Yritän lukea huomiseen tenttiin, mutta ei tule tästä mitään. Tyhjänpäiväistä diibadaabailua täynnä oleva Kehittämistyön menetelmät – Uudenlaista osaamista liiketoimintaan ei nyt todellakaan ota omakseen. Kisu kuvaa vahvasti tämän hetkisiä fiiliksiä.

Kyllä voi olla onnellinen autottomuudesta: Neste Oil äänestetty maailman pahimmaksi yhtiöksi.

Hooray for polkupyöräily!

Käppäilin tuossa hetki sitten kotikadullani Kyttälänkadulla, ja huomasin kadulla kolme hylättyä limpsapulloa. Täysin avaamattomia, uutukaisia pulloja. Siinä he olla kököttivät, Coca-Cola, Coca-Cola Light ja Sprite. Jos kuljette Stokkan takaovilla päin ja kaipaatta limunaatia, siellä olis.

Joku joutuu nyt juomaan viinansa raakana.

Siinä he odottavat.

Limut odottaa ja Hector laulaa "Hei, sä minne häivyt kesken juttujen? Ei, noin tehdä ei saa kesken tuttujen. Ja me ollaan kai läheisempii. Et voi kohdella näin kaverii."

Törmäsinpä Facebookin verkostoissa tällaiseen linkkiin:
Voiko nainen ymmärtää paitsion?

Anteeksi mitä? Ymmärtääkö nainen paitsion? Ööh, onko kyseessä jonkinlainen monimutkainen miehen sukuelimeen sijoitetuilla atomisoluilla käsitettävä toiminta, vai miksi nainen ei ymmärtäisi paitsiota?

Ymmärränkö minä henkilökohtaisesti paitsion jalkapallossa? En, enkä juuri mitään muutakaan, kas kun ei kiinnosta ollenkaan. Mutta jos haluaisin, ymmärtäisin paitsion ja opettelisin lajista kaiken muunkin. Ja ymmärtäisin nekin.

Wikipedia sanoo jalkapallon paitsiosta seuraavaa:
Jalkapallossa pelaaja on paitsioasemassa, jos hän
• on lähempänä vastajoukkueen päätyrajaa kuin sekä pallo että toiseksi alin vastapelaaja.

Pelaaja ei kuitenkaan ole paitsioasemassa, jos hän on joko
• omalla kenttäpuolellaan
• samassa linjassa toiseksi alimman vastapelaajan kanssa tai
• samassa linjassa kahden alimman vastapelaajan kanssa.
Kaksi alinta vastapelaajaa voivat olla maalivahti ja kenttäpelaaja tai kaksi kenttäpelaajaa. Paitsioasema määräytyy sillä hetkellä, kun joukkuetoveri pelaa palloa eteenpäin — pelaajien liikkeet kentällä eivät tämän jälkeen vaikuta paitsioasemaan. Näin ollen pelaaja voi esimerkiksi vastaanottaa syötön toiseksi alimman vastapelaajan alapuolella olematta paitsiossa, kunhan hän ei ole paitsioasemassa syötön lähtöhetkellä.
Lisäksi pelaajan paitsioasema on tuomittava vain, jos sillä hetkellä, kun hänen kanssapelaajansa koskettaa tai pelaa palloa tai hän erotuomarin mielestä aktiivisesti osallistuu pelitapahtumaan joko
• vaikuttamalla peliin
• vaikuttamalla vastapelaajaan tai
• saamalla etua paitsioasemastaan.
Paitsiota ei myöskään tuomita, jos pelaaja saa pallon suoraan joko
• maalipotkusta tai
• rajaheitosta tai
• kulmapotkusta

Kaikista paitsiosäännön rikkomuksista peliä jatketaan vastajoukkueen epäsuoralla vapaapotkulla rikkomuspaikasta.
—

Onko tässä nyt jotain suurta ja mysteeristä mitä nainen ei voisi ymmärtää? Itse en ainakaan löytänyt mitään tuntemattomia sanoja tai teknisiä termejä mitä xx-kromosomipari ei voisi sisäistää. Vai onko ne penisviestit piilotettu jotenkin salakavalasti rivien väleihin?

