Olen muutaman kerran maininnut satunnaisesta harrastuksestani tehdä jotain itselleen vierasta, omien mukavuusalueiden ulkopuolelta. Perjantaina tein jotain sellaista minkä en oikeastaan ajatellut olevan suoranaisesti sellaista, mutta voijettä kuinka se olikaan sitä.

Olin katsomassa Huoratronia Tavastialla.

Tykkään perehtyä erilaisiin musiikkityyleihin ja alalajeihin, ja käydä mahdollisuuksien mukaan tutustumassa niihin myös keikoilla. Pitkän linjan hc-tekno ja konemusiikki on meikäläiselle varmaankin kaikista suurista genreistä vierainta – en tiedä siitä mitään, en ole koskaan saanut siitä oikein mitään irti, enkä sellaista kuuntele. Olen kuitenkin halunnut nähdä jonkun eeppisen neo-trance-psyche-tecno-noise-mättö-artistin (sori, en tunne näitä termejä) keikalla, ja jos Suomessa sellaisen haluaa nähdä, uskoakseni ainoa oikea tyyppi nähtäväksi on Huoratron. Heppu on omassa genressään sen verran kova nimi, että jopa minä tiedän kaverin. Ajattelin, että koska kuitenkin tykkään koneellisista jutuista lisämausteena useilla bändeillä, joistain dubstepin elementeistä, trip hopista ja voguessa käytettävästä housesta, niin kyllähän Huoratronkin varmaan suht helposti on vastaanotettavissa. Heh, joopajoo.

Ensiksi on korostettava, että show oli aivan uskomattoman vaikuttava, todella ainutlaatuinen ja kokonaisvaltainen kokemus, ja olen erittäin tyytyväinen että menin. Sitten toisekseen, keikka oli elämäni ensimmäinen, mistä minun oli pakko lähteä kesken pois, etten saa keikan aiheuttamasta ahdistuksesta ja strobojen aiheuttamasta pääsärystä jonkinlaista paniikkikohtausta.

Kaikista parhaiten saatte keikasta käsityksen ohessa olevasta videosta.

Sekopäiset valot ja ihan jatkuva strobo-tykitys eivät ole mitään kameran sekoilua, vaan juuri tuolta Tavastialla näytti ja tuntui. Vaikken odottanutkaan olevani ihan kala vedessä konekansan bileissä, pääsi oma reaktio yllättämään puskista. Tavastia oli ihan tykillä täyteen ammuttu, ja koska keikka alkoi vasta 01.30 (!!), porukka oli aikamoisen sekaisin ja yleisestikin rokkikeikkayleisöä huonosti käyttäytyvämpää. Jo se vitutti ja ärsytti, joten vetäydyin tapojeni vastaisesti jo alkukeikasta Tavastian yläparvelle. Mutta sitten kun oli tilaa fiilistellä itse keikkaa, alkoikin se ahdistaa. Ja ahdistaa vähän lisää. Strobojen nopeasti aiheuttama päänsärky oli pientä siihen fiilikseen mitä musiikki muuten sai aikaan. Kirskuva ja kiljuva, nopeatempoinen jytkytys tuntui vyöryvän päälle betonijyrän lailla, 150-prosenttisesti koko tilaa väkivaltaisesti valtaavaa esitystä päässyt pakoon mihinkään, eikä järjetöntä äänentasoa auttanut vaikka tungin paperia korviin (ensimmäinen kerta tämäkin). Keikalla ei ollut mitään sellaista mitä olen yleensä tottunut näkemään: oikeita instrumentteja, orgaanisia ääniä, väliaplodeja, esiintyjän välispiikkejä. Se oli vain kylmää ja teknistä, avaruutta, maailmanlopun jälkeistä neo-teknoa. Keikka tuntui imevän sisäänsä vangiksi kuin Cube-elokuvan kuutioon, missä aggressiiviset valot iskevät lobotomiashokkeja aivoihin niin, ettei omia ajatuksia enää edes muodostu.

