Avauduin taannoin kotimaisen iskelmämusiikin kaameudesta ja mietin mitä iskelmää itse hoilottaisin livenä jos olisi aivan pakko. Musiikkisivusto Nuorgam on meikäläisen tavoin ajan hermolla tässä iskelmäkysymyksessä, ja esitteli sivustollaan Kuusi suomi-iskelmää, jotka saavat indie-talibaninkin puntin vipattamaan. Moiseksi talibaaniksi voisin itseni ainakin jossain määrin luokitella, mutta ihan kaikkia biisejä en kyllä allekirjoita. Taas niitä käännösbiisejä prkl! Mutta kaksi mielenkiintoista itselleni tuntematonta biisiä listasta löytyi. Erittäin suurena yllärinä oli Fredin Saarnaaja, joka oli aika… öh, hyvä. Erityisesti jos unohtaa että biisin takana on Fredi ja Vexi Salmi joita yleensä dissaan lujaa, kipaleessa on oma toimivuutensa. Kiinnostavuus tulee pääosin hämmentävän synkistä sanoista, joissa lauletaan saarnaajasta joka pelottelee helvetillä, vanhemien tappelemisesta, isän juomisesta ja lopulta vanhempien hautaamisesta.

Mutta suosikiksi Nuorgamin listalta nousi Carolan Voi saasta. Tämä ei ollut Fredin kokoinen (pun intended, heh) ylläri, olen kuullut aiemminkin huhua että Carola olisi oikeasti jees ja tiedän useita ikäisiäni jotka naista fanittavat. Ja voi saasta, kyllähän se potkii! Funkkaa oikein kansainvälisellä soundilla, laulu soi kovaa kivalla groovella ja biisissä on jopa yhteiskunnallista sanomaa luonnon saastuttamisesta! Ohhoh, aikamoista 60-luvun suomi-iskelmältä. No Wikipedia tietää kertoa että Carola lauloi jazzahtavaa iskelmämusiikkia, jossa oli blues- ja soul-vaikutteita. Eli ei ihme ettei tämä ole sellaista saastaa kuin perinteinen suomi-iskelmä.

Pääsiäiseen kuuluu yleensä rentouttavaa hengailua ja ei-minkään-stressaavan tekemistä. Voi syödä paljon kaikkea, ihmetellä erilaisia elukoita, leikkiä hiekkalaatikolla ja valokuvata.

Nyt on taas ne päivät käsillä kun kaupat on kiinni vähän outoina aikona. Mietiskelin mistä moinen johtuu, ja se on se yks juhla…. Niin pääsiäinen! Agnostikkona en pyhiä muuten vietä, mutta tulee syötyä patukoiden sijasta munia (suklaata pervot!), ja telkkarista tulee monen tunnin uskonnollisia eeposelokuvia. Mutta yksi on joukosta poissa, nimittäin Jesus Christ Superstar, hands down paras Jesse-leffa mitä on kuunaan tehty.

Muistan kun näin leffan ensimmäisen kerran ja mietin miksi tämä ei tule joka pääsiäinen töllöstä? Miksi meille ei ole koskaan näytetty tätä koulussa? Vähänkö olisi kiinnostus kristinuskon syntyhistoriaa kohtaan eri kantimissa jos Jesus Christ Superstar kuuluisi viralliseen opetussuunnitelmaan.

Ehdoton lempparini leffassa on Carl Andersonin esittämä Juudas. Supercool funk-jäbä, jolla on uskomaton ääni ja mieletön gruuvi. Katsokaa nyt kuinka katu-uskottavasti Juudas svengaa punaisissa trumpettihousuissaan.

Aina kaikki on siistimpiä kuin tylsä ja tasapainoinen Jeesus. Sori vaan, mutta on ne. Leffan Kuningas Herodes oransseissa arskoissaan se vasta viileä heppu onkin! Omalla keskivartalolihavalla tavallaan aikamoisen charmantti kunkku.

Leffaa fiilistellessä tuli mieleen, että meiltähän löytyy hyllystäkin Jesseä. Niin ei siis sitä kirjaa vaan tämä:

Vaikka Carl Andersonin Juudaksesta levyn Murray Headia enemmän tykkäänkin, on tämäkin vallan jees, kyseessä on ensimmäinen levytys mitä teoksesta on tehty. Levy tuli ennen Broadwaytä, West Endiä ja leffaa jo vuonna 1970. Jessenä hoilottaa Ian Gillan ja paketin sisältä löytyy kansivihko (onko ne vinyyleissä sellaisia?) laulunsanoineen ja kuvakokoelma erilaisia Jeesuksia.  Löysin levyn joskus muutamalla kruunulla göteborgilaiselta kirppikseltä. Toimii!

