Viime päivät ovat olleet käsittämätöntä sinkoilua paikkojen, aikojen, tilanteiden ja ihmisten välillä. On ollut leffakuvauksia, tanssitreenejä, yhdet tehdashallibileet, Future Shorts -lyhäreitä, pihvien paistoa, valmistumisen järkkäilyä ja jopa vähän unta välillä. Sinkoilu on yllättävän tehokasta aivotreeniä: yhtäkkiä onkin kenraaliharjoituksissa tanssimassa valkoinen kesämekko päällä, vaikka pää on vielä kuvauspaikalla lihalautasia järkkäilemässä ja kynttilöitä sytyttämässä. Kyllä tälle päälle kaikki treeni on ihan tervetullutta.

Perjantaina Visuvesihallilla pidettyjen Tontti-tehdashallibileiden lomassa kipaisimme Jussin kanssa katsomassa Jarkko Martikainen & Äänioikeutta Klubilla. Martikainen on meitsille artisti, josta periaatteessa pidän erityisesti lyyrikkona ja tyyppinä, mutta jota en kuitenkaan osaa koskaan kotona oma-aloitteisesti kuunnella. Klubille kuitenkin houkutteli erityisesti Äänioikeus-bändi jousi- ja puhallinsoittimineen. Perinteisistä bändisoittimista poikkeavat kokoonpanot kun soundaavat keikoilla yleensä aina hyvältä, niin tälläkin kertaa.

Martikaisen Rakkaus-Toivo-Usko –albumitrilogian viimeinen osa Usko kuulostaa ainakin keikan perusteella loistavalta, olisiko tässä vihdoin ensimmäinen Martikainen minkä voisi hankkia omaan hyllyyn…? Suosittelen kuuntelemaan esimerkiksi kappaleen Halla-ahot, joka käsittelee Suomen ahdistavaa kuka pelkää mustaa miestä, kuka vihaista valkoista -tilannetta oivaltavan hienosti. Niin paljon kuin erään Halla-ahon suosio itseänikin pelottaa, Martikainen saa toiveikkaalle mielelle. Kyllä se viha laantuu, joku päivä vielä. Pakkohan sen on.

”Päivä päivältä tasa-arvo lähenee,
ja kun se viimein täällä on niin viha vähenee.
Saa kaikki sydämet ja halla-ahot sulamaan,
vaikket uskoisikaan, minä uskoa saan.”

Jännää. Uunissa on hautumassa (onkohan oikea termi?) neljä isohkoa porsaankyljystä. Pöydällä odottaa vuoroaan kuusi seuraavaa. Toisella pöydällä on 3,125 kg kypsää naudanpaistia, jääkaapissa 1,14 kg paloiteltua sisäfiletta ja jättisäkillinen suikaloitua possua. Tuoksu kämpässä on eläimellinen ja raadokas. Olo on kuin metsästäjällä.

Itsehän en lihaa syö, en ole syönyt yli kymmeneen vuoteen enkä koskaan sitä valmistanut. Eli voidaan puhua tosissaan jännittävästä ja kummallisesta lauantaiyöstä. Olenkohan joskus sanonut että leffaprojekteissa päätyy tekemään vaikka mitä outoa ja mielenkiintoista, tällaista tällä kertaa.

Leffa on Miro Laihon elokuva 8, siihen voi (ja ehdottomasti kannattaa) tutustua täällä. Kerron tuotannosta lisää myöhemmin, kunhan saan lihat paistettua ja virtsan valmistettua (jep, se kuuluu myös tähän tuotantoon).

7. toukokuuta suuren juhlan vuonna 1995 Niina 9 vee jännitti vanhempiensa kanssa MM-jääkiekon finaalia. Päällä oli Suomen pelipaita ja kainalossa aanelosesta itse taiteiltu Suomen lippu. Äiti oli leiponut ennen finaalia kakun ja uhkasi, että kakku lentää roskiin jos kultaa ei tule. Kultaa tuli ja kakkua nautittiin onnellisena ja kotomaasta ylpeänä.

15. toukokuuta suuren juhlan vuonna 2011 Niina 25 vee jännitti lähes 20 hengen kaveriporukalla MM-jääkiekon finaalia koulun teatterissa. Riehakkaan hurraamisen kannustamana kultaa tuli, ja painuimme Tampereen keskustaan nauttimaan mahtavasta fiiliksestä. Ehdin jo koululla uhota, että ihan varpisti käyn vähän Keskustorin suihkulähteessä pulahtamassa, mutta enpäs mennytkään kun siellä oli jonkin verran tunkua. Jotenkin ajattelin että kaupungilla on varmaan muutamia kymmeniä muitakin juhlijoita, mutta kappas, niitä olikin noin 15 000.

