Vietän näemmä nykyisin enemmän aikaa Tampereen Klubilla kuin esmes koulussa. No mitäpä vikan vuoden opiskelija siellä tekisikään, Klubille sen sijaan on jatkuvasti erittäin tärkeää asiaa.

Tällä kertaa olin Klubilla katsomassa irakilaissyntyistä, nyttemmin Ruotsissa asuvaa folkkari Prince of Assyriaa lämppäreineen. Ensimmäinen lämppäri Jonatan Guzman ilmeisesti skipattiin, vaikka saavuimme paikalle jo kymmenen yli kahdeksen! En ole ihan varma esiintyikö heppu oikeasti, paremmin tietävät voivat kertoa aloitettiinko ilta oikeasti niin hämmästyttävän aikaisin. Toisena (tai ensimmäisenä, kuka tietää) lämppärinä nähtiin Any Exit -nimellä esiintynyt pääbändin kitaristinakin toiminut neitonen. Huiman ujo ja etäinen tyttö ei juuri yleisöön katsonut, puhumattakaan siitä, että olisi vaikka kommentoinut yleisölle jotain, mutta omasi ihan kelpo soundin ja sieluisan äänen kun valloilleen pääsi. Kitarointi sen sijaan olisi voinut vaatia vähän keskittymistä ja plektraa, mutta menköön.

Prince of Assyria taitaa olla ensimmäinen suurehko artisti kenen keikalle menin oikeasti jännittäen, että voi kun se ei nyt mokaisi, voi kun se ei jännittäisi niin paljoa ettei pysty kunnolla esiintymään. Prinssi ei valitettavasti ole tunnettu erityisen hyvistä keikoistaan, varsinkin uransa alkutaipaleella (millä yhden lätyn julkaissut mies on toki vieläkin) erittäin ujo ja sisäänpäinkääntynyt heppu jännitti lavalla niin hillittömästi, että yleisöllekin tuli ahdistunut olo katsoa toisen hermoilua. Samaa oli havaittavissa tälläkin kertaa, olisi niin tehnyt mieli huutaa biisien välissä, että ota ihan rennosti, ei mitään hätää. Joku meikäläistä rohkeampi kuitenkin huusi bändille yhden biisin jälkeen kovaan ääneen ”Hyvä!” ja innostui kirvoittamaan ensimmäisen hymyn prinssin huulille. Hymyhuulten takana prinssi tuntuikin oivaltavan ettei ehkä kuolekaan, ja rentoutui keikan loppua kohti huomattavasti. Ja voihan jestas mikä ääni siitä miehestä tulee, kun hän tosissaan sydänverellä antaa laulun soida. Saisi huutaa useamminkin jos multa kysytään. Prinssi saattanee kuulua niihin artisteihin, jotka tekevät sitä parempaa musiikkia mitä katkerampia eroja ja parisuhdeongelmia taustalta löytyy. Näihinhän kuuluu esimerkiksi myös irlantilainen folkkari Damien Rice. Sitäkin jäbää voisi dumppailla useammin niin tulis voimakkaampia biisejä.

Voimaa Prince of Assyrian keikalle antoi myös dynamiitti. Siis ihan tosissaan, dynamiitti. Yhtäkkiä alkoi mukavasti täristä ja paukkua, ja bändikin vähän häiriintyi että missäs nyt soditaan. Kas kun jotkut perkeleen pälliääliöt ovat päättäneet tuhota tämän kaupungin tärkeintä, hienointa, historiallisinta ja tarjonnaltaan parasta keikkapaikkaa rakentamalla jonkun helvetin autojen leikkikentän keikkapaikan alle. Pahoittelut likaisesta kielestä, mutta voi vee kun ärsyttää. On ärsyttänyt jo suhteellisen pitkään, kun on räjähdellyt meitinkin kotitalon alla jo ainakin vuoden päivät. Ja ei, ei se ruudinkatku ole hirvittävän kiva tuoksu. Ei varsinkaan keikkapaikalla, minne se leijailee tuuletuskanavia pitkin. Toki eniten vituttaa Tullikamarin tuhoaminen, ei meitin reikäseinäisellä kämpällä ole niin väliä. Argh. Perkeleen kapitalistit, markkinatalous, yksityisautoilijat ja kaikki tyhmät ihmiset kenen syytä tämäkin on.