Pohdiskelin sitten tänään, että enpä taida itseäni tässä asiassa oikein tuntea, kun keikalle änkesin. Asiahan on niin, että yleisesti ottaen kammoksun ja pelkään robotteja, scifiä, ajatusta tietynlaisesta futuristisesta teknologian vallankumouksesta ja ennen kaikkea avaruutta. Ja mihinköhän tuollainen keikka ajatuksissa vie, jos ei avaruuteen ja kylmään apokalypsin jälkeiseen robottien hallitsemaan yhteiskuntaan? Googlettelin sitten fiiliksiäni, ja saattaapi olla, että poden jonkinasteista cyberfobiaa. Nojoo, en nyt sentään tietokoneita pelkää, olisi aika paha tehdä noin 95 % asioista mitä nyt teen, jos jotain vaivaisia läppäreitä pelkäisin. (Millähän tämäkin on kirjoitettu?) Mutta totta hitossa pelkään robotteja ja pelkkä ajatus esim. avaruusalukseen astumisesta on erittäin kuumottava.

Wikipedian mukaan cyberfobisen tilanteen aiheuttamat oireet ovat esimerkiksi seuraavanlaisia:
- pelkäämisen ja kauhun tunne
- kireys ja säikkyminen
- levottomuus
- vaikeus keskittyä
- vaaran merkkien etsiminen
- tunne siitä, että mieli on täysin tyhjentynyt

Tunsin näistä kaikkia keikalla. Hämmentävää, mutta äärimmäisen kiehtovaa oppia, että musiikki voi aiheuttaa tämän tyyppistä kammoa. Kieroa tässä on myös se, että tämän syksyn henkilökohtainen tunnusbiisini on ollut Ulverin The Future Sound of Music, joka ei sekään ihan mitään folkkipoppia ole. Niin kuin nimestäkin voisi odottaa, The Future… on instrumentaali, elektroninen kappale, jossa ei juuri perinteisiä bändisoittimia kuulla. Kuitenkin se on ollut tänä syksynä uskomattoman vapauttava ja helpottava biisi, sellaiseen unenomaiseen kaamokseen rauhallisesti kädestä pitäen vievä kappale, mitä en ole voinut lopettaa kuuntelemasta. Äärirajojen molemmin puolin näemmä liikutaan näissä asioissa.

Kaikista kamalinta musiikkia on sellainen, joka ei tunnu missään eikä miltään, eikä sillä ole kenellekään mitään merkitystä. Se on täysin turhaa. Tämän huomioon ottaen, Huoratron meni arvostuksessa omassa genressään meikäläisen listoilla erittäin korkealle – se todellakin tuntui ja vaikutti. Ei ole ollenkaan vaikea ymmärtää miksi ihmiset suhtautuvat siihen niin fanaattisesti. Voisin itsekin suhtautua, ellei oma tunnelma sattuisi olemaan juuri sieltä toisesta tunneskaalan ääripäästä. Tällä kertaa kuitenkin näin. Ääripäät on aina hyvästä, ja vaikuttavat ja herättelevät kokemukset lähtökohtaisesti kasvattavia, vaikka itse tilanteessa vähän pahalta tuntuisikin.

Heeei, tiedättekö mitä? On ollut ihan hyvä viikko! Vaikka on talvi! Aikamoista. Pakko kirjoittaa tästä postaus, että muistan seuraavassa talvikaamosangstissa, että näinkin voi käydä.

Tässä muutama syy hyväntuulisuudelle:

- Sain maailman parhailta tyypeiltä maailman hienoimman kortin Puolasta. Näen rakkaita ystäviä nykyisin aivan liian harvoin ja jatkuvasti tyyppejä ikävöin, niin kylläpä lämmittää huomata, että vielä ne meitit muistaa vaikkei ikinä nähdäkään.

- Haastoin itseni kirjoittamaan tämän viikon Leffatykin artikkelin Hobitista, mikä meni yllättävän kivuttomasti ja mukavasti. Tämä oli vallan positiivinen yllätys siksi, että genreistä fantasia on minulle ehdottomasti etäisintä ja vastenmielisintä ja lähtökohtaisesti innostun fantasialeffojen miekkailevista CGI-mörrimyökkyistä yhtä paljon kuin vanhasta suolakurkkupurkista. En aio katsoa Hobittikaan (koska zzzzzzz…..), mutta siitäkin oli yllättävän kiva kirjoittaa.

- Eilen oli ihan mahtavat vogue-treenit, ja tajusin kuinka oikeasti uskomatonta päästä sillä porukalla esiintymään SM-kisoihin. On ylipäätään suuri kunnia päästä tanssimaan niin huikeiden tanssijoiden kanssa ja niin uskomattomien opettajien ja koreografien opissa, mutta että kisoihinkin. Mieletöntä.

