Kuten edellisessä sanottua, juhannus, Kalasatamassa keikkalointi ja muut hassuttelut ovat pitäneet kiireitä ja biisihaastelu tulee taas reippaasti myöhässä. Loppua vedellään, niin ei tässä jaksa nyt enää mitään kiirettä pitää, väliäkö sillä jos vähän heinäkuun puolelle lipsuu. Ei se musiikin kuuntelu kesäkuuhun lopu.

Biisit 23 ja 24 ovat kipaleet, mitkä haluaisin kuulla häissäni ja hautajaisissani. En osaa kuvitella järkkääväni kumpiakaan, joten vaikeaa oli tämäkin. Tällaiset olivat kuitenkin meitsin bilebiisit.

Ensimmäisenä hääkipale. Ehdottoman oikea vastaus tähän olisi Pink Floydin Wish You Were Here, mutta koska kyseinen biisi on haastessa jo käytetty lempibiisinä, en sitä toistamiseen valitse. Valituksi tuli Foo Fightersin Best of You, eikä vähiten upean eilisen keikan takia. Vaikka Best of You taitaakin kertoa enemmän menetetystä rakkaudesta, tykkään kovasti sen raa’asta rehellisyydestä ja aitoudesta. Tunnelma on tunteissaan niin vilpitön ja koskettava, että kuulisin tämän mieluusti omissa hääpirskeissä.

Syy siihen miksi alunperin ihastuin tähän biisiin, on upea musavideo, joka on yksi all-time lemppareitani. Upeat kuvat visualisoivat biisin tunnelmaa täydellisesti. Hienot videot ne vaan on sellaisia, että avaavat biisiinkin uusia ulottuvuuksia, samalla kun video ja biisi tukevat taiteellisina teoksina toisiaan. Montaasivideot voi olla kliseitä, mutta mää tykkään. Tästä erityisesti.

Toiseksi hautajaisbiisi. Se olisi aivan ehdottomasti Pink Floydin High Hopes. En osaa enkä halua tätä selittää sen tarkemmin, mutta tämä se olisi. Kauniita muistoja eletystä elämästä, mutta ei liikaa masentelua. Upea video tämäkin, vaikka muutama korni kuva on joukkoon lipsahtanut. Hieno anyhow.

Huuh, tukkauutinen sai paljon enemmän huomiota kuin osasin odottaa, mutta nyt on taas aika palata biisihaasteeseen joka ei kiinnosta ketään (paitsi mua, jee!). Tällä kertaa vuodossa biisi mitä kuuntelen kun olen iloinen/onnellinen (miten nyt haluaa sanan happy suomentaa) ja biisi mitä kuuntelen kun olen surullinen. Tässä tulee!

Niin paljon kuin olenkin, kiitos kavereiden, viime vuosina oppinut kuuntelemaan singer-songwriter-matskua ja folkkiin taipuvaista musiikkia, on se minulle aina jollain tavalla melankolista tai haikeaa. Silloin kun on hyvä fiilis, parhaiten meitsille tippuu ihan reipas rokki- tai poppiräminä, reteä funk-soul ja ennen kaikkea asenteelliset naiset. Onko kyse jostain teennäisestä samastumisesta vai mistä, mutta kun kuuntelen itsevarmoja, voimakkaita naisartisteja, tulee itsellekin itsevarma ja voimakas olo. Tällaisia naisiahan on maailma pullollaan (Dana Fuchsia haasteessa jo hehkutinkin), mutta yksi ehdottomia suosikkejani on Sophia Ramos, yksi maailman lahjakkaimpia rock-soul-funk-laulajia. Jostain syystä Ramos ei ole maailmankuulu, itsekin löysin naisen puolivahingossa New Yorkista viime syksynä. Olin Nykissä ensimmäistä viikkoa ja satuin näkemään ilmaisessa puistokonsertissa keikalla Black Rock Coalition Orchestran, ja kappas, se olikin sitten parhaita koskaan näkemiäni keikkoja.

Ramosilta ei löydy youtubesta virallisia videoita, mutta livejä löytyy. Oli poikkeuksellisesti pakko pistää jakoon yksi live-video (hyvälaatuinen onneksi) missä super-lahjakkaat Black Rock Coalition Orchestran jäsenet coveroivat Curtis Mayfieldia super-lahjakkaan Sophia Ramosin kanssa. Biisiä veivataan reteästi lähes kymmenen minuuttia, mutta hyvät ihmiset, katsokaa video. Katsokaa ja sanokaa, että eikö siinä ole maailman kovin ja upein nainen?! Uskomaton keikka. Uskomattomia muusikoita. Ei noin lahjakkaita ja sielukkaita tyyppejä voi olla.