Ei hätää, en aio enää ottaa kantaa tähän persuiluperseilykeskusteluun, se on paisunut ihan överiksi ilman meitsinkin mölinöitä asiaan. Mutta yhtä inasen vaaleihin liittyvää asiaa aloin miettiä. Tutkiskelin internetin ihmeellisestä maailmasta ketäs siellä eduskunnassa tällä kaudella istuukaan, ja huomasin että muutamatkin edustajat kertovat olevansa ”arjen ammattilaisia”. Totaaa, osaako joku kertoa mitä tämä meinaa?

Onko kyseessä kauniisti muotoiltu kiertoilmaisu työttömyydelle? Jos on, niin mikäs siinä. Eufemismit rule the world! Itsehän valmistun reippaan kuukauden päästä, jonka jälkeen aion vaihtoehtoisesti olla freelancer tai kulttuurialan vapaa taiteilija. Työtön? Ei passaa, se kuulostaa siltä etten tekisi mitään vaan lorvisin työttömyystuilla (enkä tarkoita tällä sitä että työttömät tekisivät niin, mutta siltä se kuulostaa). Työttömyysmyystuilla ei ainakaan tule lorvittua, kun näyttää nyt siltä etten mitään sellaisia tule saamaankaan. Eikä taatusti tule sellaista pidemmän aikavälin ajanjaksoakaan, etten tekisi mitään. Takana on neljä vuotta projekteja, työkeikkoja ja kaikenlaisia muita kiireitä, ja perusluonnossa hillitön tarve tehdä asioita, niin kaikenmoisia suunnitelmia freelance-ajalle on jo listattu. Se maksaako niistä kukaan mitään, onkin ihan toinen juttu. Vaan eipä raha motivaattorini yleensä mihinkään olekaan.

Mutta se arkiasia hämmentää. Kuka oikeastaan voi edes määritellä mitä on yleispätevä arki? Eikö se riipu ihan ihmisestä ja taloudesta? Meitin taloudessa arki on ainakin sellaista, ettei sitä perinteisen lapsiperheen arkeen voine verrata. En ymmärrä miksi se on jotenkin outoa arkea, että useimmiten teen koneella töitä läpi yön noin aamuneljään tai viiteen, ja herään puolilta päivin (olettaen ettei seuraavana aamuna ole aikataulutettuja sitoumuksia). Olen kuullut juttua että joidenkin mielestä tämä on kummallista. Ei meillä, ihan sellaista tavallista arkea vaan. Toisten mielestä tavalliseen arkeen ei kait kuulu sekään, että syö enemmän ulkoruokaa kuin koti-sellaista, ramppaa kaupungin keskustan ja kodin väliä pitkin päivää tai yötä (keskusta-asuminen on niiiin helppoa!) tai käy ruokaostoksilla kymmeneltä sunnuntai-iltana ja alkaa sen jälkeen leipoa pullaa. Tämäkin meillä ihan tavallista arkea (no okei, pullaosuus vähän epätavallista). Jos mietin tapaamieni ihmisten elämänrytmejä esimerkiksi New Yorkissa, on arki sielläkin ihan erilaista. New Yorkissa on täysin normaalia, että aikuiset ihmiset asuvat kimppakämpissä (todella harvalla on varaa omaan asuntoon), tekevät töitä täysin epämääräisiin aikoihin, ja saattavat suorittaa päivän ruokaostokset puolilta öin, niin kuin usein itsekin tein. Siellä kun oli yhden ketjun kaupat meille yöeläjillekin suotuisaan aikaan auki.