Liekö ollut dynamiitin rytkeen ansiota vaiko minkä, mutta pakko myöntää, että oli keikka välillä ihan vähän liian perinteistä ja rauhallista folkkia meitsille. Olen myöhännäisherännäinen kyseisen genren suhteen, ja olen edelleen sitä mieltä, että jotkut mies ja kitara -artistit ovat vaan tylsiä. Vaikka riemukkaat aplodit ja hurraa-huudot kirvoittanut prissi ihastuttikin herkkyydellään, ihan vähän piti myöhemmin kotona saada verta juoksemaan suonissa esimerkiksi Slayerin ja Panteran reippaiden rallatusten tahtiin. Ei niin folkkia, etteikö vähän metalliakin.

Olen luonteeltani hävyttömän nuuka, mutta on yksi asia mistä en säästä koskaan. Kokemukset. Eniten ropoja tulee varmaankin tuhlattua keikoille, mutta myös leffat, teatteri, tanssitunnit ja teokset, taidenäyttelyt ynnä muut vaativat veronsa. Ja saavat vaatiakin! Kulttuurikokemuksiin heitettyjä euroja en kaipaa koskaan ikinä missään tilanteessa, en silloinkaan vaikka kokemus olisi ollut huono. Silloinkin se on ollut parempi tapa tuhlata rahat kuin ostaa joku kolttu tai juoda baarissa kaljaa.

Toissapäivänä kävin Tampereen Klubilla tsekkaamassa Olavi Uusivirran ja Riston keikat, ja olipahan vallan mahtava meininki molemmilla! Lähinnä menin katsomaan Uusivirtaa, koska kyllä, minä pidän Olavi Uusivirrasta. There, I said it.
Seuralaisteni kanssa keskustelimme keikalla siitä, että Olavi Uusivirta on artistina jotenkin hämmentävän dissattu ja kritisoitu, enkä tajua yhtään miksi. Miehellä on jostain syystä ihmeellinen pullamössöpopparin maine, mikä ei kohtaa todellisuutta sitten niin yhtään, ainakaan mitä keikan meininkiin tulee. Tai no joo, on yleisössä Oltsua ihkuttavia hädin tuskin täysi-ikäisiä neitokaisia, mutta eipä sen pitäisi musiikkiin liittyä. Uusivirta on kirjoittanut esimerkiksi uusimmalle levylleen Preeria saakelin upeita biisejä, ja lavalla kaikkensa antavalla miehellä on lumoava karisma ja mahtava meininki. Lisäksi Uusivirta muistuttaa sekä biiseiltään, sanoitustyyliltään, että lavakarismaltaan nuorta Dave Lindholmia, joka tietysti on yksi tämän maan upeimpia miesartisteja kautta aikojen. Miksi siis Olavi Uusivirtaa on coolia dissata, en ymmärrä. Dissaajat, kertokaa.

On muuten hauska videokin tämä, vaikkei toki vedä vertoja hävyttömän hauskalle ja epäkorrektille Las Palmasin baaria tuhoavalle vauvalle tai Satuhäille.

Risto taas on bändi, joka tuntuu vähän sellaiselta huumeelta mitä muut ovat vetäneet, kun itse on juonut vaan punkkua.Tavallaan tykkään, tavallaan en aina ihan tajua. Kotona en bändiä juuri koskaan kuuntele, mutta keikoilla pumppu toimii, tietysti pitkälti omalaatuisen laulajansa Risto Ylihärsilän takia. Siinä missä Uusivirta on komea ja karismaattinen, ottaa yleisöön pitkiä katsekontakteja ja antaa lavalla kaikkensa, Risto on kuin jostain laneista lavalle repäisty, epäsosiaalinen ja vaivaantunut heppu, joka ei todellakaan ota katsekontakteja kenenkään. Mutta sattuu samalla olemaan huikea muusikko ja omalla omituisella tavallaan äärettömän karismaattinen. Riston keikoilla on aina huisi meininki, eikä niillä koskaan tiedä mitä tapahtuu. Ja yleensä aina jotain tapahtuu, usein Putoan kaivossa -biisin aikana.

