Kiitos Peter ja Karri dopamiinista!

Helsingin Sanomat uutisoi taannoin, että musiikki voi aiheuttaa samanlaisen dopamiiniryöpyn kuin seksi tai huumeet, ja näin ollen tuottaa kuulijalleen suurta nautintoa. Me musiikinrakastajat olemme toki tämän tienneet jo vuosia, että eipä tässä juuri uutisarvoa siinä mielessä ollut.

Tämän vuoden omista dopamiinimyrskyistäni on toistaiseksi vastannut pääosin Peter Gabrielin My Body is a Cage. Kuulin biisin viime viikolla ystävien kanssa harjoittamassa levyraadissa (suuri kiitos Jussi!) ja olin myyty. Dopamiini vapautui, iho veti siipikarjanlihalle ja henki salpaantui. Pari päivää raadin jälkeen suuntasimme Tonin kanssa levykauppaan ja haimme Peterin upean Scratch My Back cover-levyn kotiin. Sen jälkeen teos on soinut molempien ämppäreissä ja kotiteatterissa aika lailla yötä päivää. Voi Peter, upea mies oot, sanoo tämä ja kaivaa hyllystä Peterin viimeisen Genesiksen kanssa levytetyn lätyn The Lamb Lies Down on Broadway (suosittelen sitäkin).

Tällä viikolla MTV3 puolestaan uutisoi, että levybisnes hakee uutta potkua levymyyntiin julkaisemalla uusia levyjä myös vinyyleinä. Valitettavasti myynti on (toistaiseksi?) minimaalista, muovilättyjen osuus levymyynnistä on alle puoli prosenttia. Vuosia kohkattu fakta on myös se, että levymyynti laskee kuin nautaeläimen häntä, eikä sille oikein mitään mahda. Piratismi, Spotify, iTunes Store ja mitänäitänyton. Itsehän low fi -hippinä ostan edelleen cd-levyjä, ja vaikka olen levymyynnin laskua harmitellutkin, sain onneksi huomata etten ole yksin!

Ollessamme levyostoksilla Tontsan kanssa, tarkoituksena oli tuoda kotiin myös toinen viime vuoden mestarilevy; Palefacen Helsinki-Shangri-La. Levyä ei hyllystä löytynyt, joten kysyimme siitä myyjältä. Myyjä kommentoi vähän naurahtaen ”Ei sitä ole saanut moneen päivään mistään, koko painos taitaa olla loppu.”

Mahtavaa, kyllä niitä levyjä siis joku ostaa, kun on vaan tarpeeksi hyvä levy! Itsekään en suomenkielistä räpäytykseen taipuvaista musiikkia (sen enempää genrerajoja rikkovaa lättyä ei sovi luokitella) yleensä juuri harrasta, mutta goddamn kun Helsinki-Shrangi-La on vaan niin rehellisen loistava levy, etteihän sitä voi jättää ostamattakaan. Levy tuntuu saaneen aikamoista kultaa ja mirhamia osakseen vähän joka saralla, mutta minkäs teet, joka ainoan kehun se on ansainnut. Paleface osoitti kertaheitolla olevansa yksi tämän maan ehdottomasti lahjakkaimpia ja mielenkiintoisimpia muusikoita ja riimittelijöitä, ja sai allekirjoittaneen kehon tuottamaan taas läjäpäin dopamiinia. Ilomielin odotan uuden painoksen saapumista kauppohin ja fiilistelen levyä Spotifysta siihen asti.