Arjen ammattilaiset, mitä ne on? Onko ne niitä, jotka omaa oikeasti koulutuksen esimerkiksi siivoukseen, ruuanlaittoon tai kodinhoitoon? Jos on, voisiko sen ilmaista vaikkapa siivousalan perustutkintona, ettei meikäläisen kaltaiset arjen örkit turhia hämmenny? Vai meinaako se sitä, että osaat tosi hienosti viikata kaikki pyykit, sulattaa pakastimen, tehdä makaronilaatikkoa ja pestä ikkunat perinteisellä sanomalehtitekniikalla? Jos meinaa, niin sitten voin suosiolla alentaa itseni arjen amatööriksi tai epätoivoiseksi harrastelijaksi. Kyllä minäkin osaan viikata pyykit, mutta vaatehuone on kuin Fugushima, en tiedä yhtään koska pakastin on viimeksi sulatettu tai kuka sen voisi tehdä. En minä ainakaan, keksin taatusti tehtäväkseni kaikki maailman asiat ennen kuin uhraan aikaani pakastimen sulattamiseen. Kuulostaa yhtä jännältä kuin maalin kuivumisen katseleminen. Osaan myös tehdä makaronilaatikkoa reseptistä jos on pakko, mutta en tee, koska ruuanlaitto ei ole kivaa. Lisäksi osaan sutia ikkunat puhtaaksi jos on pakko, mutta teen sitäkin aivan liian harvoin. Koitappa asua kaupungin keskustassa neljännessä kerroksessa. Ikkunoita on nihkeä availla (pitää siirtää sohvat yms. pois edestä, tyhjentää ikkunalaudat jne. Siinä menee ikuisuus ja se on tylsää) ja ne saavat saastapeitteen parissa päivässä kuitenkin takaisin, joten miksi vaivautua? Kyllä niistä ulos näkee, eikö se riitä?

Kuulen siellä jo kaikkien äiti-ihmisten huokailut; kamala mikä suhtautuminen arkeen, eikshäävai osaa aikuistua ollenkaan? (Äiti-ihmiset ovat mielikuvissani neämmä Ronja Ryövärintyttären kakkiaisia…) Emmää. Olen siitä vähän outo tapaus että tykkään nauttia elämästä ja tehdä asioita mitä haluan, en niitä mitä koen että jostain yleisestä arkivelvoitteesta olisi pakko. Eikä tässä nyt mitään totaalista poikamieslääväelämää vietetä. Tottahan minäkin siivoan joskus, käyn kaupassa, pesen pyykkejä ja joskus erittäin harvoin niitä ikkunoitakin. Mutta onko pakko tehdä makaronilaatikkoa jos ei halua?

Voisinko ennemminkin leikkiä myös usein kuultua arjen sankaria? Voisin vetää pitkät kalsarit viitakseni ja pelastaa kaikkia kaapista löytyviä suklaa-asioita huonommilta suilta. Voisin tyynnytellä sohvan alla eläviä villakoiria, ettei ole mitään hätää, kukaan ei ole viemässä teitä pois kodistanne. Arjen supersankariksi taidan kyllä ryhtyä, se kuulostaa paljon paremmalta ja vähemmän tylsältä. Miksi olla ammattilainen kun voi olla SANKARI?

Kuuntelin auringon ja kevään tuoman reippaan fiiliksen kunniaksi Living Colourin rouheasti perseellepotkivaa Vividiä. Vaan Spotify teki yllärit tai jonkun oudon keskihuhtikuun aprillipilan. Sen mukaan Vividin levynkansi on Ozzy Osbournen Blizzard of Ozzista hevisti saturoidumpi versio, jollaiseen en ole missään törmännyt. Vääriä levynkansia tai artisteja samalla nimellä toki Spotista löytyy (esim. hehkuttamallani Veto-nimisellä bändillä tarkoitan tanskalaista elektro-painotteista indiepumppua, en sitä saksalaista kikkeliheviä, mitä myös löytyy Veton nimellä), mutta tämä oli uusi tapaus. Musa on Living Colouria, kansi periaatteessa Ozzyn, mutta ei siitäkään alkuperäinen versio.
Ööh?

Onko kyseessä ihan perinteinen huolimattomuusvirhe, Spotifyn musanörttien mielestä hauska jekku vai onko vihdoin löytynyt ensimmäinen Spotify-hakkeri? Kämminä tapaus olisi outo; genret eivät hirveämmin kohtaa, nimissä ei ole mitään samantyylistä ja ilmestymisvuosillakin on kahdeksan vuotta väliä. Jekkuna temppu saattaa olla jonkun mielestä hassu, kas kun vitsihuumori on vähän vaikea laji, mutta aika rajatulle kohdeyleisölle suunnattu. Eli mitä jää? Hakkeri? Aika leimi hakkaaja, jos tämä on sen käsitys veemäisestä virtuaalituhosta, mikä käsittääkseni on hakkereiden olemassaolon tarkoitus. VAI… Onko olemassa joku eeppinen kasarimusafuusio mistä en ole ennen kuullut? Mustien miesten funk-metallia featuring Ossin lepakonsyöntirokettiroll! Ooh. Olisipa se aikamoista. Valaiskaa oi suuret musiikkioraakkelit jos tiedätte.

