Musiikkiprojektit ovat kivoja. Erityisen kivaa on, kun jonkinlaisia kollektiivisia musaprojekteja tuodaan kaiken kansan keskuuteen, ja niihin voi osallistua lähes kuka tahansa, jonka käsissä pysyy jonkinlainen kellopeli tai melodika. Ajattelin tällä kertaa löpistä muutamasta mielenkiintoisesta projekteista mihin olen törmännyt.

Viime syksynä New Yorkissa tutustuin tanskalaiseen bändiin nimeltä Efterklang. Kävin tsekkaamassa bändin keikan ja kuulin bändin projektista nimeltä Efterkids. Myöhemmin bändin rumpali kävi myös esittelemässä projektia duunipaikassani Scandinavia Housella. Efterkids on eräänlainen musakoulutusohjelma, minkä bändi New Yorkissa toteutti  New York’s Special Music Schoolin kanssa. Bändi toimitti musiikkia opiskeleville lapsille paketin parista omasta biisistään, joka piti sisällään erilaisia nuotteja, sovituksia ja riisuttuja versioita biiseistä. Nuoret opiskelivat biisit, ja esiintyivät bändin kanssa virtuaalisesti bändin soittaessa valkokankaalla.
Hieno lopputulos bändin ja nuorten yhteistyöstä tässä:

Kyseessä on avoin projekti, eli jos sattuu omaamaan luokallisen lahjakkaita musikanttinuoria (tai miksei vanhempiakin), voi esimerkiksi upean Full Moonin opetella lataamalla biisipaketin täältä.

Efterklang on jatkanut samaa projektia muidenkin koulujen kanssa, ja Saksassa myös esiintyi kuuden nuoren musiikinopiskelijan kanssa. Projektin tarkoituksena on nuorten innoittamisen lisäksi muistuttaa musiikinopetuksen tärkeydestä myös valtion kouluissa, ja auttaa keräämään tuottoja musiikkikoulujen kehittämistä varten. Koska itsehän olen sitä mieltä, että musiikilla voi hyvin pitkälti lähes pelastaa maailman, ovat tällaiset projektit kerrassaan mahtavia.

Toinen papukaijamerkit ansaitseva musaprojekti ponnistaa kotimaasta, sillä Nummelan mies Anssi Kela on taas vauhdissa. Kela keksi blogissaan idean biisiringistä, mihin voivat osallistua GarageBandin omaavat musiikontapaiset. Kela teki akustiset pohjat uuteen biisiin GarageBandilla, ja pisti tiedoston kiertämään blogissaan niin, että jokainen osallistuja voi kerrallaan lisätä siihen yhden uuden raidan. Vaikka tarkoituksena oli ehkä alunperin saada tuntemattomat pöytälaatikkosäveltäjät esiin, ovat alan miehetkin innostuneet projektista. Esimerkiksi muuan Torvisen Juha ja Joutsenniemen Janne halusivat ehdottomasti mukaan biisirinkiin. Kollektiivinen biisi sai blogissa suuren suosion, ja parissa kuukaudessa tekeleeseen on lisätty rummut, jouset, basso, akustista kitaraa, rautalankahenkistä kitaraa, slide-kitaraa (soitettu muuten ruokailuveitsellä), huiluääniä kitaralla ja hammondeja (viimeiset kolme kaikki Joutsenniemeltä) sekä banjo. Lisäksi Kela on pistänyt blogiin pystyyn soolovaalit, missä voi käydä äänestämässä kolmesta soolovaihtiksesta kipaleeseen parhaitsen passaavan soolon. Äänestää voi täältä, antakaa palaa!

Viimeisimmäksi Kela paljasti, että biisistä tehdään mies-naisduetto, eli myös lauluosuuksiin saadaan vierailija mukaan. Sehän sopii kollektiiviseen teokseen vallan mainiosti, kyllä tästä valtakunnasta lahjakkaita naislaulajia löytyy. Biisin ollessa valmis, sitä aletaan myydä Kelan nettisivujen biisikaupassa, ja lahjoitetaan kaikki tuotot lyhentämättömänä hyväntekeväisyyteen. Erittäin huippuidea tämä, näitä lisää! Mitä mä just sanoin, musiikilla voi pelastaa maailman. Saattaa olla, että minunkinlaiseni low fi -hippi joutuu ostamaan ensimmäinen mp3-kipaleensa tämän hienon projektin tukemiseksi.

