airon kivijalkaterassilla jäätelöä mussuttaen. Enkä sitäkään, että kipittäisin siitä 24-asteisessa auringon syleilyssä kotiin katsomaan jääkiekkoa.

Niinhän siinä vissiin kävi, että talvi veti pitkäksi, kevät jätti tämän vuoden välistä ja ihmisen paras aika tuli luokse ♥

Tiedätte mitä tehdä. Sovitaanko, että tehdään Suomesta maa mitä ei tarvitse enää hävetä näin törkeän ihmisoikeusrikkomuksen takia?

Suoraan aloitetta allekirjoittamaan pääsee tästä, Tahdon2013-kampanjasta voi lukea lisää täältä.

Vaikka lähtökohtaisesti ajattelen, että viikon lomamatka on kuin vain yhden suklaapalan syöminen – niin pieni nautinto, että vaan vituttaa jälkikäteen – oli melkoisen täydellistä päästä hetkeksi pakenemaan Suomen ilmastoa ja arkea Intian länsirannikolle. Mutta kotiinpaluu se on taas yhtä hirveää kuin aina, ei voi minkään. Niinkuin viimevuotisen reissumme jälkeen, en tämänkään matkan jälkeen voi kuin ihmetellä ”onpa kiva palata kotiin” -ihmisten horinoita. En voi yhtään käsittää miten sotkuisesta, patjalla varustetusta yksiöstä jäätyvässä maassa pitäisi nauttia tippaakaan sen jälkeen kun on majoittunut hetken kuuman auringon alla, jättimäisellä sängyllä varustetussa hotellihuoneessa mistä pääsee noin puolessa minuutissa uima-altaalle (ja allasbaariin) ja parissa minuutissa Arabianmeren rantaan. Ei muuten ihan hirveästi kiinnosta mikään jäätynyt Itämeri tässä kohtaa.

Homecoming blues on tosiasia, kuten aina reissujen jälkeen. Nyyh.

Ennen virallisempaa matkapostausta haluan kuitenkin tehdä muutakin kuin kitistä ja esitellä kotiinpaluumasennuksen piristäjän ja ehkäpä lempparini hankkimistamme matkamuistoista.

Hindulaisuuden hyvän onnen, viisauden ja älykkyyden jumala, Shivan ja Parvatin poika Ganesha pääsi aitiopaikalle kämppäämme tuomaan edustamiaan asioita meikäläistenkin elämään. Ganesha muistuttaa ihanasta reissusta, maailman sympaattisimpien norsujen kohtaamisesta, kiehtovasta intialaisuudesta ja ikimuistoisen upeasta vierailustamme hindulaiseen Ramnathin temppeliin, missä pääsimme näkemään hindulaisia menoja juuri alkavan kuuman ajan alkua juhlistavan juhlaviikon aluksi.

Kiitos ihana Intia, ensi kertaan! Olkoon se pidempi kohtaaminen.

Inasen hiljaista on ollut juu. Vuoden alku on ollut vähän sellainen, ettei ole ollut oikein mitään sanottavaa, ja koska tämä ei ole mikään ”Kattokaa mitä mulla on päällä / kattokaa mitä krääsää olen saanut eli mitä mainostan / kattokaa mistä tuotteista tykkään” -blogi, olen katsonut parhaakseni olla hiljaa, syödä ja nukkua. Ensisijaisesti tämän höpöttelyblogin tarkoitus on sama kuin old school -livejournaleissa aikoinaan: raportoida lähinnä itselleni asioita mitä on tullut tehtyä ja nähtyä, niin voin sitten joskus outoja mutisevana mummelina muistella villejä nuoruusvuosia. Tässä talven musertamana vaan on ollut sellaista, ettei ole juuri mitään mitä pitäisi joskus muistella.

Jos nyt jotain kuitenkin, niin olkoon ne vaikka nämä:

- Kävimme syömässä pitkien perinteiden taiteilijaravintola Elitessä, joka oli kokonaisuutena parhaita ravintolakokemuksia ikinä. Ei vaan se loistava ruoka, mutta se erinomainen palvelu, tunnelma ja tarinat Tauno Palon mummo- ja pappakavereista.