- Toni sai aikaisen joulun ja kiihkeästi odottamansa uuden vauvan kotiin. Tämä käsin tehty, kustomoitu amerikkalaiskaunotar saapui Norjan esittelykierroksen kautta luoksemme suoraan Gibsonin vauvatehtaalta. Tervetuloa Töölöön tiikeri!

- Tein viime vuoden tapaan jännän heräteostoksen. Yleisestihän en harrasta mitään suuria hankintoja, mutta joskus lipsahtaa. Se on tää kylmyys ja pimeys mikä ajaa ihmisen äärirajoille. Sitten on pakko lähteä (maaliskuussa) tänne:

- Vaikka luvassa on ehdottomasti tämän talven kiireisin viikonloppu, on aikamoisen kivaa päästä pikkujouluilemaan mahtavien työkavereiden kanssa, juhlimaan Time Filmsin tupareita ja tanssimaan Aleksanterin Teatterissa ja Tapiola-salissa. Huikeita tyyppejä, ruokaa, juomaa ja tanssia. Mitäpä sitä elämässä muuta tarvisi.

- Viikon päästä pyhät polkaistaan käyntiin Tavastialla päräyttävällä Huoratronilla ja sitten onkin jo joulu <3 Lepoa, unta, ruokaa, rakasta sukua, saunomista, kynttilöitä ja ihan vaan erityisen rentoa olemista hyvässä seurassa. Käypi.

Rosa Meriläinen toivoo kolumnissaan, että pikkuprinsessoja toivovat vanhemmat saisivat tyttäriksekseen itsepäisiä rääväsuita. Joanna Palmén ihmettelee puolestaan blogissaan miksi tytöt eivät saisi olla kilttejä. Saara Cantell kritisoi tekstissään sitä, miksi naisohjaajat ovat aina NAISohjaajia, eivätkä elokuvaohjaajia. Jouni Hynynen avautuu blogissaan siitä, ettei nainen saa olla täydellinen, koska kuka haluaisi eukon joka joisi kaljaa miehen kanssa ja antaisi kuunnella Metallicaa ja Slayeria kotona (voi jumalan tähden, millainen sairas ihminen kieltää Metallican ja Slayerin?). Ylen Prisma Studio tutkii ovatko stereotypiat miehistä ja naisista aivokemiallisesti perusteltuja, yhteiskuntarakenteen määrittämiä vai jotain siltä väliltä.

Google kertoo, että edustamamme lajike homo sapiens, viisas ihminen, on muutamia tuhansia vuosia vanha, tarkemmin sanottuna lähemmäs 200 000-vuotias. Kaksisataatuhatta vuotta eloa takana, ja me ei päästä tästä aiheesta eteenpäin? Jos hakisin neandertalinihmisen piipahtamaan nykyajassa, silläkin olisi vaikeuksia uskoa, että me käymme edelleen tätä keskustelua.

Koska sukupuolten välinen tasa-arvo on maailmanlaajuisesti valitettavasti edelleen erittäin alkeellisella tasolla, on tällainen keskustelu äärimmäisen tärkeää, tarpeellista ja pääsääntöisesti myös asiallista.

Pääsääntöisesti.

Kiitos internetin ja sosiaalisen median, olen kuitenkin taas viime aikoina törmännyt entistä enemmän kaiken maailman foliohattuhulluihin, jotka kehittelevät milloin mitäkin sekopäisiä salaliittoteorioita naisten oikeuksista. Yksi toivoo raiskaamisen sallimista avioliittoon koska (avio)miehen oikeus, toinen vastustaa hampaat irvessä ”feministien ajamaa” sukupuolisensitiivistä kasvatusta, koska se johtaa tietystikin siihen, että kaikki naiset haluavat panna kaikkea, ja kolmas kauhistelee naisten seksuaalista itsemäärämisoikeutta, joka on johtanut siihen, että hää ei vissiin saa pesää enää. Ja kas siinäpä asia mistä katkeroituneena kannattaa luoda ura ”seksuaalitutkijana”.