Jos (ja kun!) katsotte videon kokonaan, kiinnittäkää huomiota lopussa yleisössä taputtavaan valkoiseen keski-ikäiseen miesihmiseen. Kaverin ilme kertoo kaiken ”Tolla naisella on enemmän munaa kun mulla koskaan voisi olla. Kiva.”

Silloin kun suruttaa, tekee mieli sellaista musiikkia mikä vahvistaa. Se saattaa lisätä surua tai epätoivoa, mutta vahvistaa ja edesauttaa surkuttelussa niinkin. Ihan puhdasta vahvuutta ja voimaa sen sijaan tuo Se kuitenkin liikkuu, niin Leinon runona kuin Loirin biisinäkin. Upea teksti menee vahvasti pinnan alle, ja sitä on mahdotonta olla uskomatta vaikka kuinka epätoivoinen emmää osaa mitään -fiilis olisikin. Leinon kuvaama ”se” on minä, sinä, me kaikki. Se, joka kahlittuna katkoo kahleet, se, jonka sydän sykkii maan altakin. Teksti kykenee synnyttämään sellaista sisäistä itsevarmuutta mihin ei moni pysty. En minä ole häviämässä kenellekään tai lähdössä minnekään. Aion aina liikkua vaikka kuinka yritettäisiin pysäyttää.

Loiri on tehnyt biisistä kaksikin upeaa versiota, perinteisemmän sovituksen vuonna 1980, raskaamman heviversion vuonna 2001. Molemmat ovat törkeän komeita versioita, mutta Ramosin tavoin Loirikin on vaikuttavalla karismallaan ennen kaikkea live-esiintyjä. On pistettävä siis Veskustakin live-video jakoon, niin kananlihalle vetävä video allaoleva on.

Hahaa, I’m back! En kenenkään onneksi ole lopettanut biisihaastetta, vaikka blogin hiljaiselosta niin voisi päätelläkin. Blogin ulkopuolella ei todellakaan ole ollut hiljaista, vaan lähinnä tanssia (siitä lisää myöhemmin), mutta otetaas taas haastetta kehiin ja kiritään aikatauluun.

Haasteen kuudestoista biisi on kipale mitä ennen rakastin, mutta nyt vihaan. Jenkit (eli haasteen alkuperäiset keksijät) puhuvat aina meikäläisiä suuremmilla sanoilla ja voimakkaimilla tunteilla, itse en puhuisi tämän biisin kohdalla sen enempää vihasta kuin rakkaudestakaan. Mutta Musen Uprising nyt vaan on biisi, mistä ennen tykkäsin kovasti, mutta mihin megalomaanisen ylisoiton ja joka puolelta kuulemisen jälkeen kyllästyin täysin. Ei siinä mitään vikaa ole,  se vain jauhettiin loppuun ja tylsistytettiin mitäänsanomattomaksi radiobiisiksi. Diggailen Musea, mutta vanhemmat (eli julkisesti vähemmän soitetut) levyt tippuvat paljon The Resistancea kovempaa.

Seitsemästoista biisi on sellainen mitä kuulen usein radiosta. Radiota tulee kuunneltua erittäin vähän, joten vaikea oli tämäkin. Päädyin valitsemaan tähän sellaisen biisin minkä tiedän tietäväni vain radiosta, tai totta puhuen Voicen radiosta mitä kuuntelen/katselen tv:stä. Kuulin tämän kipaleen muutamankin kerran, huomasin kiinnittäväni sen hauskoihin kasarisoundeihin huomiota, ja sen jälkeen olen tiennyt mikä on Eva & The Heartmaker ja mistä se tulee (googletin). Haa, radiosta oppii jotain.

Kahdeksastoista biisi on sellainen mitä toivoisin kuulevani radiosta. Toki sitä toivoisi kuulevansa mitä vaan hyvää, mutta lisäksi olisi hauskaa, jos hyvyys olisi edes semisti epäkorrektia tai outoa, jolloin ihmiset voisivat oikeasti reagoida biisiin. Hyvällä, pahalla, tuohtumisella, miten vaan. Radiomusiikki tuppaa olemaan niin hävyttömän geneeristä, ettei se herätä kenessäkään mitään tunteita, harva edes tietää mitä radiossa soi, riittää että eetterissä kaikuu jotain taustakilkatusta. Musiikin pitää herättää tunteita, muuten se on turhaa. Kuolleet Intiaanit ei ole turhaa.

