…näyttää tältä:

Jos joku ei ole tietoinen siitä mistä blogin nimi tulee, nyt tiedätte. Nakit morfaa taas!

On taas aika kesäkuvapostauksen. Tällä kertaan laitan esille Tampereen katutaidetta vaikkapa otsikolla Urbaani kaupunki ja katutaide. Totta puhuen olen kuvaillut näitä jo ikuisuus sitten, mutta en oo ehtinyt laittaa esille.

Loppupään kuvista pitää kertoa, että ne kuvaavat naapuripuistomme, elikkäs Asemanpuiston seiniä, jotka on koristeltu upeilla (ja laillisilla) graffititeoksilla. Taiteilija Tero Karvinen etsi graffititaiteilijat aitaa varten ympäri Suomea, Finnpark antoi luvan käyttää seiniään hommaa varten ja Tampereen Taidemuseo/Nykytaiteen museo tarjosi tarvikkeet. Ihan superia toimintaa urbaanin katutaiteen vahvistamiseksi, näitä lisää! Ei kukaan niitä rumia työmaaseiniä oikeasti halua katsella, ja keskustassa niitä on valitettavan paljon.

Voisin väittää että on ollut aika tapahtumarikas viikko.

Maanantaina
– Kävin katsomassa Harry Potter and the Deadly Hallows Part 2:n. Kyllä, jo silloin. Oli positiivinen yllätys.
– Sain työpaikan. Hiton hyvän sellaisen.
– Kävin tanssimassa bulgarialaisia kansantansseja.

Tiistaina
– Aloitin eeppisen asunnonmetsästyksen Helsingistä.
– Sain asunnon. Hiton hyvän sellaisen.
– Tulin ylläolevista johtuen niin hövelille tuulelle, että tein ämpärillisen kesäkeittoa ja ostin kitaran.

Keskiviikkona
– Oli melkein tavallinen päivä.
– Soitin levyraadissa Jeff Buckleyn Forget Herin (teema: biisi minkä nimessä on verbi) ja yllärikierroksella Eddie Vedderin Can’t Keepin (teema: en ole kuullut tätä biisiä). Eddie voitti tokan kierroksen.
– Fiilistelin uusinta Mad Men -jaksoa. 4. tuotantokausi on eeppisen loistava.

Torstaina
– Kävin Helsingissä tulevalla työpaikalla ja asuntoa katsomassa.
– Olin fiiliksissä duuneista ja kämpästä ja sain joka puolelta poikkeuksellisen hyvää asiakaspalvelua.
– Ylläolevista innostuneena kävin illalla syömässä jättimäisen jätskiannoksen Cine Atlaksessa ja tapaksia Inezissä. Tässä järjestyksessä (jälkiruoka on tärkeämpi!)

Perjantaina
– Hain linja-autoasemalta uuden kitaran, joka matkasi luokseni Hämeenkoskelta.
– Vietin iltaa loistavien tyyppien kanssa ja söin elämäni parhaan risoton Bella Romassa. Kiitos Rino! (Eikä ole kaverin suosimista tämä, oli vaan loistava risotto.)

Lauantaina
– Kävin Kirjurinluodolla moikkaamassa Sir Elton Johnia, Dianne Reevesiä, Angelique Kidjoa ja rakastumassa uuteen tuttavuuteen, Lizz Wrightiin. Kiitos seuralaisille hienosta reissusta!
– Nautiskelin pitkästä aikaa perinteisiä virolaisia hunajamanteleita, jotka ovat niin jumalaisia, että olisivat itsekseen syy matkustaa etelä-naapuriin.

Sunnuntaina
– Juhlistin serkun kihlajaisia (Paljon Onnea Milla & Pyry!) ja tutustuin uuteen sukulaiseen, joka halusi repiä hameeni, söi kuivattua keuhkoa ja kirmasi pitkin pihaa päätyen pää edellä kukkapuskiin. Kyseessä oli 8-kuukautinen vehnäterrieri Bella. Tervetuloa sukuun hassu hauva!

