Olen Suomessa. Lämpötila on alle nollan, ulkona on pimeää as usual ja lunta maassa. Kaksi päivää sitten olin trooppisella Langkawin saarella Malesiassa. Lämpötila oli öisinkin vähintään +28 °C, bungalowin vieressä kohisi Andamaanienmeri ja makakit hyppivät pitkin pihamaata.

Olen tosiaan nyt Suomessa, eli aion valittaa ja rutista kuin teini-ikäinen. Täällä on ihan paskaa.

Nyt sitten ne ihmiset jotka käyttävät lausetta ”Kyllä reissussa oli kivaa, mutta onpahan kiva olla kotona”, alkakaa selittää. Mitä hemmettiä tällä lauseella tarkoitetaan?! Olen nauttinut kotiinpaluusta elämässäni tasan yhden kerran, silloin kun yritin päästä jouluksi kotiin usean kuukauden New Yorkin reissusta ja päädyin Heathrowin lentokentän kaaokseen lumen vangiksi tuhansien ihmisten kanssa, ja tappelin tieni konkreettisesti kyynerpäillä ja yhdeksän tunnin jonossa seisomisella Oslon kautta kotiin neljä päivää myöhässä. Ainoastaan tällöin oli melkoisen voittajafiilis sulkea kodin ovi takanaan, mutta normaalisti kärsin aina kovasta kotiinpaluumasennuksesta. Niin kuin nytkin.

En ymmärrä millaisessa kodeissa tuota ylläolevaa lausetta käyttävät ihmiset asuvat. Meikäläisiä Suomessa odotti kroonisesta kaaoksesta kärsivä yksiö, tiskivuori, tyhjä jääkaappi ja kasa laskuja. Niin että mistä sitä iloa pitäisi repiä? Mitkään oma sänky -argumentit ei päde, koska epämääräisten muuttokaaosten seurauksena meillä ei ole sänkyä. Sängyn virkaa toimittava patja on ihan mukava, mutta ei se bungalow-hotellin sänkyjä mitenkään päin päihitä. En tiedä teistä, mutta meillä ei myöskään ole kotona hulppeaa aamiasbuffettia omilla omeletti- ja vohvelibaareilla niinkuin hotellissamme Malesiassa. Meillä on pilaantunutta raejuustoa ja yksi siideri.

Sain tapani mukaan perinteiset teiniangsti-itkupotkuraivarit heti koneesta poistuessa. Muistaakseni ensimmäiset sanat ulos katsoessani olivat fiksut ja kypsät: ”VITTUUUU, täällä on tätä paskaa edelleen maassa jumalauta! Juoksen takaisin koneeseen ja jään sinne!”. Koska reissumme oli periaatteessa (mutta ei onneksi käytännössä) pakettimatka, jouduimme matkustamaan takaisin lentokoneessa joka oli täynnä suomalaisia. Tästä johtuen vitutus alkoi jo Langkawin kentällä, kun edessämme jonottaneet suomalaiset harjoittivat perinteistä suomalaista small talkia tyyliin ”kyllä meillä Hyvinkäällä kaikki on paremmin” ja haukkuivat malesialaisen kulttuuriin, taksikuskit, islamin uskonnon ja tähän päätteeksi vielä suomalaiset romanit, koska kaikki mannethan on roistoja. Pää punaisena purin huulta etten räjähtänyt kyseisille pälleille, että ei varmaan ihme ettei ole kivaa kun lähtökohtaisesti lähdette vieraaseen kulttuuriin noin ylimielisellä ja epäkunnioittavalla asenteella, ja päätätte valittaa heti kun ne ei tarjoile teille ruisleipää ja laula Irwinia. Kanariansaarille käsittääkseni pääsee edullisesti, tervemenoa.

Huoh. Täällä on kamalaa. Otetaan vinkkejä vastaan siitä miten Suomen talvesta voi selvitä loppuun asti.