Ilolla muistelen kuinka kävin katsomassa New Yorkissa amerikkalaista jalkapalloa eräässä baarissa. Seurassani oli paikallisia, jotka lupasivat selittää minulle pelin idean. Loppupeleissä suunnilleen kaiken mahdollisen jenkkifutiksesta minulle kertoi Palmer, 24-vuotias naisellinen nainen, joka harrastaa aktiivisesti penkkiurheilua. Seurueessamme oli myös kaksilahkeinen, joka ei puolestaan ollut lajista ollenkaan kiinnostunut. Miekkonen ei ollut koskaan kuullut myöskään esimerkiksi formuloista, koska hän on yksinkertaisesti kiinnostunut täysin muista asioista kuin urheilusta. En illan aikana oppinut ymmärtämään jenkkifutista, koska sekään ei kiinnostanut, ja totesin että ihmisten kanssa jutteleminen on paljon mukavampaa kuin telkkarin katsominen. Mutta jenkkifutiksenkin voisin opetella jos haluisin.

Pallopeliasiantuntijuuden lisäksi voisin opetella ajamaan rekkaa tai lentämään lentokonetta, metsästämään hirviä, rakentamaan taloja tai toimimaan Nokian toimitusjohtajana jos haluaisin. Kas kun näitäkään asioita ei tehdä penisvetoisesti, enkä minä suostu elämään niin seksistisessä maailmassa, että hyväksyisin vasta-argumentiksi kommentin ”Et sä voi/osaa/opi/jaksa/ymmärrä kun oot nainen.”

On se nyt kumma, vuotta 2011 eletään, ja taas pitää vetää Rosie the Riveter kehiin.

Arvoisat ystävät,

Täten ilmoitan, että lauantaina 22. tammikuuta 2011 katsoin elämäni ensimmäisen James Bond -elokuvan. Rainaksi valikoitui töllöttimestä sattumalta tullut 007 ja Kultasormi.

Neljännesvuosisadan olen onnistunut sarjaa tarkoituksettomasti välttelemään, keskittymiskykyni ei yksinkertaisesti ole koskaan riittänyt katsomaan juuri mitään pyssyleikkejä. Ellei kyseessä ole joku erityisen älykkäästi haastava tai taidokkaasti tehty elokuva, aseet toimivat minulle napakkana unilääkkeenä. Toimintaa tai väkivaltaa sisältävät elokuvat voi toki tehdä hyvinkin (esim. Quentin Tarantino, Jacques Audiardin Profeetta jne.), mutta perinteinen toimintapläjäyttely ei vain ole ollenkaan mun kuppi kahvia.

Sarjassaan kolmas Bond-elokuva vuodelta 1964 oli… noh, ei ollenkaan meikäläisen genreä ja juuri sellainen kun ajattelinkin. James on karismaattinen ja ällölipevä, gadgetit jänniä, trikkikuvat hassuja ja tötterötissiliiveillä varustetut naiset täydellisen kykenemättömiä vastustamaan Sean Conneryn siirappista flirttailua. Pakko myöntää, että olin vähän pettynyt kun asenteella varustettu misu Pussy Galorekin antautui niin helposti Jamesin pöllytettäväksi heinälatoon, vaikkei moinen käänne mitenkään yllättänytkään.

Nyt on sitten nähty:
1 James Bond
1 Taru sormusten herrasta
1 Matrix
1 Star Wars
1 Kummisetä
= Aseita, fantasia-aseita, scifiaseita, nörttiaseita ja mafia-aseita.

Voitte uskoa, että sellaisia aivotreenejä ovat kyseiset leffat keskittymiskyvylleni olleet, että vähintään buddha-munkin keskittymiskyky pitäisi olla nyt hallussa. 007 ja Kultainen ase -pätkän olen vielä luvannut katsoa, mutta sen pitäisi mennä iisisti kun siinä on sentään Christopher Lee. Onko vielä jotain eeppisiä klassikkosarjoja mitä olisi pakko nähdä synkkien sivistysaukkojeni täyttämiseksi? Indiana Jonesit, Elm Streetit ja Terminatorit on hallussa, mitä vielä?