Sunnuntaiyö Tampereella oli jotain aivan KÄSITTÄMÄTÖNTÄ. En ole koskaan ikinä missään nähnyt mitään sellaista, enkä voi vieläkään tajuta miten koko keskusta tuntui halkeavan onnesta. Tuhannet ihmiset hurrasivat, lauloivat, tanssivat, halailivat toisiaan ja vaikuttivat olevan aivan käsittämättömän onnellisia. Ilotulitteita ammuttiin, bussipysäkkien ja jätskikioskin katoilla hypittiin, ilakoitiin alasti ja istuttiin ajavien autojen katoilla laulamassa. Toki oltiin myös ihan saakelin kännissä. Mutta hei, ollaanhan tässä suomalaisia, kuulunee asiaan.

Yössä oli jotain uskomattoman liikuttavaa, joka johtui vain siitä, että ole koskaan nähnyt tuhansia suomalaisia, noita normaalisti nöyriä, hiljaisia ja vaatimattomia olentoja niin vilpittömän onnellisina ja iloisina. Torilla tuli käveltyä pitkä tovi suu auki vain ihmisten onnea ihmetellen ja ihaillen. Illan ehdottomasti liikuttavin heti oli kun näin tummahipiäisen, englantia puhuvan, Suomen pelipaitaan pukeutuneen miehen lähestyvän mustaan pukeutunutta, kaljua ja isoa valkohipiäistä miestä ja kysyi häneltä että halattaisko. Ja näin kävi: miehet kaappasivat toisensa onnelliseen syleilyyn ja hurrasivat yhdessä yhteisen kotimaan puolesta.

Tuntuu absurdilta ajatella, että tämän liikuttavan onnen ja riemun on koko kansalle tuonut jääkiekko. Kulttuurialalla ei usein hirveämmin urheilua faniteta, ja tiedän monia jotka eivät näistäkäkään skaboista juuri innostuneet. Heille laji on tasan sitä, että nopeasti luisuvat äijät tökkivät puukepeille kumilierötä häkkiin ja mätkivät vähän pelikavereita siinä sivussa. Mitä merkitystä sellaisella touhulla oikeasti on? Olisi helppo väittää ettei mitään, mutta ei väitettä voi allekirjoittaa vaikka kuinka urheiluhulluutta dissaisi. MIKÄÄN ei voi aiheuttaa sellaista koko kansankunnan sekoamista kuin jääkiekon maailmanmestaruus. Mikään muu urheilulaji ei suomalaisia näin täysillä yhdistä, eikä esimerkiksi kulttuuri vedä sataatuhatta ihmisiä Kauppatorille juhlimaan, vaikka olisi kuinka hieno kokemus ollut. Yksi vallan hauska pointti tässä 2000-luvun mestaruudessa on myös se, että sosiaalisen median kautta pääsee osaksi jellonapoikien juhlintaa täysin eri tavalla kuin ysärillä. Granlundin ilmaveivi oli joo huikea, mutta Pasi Nurmisen ilmaveivi se vasta mahtava olikin.

Tästä se riemu repesi.

Pari tyyppiä tuli torille juhlimaan.

Me kans!

Jee!

Hyvissä bileissä pitää aina olla vähän verta ja omistajansa kadottaneita kalsareita.

Jääkiekkoa! Jätskiä!

Historiamme suurmiehet Mannerheim, Kekkonen, Granlund, Immonen.

Jos en ihan väärässä ole, tässä juhlii cheerleadereita TSC Renegadesista.

Cheers!

Suomi on uusi... kirjeshakin maailmanmestari! (On oikeasti.)

Niin kuin olen täälläkin joskus maininnnut, olen lievästi sanottu aika säästeliäs tapaus, elikkäs suomeksi hemmetin nuuka. Tai ehkä voisi puhua ennemminkin erittäin valikoivasta kuluttamisesta: keikkoihin, kulttuuritapahtumiin, levyihin ja leffoihin voin tuhlata pieniä (tai suuria) omaisuuksia, mutta perusasioiden päivittäminen ei onnaa oikein millään. Viimeisen puolen vuoden aikana olen parsinut kymmenittäin sukkia, kun en viitsi ostaa uusia, ja tänään jäin tuijottamaan hiusharjaani.

Ainoa omistamani harja, noin 10 vuotta vanha sellainen, näyttää tältä:

Takkutukkani uskollinen palvelija.