Tällaisesta maisemasta on melkoisen vaikea päästä yli.

Stockmann näyttää viettävän tänä vuonna 150-vuotissynttäreitään. Keksin tänään pitkän iän syyn Helsingin Stockmannille. Talo on täynnä yksinäisiä sieluja ja heidän jälkeläisiään, jotka eivät ole koskaan löytäneet ainuttakaan Stokkan noin viidelle eri kadulle johtavaa ovea. Ovat juuttuneet jonnekin kerrokseen *16,L:8.1 ja pitävät Stokan pystyssä ja itsensä hengissä ostamalla talon tarjontaa.

Niin tosiaan, menin sitten taas Helsingin Stockmannille. Ei vissiin ollut tarpeeksi tuoreessa muistissa, kuinka viimeksi eksyin samaisen Narnian kerrokseen -1A ja jouduin kysymään ohjeet ulos koko putiikista.

Tällä kertaa olin suuntaamassa Forexiin, jonka infotaulun mukaan piti olla kerroksessa 8. Jotenkin sitten kävi taas niin, että olen kerroksessa 6 ja päälläni on talon katto, joka isosta kattoikkunasta päätellen on ihan varmasti talon ylimmäinen kerros. Okei. Ihan normaalia. Josko löytyisi sitten joku superhissi joka lentää katon läpi sinne 8-kerrokseen mitä tässä talossa ei ole.

Löydän hissin joka menee kerrokseen 7, mutta kerrokseen saa opastaulun mukaan mennä vaan johtoporras. Löydän toisen hissin, joka ei mene edes seiskaan asti. Ja hetkeä myöhemmin löydän itseni vauvanvaateosaston kassalta jonottomassa myyjän luokse, jotta voisin taas kysyä että anteeksi, mutta missä me ollaan ja oonko määkin siellä ja miten voi olla kerros kahdeksan talossa jossa on kuusi kerrosta, ja mistä niitä salaisia aarrekarttoja saa minkä avulla tästä laitoksessa voisi joskus löytää jotain.

Täti opastaa minut kultaisille päähisseille, joiden avulla pääsen Forexiin ja saan ringgini. Kiitos vaan tädille, ilman häntä olisin jo tuupertunut jonnekin rintapumppujen ja vaippakakkujen keskelle niiskuttamaan. Kotiin lähtiessä yritin löytää sitä Jalista ja suklaatehtaasta tuttua hissiä, millä olisin lentänyt lasikaton läpi kotiin, mutta ei ne enää suostunut kertomaan missä se on.

Ja niille, jotka luuli että Joe Strummer on poistunut keskuudestamme, niin tiedoksi vaan ettei ole. Hän löytyy Helsingin Stockmannilta.

Tässä on yksi vaikuttavimpia musiikkivideoita mitä olen nähnyt aikoihin. Tavallaan tyylilleen uskollisen tyyppillistä, mutta niin tyylikästä. Voisin asua tällaisella kuvakielessä.

Hiljaiseksi vetää. Ja kananlihalle.

Saan tästä videosta sen saman fiiliksen mitä joskus pienenä kouluikäisenä kultaisella 90-luvulla kun musiikkivideotaidetta vielä oli olemassa; haluan tehdä isona musiikkivideoita. Ajatus hautautui musiikkivideoiden tason laskun myötä, mutta tämän teoksen jälkeen pikku-Niinan nuoruuden haave nosti uinunutta päätään. Joku päivä vielä ohjaan sen musavideon minkä olen jo päässäni useita kertoja ohjannut.

Eikä muuten haittaa sekään, että videon lisäksi biisi on hillittömän hieno ja huomenna saan levyllisen uunituoretta Markia kaupasta kotiin. Sitten ei tarvi odotella kun reilu pari viikkoa niin mies bändeineen on nähtävissä Helsingin The Circuksessa. Suosittelen aika vahvasti olemaan paikalla.