Toki Kultasormen tunnari oli myös dramaattisen eeppinen, mutta ainahan ne on.

Olen viime aikoina kärsinyt kovasta New York -ikävästä. Ikävä tuntuu kasvavan eksponentiaalisesti maahan satavan lumen kanssa; olen suorittanut varmaan jonkun kiroiluennätyksen kun lataan itsekseni ärräpäitä aina kun maahan sataa lisää kylmää julmuutta. Julmuus pistää ketuttamaan; en halua enää kahlata hangissa, haluan ruohon kutittelevan varpaita ja auringon polttavan olkapäitä, haluan lähteä ulos ilman takkia, hengailla puistoissa ja istua koko yön kavereiden kanssa kitaraa soittamassa junaradan äärellä auringonnousuun.

Silläkin uhalla, että kuulostan elitistisnobilta, on talven lisäksi pakko vähän ruikuttaa myös siitä kuinka vaikeaa on taas sopeutua New Yorkista… Tampereelle. Niin. Ei enää maailman parhaan kulttuurikaupungin loputonta tarjontaa ja kiihkeää rytmiä. Kaupassa kaikki ovat saman värisiä ja puhuvat samaa kieltä. Ei mahdollisuutta eksyä kaupungin keskustaan ja löytää joku täysin uusi ja jännittävä maailma jonkun kadunkulman takaa. Mielenkiinnon ja motivaation löytäminen on ollut vähän hankalaa, mutta! Olen päättänyt kääntää uuden lehden asenteessani ja löytää Tampereen uudelleen.

Luin taannoin uudesta verkkomedia Lilysta Jyri Öhmanin bloggauksen, joka esittelee uuden sivuston Tampere on okei. Tampere on okei on uusi kulttuurikonsepti, joka on omien sanojensa mukaan tamperelaisen kulttuurin vientihanke Suomen Turkuun. Tampere haluaa muistuttaa tämän hetkistä kulttuuripääkaupunkia siitä, että osataan täälläkin. Sivuston uusin video esittelee Tampereen kovamaineista dj- ja klubikulttuuria. Videosta tulee väkisinkin hyvä fiilis, vaikken valitettavasti itse oikein dj-keikkoja osaakaan harrastaa. Muutamat Plaugen keikat on tullut nähtyä, mutta siinä se sitten olikin. Vai sanotaanko niitä edes keikoiksi? Live-musaharrastajana en oikein haltsaa dj-sanastoa. DJ Shadown keikka viime kesän Ilosaarirockissa oli keikka (ja ihan mahtava olikin), mutta Shadow meneekin ihan omaan luokkaansa. Onko se keikka jos joku soittaa jonkun muun biisejä baarissa levyltä? Vai tekeekö ne jotain muutakin? Valokuvien perusteella meininki DJ-klubeilla vaikuttanee aikas kovalta, pitänee käydä ihan itse tsekkaamassa niin sittenpähän nään mitä siellä tapahtuu.

Ja nyt kun miettii, onhan tässä kaikkea kivaa tulossa, minkä takia on hyvä olla Suomessa. Hurts ja TV Off The Circuksessa Helsingissä ja PULSE plays Pink Floyd – Animals Klubilla ensi viikolla, Tuomas Skopa ja Pariisin Kevät YO-talolla helmikuussa,  legendaariset Oscar-gaala-valvojaiset helmikuun lopussa, paljon lupaavia leffoja tulossa enskariin, Tampereen Teatterissakin pyörii Popcorn ja Päällystakki mitkä pitää tsekata. Kevään kruunaakin sitten Roger Watersin The Wall -show Hartwall-areenalla 27. huhtikuuta. Armottomana The Wall -fanina odotan keikkaa aivan onnesta ovaalina ja innosta piukuralla. Roogerin New Yorkin keikan ylistäviä arvioita lukeneena olen niin fiiliksissä, että ehkäpä maailman parhaan keikan liput odottelee pöytälaatikossa. Niin, ja kesälläkin ainakin System of a Down, ja kenties Foo Fighterskin! Onhan tässä tätä.