Viime viikko ei ehkä ollut niitä parhaimpia, mutta tämä tänään alkanut saattanee hyvin ollakin! Pääsin heti maanantaiaamuna osallistumaan Rasta Thomasin Bad Boys of Dance -tanssijoiden reilun kolmen tunnin tiiviskurssille, oli kerrassaan mahtavaa!

Rasta Thomasin Rock the Ballet on mm. jazzia, balettia, showta, nykytanssia ja hiphoppia fuusioiva tanssiryhmä Yhdysvalloista, joka esiintyy pitkälti rockin ynnä muun populaarimusiikin tahtia. Huikean lahjakkaan Thomasin johdolla esiintyvä poppoo esiintyy tänään (18. huhtikuuta) Tampereella, joten nyt ihmiset, menkää katsomaan! Vaikka ajattelisitte, että en ymmärrä tanssia tai ehkä niin välitäkään siitä, niin ette silti halua missata tätä. Ryhmä esiintyi Tampereella viimeksi noin vuosi sitten, jolloin pääsin itsekin todistamaan uskomattomia kehoja tekemässä uskomattomia asioita. Ja vielä loistavan musan tahtiin! Meitsilä jää toisten tanssitreenien takia tämäniltainen show väliin, mutta te jotka ajattelitte koomata illalla salareiden parissa (tai mitä töllöstä nyt tuleekaan), niin tässä olisi tarjolla huisisti parempaa vaihtoehto-ohjelmaa.

Tässä vähän näytettä mitä on luvassa:

Modernimman tanssin fanina olen itse kertakaikkisen seonnut tästä. Aaah.

Nyt sitten suomalaiset, aika paska meininki. Oikein jytkypaska, niin kuin Timo Soini sanoisi. Ihan totta, käsi ylös, kuka jumalauta niitä persuja meni äänestämään?!

Niin paljon kuin tuloeroja ajavien porvareiden suosio vituttaakin, se ei ollut mikään yllätys. Köyhät kyykkyyn -mentaliteetillahan mentiin jo edellisissä eduskuntavaaleissa. Mutta persujen käsittämätön vaalivoitto yllätti. Oli oikein semmonen kick- you-in-the-crotch spit-on-your-neck -yllätys. Vastenmielinen, pelottava, ahdistava ja kuvottava yllätys.

Lauantaina koimme kaveriporukalla jänniä hetkiä kun eräässä lähiöpubissa pesunkestävät skinheadit olivat sitä mieltä, että kaltaisemme hippiretkut ansaitsevat saada turpaan tahi puukosta, ihan vaan siitä syystä, että satumme olemaan olemassa, ja näytämme hiuksinemme joiltain vitun viherpiipertäjiltä. Sunnuntaina suomalaiset äänestivät suvaitsemattoman, arvokonservatiivisen ja populistisen puolueen maan kolmanneksi suurimmaksi. Tunnetuimmat läpimenneet ovat Timo Soinin lisäksi Jussi Halla-aho ja Kike Elomaa. Ihan oikeasti persuja äänestäneet, mitä helvettiä? Hävetkää.

Niin varmasti teettekin tulevien vuosien aikana, kun nähdään miten täysin kokemattomat persu-poliitikot (niin kuin suurin osa tietysti on) sekoilevat eduskunnassa. Vaikea uskoa, että moiset punaniskauntuvikot saisivat tyrannimaisen Jabba the Hut -pomonsa johdolla mitään järkevää aikaiseksi. Ollapa kärpäsenä katossa, kun jostain Etelä-Savosta pääkaupunkiin ensimmäistä kertaa matkaava persulainen kansanedustaja haluaa eduskuntatalon kahvilassa maksaa sumppinsa markoilla, ja vaatii Karjalaa ja Kekkosta takaisin. Talvisodan hengessä perkele! Haetaan sitä voita sen leivän päälle, mutta ei varpisti anneta millekään neekereille! Sitten samainen persu yrittää solkottaa savolaista englantia tummahipiäiselle Jani Toivolalle ja lähettää moista suklaamunaa takaisin Afrikkaan, sieltähän ne on kaikki tullukkin tommoset värivirheelliset nii.