Yleensä jätän tämmöiset henrylaasaset ja mikkoaholat täysin omaan arvoonsa, mutta välillä keittää tälläkin feministillä yli. Homo sapiensina ja naisena ottaa välillä aika lujaa otsalohkoon kun IHAN KOKO AJAN joku helvetin kylähullu huutelee bittivirrassa:
a) millainen olen kun olen nainen
b) millainen minun pitäisi olla kun olen nainen
c) mitä kaikkea minussa on vikana kun olen nainen
d) mitä kaikkea minun ei pitäisi (saada) tehdä tai osata kun olen nainen
e) miten minun tulee kasvattaa mahdolliset tulevat lapseni, varsinkin jos nekin raukkaparat samalla kromosomiparilla kirotaan
f) kuinka sekopäinen miesvihaaja olen koska olen feministi

Tällaisia lähinnä keski-ikäisten äijien juttuja ei tietenkään voi ottaa mitenkään tosissaan, mutta valitettavasti foliohatut ovat vain jäävuoren huippu. Taannoin törmäsin Facebookissa Baileysin järjestämään tyttöjen ilta -kilpailuun, ja vastaaviahan riittää. Heittäydyn nyt vähän foliofeministiksi, mutta mihis kategoriaan sukupuoli pannaan, kun juon Baileysia mutta en harrasta tyttöjen iltoja? Harrastan kaveri-iltoja kavereiden kanssa, mutta en katsele ennen illanviettoa osallistujien pöksyihin, että mitäs täältä löytyy. Tarviiko tässä nyt alkaa käymään kaikkien värkit läpi: kato penis pirulainen, et saa tulla leikkiin meidän kanssa! Koska voitteko kuvitella, silloinkin kun iltoihin pääsee useampi peniksellinen lipsahtamaan sisään (maailman huonoin pun intended, sori), en edes yritä harrastaa seksiä niiden kanssa! En, vaikka olen herra Aholan mukaan tämmöinen rietas genderfeministi, joka ei usko tyttöjen ja poikien väreihin vaan haluaa panna aina kaikkea. Shocking, I know.

Mennääs nyt ihan perusteisiin: feminismi on sitä, että Maija Meikäläiselläkin pitäisi olla oikeus ja arvo kun Matti Meikäläiselläkin on. That’s it. Mikä jumalauta siinä on, että koska minusta tämä on oikein, tätä pitää kovaan ääneen tavoitella ja mua ei mielellään sais hirveästi raiskailla vaikka laittaisin minihameen, olen varmastikin ruma ja haiseva vihervasemmistolainen lesbofeministi, joka haluaa tuhota kaikki miehet, kasvattaa pitkät kainalokarvat ja opettaa tyttölapsensa vihaamaan miehiä, mutta viettelemään niitä kuitenkin, ihan vaan saavuttaakseen seksuaalisen ylivallan?

Voisinko saada ihan rauhassa olla ihminen, nainen, feministi, ystävä kaikkien sukupuolten kanssa, puoliso ja ihan noinniinkun yksinkertaisesti ihmisoikeuksiin ja tasa-arvoon uskova elävä organismi? Voitteko jättää mut ja vaginani rauhaan, tiedämme kyllä itse mitä haluamme, mihin uskomme ja mikä meille on parasta. Kiitos vaan Henkka ja muut sovinistisedät, mutta te ette jumalauta tiedä.

Mikä siinä niin kovasti pelottaa, että kasvaville lapsille, tasapuolisesti kaikille sukupuolille, opetetaan, että sinä olet vahva ja arvokas yksilö juuri sellaisena kuin olet, sinulla on täydellinen oikeus omaan ajatusmaailmaasi, mielipiteisiisi, vartaloosi, ulkonäköösi ja koskemattomuuteesi, eikä kenelläkään ole millään verukkeella oikeutta väittää mitään muuta. Jos itse joskus huomaan mukuloita hankkineeni, aion totta munassa ja vaginassa hokea heille nimeomaan tätä mantraa aina ja iankaikkisesti.

Hmph. Välillä ottaa hermoon, mutta onneksi Ellen on maailman ihanin ja tarjoaa loppukevennyksen:

Kesäkuun alussa julistin, että tulen vielä näkemään Matt Corbyn livenä jossain. Australiassa, kuussa, missä jannu nyt sattuu olemaan. Kuusi kuukautta vierähti ja näin Mattin Tukholmassa, Scandic Grand Centralin Acoustic Barissa. Välillä asiat menee liiankin hyvin.

Matt oli lumoava, vaikuttava, kivuliaan aito ja yksi lahjakkaimmista artisteita mitä tulen koskaan näkemään. Corby ja osa yleisöstä oli myös silminnähden turhautunut vääränlaisesta keikkapaikasta ja yleisöstä (yökerhohippaajia ja äänekkäitä heruttajatypyjä) sekä huvittavan paskasta äänentoistosta (kuin yläasteen ysäridiskon kauttimet). Mutta se turhautuminenkin oli vain lumoavaa. Huoh.