Viimeksi kun näin bändin YO-talolla, Risto pisti yleisön menemään valtavaan ryhmähalihenkiseen piiriin, keinumaan biisin tahtiin ja laulamaan kuorossa Putoan kaivossa -kertsiä. Ja mehän menimme. Tällä kertaa Risto käski yleisön viheltää samaisen biisin vihellyskohtaa, mutta ei suinkaan niin kuin se menee, vaan täydellisessä sekasorrossa. Siinä sitten Risto itse vihelsi biisin melodiaa, ja antoi vuoron yleisölle, joka vihelsi kuorossa täydellisen epämusikaalista kaaosta. Biisi päättyy kertsiin, minkä aikana bändi hiljentyi, mutta yleisö jatkoi laulamista, niin kuin aiemmillakin näkemilläni keikoilla. Yleisön hoilatessa bändi häipyi taustaverhoihin, ja Risto itse käveli yleisön läpi kohti Klubin bäkkäriä. Yleisö jäi inasen hämmentyneenä laulamaan tyhjälle lavalle. Siinä on vaan jotain niin herttaista kun salillinen ei-edes-niin-humalaisia suomalaisia laulaa vähän nolostuneena, ei kovin kovaan ääneen, mutta artistille uskollisena herttaisen kieroja sanoja ”Se saa kukat kasvamaan, se saa linnut laulamaan, vaikka minä putoan kaivossa jossa ei oo seiniä eikä pohjaa.”  Siinä vaiheessa kun yleisö oli hetken keskenään laulanut ja taputtanut rytmiä, Risto käveli takaisin. Vaan eipä mennytkään lavalle, vaan jäi yleisön joukkoon laulamaan ja tuijottelemaan yleisön tavoin tyhjää lavaa. Lopulta mies kiipesi bändinsa kanssa takaisin lavalle ja ilahdutti yleisöä vielä muutamalla biisillä.

Olipahan mahtava keikkailta, en ole aikoihin noin rahanarvoista vastinetta yhdeksälle eurolle saanut. Ensi viikolla onkin sitten Prince of Assyria, Jonatan Guzman ja Any Exit maanantaina ja Paleface & Räjähtävä nyrkki perjantaina. Roger Watersiinkin on enää alle kuukausi! Woo!

Olen pitkästä aikaa myös innostunut keikkakuvauksesta, joten räpsin kuvia Klubillakin. Tulipahan taas huomattua kuinka hiton vaikeaa moinen kuvaus on; valot heittelee äärilaidasta toiseen ennustamattomasti koko ajan, joten suurin osa kuvista on loppupeleissä joka mustia tai vihreää raetta. Ei ole nättiä se. No, harjoitus tekee mestarin. Saattaa myös olla että ei tee, mutta väliäkö sillä, hauskaahan tuo kuvaaminen on siltikin.

Alternative Fingerprint palkittiin hiljattain ihka ensimmäisellä blogipalkinnolla! Sain kiertävän The Gorgeous Blogger -palkinnon MoveMe – Liikuttavia ajatuksia blogin kirjoittajalta Tainalta. Kiitos paljon Taina, palkintoja on aina kiva saada!

Tästä lähtee!

Milloin aloitit blogisi?
Syyskuussa 2010. Suuntasin silloin työharjoitteluun pallon toiselle puolelle New Yorkiin, ja halusin saada käyttöön kanavan, minkä kautta voin turinoida tutuille miten menee ja kertoa kuulumisia. Reissun jälkeen halusin jatkaa blogin pitämistä yleisenä löpinäsaittina, koska kirjoittaminen on kivaa ja olemisen keveyttä tai painavuutta on mukavaa kirjata ylös.

Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Aika lailla kaikkea mitä päässäni sattuu pyörimään. Useimmiten siellä pyörii erilaisia kulttuuriin viittaavia mietteitä, joten kirjoitan paljon musiikista, keikoista, leffoista ja niiden tekemisestä, kulttuuritapahtumista ynnä muista vastaavista. Välillä saatan kertoa kuulumisia valokuvilla, välillä jauhan jostain niinkin jännittävästä kuin potkukelkoista. Tässä päässä liikkuu kaikenlaista, joten kaikenlaiseen voi blogissa törmätä. En aseta itselleni rajoituksia, ne on tylsiä.

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
No tietty se, että se kertoo mun elämästä. Olen ainutlaatuinen yksilö, niin kuin me kaikki muutkin, enkä osaa muusta kirjoittaa kuin omista ajatuksistani omista lähtökohdistani. Se on toivon mukaan erityistä.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
New Yorkin reissu antoi alkusysäyksen, mutta olin ajatellut blogin avaamista jo aiemmin. Olen aina kirjoitellut kaikenlaista joko pöytälaatikkoon tai julkisesti, ja vähän raapustellut muutamiin muihin blogeihinkin, joten oli jo aika avata ihan oma semmottinen.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Haluaisin enemmän aikaa kirjoitella ja valokuvata blogiin useammin ja säännöllisemmin. Tietysti jotain teknisiä seikkoja ja ulkoasua olisi myös kiva välillä muokata, mutta sisältö on tärkeintä. Tässä kohtaa on muuten jaettava suuret kiitokset blogin ulkoasusta ja käyttöliittymästä Tonille! Itsehän olen täysin tekniikkatyhmä, en olisi taatusti saanut ittekseni blogista yhtään minkään näköistä. Tai en olisi varmaan saanut sitä edes avattua, kun olisin välittömästi repinyt hermot riekaleiksi WordPressin kanssa. Tekniikka ja kärsivällisyys eivät kulje käsi kädessä. Tai edes samoilla kaduilla.

Annan tämän palkinnon eteenpäin
Tämä on vähän vaikea kohta, koska en itse seuraa kuin muutamia erittäin luettuja ”massablogeja”, jotka ovat tämmöttiset pystit varmaan jo moneen kertaan saaneet. Suositelkaahan te hyviä blogeja, jotka palkinnon ansaitsivat! Palkinto pitäisi laittaa eteenpäin viidelle blogille, mutta nyt on tyydyttävä kahteen. Mutta hei, ei se määrä vaan se laatu!

Laitan palkinnon ystävälleni Jussille, joka yksinkertaisesti bloggaa Hämmästyttävän tärkeistä asioista! Ansaitset tämän you gorgeous man. Jussin blogista voi tsekata esimerkiksi Muutos meitä johtaa -lyhytelokuvan trailerin, joka tulee muuten olemaan yksi tämän vuoden mahtavimpia leffoja. Että pistäkäähän katsoen.

Toiseksi laitan palkinnon lukiokaverini Jaanan blogille Princess of Hessen. Jaana opiskelee tällä hetkellä yhdessä talous- ja yhteiskuntatiedemaailman arvostetuimmissa oppilaitoksissa, London School of Economicsissa, ja kirjoittaa mielenkiintoisia tarinoita LSE:ssä ja Lontoossa opiskelemisesta sekä elämästä yleensä. Ihan perusjampat ei LSE:ssä opiskele, joten kokemukset sieltä ovat varsin ainutlaatuista luettavaa.

Vietin viime viikonlopun Visuvedellä mökkeilemässä (suuri kiitos asianomaisille tästä!), missä taivaalta möllöttänyt aurinko lämmitti mieltä ja sydäntä ja pisti räpsimään fotoja. Tässä näytettä siitä miltä kevät näyttää Visuvedellä.