Pitäisköhän jo harkita uuden hankkimista? Onkohan sellainen kallis? Pitäisi kuitenkin tänään taas matkata Helsinkiin katsomaan yhtä maailman parasta bändiä (VETO!!!!), rahaa palaa siihenkin reissuun. Kyllä musiikki menee hiusten ohi jos tässä pitää jotain valintoja tehdä. Onhan tossa kuitenkin toi harjaosuus lähes ehjä, kai tolla vielä muutaman vuoden menee?

Yleisesti ottaen kammoksun ja vieroksun jättimäisiä yökerhomaailmoja, mutta jos olisin Tampereelle nouseeseen viihdemaailma Ilonaan menoa edes suunnitellut, en suunnittelisi enää. Raflan perjantainen sekoilu oli siinä määrin röyhkeää perseilyä Ilonan omistustaholta, että boikotti olisi varma.

Niille jotka eivät sekoilusta tiedä, kerrotaan tiivistys. Ilonassa esiintyi perjantaina The Blanko, yksi meitsin mielestä kovimpia kotimaisia live-bändejä. Pitkän linjan rock-pumppu on vihdoin julkaissut debyyttialbuminsa ja kiertää musisoimassa lätyn biisejä kansalle, näin oli käsittääkseni tarkoitus tehdä myös Ilonassa. Mutta kuinkas kävikään: paikalla oli yksi Ilonan omistajista joka ilmoitti ravintolapäällikölle, että bändin on vedettävä covereita eikä mitään oikeaa rock-musiikkia. Jos covereita ei kuulu, ravintolapäällikkön on vedettävä sähköt lavalta, ja jos hän ei suostu, se on hei sun heiluvilles ja potkut persuksiin. Covereita ei soitettu, joten sähköt katkaistiin kuuden biisin jälkeen.

Enpä ole tämän luokan mulkeroinnista aikoihin kuullut. Voin jo melkein kuvitella tilanteen: joku pikkutakissaan tärkeilevä pikkupomo ilmoittaa ravintolapäällikölle todennäköisesti pienessä pöhnässä, että hän haluaa kuulla vanhoja kunnon karaokeralleja. ”Vhittttu, tää on mun ravintola, bhändi soittaa vittu joutsenlaulun ja autiotalon tai vedät shäkhöt seinästä! Nii! Jos et, nii saat potkut vittu! Tää on mun bhaari, nii!”

Itse en onneksi ollut paikalla, vaikka muuten Blankon keikat tulee Tampereella usein tsekattua. En tästä keikasta tiennyt, kas kun ei ole ollut tapana tutkia Ilonan keikkatarjontaa… Eikä taatusti ole jatkossakaan. Mutta jos olisin Ilonassa perjantaina ollut, olisin tuollaisen käytöksen jälkeen aika perkeleen vihainen asiakas. En voi mitenkään käsittää miten joku raflapomo kuvittelee, että asiakkaitaan voi kohdella noin sikamaisesti. Jotenkin olen kuvitellut etteivät ravintolat ilman asiakkaita kauaa pyöri. Eikä se pyöri ilman työntekijöitäkään. Eikä esiintyjiäkään voi ihan miten vaan pompottaa, jos toivoo että joku artisti vielä lavalle nousisi.

Ilona on pahoitellut tapahtumaa ainakin Facebookissa ja tarjonnut asiakkaille lippurahat takaisin. Ihan kiva, mutta eipä lämmittäisi ainakaan meitsiä jos olisi hieno keikka tolviisiin lopetettu. Ei ole rahasta kiinni sellaiset asiat. Ravintola on myös kommentoinut, että virhe on tapahtunut tilaajan puolesta, bändi ei kuulemma ollutkaan oikein ravintolan profiiliin sopiva. Siinä vaiheessa voi kyllä vaan syyttää itseään jos tosissaan on niin tyhmä ja ammattitaidoton, että buukkaa bändin siihen tutustumatta. Keikan keskeyttäminen EI ole vaihtoehto, kun huomaa että ai ei tää kuulostakaan Mambalta tai Kaija Koolta.
Valitettavasti tämä sekoilu tuskin tulee paljoa Ilonan toimintaan vaikuttamaan, rafla kun ei ole sinänsä tunnettu keikkapaikkana. Eivätköhän ne perinteiset yökerhohippaajat löydä tiensä taloon tästä huolimatta. Itse jatkan boikottia jatkossakin ja käyn katsomassa keikat ravintoloissa jotka kunnioittavat asiakkaitaan, työntekijöitään ja esiintyjiään. En Ilonassa.