Toni kuvasi pari videota. Aikamoisen virheen teette jos jätätte katsomatta.

Mattin ulkopuolinen Tukholma oli kallis, sympaattinen, suomalaisen oloinen, rento, tuulinen ja viihdyttävä. Jos reissukuvat jostain syystä kiinnostaa, niitä näkee Kuvat-tililtäni. Kuvat sisältävät esimerkiksi sorsia, värejä ja yhden pääkallon.

Kah, arkkiviholliseni marraskuu. Viime vuonna blogissa marraskuussa kirjoitin ”Tuntuu että tämä vittu, marraskuu -fiilis vaan pahenee iän myötä vuosi vuodelta”, ja nyt vuosi myöhemmin, voin jälleen allekirjoittaa tämän. Mennään vasta yhdeksännessä päivässä, ja jo nyt vihaan tätä aika vuodesta noin 99 % hereilläoloajasta.

Tässä kuitenkin ruikutuksen sijaan pieni statusbrief lähiaikojen tapahtumista. Tämä lähinnä itselleni, niin voin sitten joskus myöhemmin tarkistaa täältä mitä tuli tehtyä. Normaalisti en muista minkään vuoden marraskuusta yhtään mitään, koska en yleensä juuri koe olevani elossa tähän aikaan vuodesta, niin kuin en oikeastaan nytkään. Sleepwalking ja sitä rataa.

On kuitenkin tapahtunut edes jotain. Pöytäkirjaan kirjattakoon:
Tanssi
Pari viikkoa sitten tanssin noin 13 tuntia viikon sisään, kohokohtina Benny Ninjan vogue- ja Sanaz Hassanin hip hop -tiivarit. Oli täydellistä, hitto kun ehtisi ja voisi aina treenata tuohon tahtiin.

Benny Ninja

Työt
Esimerkkinä mainittakoon www.indiedays.com. Tehtiin töissä ihan uudenlainen blogialusta, ja aika hiton hieno tehtiinkin.

Kirjoittaminen
Blogin päivitystahti on hitaanlainen ja epäsäännöllinen, mutta säännöllisesti tulee kirjoitettua sentään Leffatykkiin. Kirjoitan nykyään myös tykin artikkelipuolelle vuoroviikoin ystäväni Jussin kanssa, aiheena kaikenlaiset elokuva- ja tv-liitännäiset asiat.

Hyvinvointi (tai sen puute)
Työporukan illallinen päättyi osaltani kaksinkertaiseen pyörtymiseen, mikä johtui vissiin mahan tilttaamisesta. Keskivartaloni on aivan ääliö, ei ole ensimmäinen kerta kun se ei tiedä onko lintu vai kala. Mahani tuppaa toisinaan unohtamaan mikä sen funktio taas olikaan, mikä johtaa mahakipuihin ja pahimmissa tapauksissa niiden aiheuttamiin sekoilureaktioihin, niin kuin nyt tähän. Pyörtyminen julkisella paikalla ei muuten ole ollenkaan niin naisellista ja nättiä kuin mustavalkoisissa elokuvissa. Näytin uskoakseni samalta kuin pyörtyilevät vuohet.

Uhkapelaus
Pelasin ensimmäistä kertaa elämässäni rahasta Texas Hold ’emia. Huonostihan se meni, mutta oli erittäin hauskaa. Tätä voisin tehdä useamminkin kun vaan keksisi missä. En tykkää pelata millään koneilla tai virtuaaliympäristöissä, vaan oikeiden ihmisten kanssa oikeilla korteilla. Kasinolla en kuitenkaan uskalla pelata, ne on niin kuumottavia paikkoja, eikä täällä päin maata taida olla hirveästi ketään tuttuja, ketkä olisivat erityisen innoistaan lajista. Parempi niin tilipussin puolesta, vuokranantaja kiittää.

Ikävä
On ikävä Tamperetta ja ihmisiä siellä. Verrattuna Tampereen aktiivivuosiin, meillä ei käy nykyään juuri koskaan vieraita. Kaikki te kolme ihmistä (miinus Toni, joka asuu täällä) jotka ehkä tämän lukevat, ottakaa tämä haasteeksi ja tulkaa meille kylään. Jos et tunne mua, ei se mitään, tuu silti. Voidaan tutustua.