Tiedän että monet ovat jo nielurisojaan asti täynnä kaikkea vaaliasiaa, mutta ei auta. Täältä tulee lisää. (Lukematta jättäminen on sallittua.)

Keskustelu ehdokkaista on ollut varsin värikästä ja värittynyttä varsinkin verkossa; Haaviston tukijoukkojen näkökulmasta Haavistoa mollataan ja väärennellään valtamediassa röyhkeästi, Niinistön joukot vaikuttavat olevan ainakin osittain samaa mieltä omasta ehdokkastaan. Paskaa puhutaan puolin ja toisin ja iltapäivälehdistö osoittaa ammattitaidottomuutensa ja puolueellisuutensa päivittäin milloin milläkin pälliääliöotsikoinnilla. Kansasta osa on sitä mieltä ettei äänestä ollenkaan kun koko keskustelu alkaa vituttaa.

Minuakin vituttaa, tällä hetkellä eniten se, että kaikenmaailman bloggaajat ja virpisalmet kuvittelevat tietävänsä miksi haavistolaiset ovat kantansa valinneet ja millä perustein kakkosen lappuihinsa raapustavat. Josko nyt kertoisin omat syyni Haaviston äänestämiseen ihan itse.

Tiedostan olevani kliseisiin asti täydellinen Haavisto-kannattajan stereotyyppi: alle kolmekymppinen kaupunkilainen, liberaali, suvaitsevaisuutta ja kansainvälisyyttä peräänkuuluttuva, kulttuuri- ja taidekentällä pyörivä nainen. Vahvasti viher-vasemmalle kallistuva, Haavisto-rintanappi takinpieleen pistettynä Punavuoressa työskentelevä kasvissyöjä.

En kuitenkaan äänestänyt Pekkaa siksi, että kaikki kaltaiseni kliseiset ruutupaitaiset hipsterit ja muut taide- ja kulttuurialan wannabet äänestävät häntä. En siksi, että kiitos Pekan, sain nähdä upean Ultra Bran 10 vuoden jälkeen uudestaan ja koin sekä Tavastian vaalivalvojaisissa että jäähallin Kokoaan suurempi Suomi -konsertissa kotimaisten huippumuusikoiden ainutlaatuisia fuusioita millaisia tuskin tullaan toiste näkemään. En siksi, että uusimassa Rumbassa on Pekalta sitaatti vuoden 1985 New Orderin keikalta Lontoosta, samoilta ajoilta kun Pekka toimi myös lehden kustantajana. En siksi että Pekka on kasvisyöjä, enkä nyt perkele ainakaan siksi että hänen puolisonsa on mies ja tämän takia hän on ilmeisesti automaattisesti suvaitsevainen. En myöskään ole massahypnoosissa vaikka tätäkin on epäilty.

Tässä yksinkertaisimmillaan syitä äänelleni:
Haavisto teki kansanedustajakausillaan 28 aloitetta, joista löytyy määräraha-aloitteita mm. ympäristötuhoalueilta tulevien lasten virkistystoimintaan, Kansalaisjärjestöjen konfliktinehkäisyverkosto KATU ry:lle, vanhojen metsien suojelemiseen, opintorahaan, Suomen kirjallisuuden tiedotuskeskukselle, AIDS-tukikeskukselle, Taiteilijat rauhan puolesta -järjestölle, YK:n aseistariisuntaviikolle, naistutkimuksen viroille ja laittomien aseiden lunastamiseen.

Vertailun vuoksi kerrottakoon, että Niinistö teki kausillaan 34 aloitetta, joista 23:ssa hän hakee määrärahan asettamista kotiseudulleen Salon-Halikon alueelle, joista suuri osa liittyy erilaisiin tietöihin sekä Salon kaupungin kehittämiseen. Molempien kaikki aloitteet voi katsoa tästä.