Kävin tänään esittelemässä opinnäytetyöni, joka hyväksyttiin ja minua suositeltiin valmistumaan medianomiksi. Tai miten ne viralliset sanat nyt meneekään, en muista. Sen jälkeen väsäsin kypsyysnäytteen, ja mikäli minun todetaan olevan tarpeeksi kypsä ja mehukas, valmistun toukokuun lopussa medianomiksi.

Olo on… outo ja hämmentynyt. Tähänkö se neljän vuoden putki nyt loppuu? Elämäni parhaat neljä vuotta, joiden aikana olen oppinut aika helvetisti itsestäni ja maailmasta, saanut roppakaupalla maailman parhaita ihmisiä ystävikseni ja viettänyt lukuisia tunteja koulun teatterissa kuuntelemassa hyvää musiikkia, katsomassa hyviä ja eeppisen huonoja elokuvia ja nauttimassa taskulämpimiä virvokkeita. Mihinkäs nyt pitäisi mennä? Kuka vuokran nyt maksaa kun Kela vetää hanat kiinni?

Todellisuudessa tilanne tuskin tulee (onneksi) pahemmin muuttumaan. Levyraadit jatkuu, ystävät pysyy (joohan?) ja joku ottaa mut kyllä vielä töihin, vaikkei ne itse tiedäkään sitä vielä. Jos vaan menen jonnekin toimistolle hengailemaan tarpeeksi pitkäksi aikaa, kyllä joku ennemmin tai myöhemmin alkaa maksaa mulle siitä palkkaa. Niin se leffoissakin menee, pakko mennä tosielämässäkin. Jos ei menisi, niin olisin ihan todella nesteessä esimerkiksi vuokranmaksun suhteen, mutta meneehän se. Kuin elokuvaa tämä elämä on ollut tähänkin asti.

Kuten sanottua, olo on hämmentynyt ja tyhjähkö (myös tyhjä jääkaappi ja tyhjä rahapussi edesauttavat tätä fiilistä). Laulut laulakoon puolestaan minkälainen on fiilis.

Vuokraa pitää kait maksaa kesälläkin.

Vaikka tämä maailma on kyllä ihan outo (niin kuin muuten allaoleva videokin).

Miksen saisi vaan pöllöillä kotona?

Ulkomaailmasssa pelkkä yrittäminenkin voi olla vaarallista.

Huoh.

” Vilunväreet syntyvät, kun ruumiimme yrittää nostaa lämpötilaansa. Kananlihalle meno eli karvankohottajalihasten supistuminen on puolestaan jäänne ajalta, jolloin ihmisellä oli runsas karvapeite. Musikaalisten vilunväreiden seurauksena myös sydän hakkaa kiivaammin, lihakset jännittyvät valmiustilaan ja vatsassa voi tuntua ”perhosten lepattelua”. Nämä reaktiot johtuvat adrenaliinista, jota erittyy, kun olemme stressaantuneita tai viluisia tai koemme voimakkaita tunteita. ”
Tiede-lehti 6/2006

Yritin selvittää voiko jatkuvilla vilunväristyksillä ja kananlihalla olla terveydellisiä haittavaikutuksia. En löytänyt vastausta, eikä omien kokemuksien perusteella siltä vaikuta. Oli meinaan sellaista vilunväreiden, voimakkaiden tunteiden ja sydämen hakkauksen ilotulitusta viime keskiviikkona Hartwall-areenalla.

27. huhtikuuta 2011 noin klo 20.10 SE räjähti käyntiin. Näyttäviä ilotulitteita alkoi pamahdella lavan reunasta kun bändi päästi ilmoille In the Flesh?:n ensimmäiset soinnut. Tässä se on. Se mitä olen odottanut lyhyellä tähtäimellä 30. kesäkuuta 2010 asti kun sain käsiini aamukahdeksasta Stockmannin ulko-ovella jonotetut liput. Pitkällä tähtäimellä odotusta on ollut siitä asti kun hurahdin Pink Floyd: The Wall -elokuvaan ja albumiin ensimmäistä kertaa noin 16-vuotiaana. Silloin en olisi koskaan, en KOSKAAN uskonut olevani niin onnekas, että voisin nähdä The Wallin joskus livenä. Se oli sitä aikaa kun surkuttelin syntyneeni väärän sukupolveen, ja olin varma että olen tuomittu näkemään livenä korkeintaan Apulantaa tai XLvitosta. Mutta toisin kävi. The Wallin isä ja Pink Floydin basisti-solisti-biisintekijä Roger Waters päätti lähteä kolmannen kerran esittämään maailmalle The Wallia. Spektaakkelia, joka on jostain ulottuvuudesta missä konsertti, musiikkiteatteri, elokuva ja visuaalinen taide ovat lyöttäytyneet kimppaan ja synnyttäneet tämän ihmelapsen. Mutta miksi taas, yli 30 vuotta The Wallin ensiesityksestä? Watersin omien sanojen mukaan siksi, että teoksen aiheet: yksinäisyys, ahdistava teknologiayhteiskunta, kommunikoinnin vaikeudet ja sodanvastaisuus ovat teemoja, jotka ovat taas (tai aina) ajakohtaisia.