En ymmärrä yhtä asiaa.
Mietiskelin suomalaisten elokuvien nimiä viime vuosikymmeniltä :
Rööperi, Lieksa!, Matti, Eila, Hella W, Hymypoika, Hyvä poika, Pahat Pojat, Paha maa, Paha perhe, Broidit, Veljekset, Veijarit, Häjyt, Taulukauppiaat, Pölynimurikauppiaat, Muukalainen, Myrsky, Käsky, Lupaus…

Mutta pari viikkoa sitten vaikutuin lähes kananlihalle, kun huomasin että töllöstä tuli kotimainen elokuva vuodelta 1937;

Ja alla oli tulinen järvi

Vau. VAU. Hienoin kotimainen elokuvan nimi ikinä. Ehkä hienoimpia elokuvien nimiä muutenkin ikinä. Oikeasti 90- ja 00-luvun elokuvantekijät, MITÄ TAPAHTUI?

Uuden kuun kunniaksi ajattelin aloittaa toisenlaisen jatkuvan postaussarjan, mutta ei hätää, tähän ei liity musiikkia tai 30 päivää sitä tai tätä -haastetta. Kesällä olo on aina synkkää talvea miljoonasti inspiroituneempi, kiitos pääosin valon, auringon, D-vitamiinin ja luonnossa elävien värien.

Edellä mainitut inspiroivat ennen kaikkea valokuvaamaan, joten kameraa on kuskattu ympäri Etelä-Suomea ja esitelty Canonille useita erilaisia ötököitä ja maisemia. Kivoja fiiliksiä ja tapahtumia on kiva tallentaa pikseleiksi ja kivoja pikseleitä on kiva pistää jakoon. Laitetaan niitä esille tännekin, sarjassa jota kutsuttakoon vaikka kesäkuvasarjaksi. Internetin myötä ihmisten keskittymiskyky on kuitenkin laskenut megalomaanisesti, ei kukaan enää mitään tekstejä jaksa lukea (ette kuitenkaan lue tätäkään) tai biisejä kuunnella. Kuvia voi sen sijaan vilkuilla nopeasti ohimennen.

Ensimmäisenä laitan esille fiiliskuvia juhannuksesta. Joo, se meni jo aikoja sitten, mutta niin meni talvisotakin, ja siitäkin on koko ajan kuvia jossain (jessus kun oli taas näppärän oivaltava aasinsilta). Juhannus on vallan paras juhla; ruokaa, juomaa, luontoa, loputtomasti valoa, loistavaa seuraa ja lavatansseja, kyllä siitä on syytä kuvia jakaa. Kiitos paljon seuralaisille ja jokavuotisen perinteen mahdollistajille!

Savipari hautoo tuhopolttoa, Toni kyräilee taustalla.

Kaiutin suojautui sateelta.

Karkki ei.

Tätä tietä Ämmätsään.

Täällä asuu Ämmätsän kuningas.

Tuborg valmistautuu pituushyppysuoritukseen.

Me voimistelun olympialaisiin.

Ruskea lehmus posettaa.

Mustikki on kaihoisa.

Mansikki ei osaa sanoa miksi.

Jamjamjam!

Keskellä on vauva. (Kellä saattaa olla vähän nurkkaan ahdettu olo.)

Ei ihan Tavastia, mutta melkein.

Legendaariset Wähäkosket pistivät juhannuskansan bilettämään.

Meidät toki myös.

Meininki oli niin kova, että jatkettiin tanssia yöllä keskellä tietä.

Kunnes ohi meni auto (todisteeksi piti tietysti ottaa kuva).