Biisiringin tuloksiin ja projektin etenemiseen voi tutustua tarkemmin täällä.

Kun nyt otettiin tämä maailmanparannussaarnausvaihe silmään, jatketaan sillä tiellä vielä vähän matkaa.

Elintarviketeollisuus on ajautunut jonkinmoiseen kriisiin (ainakin Ruotsissa, kasvavassa määrin toivottavasti myös Suomessa), ja syyhän on vallan ymmärrettävä. Kas kun on tullut ilmi erilaisia todisteita siitä, että käytännössä meille syötetään ihan kammottavaa sontaa. Lapamme sisäämme jos jonkinlaisia myrkkyjä, asiaa sen kummemmin pohtimatta. Sitten kitistään ja ihmetellään kun ylipaino vaivaa, päätä särkee, sairastelee helposti ja koko ajan väsyttää. Onko koskaan käynyt mielessä, että ravinnolla voisi olla jotain tekemistä asian kanssa?

Asiasta sen kummempia paasaamatta kehotan katsomaan tämän:
Silminnäkijä: Väärennetty ruoka

Ja lukemaan nämä:
Miksi meille syötetään tällaista roskaa?
Kohukirja paljastaa: Näin ruokateollisuus vedättää

Joulupukki kantoi ahdistavaksi iltalukemiseksi jälkimmäisessä jutussa mainitun Aitoa ruokaa -kirjan, mikä on aika pelottavaa luettavaa. Yksi huikeimmista kirjassa esitellyista ”elintarvikkeista” on Myllyn Paras paistovalmis Tacostick. Tacostick on pakastealtaasta löytyvä tacon makua jäljittelevä mötkylä, joka sisältää 26:ta lisäainetta.  Oikeesti, kahtakymmentäkuutta! Käytännössä kuvottava pötkylä on siis tehty lähes täysin laboratoriossa, syömättömäksi kelpaamattomista kemikaaleista. Suomessahan lisäaineiksi kelpuutetaan myös sellaisia sotkuja mitä ei saa laittaa edes koiranruokaan. Ja me oikeasti syömme niitä? Hyi saakeli.

Toinen klassinen esimerkki on Pirkan surullisen kuuluisa guacamoledippi, jonka siis käytännössä pitäisi olla avokadodippiä. Ja arvatkaas paljonko tuotteessa on itse avokadoa? 0,7 prosenttia, jauheena sekin. Siis mit vit..?!? En voi ymmärtää, että sellaista voidaan myydä guacamolena. Vierasperäinen nimi antaa ilmeisesti paljon anteeksi, eihän sitä ainakaan avokadon nimellä saisi myydä. Aika lailla romahti myös ravintoterapeutti Hanna Partasen uskottavuus jokin aika sitten, kun Partanen syötti Neljän tähden illallinen -ohjelmassa vierailleen valmista guacamoledippiä. Ei tainnut olla Pirkkaa (olisiko ollut Santa Mariaa, missä avokadoa on huimat 1,5 prosenttia), mutta aika nolo veto oli. Guacamole on tosiaan pääosin mössättyä avokadoa, olisiko moinen nyt vaikea valmistaa itse?

En todellakaan ole mikään täydellisyys asian suhteen, kaikkea paskaa tulee itsekin syötyä, aika ja kärsivällisyys ei vaan riitä täydellisiin elintapoihin. Voi kunpa en inhoaisi ruuanlaittoa yli kaiken, ja voisin ostaa kaupasta ruoka-ainesten lisäksi aikaa itsestä huolehtimiseen, niin varmasti tulisi syötyä fiksummin. Mutta voin kertoa, että ne epäterveellisyydet mitä omasta ruokavaliosta on tullut karsittua, joko suunnitellusti tai puolivahingossa vuosien mittaan, ovat kyllä jääneet täysin unholaan. Ei niitä jää kaipaamaan hetkeksikään kun tajuaa millaista moskaa ne alunperin olivatkin.