Täytyy kuitenkin muistaa, että molempien tapauksessa lähes kaikki aloitteet ovat 90-luvun alkupuolelta, mutta väitän silti että teot puhuvat puolestaan ja kertovat jotain tekijänsä arvomaailmasta, on ne tehty koska hyvänsä.

Kansanedustajakautensa ulkopuolella Haavisto on tehnyt merkittävän uran rauhanneuvottelualueilla esimerkiksi Darfurissa ja Somaliassa. Työ rauhan edistämisen puolesta onkin asia mitä kautta Haavistosta alunperin kiinnostuin. Makuasioita kaikki tyynni; toisille Salon seutu on tärkeämpi kuin kaukainen Afrikka, ja niin pitää tietysti ollakin. Itse kun olen pitkän linjan pasifisti ja kaikenlaisen väkivallan vastustaja, on tämän kaltaisella ihmisoikeus- ja rauhanedistämistyöllä minun äänestyskäyttäytymiseeni erittäin suuri vaikutus. Uskon lähtökohtaisesti aina ensin ihmiseen ja hänen oikeuteensa vapauteen ja elämisen arvoiseen elämään. Ihmisen kotikaupunki, maa, ihonväri, sukupuolinen suuntautuminen tai varpaiden määrä ovat asioita joita minä en tuijota.

Kolmanneksi kerrottakoon, että en ole koskaan ollut kiinnostunut rahasta tai rikastumisesta, enkä mitenkään ymmärrä jatkuvan talouskasvun ihannetta. Minun elämänkatsomuksessani onnellisuus ja hyvinvointi riippuvat pääosin täysin muista asioista kuin rahasta, enkä myöskään missään tapauksessa hyväksy ihmisoikeuksien polkemista kaupankäynnin ja bisneksen hinnalla.
Jos minä tienaisin kymppitonnin kuussa, olisin ehdottomasti valmis maksamaan siitä enemmän veroja, ja minusta on täysin oikein että minun verorahoja annettaisiin vähävaraisille ja maahanmuuttajille. Hittoako minä niillä kaikilla rahoilla tekisin, ei kirppiksillä mikään niin kallista ole. Näistä lähtökohdista on helppoa seistä Haaviston edustamien pehmeiden arvojen, eriarvoisuuden puolustamisen,  ihmisten hyväksymisen ja tukemisen sekä tuloerojen kaventamisen takana.

Pakko vielä kertoa toinen asia mikä ottanut hevisti kalloon. Viime päivinä olen lisääntymässä määrin kuullut kommentteja tyyliin ”Vittuku ärsyttää noi haavistolaiset ja niiden Facebook-hypetys, en äänestä kohta ollenkaan, en ainakaan Haavistoa kun noi ärsyttää.”

Ihmiset, PLIIIIS. Älkää nyt jessus sentään antako sen vaikuttaa äänestyskäyttäytymiseenne että minä, mun kaverit ja muut haavistolaiset ollaan ärsyttäviä. Älkää tehkö Jouni Hynysiä ja äänestäkää omaa katsomustanne vastaan ihan vaan sen takia ettette voi olla meidän kanssamme samaa mieltä. Eihän sitä omaa äänestyspäätöstä tarvi kenellekään kertoa jos ei halua leimautua. Kohta tämä viikko on ohi ja me hipsterit keskitymme taas feisbuukkaamaan raakasuklaasta ja M83:sta, mutta presidentti on ja pysyy seuraavat kuusi vuotta. Se yksi ääni on sinun äänesi, ei sitä kannata käyttää meille vittuiluun. Sitä voi tehdä Facebookissakin.

Päätän saarnani ystäväni Nalle Mielosen taiteilemaan vaalijulisteeseen Pekka Haavistolle. Erään klassikkoleffan pohjalta ideoitu juliste on meinaan kevyesti hienoin vaalimainos mitä näissä (tai missään) vaaleissa on nähty.