Jeesh, vihdoinkin on aika kirjoittaa eräästä lyhytelokuvaprojektista, minkä parissa vietin toukokuun loppupuolen. Toisin kuin pelkäsin, helmikuussa kuvattu Sudenveistäjä-elokuva (blogissa kulki vielä nimellä Sulo) ei onneksi jäänytkään TTVO-taipaleeni viimeiseksi, vaan pääsin rekvisitööriksi Miro Laihon lopputyöelokuvaan 8. Juonta spoilaamatta kerrottakoon, että elokuva käsittelee ihmisen mielen toimintaa ja toimimattomuutta ja liikkuu tajunnan kahdeksalla eri tasolla, vaihtuvissa todellisuuksissa ja muistoissa. Että aikamoisen eeppistä teosta päästiin tekemään!

Ja aikamoisen työn takana tämä projekti olikin. En ole koskaan ollut mukana niin paljon haasteita ja vastoinkäymisiä kohdanneessa prokkiksessa, vaikka omat työt melko mukavasti ja ongelmitta sujuivatkin. Yli vuoden ennakkotuotannossa ollut projekti kohtasi aika lailla kaikki mahdolliset ongelmat rahoituksesta, työryhmäläisten hermoromahduksista lokaatio- ja logistiikkavaikeuksiin ja yhden kuvauspaikan vedenpaisumukseen.

Sitä suuremmalla syyllä kasilaiset saavat olla aika hemmetin ylpeitä itsestään ja siitä, että leffa saatiin purkkiin. Oma työnkuvani ei projektissa ollut niitä vaativimpia, mutta koko kuvausten ajan hämmästyksellä seurasin projektissa työskennelleitä yli-ihmisiä, jotka hoitivat uskomattomalla asenteella parhaimmillaan 15 tunnin työpäiviä, nukkuivat pari tuntia ja jatkoivat huikealla työmotivaatiolla seuraavan kuvauspäivän ääriolosuhteisiin. Uskomatonta työtä tyypit, olette mahtavia!

Parin viikon kuvausten aikana pääsin taas näkemään ja tekemään kaikkea uutta ja mielenkiintoista, niin kuin kuvauksissa yleensä aina. Tuli paistettua hermeettiset määrät lihaa, riekuttua yksi yö maailman siisteimmässä leikkipuistossa, maalattua naama ja kädet täysin harmaiksi, pystytettyä ovi keskelle metsää ja sahailtua kakkosia (ei ole mikään outo kielikuva tämä). Mistä tulikin mieleeni, jos jollain lojuu nurkissa ylimääräinen pöytämallinen kuviosaha, niin otetaan vastaan! Valloittava vekotin, silla voisi tehdä vaikka mitä.

8 on myös siinä mielessä erikoislaatuinen elokuva, että se on toiminut koko ennakkotuotannon ja kuvasten aikana vahvasti verkossa. Suosittelen ehdottomasti tutustumaan esimerkiksi elokuvan youtube-kanavaan, mistä näkee useita mielenkiintoisia making of – ja kulissien takana -pätkiä leffan teosta ja kuvauksista. Valokuvia, työryhmää ja muuta mukavaa näkee Kasin nettisivuilta. Pistäkäähän tutustuen!

Tarinan päähenkilöt Linda ja Riku.

Lindan roolissa Salla Juntunen.

Rikun roolissa Antti Launonen.

Ohjaaja, videoassari ja Nalle ottavat lepoa.

Elukat ja harmaantuneet sellissä.

Huonosti piirretty poika ja Paulin kahvi.

Nallea masentaa masentava kirjallisuus.

Oman duunin raskain ja palkitsevin päivä. Hyvännäköistä jälkeä tuli!

Neloset

Yhdet kasvot tauolla.

Possulle saparoa!

Näsijärven rannassa yökuvauksissa.

Ohjaaja Miro, kuvaaja Jaakko ja kamera-assari Santtu.

Salla valmistautuu ottoon.

Ohjaaja, kuvaussihteeri ja päänäyttelijätär baaritiskillä.

Johanna Kuuva, Salla Juntunen ja Teemu Mäkinen.

Bad bunny.

Antti keinuu, maskimies taputtaa tahtia.