Musiikki
Näin vihdoin Matt Corbyn Tukholmassa, ja heppuhan oli sitten yksi lahjakkaampia ihmisiä mitä olen koskaan nähnyt, tai tulen todennäköisesti koskaan näkemäänkään. Tästä oma postauksensa heti kun saan aikaiseksi sen raapustaa. Muuten tämän vuoden marraskuun soundtrackista vastaavat pitkälti Mars Volta ja Ulverin Svidd Neger. En voi lakata kuuntelemasta niitä, eikä onneksi tarvikaan. Jos kiinnostaa, saa myös tutustua syksyteemaiseen soittolistaani Spotifyssa.

Marraskuu. Tältä se tuntuu (olen toi tyyppi joka kirkuu).

Tälle:

Katoliset nunnat, nuo tieteen, tutkimuksen ja järjellisen toiminnan suuret ystävät, ovat tehneet mahtavimman opetusvideon mitä maailma on kuunaan päivänä nähnyt. Tämä huikea ehkäisyn vaaroista varoitteleva video kertoo mm. seuraavaa:

- Oikeasti miehet himoitsevat vain feromoneilta haisevia naisia. Ehkäisyä käyttävät naiset eivät tätä eritä, joten nykyajan miehet ovat täysin hukassa sen kanssa ketä pitäisi haluta ja miten toimia parin metsästyksessä.
- Se, että naiset käyttävät ehkäisyä, on johtanut siihen että he käyttäytyvät kun halvat horot ja näyttävätkin siltä.
- Ehkäiseminen, eli oman mielihalun toteuttaminen, on johtanut siihen että ihmiset ovat eläimellisiä, ja näin ollen haluavat panna koiria.
Tässä kohtaa videossa on sitaatti Bloodhound Gangin The Bad Touch -kappaleesta. Tässäkö on zoofilian virallinen tunnuslaulu?
- Maailmassa kuolee miljoonia ihmisiä ehkäisyn aiheuttamista syistä. Tästä ei kuitenkaan löydy todisteita, koska kuolemat naamioidaan muiksi syiksi. (Ehkä autokolaritkin johtuu kondomeista?)
- E-pillereiden takia vesissä ui nykyään transukaloja.
- Ehkäisy on syynä avioeroihin, kevätkenkäisyyteen ja homouteen.
- Maailman ylikansoittuminen ei ole ongelma, koska sitä ei ole. Totuus on se, että kaikki maailman ihmiset mahtuisivat asumaan Texasiin ja sitten kaikilla olisi hyvä olla.
- Japani on kuolemassa sukupuuttoon.
- Ehkäisy on johtanut myös keinohedelmöitykseen ja kloonaukseen, mikä tappaa miljoonia vauvoja.
- Martti Lutherkin aikoinaan sanoi, että ehkäisy on kuvottavampaa kuin insesti ja aviorikos, ja sehän nyt tiesi kaikenlaista.
- Loppuhuipennukseksi muistutus kaikille: jos tiedät jonkun joka käyttää ehkäisyä, käske hänen lopettaa. Muuten ehkäisy tuhoaa hänet.

En muista koska viimeksi on tullut tässä määrin huutonaurettua kyyneleet silmissä ja vatsa krampissa kuin tätä katsoessani. Internet on ihana keksintö. Ilman sitä tämäkin olisi jäänyt näkemättä.

Hyvää synttäriä 30-vuotias kompakti lätty ja kiitos kun muutit elämäni!

Ensimmäinen virallisesti julkaistu ja myyty CD-levy oli Billy Joelin 52nd Street.

Olkoon elosi auvoisaa seuraavatkin 30 vuotta, vaikka jotkut binääriasiat koittavatkin usuttaa sinut alennusmyyntien kautta eläkkeelle. Minä en sinusta luovu, vaikka vähän niiden binäärien ja muovilevyjen kanssa sinua saatan pettääkin.

Nuorgamin innoittamana on aika juhlallisesti julistaa ensimmäinen oma CD-levyni. Se oli tämä:

Siltä varalta, että joku väittää ettei muka muistaisi tätä ruotsalaista eurodanceihmettä, kuulkaahan sitä nyt binäärinäkin (suosittelen vahvasti katsomaan myös videon):

En, surullista kyllä, muista ensimmäistä DVD:täni, C-kasettiani tai VHS-nauhaani, mutta CD:n muistan. CD-levyn hankkiminen oli suuri ja harkittu päätös, perheessäni ei oltu aiemmin vielä ainuttakaan moista kiiltävää levyä nähty. Levyn ostoa varten matkasimme valkoisella Saabilla 15 kilometriä Kangasalan Prismaan, missä vietin pitkän tovin levyjä pläräillen (niin kuin tästä eteenpäin vuosien aikana usein). Pohdin pitkään Alanis Morissetten Jagged Little Pillin ja Solid Basen Finallyn välillä, ja jostain syystä ajattelin että euroteknorenkutus olisi parempaa kuin yksi 90-luvun menestyneimmistä rock-levyistä. En vissiin ollut 11-vuotiaana vielä tarpeeksi feministi.