En juuri muuten harrasta sarjiksia, mutta usein mustalla, kuivalla, oudolla ja kaikin puolin tyhmällä huumorilla varustetut stripit uppoavat.
Yksi ehdottomia lemppareitani on Helmiä Sioille, meinasin taas viime sunnuntaina vetäistä aamukahvit nenään, hajosin sen verran totaalisesti kun luin Aamulehden Sunnuntai Ihmisistä tämän:

Varsinkin opparin kanssa hajoillessa, meikäläinen niiiiin on toi possu. Että älkää ihmetelkö jos näette allekirjoittaneen kaupungilla lentokoneille huutelemassa.

Musaprojekteista innostuneena ajattelin esitellä vielä yhden huisin projektin, kas kun siihen voi osallistua kuka tahansa. Jopa allekirjoittanut, jos vaan suinkin ehdin. Olisipahan aika siistiä sanoa, että olen osallistunyt yhteen Imogen Heapin biisiin…

Eli siis yksi Brittilän upeimmista laulajista, Imogen Heap tekee uutta levyä, ja on päättänyt tehdä levylle ensimmäisen biisin kahdessa viikossa fanien kanssa. Imogen pyytää nettisivuillaan joka päivä jotain uutta, mitä sitten käyttää biisinsä pohjina tai insipiroijina. Projekti käynnistyi eilen, silloin Imogen pyysi faneilta erilaisia ääniä; oksan katkeamista, askeleita, paperin rypistymistä, mitä vaan mieleen tulee. Tänään tiistaina naiselle saa lähettää erilaisia tekstejä sanoitusten insipiroijiksi, huomenna visuaalista materiaalia levyn kansiin, torstaina liikkuvaa kuvaa jne.

Tämän lisäksi Imogen livestriimaa videoterveisiä kotoaan joka päivä ja kertoo seuraajille minkälaista materiaalia hän on saanut ja missä biisin kanssa mennään. Biisi kansineen päivineen julkaistaan tasan kaksi viikkoa projektin alkamisen jälkeen, maanantaina 28.3.

Ah, Imogen on muutenkin niin ihana ja symppis. Viime vuoden Ilosaaren keikalla nainen löpisi yleisölle kuin olisimme olleet kaikki hyvän ystävämme olohuoneessa keikalla, ja Facebook-faninakin saan kuulla Imogenilta hauskoja henkilökohtaisia löpinöitä tylsien levy-yhtiön päivitysten sijaan. Aika hyvin miljoonia myyneeltä Grammy-voittajalta.

Tutustukaahan ihmeessä mahtavaan projektiin, käykää täältä painelemassa pianon koskettimia, niin näette miten Imogenia voisi minäkin päivinä biisinteossa auttaa. (PS. Ylimmän rivin viimeinen C-kosketin vie introsivulle, mistä löytyy perusinfoa, videostreamin osoite jne. jos kiinnostaa.)

Upea nainen. ♥

Muistukaahan kaikki osallistua Tampere Film Festivaleille! Legendaarisilla filmifesteillä tarjolla esimerkiksi tänään oman oppilaitokseni näytös Kino-TAMK, missä on näytillä koulumme viime vuoden parhaita tuotoksia.

Nähtävillä esimerkiksi tämä Nalle Mielosen elokuva, missä sain kunnian itsekin työskennellä:

Metsästysmaa – Teaser from Metsästysmaa on Vimeo.

Kino-TAMK:n jälkeen sopii iltasella saapua perinteisiin Filkkaribileisiin Klubille! Siellä hyvää musaa, zombeja ja loistavia ihmisiä. Muutenkin filkkareilta löytyy sunnuntaihin asti kaikkea jännää Freaky Horror Night -yönäytöksestä romanialaiseen ja kiinalaiseen elokuvaan, Chaplinin Nykyajan livesäestettyyn näytökseen, animaatioihin, ja tietysti mielenkiintoisiin kilpasarjoihin. Tulukee siis osingoille.