Paras leikkipuisto!

Heinäkuuta painellaan jo reilusti, vaan eipä ole biisihaaste kuopattu, kolme biisiä olisi vielä. Tällä kertaa voisin syyttää Helsingin minilomaa, mahtavaa Mars Voltaa ja Empire Recordsia, mutta pääsyyllinen tämäkertaiseen myöhäilyyn on Sofi Oksanen.

Kävi niin, että tartuin minäkin kotomaamme viime vuosien kohutuimpaan romaaniin, ja niinhän se otti ja vei mennessään. Kaiken ns. vapaan hereilläoloajan olen viettänyt Aliiden, Zaran, Ingelin ja kumppaneiden parissa neuvostoaikaisessa ja sen jälkeisessä Virossa, Vladivostokissa ja vähän Berliinissäkin, ja ei kuulkaas kaduta. Ei ole turhaan Puhdistusta ylistetty. Suosittelen lukemaan.

No se siitä kirjallisuudesta ja takaisin musiikkin. Kolme viimosta biisiä var så god!
Biisi numero 28 on sellainen, mistä tulee syyllinen olo. Syyllisyys on aika vieras tunne, paree elää niin ettei tarvi tuntea syyllisyyttä. Yhteiskunnallisesti tai poliittisesti kantaaottava musiikki saa kuitenkin välillä tuntemaan syylliseksi. Maailmassa on moni asia ihan perseellään, ja kaikesta voimme syyttää vain itseämme. Aina voi tehdä enemmän, aina pitäisi tehdä enemmän. Välillä on hyvinkin syyllinen tunne siitä, että on hemmoteltu länkkäri, jolla on kiva vuokra-asunto, liikaa tavaraa, iPuhelin ja iTietokone, mutta kuitenkin muka liian vähän rahaa, että sitä voisi jakaa niille, jotka sitä oikeasti tarvitsisivat. Maailmantuska on syyllisyyttä pahimmillaan.

29. biisi on kipale lapsuudesta. En valinnut biisiä ihan varhaislapsuudesta, vaan vuosilta jolloin ensimmäistä kertaa oikeasti rakastuin musiikkiin. Meinaan Hansoniin. Pitkätukkainen veljestrio kolahti ala-asteikäiseen Niinaan kovempaa kuin mikään koskaan ennen, ja vaikka kuinka muuta uskoisitte, rakastuin ennen kaikkea jannujen musiikkiin. Vaikka huone oli kattoa myöten verhottu Hanson-julisteilla, popitin Middle of Nowhere -levyä niin paljon, että levyn pinta kului lähes kuuntelukelvottomaksi ja CD:n kansivihko repeili liiasta rasituksesta. Hanson auttoi erittäin paljon meikäläistä oppimaan englantia (siksi repeillyt kansivihko), ja on pitkälti vastuussa siitä, että minusta ylipäätään tuli tällainen musanörde. Ei voi dissata, ihan sama kuinka neideiltä pojat näyttää ja kuulostaa.
Ehdoton lempparibiisini Middle of Nowherelta oli synkkä Yearbook. Minne se Johnny katosi?!

Ja sitten viimeinen! 30. biisi on sellainen mitä diggailin viime vuonna tähän aikaan. Vastaus on aika ilmiselvä, Florence and The Machinen Heavy in Your Arms on niin hävyttömän upea kappale, että sitä tuli kuunneltua viime kesänä vähintään kerran päivässä. Syntinsä upeilla biiseilläkin, sillä alunperin tutustuin biisiin varsin kamalassa yhteydessä. Nimittäin eräässä mormoni-aivopesulla maustetussa vampyyrielokuvassa. Jep, inhoan syvästi Twilight-leffoja ja ilmiötä niiden ympärillä, mutta musavalinnoissa tekijät ovat onnistuneet nappiin joka leffassa. Heavy in Your Arms on toistaiseksi parasta mitä Twilighteista on tullut, jäämme odottamaan lisää.