- Valokuvailin ihan idioottina auringonlaskuja ja varjoja ihan vaan sen takia, että melkein itkua vääntäen liikutuin siitä, että arska ylipäätään tuli takaisin. Sanotaanko että oli ihan PIKKASEN pitkä tämä talvi.

- Kävin katsomassa vähän erilaisia ihmisiä Heurekassa. Oli melkoista.

- Keilasin enkä ollenkaan inhonnut sitä niin kuin aiemmin. Vastapelaajina oli kolme useasti keilannutta jannua, enkä edes vetänyt ihan nollapisteitä (oon kuvan listan alimmainen). Melkein odotan seuraavaa kertaa.

- Söin aika paljon kakkulounaita töissä. MAISTUI.

Alkuvuoden 2013 biisi on ollu tämä.

Ei mulla muuta. Ylihuomenna lennän Intiaan.

Pöytäkirjaan kirjattakoon, että minä, ihan minä itte, tein tänään ruokaa. Enkä mitä tahansa ruokaa, vaan alkuruuaksi siiderissä hauduttua ruusukaalia ja omenaa ja pääruuaksi melkoisen punajuurista juuressosekeittoa smetanalla.

Ja sen vaan sanon, että ruusukaali on meilläpäin vuoden 2013 vihannes (juures? hedelmä? kukka?). Muutamia kertoja sitä syöneenä muistin, että se on kyllä hyvää, mutta voi poijaat että olikin aivan taivaallista. Täydellinen kaali.

Kaaleista puheenollen, kuka olisi arvannut että kukkakaali näyttää nykyään tältä:

En ehkä ole kovin vakituinen vieras ruokakaupassa, mutta en osannut arvata että sitten viime näkemän ovat menneet kukkakaalia näin radikaalisti muuttamaan. Nättihän tää on ku mikä, mutta aika scifi kaaliksi.

(Kirjoitin ilmeisesti postauksen kaaleista. Näin jännittävää on elämä tammikuussa.)

Kun katsoo monta päivää putkeen Ville Haapasaloa Venäjällä, Georgiassa, Uzbekistanissa, Tadzikistanissa, Kazakstanissa ja Mongoliassa, alkaa himoita Venäjälle. Ja venäläistä ruokaa.

Venäjälle en justiinsa tältä istumalta nyt irtoa, mutta onneksi naapurissa Perhon ravintolakoulun ravintola pitää ovensa auki kymmeneneen viikollakin ja viettää juuri tällä hetkellä blini-viikkoja. Blini sienisalaatilla, sipulilla, tillillä ja smetanalla oli erittäin namm, mutta olipas ensimmäinen kerta kun illastimme täysin yksityisesti ravintolassa missä ei ollut ketään muita kuin me, mutta meillä oli siitä huolimatta viisi tarjoilijaa ja tarjoilijoiden kaksi valvojaa opettajaa, ja illan päätarjoilija mm. unohti kuunnella mitä tilasimme, hätääntyi small talkista, oli viemässä juomia useaan kertaan pois ennen kuin ne oli juotu ja kertoi lounareilla maksaessani ylpeästi keksineensä vähentää ne aterian loppusummasta.

No eihän sitä voi kaikkea tietää ennen kuin kokeilee, harjoittelemalla oppii. Oikein sympaattinen tunnelma ja hyvää ruokaa ja mikä parasta, oma ravintola toisella puolella tietä! Don’t mind if I do.

12.1. 2012 lupasin tekeväni vuoden 2012 aikana tiettyjä asioita. Näitä lupasin ja näin kävi:

Matkustan enemmän. En vielä tiedä millä ajalla, rahalla tai minne, mutta jotenkin tämän on toteuduttava.
Osittain kyllä. En oikeasti käynyt kuin Malesiassa Langkawin saarella ja päivän verran Thaimaassa sekä Tukholmassa, Porvoossa ja Elimäellä, mutta ainakin yksi kaukomatka oli tälle vuodelle saatava, ja sen sain.