Helsingin Sanomat uutisoi taannoin, että musiikki voi aiheuttaa samanlaisen dopamiiniryöpyn kuin seksi tai huumeet, ja näin ollen tuottaa kuulijalleen suurta nautintoa. Me musiikinrakastajat olemme toki tämän tienneet jo vuosia, että eipä tässä juuri uutisarvoa siinä mielessä ollut.

Tämän vuoden omista dopamiinimyrskyistäni on toistaiseksi vastannut pääosin Peter Gabrielin My Body is a Cage. Kuulin biisin viime viikolla ystävien kanssa harjoittamassa levyraadissa (suuri kiitos Jussi!) ja olin myyty. Dopamiini vapautui, iho veti siipikarjanlihalle ja henki salpaantui. Pari päivää raadin jälkeen suuntasimme Tonin kanssa levykauppaan ja haimme Peterin upean Scratch My Back cover-levyn kotiin. Sen jälkeen teos on soinut molempien ämppäreissä ja kotiteatterissa aika lailla yötä päivää. Voi Peter, upea mies oot, sanoo tämä ja kaivaa hyllystä Peterin viimeisen Genesiksen kanssa levytetyn lätyn The Lamb Lies Down on Broadway (suosittelen sitäkin).

Tällä viikolla MTV3 puolestaan uutisoi, että levybisnes hakee uutta potkua levymyyntiin julkaisemalla uusia levyjä myös vinyyleinä. Valitettavasti myynti on (toistaiseksi?) minimaalista, muovilättyjen osuus levymyynnistä on alle puoli prosenttia. Vuosia kohkattu fakta on myös se, että levymyynti laskee kuin nautaeläimen häntä, eikä sille oikein mitään mahda. Piratismi, Spotify, iTunes Store ja mitänäitänyton. Itsehän low fi -hippinä ostan edelleen cd-levyjä, ja vaikka olen levymyynnin laskua harmitellutkin, sain onneksi huomata etten ole yksin!

Ollessamme levyostoksilla Tontsan kanssa, tarkoituksena oli tuoda kotiin myös toinen viime vuoden mestarilevy; Palefacen Helsinki-Shangri-La. Levyä ei hyllystä löytynyt, joten kysyimme siitä myyjältä. Myyjä kommentoi vähän naurahtaen ”Ei sitä ole saanut moneen päivään mistään, koko painos taitaa olla loppu.”

Mahtavaa, kyllä niitä levyjä siis joku ostaa, kun on vaan tarpeeksi hyvä levy! Itsekään en suomenkielistä räpäytykseen taipuvaista musiikkia (sen enempää genrerajoja rikkovaa lättyä ei sovi luokitella) yleensä juuri harrasta, mutta goddamn kun Helsinki-Shrangi-La on vaan niin rehellisen loistava levy, etteihän sitä voi jättää ostamattakaan. Levy tuntuu saaneen aikamoista kultaa ja mirhamia osakseen vähän joka saralla, mutta minkäs teet, joka ainoan kehun se on ansainnut. Paleface osoitti kertaheitolla olevansa yksi tämän maan ehdottomasti lahjakkaimpia ja mielenkiintoisimpia muusikoita ja riimittelijöitä, ja sai allekirjoittaneen kehon tuottamaan taas läjäpäin dopamiinia. Ilomielin odotan uuden painoksen saapumista kauppohin ja fiilistelen levyä Spotifysta siihen asti.

Kuten aiemmista teksteistä voi huomata, mahtava New Yorkin matkani tuli päätökseen muutama viikko sitten, ja nyt vaikutan taas kaukana Pohjolassa, toistaiseksi harmillisen kylmässä ja pimeässä Tampereen kaupungissa.

Vaan älkööt peljätkö (tai juhliko, miten vaan), blogi ei hiljene tähän! Koska tapoihini kuuluu turhanpäiväinen löpinä, ja löpinöiden kirjaaminen tekstimuotoon on varsin vapauttavaa ja hauskaa, aion jatkaa bloggausta siihen asti kun sormeni kangistuvat, silmäni sokeutuvat, tietokoneeni räjähtää tai maailma tulee pimeään loppuunsa. Tai sitten siihen asti kun se on hauskaa, katotaan miten käy. Uskallan jatkossa luvata aiempaa tiheämpää päivitystahtia ja lyhyempiä (eli luettavampia) bloggauksia. Arki on palannut uomiinsa, eikä Tampere ole mikään New York, joten enää ei ole kiire joka paikkaan. Näin jää kirjoittelullekin enemmän aikaa.