No jotain hyvääkin. Marja Tiura tippui, ja oma ehdokas Anna Kontula meni ensimmäistä kertaa läpi, ainoana vasemmistolaisena Pirkanmaalta. Mukavaa myös, että ensimmäistä kertaa eduskuntaan valittiin tummaihoinen homoseksuaali, juurikin se Jani Toivola. Sellaisilla asioilla ei tietenkään pitäisi olla mitään merkitystä, mutta tällaisten suvaitsemattomuutta julistavien vaalien jälkeen on kiva nähdä, että ainakaan Uudenmaan vaalipiirissä kaikki eivät ole rasisteja. Eipä liene ylläri, että suurin osa persujen äänistä tuleekin muualta kuin pk-seudulta. Toivon mukaan omat tiet vievät ennemmin tai myöhemmin Helsinkiin, mahdollisimman kauas persujen äänestäjistä. Ei jaksais enää juosta natseja pakoon. Jos seuraavat vuodet siihen menevät, juoksen pakoon toiseen maahan.

Hyvää sinänsä tietysti sekin, että politiikka tuskin on ollut kaikkien huulilla näin voimakkaasti vuosikymmeniin. Enpä ole koskaan ennen jännityksellä odottanut hallitusneuvotteluja, eikä ole Facebookissakaan aikoihin ollut noin kuumaa keskustelua ja päivittelyä kuin sunnuntai-iltana. Suurin osa FB-kavereistani suunnitteli illan aikana ulkomaille muuttoa, niin kuin toki itsekin. Sosiaalisen median rytkeessä tuli liityttyä nopeasti moneen ryhmään; EI Perussuomalaiselle Suomelle, Vaalipettymys, Minun Suomeni on kansainvälinen ja Fenno-Ugrian Refugee Centre of London. Liittykää tekin! Fenno-Ugrian-ryhmä esmes jakaa käteviä neuvoja siitä miten voi muuttaa ulkomaille, ja mitä kaikkea  Lontoossa voi tehdä kun pitää paeta tämän maan politiikkaa.

Vaalipettymyksen ja surun keskellä kannattaa myös muistaa, että niin kammottavaa kuin se onkin, oikeiston nousu on ollut nähtävissä muuallakin Euroopassa, joten sama linja oli odotettavissa myös Suomessa. Esimerkiksi maahanmuuttajakysymykset ovat Suomessa niin uusia asioita, että on selvää, että aina joku pelkää mustaa miestä ja haluaa katsoa historiaan tulevaisuuden sijaan. Näinpä kai tämä maailmanhistoria toimii. Ensi vaaleissa sitten paremmin, tuskinpa kukaan persuja enää näiden tulevien neljän vuoden jälkeen äänestää.

Facebookissa sai sentään nauramaan allaoleva kuva, joten laitetaan jakoon. En tiedä kelle kunnia kuvasta kuuluu, mutta kiitos hälle nauruista.

Huhhuh, nimittäin ihan mielettömät fiilikset! Mistä?
Hmm, no Von Hertzen Brothersista!
Olipahan vaan semmonen keikka torstaina YO-talolla, ettei ole toista moista tänä vuonna näkynyt. Uskomaton meininki, käsittämättömän tiukkaa soittoa ja hävyttömän loistavia biisejä. Semmoset keikat ovat pitkälti lähes täydellisiä, missä lavalla musisoivat heput soittavat monipuolisia ja vaikeita biisejä asiallisella ammattitermillä ilmaistuna aivan hel-ve-tin hyvin, mutta samalla esiintyvät niin tinkimättömällä fiiliksellä ettei yleisössä voi kuin nauttia saamastaan hemmottelusta. Itse kun en ole niitä teknisimpiä musadiggareita, niin en koskaan vaadi keikalta ensisijaisesti täydellistä soitantaa, vaan fiilistä. Meikäläiselle on aivan yhdentekevää kuinka täydellisesti bändi soittaa, jos sen lisäksi minkäänlainen aito tunnelma ei lavalta välity. Sori vaan Steven Wilson, mutta jos tuijottelet koko keikan varpaita ja vaikutat siltä ettei lavalla ole ollenkaan kivaa, ei mullakaan yleisössä ole ollenkaan kivaa. No okei, oli Porcupine Treelläkin hienot videotaiteet biisejä kyydittämässä. Kyllähän niitä katseli, kun Steveniä kiusaannutti.