Luen enemmän. Romaaneja, elämänkertoja, valokuvakirjoja. Annan itselleni luvan jättää huonot kirjat hyvissä ajoin kesken.
Hmm, ehkä? Lukeminen tulee aina kausissa, ja riippuu pitkälti siitä onko aikaa vai ei (ei), mutta luin jotain. Tuomas Kyröä, Jänis ulvoota (vielä kesken, raskas mutta erittäin mielenkiintoinen), musiikkitietoutta ja alan kirjallisuutta. Lisäksi haalin kotiin vuoden aikana muutamia valokuvakirjoja ja sain joululahjaksi sellaisia herkkuja, että nyt pitää ryhdistäytyä taas lukemaan. Pukki toi mm. Micael Dahlenin Ihmispedot, joka onkin jo melkein lukaistu, Dave Grohlin elämänkerran ja John Irvingin Vapauttakaa karhut. Nnnnice.

Katson enemmän luontodokumentteja.
Jossain määrin joo, ainakin ostin BBC:n Planeettamme Maa -dokkarisarjaboksin, joskin se on vielä vähän kesken. Yleisesti ottaen maailmasta ja ihmisistä kertovat dokkarisarjat kiinnostivat kuitenkin tänä vuonna enemmän, esimerkiksi An Idiot Abroad, Sohvasurffaajat ja Andrew Marrin Elämää jättikaupungeissa. Tämän vuoden starttasin pikakurssilla Ville Haapasalon Venäjä-aiheisiin sarjoihin, enkä voi tajuta miksi en ole katsonut niitä aiemmin.

Vinkki: Venäjän halki 30 päivässä -sarja kokonaisuudessaan on nähtävillä Areenassa vielä 1,5 päivää ja Silkkitie 30 päivässä -sarja kolme päivää, eli pitäkää kiirettä! Määki pidän, enkä tässä muuta ole viime päivinä katsonutkaan. Uusin sarja Suomensukuiset 30 päivässä tulee Teemalta keskiviikkoisin klo 21, erittäin mielenkiintoinen sekin. Kyllä näillä knoppitiedoilla tullaan vielä monta Trivial Pursuit -namiskaa saavuttamaan.

Koitan hyväksyä sen että asun nyt rannikolla ja täällä sataa vettä. Että ihan turha sitä lunta odotella.
Hahaa, paitsi että tulipas lunta ajoissa eteläänkin. Ja uskokaa tai älkää, olin siitä mielissäni, enkä valittanut lumesta kertaakaan. En ole talvi-ihmisiä, mutta kun se nyt joka tapauksessa joka vuosi tulee, mieluummin otan pakkasen ja lumen kuin räntäloskasotkun. Nythän se lumi on jo mennyttä vettä, mutta ei jaksa nillittää enää. Ollaan voiton puolella.

Yritän edes yhden kerran tänä vuonna päästä nukkumaan ennen kuin kello lyö 01.00 (yritän, mutta en tee lupauksia mitä en voi pitää).
Kyllä vaan, mutta suurin osa kerroista taisi olla enemmänkin nukahtamista sohvalle ennen yhtä, kuin varsinaista tietoista nukkumaan menemistä. Näin työelämässä vaikuttavana kehitin myös uuden unirytmin: perjantaisin unikooma tainnuttaa sohvalle perinteisen perjantaipitsan ja viinin jälkeen viimeistään yhdentoista aikoihin, kun taas viikolla valvon kevyesti kahteen-kolmeen.

Ostan uuden kitaran. Viime vuoden uusi oli katsotaan-nyt-lähteekö-tää-soittaminen-halpis, tällä kertaan voisin ostaa hyvän kitaran.
Ostin! Leyla löysi tiensä meille loppukesästä. Lisäksi myin yhden vanhan jaloista pois viidellä eurolla. Hyvä diili.

Opettelen seisomaan päälläni.
Huoh, en. Kyllästyin ehkä vähän opettelemaankin, mutta tää oli oikeasti yllättävän vaikeaa. Mutta sen sijaan opin vihdoinkin baby freezen! Ja aika paljon vogueta, mitä en vuosi sitten osannut ainuttakaan liikettä.