Tiedän, että tästä kohkaa tällä hetkellä moni muukin, ja juuri siksi minäkin päätin nousta blogosfäärien barrikadeille. Mitä enemmän kuluttujat tästä kovaan ääneen puhuvat, sitä nopeammin ruokateollisuuden pitää vaatimuksiin vastata. Tästä hyvänä esimerkkinä natriumglutamaatti, minkä moni elintarvikeyritys on Snellman johdollaan alkanut jättää tuotteistaan pois. Hyvä! Jälleen kerran en ketään painosta mihinkään, se on jokaisen asia mitä syö ja miten elää. Mutta te kaikki tyypit jotka rakastatte ruokaa, vaatikaa nyt jestas sentään parempaa! Because you’re worth it.

Piipahdin tänään ruokaostoksilla lähikaupassani Stockmannilla, ja törmäsin kananmunahyllyllä seuraavanlaiseen kylttiin: ”Myymme ainoastaan eettisesti tuotettuja, vapaita tai luomukananmunia.”

Mahtavaa, hyvä Stockmann! Ei sillä että muita ostaisinkaan, mutta vallan hienoa, että iso ja tunnettu ketju on tehnyt näin fiksun päätöksen. Usein ne isoimmat tuntuu olevan niitä tyhmimpiä… Ainakin viime syksynä Stokka myi vielä muitakin munia, mutta nyt valikoimaa on pienennetty ja tehty eettisemmaksi. Oikein! Jatkuisipa sama muidenkin tuotteiden suhteen. Tarina ei kerro noudattavatko muutkin Stokkat samaa periaatetta, toivoa sopii.

Ja siltä varalta, että joltakulta on mennyt tämä ohi, kehotan ehdottomasti lukemaan:
Tämän jälkeen et enää syö eläimiä

Vaikka itse vege olenkin, en todellakaan provosoi tai kehota ketään kasvissyöjäksi, jokainen tehkööt omat päätöksensä siitä mitä kehoonsa laittaa. Minä syön mitä haluan ja mitä oikeaksi näen, muut syövät mitä itse haluavat. Henkilökohtaisia valintoja kaikki tyynni. Mutta toivoisin, että kaikki karnivoretkin oikeasti tietäisivät mitä syövät ja millaista bisnestä tukevat. Saa niitä pihvejäkin luomuna ja eettisesti tuotettuna.

Blogi on viettänyt hiljaiseloa, sillä allekirjoittaneen kiire on viimeiset pari viikkoa ollut hermeettinen. Olen mm. viettänyt paljon aikaa keskimäärin -27 asteen pakkasessa ja testaillut kuinka moneen vaatekertaan voi verhoutua liikkumiskykyä menettämättä, moottorisahaillut mäntypölkyistä fallistisia susiveistoksia, muotoillut cernit-massasta pikkupeniksiä, raahaillut peräkärryä pitkin pihoja ja istunut supersympaattisen ladan syleilyssä. Lisäksi olen saavuttanut morfaavissa sormenjäljissäni talven kuivuudesta johtuvan vertavuotavan asteen, syönyt taas liikaa Arnold’sin donitseja (kaksi vuodessa on liikaa) ja pukeutunut stunttiroolissa täysbeigeen asuun, mikä oli yllättävän kammottavaa. On se jännä että joku väri voi tuntua päällä siltä, että se imee kantajastaan oman identiteetin ja luovuuden. Beigepäivän loppupäässä olin lähes varma siitä, että olen kristillisdemokraattien kansanedustajaehdokas, asunnonvälittäjä Riihimäeltä, joka seurustelee vaaleanpunaisiin kauluspaitoihin pukeutuvan sjoitusneuvojan kanssa, kuuntelee Suvi Teräsniskaa ja pitää lempielokuvanaan Notting Hilliä.

Kyseessä ei ollut (tällä kertaa) hermoromahdus tai tekotaiteellinen retriitti, vaan Sulo-työnimellä kulkevan lyhytelokuvan kuvaukset, missä olin mukana rekvisitöörinä. Rakkaassa opinahjossani TTVO:lla olen päässyt mukaan varsin mieleenpainuviin lyhäreihin ja projekteihin, ja kauhulla odotan pian koittavaa koulun jälkeistä aikaa. Tuo tulevaisuus tullessaan mitä hyvänsä, todennäköisyys löytää itsensä salaattifarmilta, hylätystä mielisairaalasta keskellä yötä, lumivuorten tukahduttamasta metsästä (myös keskellä yötä) tahi soihtujen valaisemasta metsästä (toki keskellä yötä) pienenee aika varmasti. Mutta vaikka medianomin paperit tulleekin kouraan, ei projekteiden tekeminen kouluun lopu! Muistakaahan kollegat ja kylänmiehet, mis työ tarviitte hyvää tyyppiä kuvauksiin, täs teil on sellanen. Parhaani ainakin teen ja lähden mielelläni tekemään kaikkea kivaa ja kummallista.