Ää, taas näitä prkl! Biisi lempialbumiltasi. Ei voi valita vain yhtä, vääryys! Anarkia! Attaca! Okei, valitsen biisin yhdeltä lembialbumeiltani ja sellaiselta bändiltä mitä haasteesta ei vielä löydy. Alice in Chains kuuluu nostalgisiin rakkauksiin, Unplugged on bändiltä itselleni ehdottomasti tärkein albumi. Upea kokonaisuus, ainutlaatuisen hieno livelevy, jota kuunnellessa koea aina olevani paikalla levyn nauhotuksissa/kuvauksissa Brooklyn Academy of Musicissa huhtikuussa 1996 (onneksi on tullut käytyä!). Unplugged on niin herkkä, aito, kipeä ja sielukas levy että voih. Tuntuu ihan käsittämättömän syvällä jokaisella kuuntelukerralla. RIP Layne ♥

Grungella jatketaan! Haasteen biisi numero 20 tarttis olla sellainen mitä kuuntelen vihaisena. Grunge kuuluu genrenä vahvasti meikäläisen nuoruusvuosiin ja teini-ikään, ja teini-ikäänhän kuuluu myös monenlaiset asenneongelmat. Yläaste se on vaan hirvittävän kamalaa aikaa ihan kaikille, vaikea sitä oli siihen aikaan olla muutakaan kuin vihainen. Teininä kun olin vihainen, luukutin Nirvanan Territorial Pissingiä, koska se oli äänekäs, likainen, nopea ja räyhäävä, ja toivoin että muutkin hoksaisivat vihaisuuteni (jos eivät vaikka muuten olleetkaan sitä huomanneet). Nykyisin viha on muuttunut monipuolisemmiksi tunteiksi tyylipuhtaan vihailun sijaan. On turhautumista, ärtymistä, pettymystä, väsymystä ja ihan perinteistä vitutusta, sitä mitä en teininä osannut vielä tunteakaan. Vihaa en juuri enää tunne, mutta Nirvanan reipas poljento piristää vitutukseenkin.

Tämänkertainen haastebiisi oli listan vaikeampia: biisi, joka kuvastaa minua. Vaikka tällaisia blogeja kai jokseenkin narsistisista lähtökohdista raapustetaankin (lukekaa kun kirjoitan mun elämästä ja mun ajatuksista, jee!), nähdäkseni olisi fiksumpaa jos joku muu valitsisi meikäläistä kuvaavan kipaleen. Saattaisi osua lähemmäs totuutta tai paljastaa asioita mitä en itse sisäistä, mutta tällä mennään.

Haastavan karsinnan tuloksena päädyin Joan Jettin Bad Reputationiin. Ei sillä että minulla mitenkään erityisen huono maine olisi (ainakaan en sellaisesta tiedä), mutta syvimmän pointin Joanin rebel-rallatuksesta allekirjoitan sataprosenttisesti: mitä, siis ihan oikeasti M-I-T-Ä väliä on sillä mitä jotkut täysin meikäläisen elämän ulkopuoliset ihmiset ajattelevat minusta tai elämästäni? Elämäni aikana eniten hajottaneita kuulemiani argumentteja on ollut ”mutta mitä muut ajattelevat?” ja se hajottaa edelleen. AAAARGH. Että mitäkö joku naapurin kummin kaiman serkun täti Sirkku-Marja ajattelee, kun mulla on reikä huulessa, tyhmiä mielipiteitä, hassuja vaatteita ja jossain ihme rokkijuhlillakin käyn? Sirkku-Marja saattaa esittää tuomitsevaa konservatiivia, mutta oikeasti Sikke vaan miettii, että saamari kun tuo tekee mitä haluaa, itse en koskaan tehnyt mitään ja nyt olen vain katkera ja kärttyisä ämmä. Voi Sirkku, olisit kuunnellut itseäsi etkä muita.