Stressaa vähemmän, elä hetkessä enemmän. Älä ahdistu huomisesta, kyllä se sieltä tulee. Elämä on nyt tässä, muutaman kuukauden päästä jossain muualla. Katsotaan sitä sitten. Frankie says Relax.
Tätä en voi väittää noudattaneeni varsinkaan loppuvuodesta. Mihis sitä tiikeri raidoistaan ja suomalainen syysangstistaan. Stressaan tulevasta, mutta pakko myöntää että tietyllä tavalla myös nautin siitä. En voi elää ajattelematta huomista, ensi kesää tai ensi vuotta. En osaa elää täysin spontaanisti, täysin vailla huolta huomisesta, täysin miettimättä seurauksia tai murehtimatta mitään. En osaa enkä halua. Tulevan miettiminen takaa sen, että touhu pysyy (pää)määrätietoisena ja järkevänä, ja päämäärää ja järkeä meikäläisellä täytyy olla. Jos ei ole päämääriä, ei ole menossa mihinkään.

Heeei, tiedättekö mitä? On ollut ihan hyvä viikko! Vaikka on talvi! Aikamoista. Pakko kirjoittaa tästä postaus, että muistan seuraavassa talvikaamosangstissa, että näinkin voi käydä.

Tässä muutama syy hyväntuulisuudelle:

- Sain maailman parhailta tyypeiltä maailman hienoimman kortin Puolasta. Näen rakkaita ystäviä nykyisin aivan liian harvoin ja jatkuvasti tyyppejä ikävöin, niin kylläpä lämmittää huomata, että vielä ne meitit muistaa vaikkei ikinä nähdäkään.

- Haastoin itseni kirjoittamaan tämän viikon Leffatykin artikkelin Hobitista, mikä meni yllättävän kivuttomasti ja mukavasti. Tämä oli vallan positiivinen yllätys siksi, että genreistä fantasia on minulle ehdottomasti etäisintä ja vastenmielisintä ja lähtökohtaisesti innostun fantasialeffojen miekkailevista CGI-mörrimyökkyistä yhtä paljon kuin vanhasta suolakurkkupurkista. En aio katsoa Hobittikaan (koska zzzzzzz…..), mutta siitäkin oli yllättävän kiva kirjoittaa.

- Eilen oli ihan mahtavat vogue-treenit, ja tajusin kuinka oikeasti uskomatonta päästä sillä porukalla esiintymään SM-kisoihin. On ylipäätään suuri kunnia päästä tanssimaan niin huikeiden tanssijoiden kanssa ja niin uskomattomien opettajien ja koreografien opissa, mutta että kisoihinkin. Mieletöntä.

- Toni sai aikaisen joulun ja kiihkeästi odottamansa uuden vauvan kotiin. Tämä käsin tehty, kustomoitu amerikkalaiskaunotar saapui Norjan esittelykierroksen kautta luoksemme suoraan Gibsonin vauvatehtaalta. Tervetuloa Töölöön tiikeri!

- Tein viime vuoden tapaan jännän heräteostoksen. Yleisestihän en harrasta mitään suuria hankintoja, mutta joskus lipsahtaa. Se on tää kylmyys ja pimeys mikä ajaa ihmisen äärirajoille. Sitten on pakko lähteä (maaliskuussa) tänne:

- Vaikka luvassa on ehdottomasti tämän talven kiireisin viikonloppu, on aikamoisen kivaa päästä pikkujouluilemaan mahtavien työkavereiden kanssa, juhlimaan Time Filmsin tupareita ja tanssimaan Aleksanterin Teatterissa ja Tapiola-salissa. Huikeita tyyppejä, ruokaa, juomaa ja tanssia. Mitäpä sitä elämässä muuta tarvisi.

- Viikon päästä pyhät polkaistaan käyntiin Tavastialla päräyttävällä Huoratronilla ja sitten onkin jo joulu <3 Lepoa, unta, ruokaa, rakasta sukua, saunomista, kynttilöitä ja ihan vaan erityisen rentoa olemista hyvässä seurassa. Käypi.