Suloa kuvattiin pitkin Pirkanmaata pitkälti ulkoilmoissa, myös Nurmijärven Palojoella piipahdettiin parina päivänä. Tuppaan olemaan äärimmäisen palelevaa sorttia, enkä ihan ymmärrä miten selvisin kuvauksista elossa tai suuremmin vittuuntumatta, mutta niin vain kävi. Kuvauksissa oli erikivaa, projektityö on parasta ja kaikkea on mukavaa tehdä kun ympärillä on toimiva työryhmä. Kiitos siis Sulolaiset ja maailman herttaisin Lada, oli ihan huisia! Toukokuista ensi-iltaa odotellessa! Jatko-osa kuvataan kesällä, eiksjee?

Suuri osa lavastusveistoksista lainattiin taiteilija Veikko Räsäseltä. Meitin veistokset kun ei näyttänyt ihan tältä...

Kuvausolosuhteet olivat kieltämättä komeat, vaan eivät erityisen inhimilliset.

Sulon roolissa Kai Lehtinen.

Venlan roolissa Jaana Joensuu.

Leffan pääkolmikko; Sulo, Venla ja Lada.

Tauolla Längelmäveden rannalla.

Leffaan tekemäni rekvisiittakillutin ja ohjaaja-käsikirjoittaja Aino Suni.

Lada ja Sulo.

Valomiehet tekivät setissä kung-fu-performanssin.

Setissä viimeisenä virallisena kuvauspäivänä.

Olen asunut kaupungissa noin kahdeksan vuotta, aina enemmän tai vähemmän keskustassa, enkä kaupunkielämästä osaa enää kuvitella luopuvani. Mutta tänään keksin asian mitä kaipaan maalla asumisesta. Potkukelkkailu! Näin pitkästä aikaa tänään vanhan liiton metallijalkaisen menopelin, ja siinäpä on oiva kulkuväline!

Potkukelkka on loistava vaihtoehto ekologista liikkumista suosiville, oikeilla keleillä nopea, tarjoaa paikan kaverille, ja erityisesti pitkän matkan käytössä on hyvää treeniäkin. Mistä ihmeestä siis johtuu, että nämä nerokkaat ajeltavat tuolit ovat jääneet maaseudun etuoikeudeksi ja usein varttuneempien sukupolvien liikkumisvälineiksi? Tietysti Hämeenkadulla olisi paikottaisen hiekotuksen takia vaikea kelkkailla, mutta on täällä kaupungilla välillä niin saakelin liukastakin, että potkukelkka olisi tarpeen. Ja jos potkukelkat kunnolla lanseerattaisiin kaupunkikäyttöön, tänne voisi alkaa sovitella kelkkakaistoja jalkakäytäville.

Miten voi olla ettei kukaan ole vielä keksinyt brändätä potkukelkkoja?! Tuunaako niitä edes kukaan? Miettikää nyt mitä kaikkea niille voisi tehdä! Pehmustettuja tuoleja, musaa soittavia kahvoja, sivuvaunu tai peräkärry tavaroille, perinteisistä liekeistä ja timanteista puhumattakaan. Kilpaillaanko potkukelkkailussa missään? Jestas sentään, joku curlinginkin on olympialaji, missä on potkukelkkailu?

Varsinkin nyt kun viime viikolla saimme lukea häpeällisen uutisen Neste Oilin epäeettisyydestä, olisi Suomen pistettävä brändityöryhmä töihin ja alkaa kovalla äänellä mainostamaan meikäläisten cooleinta ajoneuvoa. Potkukelkat ensin Hämeenkadulle, sitten maailmalle I say.

Eikö tässä nyt muka ole varsin tyylikästä kotimaista designia?