Tottahan pyrin aina käyttäytymään fiksusti ja asiallisesti, olemaan ystävällinen ja muistamaan käytöstavat, mutta minun elämäni ratkaisut ja oman ideologiani aatteet ovat vain ja ainoastaan minun asioitani. Vapaassa maailmassa meikäläisen asioista saa toki kuka tahansa olla mitä mieltä tykkää, jos niillä vaivautuu päätään vaivaamaan, mutta itse en ajatellut välittää muiden mielipiteistä. No okei, ei sekään ole ihan totta. Tietysti omien läheisten ja ystävien mielipiteillä on väliä, mutta he ovatkin ihmisiä, jotka tuntevat minut eivätkä yritä meitsiä mihinkään muottiin änkeä. En voi mitenkään uskoa, että sellaiset ihmiset voivat olla oikeasti onnellisia, jotka jatkuvasti pohtivat että mitähän muut ajattelee jos teen näin tai sanon noin tai olen vaikka vähän erilainenkin joskus.

Avautumisen jälkeen palauduttakoon vielä biisiin. Tykkään kipaleessa erityisesti kohdasta ”The world’s in trouble, there’s no communication. And everyone can say what they want to say, it never gets better anyway. So why should I care ’bout a bad reputation?” Katkerasta vireestä huolimatta sanoissa on erittäin hieno pointti. Maailmassa on oikeitakin ongelmia, älkää nyt hyvänen aika tuhlatko aikaa tai energiaa niin tyhjänpäiväisen asian miettimiseen kun ”mutta mitä muut ajattelevat?”

Haasteen neljästoista kipale pitäisi olla biisi, mitä kukaan ei uskoisi meitsin rakastavan. En usko että kukaan jaksaa meitsin musadiggailuista enää yllättyä (kunhan diggailun kohde ei ole Yö), enkä ehkä en allaolevaa biisiä ihan täpöilla rakasta, mutta olkoon se nyt jonkinlainen ylläri.

Dubstep se on kovasti trendikästä ja suosittua tällä hetkellä, ja pakko myöntää, lajin koukuttavat melodiakuviot ja elektroiset äänimaailmat ovat onnistuneet innostamaan meikäläistäkin. Pitkälle ollaan tultu teinivuosistani: kymmenisen vuotta sitten allaolevan kaltainen kipale olisi ajanut meikäläisen hulluksi, olisin vihannut biisiä sydämeni pohjasta. Siihen aikaan vihasin Prodigyä lukuunottamatta kaikkea vähänkään teknohtavaa musiikkia (vaikka toki ala-asteella kuunneltiin euroteknoa, mutta ei sitä lasketa), mutta musiikkimaku on onneksi paljon avartanut ja monipuolistunut niistä päivistä.

Pro Nails (rusko remix):n kuulin ensimmäisen kerran New Yorkissa Broadway Dance Centerillä street dance -tanssitunnilla, missä sillä kerralla kokeiltiin dubstep-tanssia. Tottahan musiikille on syntynyt myös oma tanssityylinsä, ja vallan hauska sellainen onkin. Vaan eipä ole helppo. Kyseinen street-tunti oli jotain turhauttavan ja hauskan välimaastosta: lajia oli kiva treenata, mutta jessus sentään että dubstepin liikekielen saavuttaminen vaatii työtä. Postasin biisin alle myös lyhyen näytteen dubstepin liikekielestä, olkaatten hyvät ja tehkää hyytelöpojan perässä.

Kröhm, enpä sitten onnistunut pysymään edes kymmentä päivää biisi päivässä -periaatteessani… Mutta väliäkös sillä, itseäni näillä bloggauksilla taidan eniten viihdyttää kuitenkin (vai jaksaako joku oikeasti lukea näitä?), eikä viime päivinä ole ollut bloggailuun oikeasti aikaakaan. Mutta tällä kertaa on luvassa kunnon biisipostaus, neljä kipaletta samalla kertaa.