Ja onhan se nyt niin, ettei kukaan 11-vuotias maaseudun pikkulikka voi olla niin eeppisen cool, että osaisi oma-aloitteisesti ostaa ensimmäiseksi levykseen Alanista. Niin vaan vei nappiverkkarit, Rednex ja Spice Girls -tikkarit tyttöä vielä siinä iässä. Ja sitä paitsi mulla oli Jagged Little Pill jo kaverilta nauhoitetulla kasetilla (vähän yritin olla cool sitten kuitenkin.)

Solid Basen jälkeen putki olikin auki, eikä loppua näy. Saatan säästellä ruuassa, terveydenhuollossa ja ehjissä sukissa, mutta musiikissa en säästele. Pitää sitä jotain arvokasta elämässä olla.

Minulla on sellainen periaate, että välillä pitää mennä juosten omien mukavuusalueiden ulkopuolelle, jonnekin mihin ei todellakaan kuuluisi tai tehdä jotain mitä ei uskoisi tekevänsä. Siinä missä tämä on inspiroiva kirjoitustyökalu, se on myös mahdollisuus avartaa ajatuksiaan ja ehkäpä oppia jotain elämästä ja itsestään. Tämä periaate on vienyt esimerkiksi aikido-kurssille (ei mun juttu) ja Nokia Mission herätyskokoukseen (ei todellakaan mun juttu). Viimeisimmäksi tämä periaate vei minut Lady Gagan keikalle Hartwall-areenalle. Myönnän, että Gaga oli myös lahja murkkuikäiselle Niinalle, joka ei koskaan päässyt katsomaan Spice Girlsia tai Bäkkäreitä stadionkeikoille. Olen päättänyt jo 15 vuotta sitten, että joku päivä hihkun innosta jonkun maailman suurimman supertähden stadionkonsertissa, oli ikää mittarissa kuinka paljon hyvänsä. Ja kylläpä kuulkaa hihkuin! Tokkiinsa myönnän, että Lady Gaga on mielestäni pop-taivaan megatähtösistä yksi mielenkiintoisimpia ja muutamista leidin biiseistäkin tykkään, hyvä pop-biisi on hyvä pop-biisi vaikka kuinka MTV:n mainstream-laardissa paistaisi.

Eikä uskomattoman konsertin jälkeen ole ollenkaan vaikea ymmärtää miksi Lady Gaga on maailman menestyneimpiä tähtiä. Toki showhun kuuluvat huikean näyttävät puitteet tekivät vaikutuksen: oli mm. liikkuva goottilinna-vankila, mekaaninen hevonen, pianoksi muuttuva ja itsekseen ajava moottoripyörä, lihakoukuissa roikkumista, (homo)erotiikkaa, konekivääririntaliivit, yleisöön ulottuva pyöreän mallinen lava, synnytys (Gaga synnytti shown alussa tanssijansa jättimäisten jalkojen välistä), erilaisia teatterinumeroita, 4 hengen bändi, 12 taustatanssijaa ja 14 erilaista Versacen, Armanin ja Moschinon post-apokalyptista asua, mihin Gaga oli verhoutunut tai minkä sisään itsensä rakentanut. Näistä huolimatta lumoavinta tässä gaalassa oli leidi itse.

Kuva Wikipediasta.

Siinä missä Gaga on tietysti periaatteessa täysin käsikirjoitettu hahmo, keikalla nainen tuntui erittäin rehelliseltä, aidolta ja vilpittömältä esiintyjältä, joka todella rakastaa työtään ja fanejaan, ja pitää huolen että fanit tietävät olevansa yhtä suuri osa konserttia kuin hän. Koska kyseessä oli Born This Way -kiertue, keikan aikana muistutettiin useaan otteeseen, että fanien pitää rakastaa ja kunnioittaa itseään, eikä kenelläkään ole koskaan oikeutta väittää ettemme saisi olla sellaisia kun olemme. Absurdia, mutta jotenkin hellyttävää seurata, kun Gaga opettaa 13 000:tta fania lausumaan yhteen ääneen mitä sanotaan jos joku joku haukkuu; siellä lapset ja kaitsemaan tulleet vanhemmat huusivat yhteen ääneen: I DON’T GIVE A FUCK. Leidin sanoin ”Even Black Jesus doesn’t give a fuck, and he’s religious and all.” (Black Jesus on naisen biisi ja yksi kiertueen tanssijoiden hahmoista.)