Jatkossa löpinöitä on pääosin niistä asioista mistä on hauska kirjoittaa; musiikista, leffoista, kulttuurista, kummallisuuksista, suklaasta, ihmisistä ja erinäisistä kehon ulokkeista tahi jäsenistä. Myös valokuvia blogissa tullaan näkemään, sillä kirjoittamisen lisäksi valokuvaaminen on erikivaa. Jos siis nautit hassuista asioista lukemisesta ja ehkä satunnaisesta asiastakin, käyhän jatkossakin armas lukija.

Kuten edellisestä bloggauksestani voi päätellä, mahtava New Yorkin matkani tuli päätökseen muutama viikko sitten ja nyt vaikutan taas kaukana Pohjolassa, toistaiseksi harmillisen kylmässä ja pimeässä Tampereen kaupungissa. New York -ikävä tuntuu kasvavan eksponentiaalisesti maahan satavan lumen kanssa. Tämmöisessä harmaassa lumimytäkässä tuntuu vaikealta muistaa, että kyllä se vuodenajoista paraskin (KESÄ!) sieltä taas joskus tulee…

Mutta vielä ei ole aika unohtaa New Yorkia, vaan ottaa katse taaksepäin ja listata muutamia omppulan hienoimpia ja erikoisimpia hetkiä. Tässä tulee!

Ihanin kaupunginosa: BROOKLYN

- Siinä missä Manhattan on pieni, hektinen, täyteentupattu ja kiireinen saari, Brooklyn on mantereelle sijoittuva iso kaupunginosa, missä ihmiset ovat huomattavasti leppoisempia ja tunnelma boheemimpaa. Brooklynista ei tosin voi puhua yhtenä kaupunginosana, sillä se pitää sisällään useita erilaisia asuinaluita ja tuhansia todella erilaisia ihmisiä. Ehdoton lempparini Brooklynista on Williamsburgin pohjoispuoli, joka myös hipstereiden mekkana tunnetaan. Kyllä, siellä on paljon niitä ruutupaitaisia indie-ihmisiä ja muita wannabe-cool-tyyppejä, mutta siellä on myös New Yorkin parhaat kuppilat, keikkapaikat, levykaupat ja paras second hand -kauppa Beacon’s Closet. Toki koleeta Williasmburgia syytetään tekotaiteellisuudesta, mutta minkäs sille voi että olo siellä on vaan niin kotoisa. Ympärillä nuoria muusikoita, taiteilijoita, elokuvantekijöitä ja kirjoittajia. Baareissa aina hyvää live-musaa, asunnot ja ravintolat rakennettu vanhoihin tehdashalleihiin ja elämä aina boheemisti rempallaan.
Jos haluaa hankkia oudon ja inasen ahdistavan NY-kokemuksen, voi käydä kävelemässä Williamsburgin eteläpuolella, missä asuu vain ja ainoastaan fundamentalistisia ortodoksijuutalaisia. Itse alueelle ekalla New Yorkin reissulla eksyneenä voin kertoa, että siellä tuntuu kuin olisi yhtäkkiä laskeutunut 1800-luvun amish-yhteisöön. Ihmiset ovat pukeutuneet perinteisiin ortodoksijuutalaisten asuihin, kaikki tekstit ovat hepreaksi, ja toisin kuin NY:ssa muuten, kukaan ei halua puhua sinulle ja katsoo sen näköisenä, että olisi parempi jos poistuisit aika nopsaan.

Kadunvarsimainos Brooklynissa. Parasta mainontaa aikoihin muuten.

Williasmburgin katuja. Jos haluaa todella halpoja levyjä, kannattaa tsekata Williamsburgin Pelastusarmeijan levylaarit. Tarjonta on hyvä ja hinnat minimaalisia.

Williamsburgin katutaidetta.