Teos tekikin upeasti kunniaa alkuperäiselle Muurille, mutta otti myös rohkeasti kantaa ajankohtaiseen maailmankuvaan. Esimerkiksi leffasta tuttuja animaatioita nähtiin useita shown aikana rakentuvalle muurille heijastettuna. Vaihtoehtoisesti nähtiin myös uusia animaatioita ja visuaalisia teoksia, joissa useimmiten kritisoitiin voimakkaasti sotaa ja kulutusyhteiskuntaa. Showssa muistettiin useasti esimerkiksi Irakin ja Afghanistanin sodan uhreja, ja painotettiin että me muistamme kunnioituksella niitä nuoria, turhaan tapettuja ihmisiä, jotka esimerkiksi Yhdysvaltain hallitus tuntuu unohtaneen.
Koskettavien, ajankohtaisten ja samastuttavien teemojen lisäksi visuaalinen tykitys showssa oli us-ko-ma-ton-ta. Hallin toinen pääty oli reunoista kokonaan vuorattu valkoisilla muurinpaloilla, jotka rakentuivat ensimmäisen puoliskon aikana tiiviiksi muuriksi, joka sulkee tarinan kokijan; Pinkin, Rogerin, sinut, minut, kenet tahansa, muurin sisään ja muun maailman tavoittelemattomiin. Muurin, joka pitää murtaa jos haluaa elää.

Animaatioita, rakentuvaa muuria ja upeaa valojen käyttöä väritettiin puhallettavilla hahmoilla, joista ehdottomasti eeppisin oli Run like Hell -biisin aikana yleisön yläpuolelle liitelemään vapautettu kuumailmapossu. Kulutusmantroilla tatuoitu musta possu kehotti yleisöä juomaan Kalashnikov-vodkaa ja kuluttumaan aivan vitusti, samalla kun Roger miehistöineen veti lavalla natsisymboliikalla varustettua kohtausta, missä päähahmomme oivaltaa ettei maailmassa ole tilaa erilaisuudelle vaan kaikki itse ajattelevat ansaitsevat kuulan kalloon. Ahdistavasta tematiikasta huolimatta tämä oli illan teatraalinen kliimaksi ja musikaalinen orgasmi, jonka aikana olin varma että kohta lähtee järki.

Jos jotain negatiivista esityksestä on kaivettava, niin täytyy myöntää että muutamat grafiikat olivat hämmentävän rumia ysärihenkisiä 3D-pökkelöitä. Oliko kysymys jostain itseironiasta vai miksi moinen lipsuminen mauttomuuden puolelle? Vähän jäi harmittamaan myös Rogerin loppusanat ”Thank you, you were very attentive.” Ää, voi ei. Tarkkaavaisia. Eli Waters olisi toivonut yleisöltä enemmän osallistumista ja vapautunutta tuntemista shown tahtiin. Rauhallistahan yleisö oli, mutta ainahan se täällä on. Ulkomaisille artisteille pitäisi antaa joku muistio suomalaisesta yleisöstä tänne saapuessa ”Ne ei reagoi tai näytä tunteitaan vaikka huutaisit niille päin naamaa, mutta älä ottako henkilökohtaisesti. Kyllä ne silti tuntee jotain.”

Niin cheesy kuin henkeäsalpaava-termi onkin, ei showsta oikein muutakaan voi käyttää. Aika lailla kaikki seurueestamme olivat kokemuksen jälkeen melko hiljaista poikaa, ei ollut sanoja. Ei niitä ole oikein vieläkään, siksi parempi olla listaamatta superlaativeja ja tyytyä vain niihin eeppisiin muistoihin mitä viime viikolta jää. Tapojeni vastaisesti pistän näytille myös muutaman ruman pikselisuttuisen kännykkäkamerakuvan, että saatte vähän käsitystä millainen show oli kyseessä.

Pojat kotiin sieltä pyssyttelemästä.

Possu ja vasarat

Hitlerkin on iAjankohtainen.

Jotkut nolot fanboy-nördet kuuntelivat illan isäntää ja kuluttivat.