Kuva Terry Richardson.

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt Gagan taidokkaasti live-laulamisesta (en uskaltanut toivoa live-laulua alunperinkään), kaikkensa antavasta esiintymisestä ja sympaattisesta yleisölle löpisemisestä. Eräässä välissä leidi istahti lavan reunalle yleisöä jututtamaan, jolloin yleisö heitti lavalle erilaisia lahjoja, piirustuksia, pehmoleluja ja vaatteita (myös päältään). Huomatessaan että Gaga tutki ja kommentoi lahjoja, joku tyttö heitti lavalle iPhonensa (Gaga otti luurilla itsestään kuvan ja palautti puhelimen) ja joku jannu rahapussinsa kortteineen päivineen. Lompsassa oli myös lappu ”Please take me backstage!”, johon Gaga totesi, että saamasi pitää. Jätkä kutsuttiin keikan jälkeen bäkkärille, niin kuin moni muukin fani keikan aikana. Viimeisen biisin ajaksi Gaga noukki yleisöstä lavalle kaksi nuorta tyttöä kanssaan tanssimaan, ja piti tytöille pitkän puheen siitä, ettei koskaan saa lopettaa unelmoimista. Sillä joskus käy niin kuin hänelle: ”Joku päivä soitat pienessä baarissa ja paikalla on kolme ihmistä. Sitten menee vähän aikaa, teet paljon töitä ja kun katsot uudestaan ympärillesi, huomaat että paikalla on 13 000 ihmistä.”

Kuva Terry Richardson.

Loppuun jaan vielä oman Gaga-lempparini. Niin hienoa työtä kuin mm. Jonas Åkerlund on Gagan videoiden kanssa tehnyt, tämä lyhytelokuva-video on ensimmäinen Gagan kokonaan oma ohjaus. Voi tällainen tanssittava pop-ralli ja videokin kertoa raskaasta asiasta raskaalla tavalla, jos osaa tarinansa oikein kertoa – molemmat kertovat Gagan hermoromahduksesta minkä nainen kävi läpi saadessaan kenkää ensimmäisestä levy-yhtiöstään. Ja ennen kaikkea vallan kunnioitettavaa että pop-musassakin uskalletaan puhua tällaisista aiheista. Toista ne on ne Justin Biiberin Beibet ja Carly Ray Jepsenin Soitatko mulle ehkät.

Naisen musiikista ja suuruudenhullusta ja pinnallisesta pakko olla tähti –asenteesta voi olla mitä mieltä tykkää, mutta fakta on se, että suuri osa kasvavista pikkutytöistä ihailee kuitenkin poppareita ja MTV:n supertähtiä – hitosti mieluummin katson tyttöjen ihailevan Gagaa kuin jotain maailman kiltein ja korrektein tyttö -Taylor Swiftiä tai muovista wannabe-fiftaribarbia jota Lana Del Reyksikin kutsutaan.

No hitto, kerta kiellon päälle! Pakko jakaa vielä toinen lempparini Yoü and I, joka kuulostaa Elton Johnilta, jossa soittaa Brian May, ja jonka videossa (ohj. Laurieann Gibson) esiintyy mm. Gagan transgender-alter ego Jo Calderone. On se komee. (Siis sekä video että trans-Gaga.)

Viimeviikkoinen Helsingin Taiteiden yö 2012 piti osaltani sisällään neljän kilometrin dominoradan, läjäpäin sympaattisen intohimoisesti kaatuviin tiilipalikoihin suhtautuvia ihmisiä, Ronyan keikan, elämäni ensimmäisen kokemuksen Eirasta ja ymmärräyksen siitä, että siellähän kasvaa ihan oma ihmislajinsa, Tamarinin herkkuja ja malesialaisten ruokapöytien ikävöintiä, kaupungilla haahuilua sekä vaihtoehtoisia ja ei-vaihtoehtoisia uutisia.