Sympaattisin baari: SURF BAR

- Myös lempparibaarini löytyy ei-niin-yllättävästi Williamsburgista. Kitchiin tiki-henkeen sisustettu ja hiekkalattialla varustettu baari tarjoilee maailman parhaat mojitot, erityisen mahtava on maljakon kokoisesta tuopista tarjoiltava frozen mojito (kannattaa pyytää vaikkei listalla lukisikaan). Suosittelen maistamaan myös itserakennettavaa tiramisua ja yucca (eli maniokki)-ranskalaisia. Jos multa kysytään, parhaat baarit ovat niitä joissa tarjoillaan myös ruokaa. Niin kuin monissa Brooklynin baareissa, Surf barissakin on valloittava sisäpihaterassi, missä voi notkua pitkälle lokakuuhun. Takapihaterassit/puutarhat ovatkin baarien tunnelmallisinta antia; pihan päälle kumartavissa isoissa puissa roikkuu vanhanaikaisia värivaloja, hyvä musiikki raikaa ja Manhattanin meteli on kaukana. Parasta.

Toni ja jäiset mojitot Surf Barissa. Myönnettäköön, että kuva on vuodelta 2009, mutta mojitot ovat edelleen yhtä huippuja.

BUBBLING UNDER: Maracuja Bar + Grill
Vanhaan liettualaiseen kenkätehtaaseen rakennetussa Maracujassa on samaa henkeä kuin Surf Barissa, vaikkei siellä hiekkaa tai surffilautoja olekaan. Ihana piilossa oleva terassi, loistava soittolista, rentoja ihmisiä ja herttainen tunnelma.

Huvittavin iskuyritys:

- New Yorkissa miehet tuppaavat olemaan lähestyvämpää sorttia kuin Suomessa, ihmiset kun ovat muutenkin avoimempia ja sosiaalisempia. Paras iskuyritys tapahtui ensimmäisinä viikkoinani metrossa, missä viereeni istahti kovan luokan parittajalta näyttävä, valkoiseen pukuun verhoutunut tumma herrasmies. Heppu heitti jonkun kliseisen avauksen, johon suhtauduin etäisen nihkeästi. Tyyppi huomasi nihkeilyni, ja kertoi syynsä flirttailuun: ”Olen oikeasti menossa yksiin bileisiin, ja yritän tässä pönkittää egoani ennen sitä. Tehdäänkö niin, että näyttelen pyytäväni sun puhelinnumeron, sä näyttelet antavasi sen, sitten mä leikin, että soitan sulle huomenna, ja sitten muka mentäisiin huomenna ulos?”
Naureskelin tyypin ehdotukselle, ja sanoin etten edes muista puhelinnumeroani, koska minulla on tuore prepaid (mikä oli ihan totta). Tähän kaveri kommentoi: ”Ei se mitään, keksit vaan jonkun numeron! Mulla on kännykästä akku loppukin, en vois edes ottaa sitä ylös.” Tähän väliin kaveri näytti sammunutta kännykkäänsä, joten suostuin naureskellen ehdotukseen. Löpisin päästäni pätkän numeroita, heppu leikki näppäilevänsä sammunutta puhelintaan, ja poistui seuraavalla pysäkillä metrosta. Ovella hyväntyylinen heppu huikkasi ”Jee, meni tosi hyvin! Nähdään sitten huomenna!”

Monipuolisin kulttuuritalo: BROOKLYN ACADEMY OF MUSIC

- New York on täynnä erilaisia kulttuuritaloja, joissa tarjotaan monipuolista kulttuuritarjontaa saman katon alla. Yksi suurimpia ja hands down parhaita taloja on Brooklyn Academy of Music, yleisemmin tunnettu nimellä BAM. Talossa tarjotaan mm. tuntemattomien, mutta erittäin lupaavien artistien keikkoja (yleensä ilmaiseksi), indie-leffoja ja mielenkiintoisia elokuvatapahtumia, tanssia, teatteria, taidetta ja oopperaa. Kaikessa tarjonnassa on yleensä moderni vivahdus, BAM:ssa näkee aina jotain erikoisempaa (ja näin ollen mielenkiintoisempaa if you ask me) kuin Manhattanin turistialueilla.