Saimme eilen paketin Tanskanmaalta. Paketin sisältö oli niin ihana, että pakko vähän esitellä mitä laatikosta löytyi.

Uutta Vetoa ♥ Ostin nyt teepparinkin, että voi fanittaa asiaankuuluvalla uniformulla.

Veto kuuluu ehdottomiin omiin lempparibändeihin, ja voi kuulkaas kuinka tätä levyä on odotettu. Ja voi että se on sen arvoinen! Olen kuunnellut levyn läpi nyt noin viitisen kertaa, ja joka kerralla se vaan paranee. Niin kuin monet loistolevyt, Everything is Amplifiedkaan ei räjäytä tajuntaa kerralla, vaan pikkuhiljaa alitajuntaa maanitellen.

Tässä levyn tällä hetkellä koviten kolahtava biisi. En voi kuin upota tähän.

Piipahdin eilen myös Levykauppa Äxässä, enkä voinut poistua sieltäkään tyhjin käsin. Vietin pitkän tovin vinyylilevyjä ihaillessa, kyseiset lätyt ovat niin visuaalista katseltavaa, että niitä tekisi mieli haalia jo pelkästään kauniin kansitaiteen puolesta. Mukaan tarttui jo aiemmin mainostamani Efterklangin Magic Chairs ja Mumford & Sonsin Sigh No More. Jälkimmäinen oli kylläkin synttärilahja Tonille, mutta ehkäpä meikäläinenkin saa kyseisestä levystä nauttia kun samaa osoitetta asutetaan.

Kaunokaiset.

Mumford & Sons kuuluu niihin bändeihin, joihin olen jostain syystä syttynyt vähän hitaasti, enkä yhtään tajua miksi. Joka kerta kun kuulen pojilta jotain, reaktio on sama ”Jessus kuinka mahtava biisi!”, mutta sitten jotenkin semiunohdan poppoon. Vaan enpä taida unohtaa enää. Sigh No More on niin upea levy, että se tullee pyörimään soittimessa aika tiheällä tahdilla tästä eteenpäin.

Tämä kipale esimerkiksi on ihan käsittämätön. Välittömästi ekalla kuuntelukerralla räjäytti pään ja kiristi ihon kananlihaksi. Huoh.

Levyostosten jälkeen on ollut veikeää huomata miten eri tavoin musiikki voi dopamiinia erittää. Veton synkän elektroninen maalailu ja lumoavan junnaavat melodiat aiheuttavat hyvää oloa vähän salakavalasti, kun taas Mumford & Sonsin räjähtelevät banjot ja Marcus Mumfordin raastavan hieno ääni pistää dopamiinin purskahtelemaan yllättävinä ryöppyinä. Nautintoa kaikki tyynni.

Olen tänään lukenut Facebookista useita naistenpäivätoivotuksia ja saanut muutamia onnitteluja henkilökohtaisestikin. Olen näistä huomionosoituksista vilpittömän kiitollinen, mutta naistenpäivä aiheuttaa silti ristiriitaisia tunteita.

Maailmassa on miljoonia naisia, joita päivittäin pahoinpidellään, raiskataan, alistetaan, orjuutetaan, kidutetaan, ympärileikataan ja tapetaan vain siksi, että he ovat naisia. Meidän kuuluisi muistaa nämä naiset joka ainoa päivä. Se ei riitä, että kerran vuodessa toivotamme naispuolisille tuttaville onnea sukupuolen johdosta tai tarjoamme kakkua työpaikoilla. Tästä enempää avautumatta kehotan lukemaan tämän: Naisten tuhoamisesta

Siinä missä haluan muistaa sukupuolensa puolesta kärsivät naiset, en oikein osaa suhtautua länsimaiseen tapaan juhlia naistenpäivää. Tiedän olevani äärimmäisen onnekas, että saan asua vapaassa maassa vapaana ihmisenä, ja siinä vapaudessa kasvaneena olenkin oppinut toivomaan, että minut nähtäisiin ensisijaisesti ihmisenä.