Ensimmäisenä (eli haasteen kymmenentenä) biisinä kappale, joka saa minut nukahtamaan. Tämä olisi helppo tulkita biisiksi, joka on niin pitkästyttävän tylsä että saa väkisinkin tajun kankaalle, vaan enpäs tulkitse. Lähestyin teemaa ajatellen biisiä joka rauhoittaa ja rentouttaa, mutta ei vaadi liikaa huomiota. Yleensä en voi nukahtaa musiikin tahtiin, koska alan väkisinkin kuuntelemaan sitä. Tästä johtuen unimusiikissa ei ainakaan saa olla laulua, koska laulua ja sanoituksia kuuntelen aina päällimmäisenä. En voisi nukahtamaan jos joku puhuisi minulle jotain korvan juuressa, sama fiilis on vokaaleilla varustetussa musiikissa. Varsinkin jos lyriikat ovat kieltä mitä ymmärrän, voin viettää yön sanoituksia kuunnellen ja pohdiskellen, eikä nukkumisesta tule mitään.
Valitsin unibiisiksi siis Soulsaversin kauniin instrumentaalin Ask the Dustin. Biisi on rauhallisen maalaileva, mutta ei kuitenkaan tylsä, melodioiltaan tuudittava ja jotenkin unenomainen. Nimessäkin jo puhutaan dustista, sehän on lähestulkoon unihiekkaa.

Yhdestoista biisi haasteessa on biisi lempibändiltäni. Tämä on taas niitä mahdottomuuksia mitä ei saisi koskaan vaatia, kuka oikeasti voi nimetä YHDEN bändin lempparikseen ja unohtaa kaikki muut? Elämässäni on kuitenkin jo vuosia jyllännyt eräänlainen pyhä kolminaisuus mitä lempparibändeihin tulee, ja koska kaikkia muita blogihaasteessa on jo käytetty, on aika Zepujen. Led Zeppelin on teini-ikäisestä asti ollut yksi tärkeimpiä bändejä ja When the Levee Breaks yksi upeimpia kipaleita hienosta tuotannosta.

Kahdestoista biisi tulee bändilta mitä vihaan, nyt on mentävä itsestäänselvyyksillä. On monia hirvittävän kammottavia bändejä, mutta ei taida olla Yön voittanutta. Ylimielinen ja vastenmielinen O. Lindholm, kammottavat sanoitukset ja junttihurmioita lietsovat suomirokkibiisit. HYI. Tähän voisi valita melkein minkä biisin tahansa, mutta mennään nyt vaikka tällä. Kuinka tätä voisi olla vihaamatta?

Kolmastoista biisi pitäisi olla salainen paheeni. En yleensä jaksa kuuntelemaani musiikkia juuri salailla, eipä se ole multa pois jos jonkun mielestä kuuntelen tyhmää tai noloa musiikkia. Minulla on outo viehätys korniin kasarirokkiin, joten luettakoon paheeksi tämä ihastus rumpukaikuihin, synatilutuksiin, Steve Perryyn ja Phil Collinsiin. Pahekipaleeksini valitsin kuitenkin Billy Squiren Rock Me Toniten, hassun ja reippaan rallatuksen, joka on tietysti ensisijaisesti tunnettu legendaarisesta musiikkivideostaan. Usealle maailman huonoin musiikkivideo -listalle päässeessä videossa Billy tanssii ja liikehtii kiusaannuttavan huonosti ja typerästi, ja mies on itse kommentoinut että video tuhosi hänen uransa. Ei nyt ihan, Billy jatkoi musiikintekoa kyllä Rock Me Toniten jälkeenkin, mutta romahdus levymyynnissä ja keikkapaikoissa oli erittäin mittava. En ihan täysin ymmärrä miksi, onhan Billy videossa uskomattoman epä-cool, mutta myyhän Yökin levyjä? Billy on koska tahansa pinkissä topissaan uskottavampi ja siistimpi jäbä kuin Olli L. ylitiukassa teepparissaan ja kakat housuissa -posessaan.

Myöhässä tulee taas mutta tulkoon. Tällä kertaa vuorossa biisi minkä tahtiin osaan tanssia. Tämähän on varsin suhteellista, koska olen pitkälti sitä mieltä, että kuka tahansa osaa tanssia mihin tahansa. Tanssi on vapaata kehollista ilmaisua, ei kukaan voi sanoa ettei joku osaa sitä.

Eniveis, valitsin kuitenkin biisin mihin olen opetellut ihan koreografiaakin. Tänä keväänä esiinnyin tanssikouluni kevätnäytöksessä viidessä esityksessä, mutta valitsin tähän contemporary jazz 1 -ryhmän biisin. Tanssi oli esityksistä lemppareitani ja Adele tekee hienosti kunniaa The Curen alkuperäiselle kipaleelle. Valitsin videoksi poikkeuksellisesti live-sellaisen, koska se on fiilikseltään parempi vaikka soundillisesti puuroutuukin.