BAM ulkoa.

BAM Café sisältä, missä esitetään valtaosa keikoista ja stand upista.

Nautittavin ”olut”: MICHE

- Lukuisista yrityksistäni huolimatta en kykene juomaan olutta. Olen monasti yrittänyt opetella nauttimaan kuuluisaa ohramehua, mutta ei onnistu, se on yksinkertaisesti pahaa. Olut on maidon lisäksi aika lailla ainoa ”tavallinen” juoma, mitä en kykene juomaan. Pitäisi varmaan tarkistuttaa geeniperimä, kun ei suomalaisten suosituimmat nesteet mene alas ollenkaan… Mutta meksikolaiset ne osaavat tehdä oluestakin nannaa! Nautin toiseksiviimeisen illalliseni pomoni tarjoamana meksikolaisessa Mercadito-ravintolassa. Joimme aperitiiveiksi meksikolaisesta olutdrinkki micheladasta muokatut Miche-oluet. Juoma piti sisällään ananasta, limeä, siirappia, chiliä ja mausteita, pohjalla maistui oluen viljaisuus. Juuri se viljan maku on mielestäni yleensä ollut hirvittävä, mutta mausteilla ja hedelmillä maustettuna sehän toimii!

Miche Mercaditossa.

Hintalaatusuhteeltaan paras illallinen: VANESSA’S DUMPLINGS HOUSE

- Olen luonteeltani erittäin nuuka, joten meitsille parasta on ruoka, joka on maukkaan lisäksi edullista. Vanessa’s Dumplings  House Lower East Sidella ei ole vain edullinen, vaan aivan käsittämättömän edullinen. Söin kiinalaisella illallisella kahdeksan kasvis-dumplinginsia ja täytetyn kiinalaisen seesimileivän (välissä mm. tuoretta inkivääriä, yummmmmmy!) ja hintaa koko setille tuli yhteensä n. $4, eli reilut 3 €. Käsittämätöntä! Aasialaisessa ravintolassa tuntuu kuin olisi yhtäkkiä matkustanut Aasiaan; henkilökunta puhuu pääosin vain kiinaa, eikä New Yorkissa normaalisti voi tuohon hintaan syödä yhtään mitään. Pieni ja ulospäin vähän kämäisen näköinen paikka on varmaankin pitkälti hintalaatusuhteensa takia supersuosittu, joten kannattaa varautua jonottamiseen.

Tunnelmallisin julkinen kulkuväline: METRO

- Näin SubwayStories: Tales from the Underground -leffan ekan kerran joku yö telkkarista varmaan 10 vuotta sitten ja olin haltioissani. Leffa kertoo lyhytelokuvien muotoon rakennettuja tositarinoita New Yorkin metrosta. Suomessa ei juuri metrolla pääse ajelemaan (Helsingin metrossa olen ollut kerran), joten ulkomailla se on ainutlaatuista ajanvietettä. Elämä maan alla eroaa kadun vilskeestä täysin; metrotunneleissa ei voi juosta kiireellä ihmisten ohi, metrolaiturilla on aina kollektiivinen odottamisen tunnelma. Tunnelmaa lisää useilla asemilla esiintyvät muusikot, taiteilijat, tanssijat tai lopun ajan saarnaajat. Metrovaunuissa kiertää usein kodittomia kertomassa tarinoitaan ja pyytämässä muutamaa dollaria. Olen kuullut metrossa yhden sydäntäsärkevimmistä elämäntarinoista kodittomalta mieheltä, joka oli saanut vaikean sairauksen jälkeen kadottamansa kävelykyvyn takaisin, vaikka liikkuminen oli edelleen erittäin vaikeaa. Olen myös kuullut vähävaraisten vanhempien miesten upeaa acapella-kuoroa ja noin 8-henkistä mariachi-bändiä, jonka yhden pienikokoisen kitaristin mielestä oli hauskaa pyörittää pyllyään kaikkien naisten sylissä. Olen nähnyt parkour-porukan treenit, joissa pojat juoksivat jokaisella asemalla ulos vaunusta, tekivät voltit seinää pitkin ja juoksivat takaisin sisään ennen junan lähtöä, sekä kuullut muutaman valveutuneen nuoren poetry slamia (eli suomeksi kait lavarunoutta). Metro on mahtava tila kaikelle luovuudelle kukkia ja yksi inspiroivimpia paikkoja sekä esiintymiseen että ajatustyöhön. Ei pysty bussi tai juna sellaiseen.