En koe henkilökohtaisesti ansainneeni mitään onnitteluja juuri tänään vain siksi, että olen sattunut syntymään tähän sukupuoleen. Niin ylpeänä kuin sukupuoleni kannankin, se ei pysty yksiselitteisesti määrittämään sitä kuka tai mitä minä olen. Toivon, etten koskaan elämässäni joutuisi verratuksi muihin sukupuoleni perusteella. Toivon, ettei minun vahvuuksieni tai heikkouksieni koskaan ajateltaisi johtuvan puhtaasti siitä, että olen nainen. Toivon, että minut nähtäisiin aina samalla viivalla kaikkien muiden sukupuolten kanssa ja minua arvosteltaisiin vain sen perusteella kuka minä olen, ei sen mitä minulta löytyy housuista. Valitettavasti elämäni ei ole tällaisessa tasa-arvon auvossa aina virrannut, eikä varmasti virtaa tulevaisuudessaan, mutta tällaiseen käytökseen haluan ainakin itse pyrkiä.

Lopuksi haluan muistuttaa kaikkia sukupuolen moninaisuudesta; siitä että sukupuoli ei mustavalkoinen tai kaksijakoinen asia. Sukupuolia on enemmän kuin kaksi, ja koska (ainakaan Suomen) kalenterista ei löydy päivää intersukupuolisille, transsukupuolisille, transvestiiteille tai transgendereille, haluan tänään toivottaa tasapuolisesti onnea kaikille sukupuolille! Yksi asia meitä kaikkia yhdistää; olemme kaikki ihmisiä. Sovittaisiinko siis että jokainen päivä on jokaisen päivä, ja kohdellaan toisiamme sillä kunnioituksella?

Kamppailen tällä hetkellä erään työlään ja stressaavan projektin parissa, joka tunnetaan nimellä opinnäytetyö. Opinnot on pisteineen kasassa ja työharjoittelut suoritettu, joten meinaavat potkia meikäläisen pihalle koulusta, ja pitäisi sitä varten jonkinlainen virallinen oppari väsätä. Opparin työstäminen on kiireistä ja tärkeysjärjestysongelmista johtuen ollut aika epätoivoista, joten otin tällä viikolla irtioton, ja pakenin mökille viettämään retriittiä ja kirjoittamaan opparia.

Olin yksin mökillä jäisen järven rannassa ja metsän siimeksessä nelisen päivää. Päivät koostuivat takan lämmityksestä, saunomisesta, suklaan ja punaviinin kiskomisesta ja ennen kaikkea kirjoittamisesta, lukemisesta, nauhoitettujen haastattelujen kuuntelemisesta ja litteroinnista, ajattelemisesta, suunnittelemisesta, yliviivaustussin liikakäytöstä ja aikataulujen laatimisesta. Raskaan aivotyöskentelyn jälkeen nollasin aivoja katsomalla jakson Tohtori Philleä (prostituutiota Craigslistissä!) tai korneja lifestyle-ohjelmia. Nettiä mökillä ei onneksi ollut, joten ei tullut pakottavaa tarvetta katsoa youtubesta hassuja kissavideoita tai lukea kokonaan läpi uusia löytämiäni blogeja. Jotenkin niin käy aina kun yritän tehdä töitä kotona… Mökkiretriitti oli varsin rentouttava ja tuottelias kokemus. Sain kirjoitettua opparia ja tuijottaa saunan ikkunasta pimeään metsään, ja tajusin kirkkaan tähtitaivaan alla lumihangessa seisoessa että taivashan on aika hieno ilmiö, sinne päin pitäisi varmaan katsella useamminkin.

Retriittimaja.

Punaviiniä elegantisti mehulasista ja turvallisesti koneen vieressä.

Auringon puolesta olisi voinut kirjoitella ulkonakin, mutta toi valkoinen juttu oli vähän tiellä.

Pitkäjalkainen omakuva.

Arska menossa nukkumaan.