Eniveis, on kertakaikkiaan parasta, kun saa keikalla sekä huippuluokan soitantaa, huippuluokan fiilistä ja vallan nautittavaa visuaalista antiakin. Ja sitähän jou-talolla sai. Veljekset ovat jossain haastiksessa sanoneetkin, että ovat odottaneet sitä, että pääsevät esittämään uuden levyn lapsia liveyleisölle. Sehän näkyi ja tuntui; keikan pitkästä kestosta huolimatta kertaakaan ei tullut puutunut olo tai tarvetta vilkuilla kelloa, meininki oli alusta loppuun niin vilpittömän upea ja kaikkensa antava. Jos lavalla on kivaa, mulla on kivaa! Ja niin taisi olla kaikilla muillakin paikalla olleilla. Paitsi ehkä sillä yhdellä jannulla, joka kiipeili jatkuvasti yleisön joukossa ilmeisesti vessassa ja/tai baaritiskillä ramppaamassa. Tyyppi ihan tosissaan, jos on pieni rakko, juo shotteja.
Veljesten into uuden levyn livesoitantaan on kyllä helppo ymmärtää, sillä Stars Aligned on kerrassaan mainio levy. Väittäisin jopa että bändin paras. Pistää kuunnellen, jos ette ole vielä kuunnelleet. Itsehän kuuntelen aika lailla koko ajan, eikä kyllästymisestä ole näkynyt merkkiäkään.

VHB:n veljekset kuuluvat niihin ärsyttäviin ihmisiin, jotka ovat ensinnäkin saamarin lahjakkaita ja toisekseen noinniinku visuaalisestikin erittäin onnistuneilla geeneillä siunattuja. Ihme meininkiä toi geenialtaiden toiminta, toisille annetaan kuorma-autolla, toisille hädin tuskin teelusikalla. Ihan varpisti niillä on koko suku täynnä kauniita, lahjakkaita, menestyneitä ihmisiä. Toisaalta, jos nimi on von-yhtäänmitään, niin eiköhän se ole muksusta asti selvää, ettei tässä ihan rekkakuskeiksi ruveta. Hmm. Toisaalta rekkakuski Von Hertzen kuulostaisi aika dramaattiselta. Siellä hän istuisi Sisu-hytissään kuuntelemassa Piazzolaa tai Pavarottia. Ei sitä mitään Mustajärven Patea voi aateliset kuunnella, vaikka kuinka ajaisi päivin ja öin. Saattaa olla (huonon) käsikirjoituksen aineksia tässä… Oh well, takaisin veljeksiin.

Olen aina ollut varma, että niillä, joille on näennäisesti siunaantunut vähän enemmän kaikenmoista mukavaa kuin meille muille, on jotain jokapäiväisiä taitoja mistä tyypit ei suoriudu. Että voit olla maailman paras kitaristi, mutta sitten kengännauhojen sitominen tuottaa eeppisiä taistoja. Niin, sillä Mikollahan oli jalka paketissa… En tiedä onko heppu jotenkin pakettikoiven syitä julkisesti avannut, mutta eiköhän siiden todellisuudessa joku nöyryyttävä kengännauhaepisodi liity. Niin se luonto toimii. (Siihen meidän tampioiden on ainakin uskottava.) Ja odottakaas vaan rokkitähdet, kun joku päivä olette yksin kotona keittiössä spagettikauha kädessä miettimässä ”Miten herran tähden näitä perunoita keitetään?!?” Mä en ehkä osaa soittaa mitään, mutta enpäs oo epäonnistunut perunoiden keittämisessä. Tai no, ehkä kerran, mutta se ei suinkaan johtunut siitä, että en olisi moista touhua osannut, vaan siitä että unohdin laittavani ruokaa.

Kuulkaa ja katsokaa nyt tätäkin. Ketkä on vähän rohmunnut geenien nallekarkkijaossa?

Tämä viikko ei ole ollut niitä parhaimpia. Enemmän tai vähemmän Haistakaa ite -postauksen johdosta viikko on saavuttanut eeppisiä Murphyn laki -mittasuhteita, mutta onneksi on Mari Perankoski. Nainen roastasi Timo Soinia niin hillittömällä otteella Krissen vaaligrillin persu-jaksossa, että sai lähestulkoon tippumaan sohvalta.

Yhdelle kommentille hajosin niin täysin, että pitääpä jakaa se täällä:
”Perussuomalaisen kauhuskenaario on se, että homoseksuaali maahanmuuttaja maalaa impressionistisen taulun, joka esittää naispappia jolle tehdään aborttia toisella kotimaisella.” Buhahahaaa!

Keskusta-jaksossa Kaisa Pylkkänenkin onnistui kyllä hyvin muistuttamaan muutaman puolueen perusperiaatteista.
”Kokoomus haluaa köyhien rahat rikkaille, demarit haluaa rikkaiden rahat köyhille, perussuomalaiset haluaa rakentaa uudelleen 30-luvun Saksan, mutta mitä hittoa Keskusta halua?”
No niinPÄ. Ei kai sitä kukaan tiedä.

Persut nyt toki saavat nauramaan muutenkin yllättävän usein. Varsinkin nyt kun vaalipäivä lähenee, tuntuu, että se puolue vaan pönttöytyy. Huvittavaa seurata kuinka jopa ulkomainen media on kauhistellut Finns for Dummiesin, öö, eikun siis True Finnsien nousua. Sunnuntaista tulee kyllä jännä päivä…

Pakko heittää loppuun vielä yksi Perankosken loistava Soini-vitsi:
Montako Timo Soinia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu? Ei aavistustakaan, mutta se on varma, että EU se on hajottanut.

Olipa kerran leppoisa sunnuntai-illan kooma. Hengailimme sohvalle ja katsoimme telkkarista aivoja nollaavaa Idolsia. No se vaan tuli sieltä, eikä jaksanut kääntää kanavaakaan. Siellä nuoret Idols-skabaajat lauloivat Katri Helenan kanssa iskelmää. Kysymykset miksi, mitä helvettiä, ja kuka tätä haluaa nähdä, saatikka kuulla, pyörivät päässä aktiivisesti.
Kirosin ensin hetken aikaa, että mitä helkkarin aikakautta tässä eletään, Katri-Helena oli old school jo kasarilla, MIKSI moinen vanha rouva buukataan esiintymään ohjelmaan, jossa haetaan 2010-luvun POP-idolia? Miksi kokelaat pakotetaan laulamaan iskelmää, mitä heistä kukaan tuskin haluaisi oikeasti laulaa? Eikä ruudun toisella puolella olevat, keski-iältään todennäköisesti noin 13-vuotiaat fanit, haluaisi kuulla.

Eniveis, Toni totesi kuullessaan Martin laulavan Kirkaa, jotta ”kyllä mäkin Kirkaa vetäisin, jos jotain olis pakko”. Riettaasta kieliasustaan huolimatta Toni tarkoitti sitä, että pakon edessä laulaisi itsekin Kirkaa, jos jossain rinnakkaistodellisuudessa sellainen sairas tilanne tulisi eteen. Tästä inspiroituneena aloin itsekin miettiä lähes aivoja syrjäyttävää mindfuck-ajatusta. Jos meikäläinen rynnäkkökiväärillä uhaten (sitä se vähintään vaatisi) pakotettaisiin esittämään kotimaista iskelmää jossain, minkä biisin valitsisin?

Ajatus on pelottava ja hiton vaikea. Kaikki minut tuntevat tietänevät, että iskelmä on se yksi ainoa musiikkigenre maailmassa, mitä voin käsi sydämelläni sanoa vihaavani. Pahoittelut genren tykkääjille, mutta en voi väittää edes vähän sietäväni iskelmää, koska en siedä. En pysty, en kestä, en voi sulattaa sitä.
Olen erityisesti vuosikausia hajoillut legendaaristen klassikkobiisien suomenkielisiin käännösversioihin. Miten joku kehtaa tehdä vaikkapa sellaisen pikkubändin kuin The Beatlesin biisistä suomenkielisen version, ja sitten esittää sitä enemmän tai vähemmän omanaan? Tiedän että se kuuluu iskelmän perinteeseen, mutta se on kamalaa. Raiskausta. Puhdasta vääryyttä. Pitkälti pelkkää vesikidutusta.

Olisiko se nyt ollut niin huono idea soittaa 60-luvun suomalaisille alkuperäistä versiota vaikkapa The Animalsien Don’t Let Me Be Misunderstoodista Lasse Mårtensonin Et kai ymmärrä minua väärin -version sijaan. Miettikää nyt, alkuperäiset sanat menevät näin: ”I’m just a soul whose intentions are good”, Lassen ”Oonhan vain mies joll’ on ymmällä pää-ä-ää.” Ja tässä on kyseessä sama mies joka kirjoitti Myrskyluodon Maijan! Lasse, miksi teit sen? MIKSI? The Mamas & The Papasin upeasta California Dreamin’ista tuli Tapani Kansan suussa Kalajoen hiekat ja CCR:n Proud Marysta Svengi-Mary. Yksi maailmanhistorian suurimpia rikoksia musiikkia ja ihmisyyttä vastaan on Fredin kappale Muukalainen David Bowien Starmanista. Onhan Hectorkin Bowieta kääntänyt, mutta sen voin antaa vähän paremmin anteeksi, vaikka vuosien työn anteeksianto vaatikin. Mutta että Vexi Salmi uudelleensanoitti Bowien upeaan Starmaniin esimerkiksi tällaisen rivin; ”Mä pientä iltapalaa juuri tein, hou hou.” Että ihan iltapalaa, kiva.

Eikä biisien kääntäminen toki 60- 70-luvuille jäänyt. Kasarilla tuli Einin uskomaton äänihirviö Olen neitsyt Madonnan Like a Virginista, jonka sanat vetävät ääliömäisyydessään vertoja jopa Vexi Salmelle. Alkuperäinen rivi ”I was beat incomplete” kääntyi muotoon ”Olin niin, olin näin.” Voi hyvänen aika, olisit nyt ollut vaan hiljaa. Kasarilla tuli myös Katri-Helenan versio Randy Crawfordin Almazista, joka tekee sellaista peppuraiskausta alkuperäiselle, että tuli melkein tippa silmään kun kuulin KH:n version kipaleesta. Eikä siis onnen kyyneleet. Vuonna 2003 ilmestyi mahdollisesti 2000-luvun hirvittävin kappale, Antti Huovilan Mä haluun toimintaa, joka on käännös Elviksen A Little Less Conversationista. En viitsi edes sanoa tästä mitään.

Joten, mitä iskelmää minä laulaisin, jos olisi IHAN pakko? Noh, suomenkielisestä iskelmään taipuvasta genrestä löytyy jotain ihan mielenkiintoisia biisejä, onhan sillä Hectorillakin esimerkiksi vaikka mitä loistavaa. Mutta ehkäpä sitä ei voi laskea, mies on kuitenkin vakavasti otettava artisti. Myös Leevi and the Leavingisilla on hyviä sanoituksia, mutta ei sitäkään ihan tyylipuhtaaksi iskelmäksi voi sanoa. Lukiossa olin mukana Maarit Hurmerinnan biiseihin perustuvassa Siivet Saan -musikaalissa, minkä peruilta pidän sellaisista Maaritin biiseistä kuin Tulitikku ja Neito ja ylioppilas, mutta Maarit on aivan liian souliin taipuvaista perinteiseksi iskelmäksi. Ankillakin on mielenkiintoisia, paikoittain kantaaottavampia biisejä, mutta myös Ankin parhaat vedot ovat käännöksiä, joten niitä ei voi laskea. Oikein vanhan liiton iskelmät ovat omassa lajissaan myös ihan toimivia, koska niissä tosissaan kuuluu sen ajan henki ja tunnelma. Esimerkiksi Annikki Tähdellä ja Tapio Rautavaaralla on hienot kipaleensa, mutta päätin jättää erittäin perinteisen, vanhan iskelmän tämän pohdinnan ulkopuolelle.

Kun nyt tätä aihetta lähestytään, mennään sinne syvimpiin pimeyksiin; sinne Katri Helenan, Kari Tapion, Paula Koivuniemen ja Yölinnun maille, sinne minne kukaan vähääkään katu-uskottava Olavi Virta, Laila Kinnunen tai Rauli Badding Somerjoki ei yllä.

Voin kertoa, että tein pitkään töitä löytääkseni vastauksen tähän aivoja raastavaan kysymykseen. Kahlasin läpi Finnhits-soittolistoja ja Wikipedia-sivuja perinteisistä iskelmäartisteista, ja lopputuloksena päädyin allaolevaan klassikkoon, vaikka kuinka yritin jotain katu-uskottavampaa löytää. En tiedä miksi, en tiedä missä olen biisin edes kuullut, mutta tämä se olisi. Hävettääkö valita omaksi iskelmäbiisiksi Mikko Alataloa? Totta munassa, mutta nyt on oltava rehellinen. Jos rynnäkkökiväärillä uhattaisiin, laulaisin julkisesti Mikko Alataloa.