Nuoremman sukupolven muusikko metrotunnelissa keikalla.

Yksi parhaita näkemiäni metroartisteja Bedfordin (eli Williamsburgin) metropysäkin yössä.

Parhaat keikat: CHRISTINE OWMAN, Scandinavia House, 2. joulukuuta & JESSY CAROLINA & THE HOT MESS, Dixon Club, 20. marraskuuta

- Näin New Yorkissa 34 keikkaa, mikä on inasen vähemmän kuin olisin toivonut, mutta minkäs teet, kaikkea ei vaan ehdi. Paras keikka -palkinto on pistettävä puoliksi kahden mielenkiintoisimman esityksen kanssa. Ruotsalaisen Christine Owmanin näin duunipaikkani Scandinavia Housen Out of Scandinavia -indieillassa lokakuussa. Kokeellinen alternative-artisti soitti keikallaan mm. sahaa ja ukuleleä, tinkimättömän shown taustalla pyöri naisen itse tekemä videotaideteos.

Christine Owman Scandinavia Housella.

Jessy Carolina & The Hot Mess on puolestaan 1920-lukulaista jazz-swingia, joka vie mahtavalla tunnelmallaan täydellisesti 1900-luvun alun New Orleansiin. Asuja myöten 20-lukua henkivä pumppu soittaa mm. banjoa, kazoota, pyykkilautaa, pystybassoa, oboeta, pianoa ja steppikenkiä. Kaiken kruunaa Jessy Carolinan huikea jazz-ääni, jota värittää räväkämmissä numeroissa Jerron ”Blind Boy” Paxton stemmalaulanta. Näin bändin täysin yllärinä Lower East Sidella Crones, Ducks & Babes -tapahtumassa Liza Minelli -imitaattorin ja burleski-esiintyjien välissä. Juuri tällaisten spontaanien yllätysten takia New York on maailman paras kulttuurikaupunki. Suuret kiitokset Antille illasta joka kutsui mukaan!

BUBBLING UNDER: Jokseenkin yllärinä päädyin myös Komixblender-taidetapahtumaan Wild Project -taidekeskukseen East Villageen, missä puolestaan oli esillä monenlaista performanssitaidetta ja sarjakuvia, suomalais-amerikkalainen lyhytelokuva Näkymättömä voimia / Invisible Forces ja suomalainen bändi Dinosauruxia. Kahden nuoren naisen bändi osoitti, että osataan kokeellinen alternative-musiikki meilläkin! Esitys oli huumaava; valkoisiin pukeutuneet tytöt esiintyivät näyttävän videoshown edessä, välillä värikkääseen taustaan täydellisesti hukkuen, välillä lattialla kiemurrellen. Näistä naisista kuultaneen vielä, syytä olisi ainakin.

Dinosauruxia Wild Projectissa.

Dinosauruxia on tehnyt musiikit Näkymättömiä voimia elokuvaan, ja tytöistä toinen esittää elokuvan pääosaa.

Laadukkain kirjakauppa: STRAND BOOKSTORE

- New Yorkin, tai ehkä maailman paras kirjakauppa on Strandin kirjakauppa Union Squarella. Vietin kaupassa reissuni aikana useita tunteja, ja harvoin pystyin lähtemään kaupasta tyhjin käsin (mikä selittänee matkalaukkuni hävyttämän ylipainon). Kolmekerroksinen kauppa myy uusia ja vanhoja kirjoja, levyjä ja kaikenlaista kivaa härpäkkää sisäänostohintaan, eli halvemmalla kuin muut kirjakaupat. Esimerkiksi erilaisten musiikki-, leffa-, taide-, valokuva- ja grafiikkakirjojen tarjonta on erinomainen. Huikeasta tarjonnasta esimerkki; halusin ostaa hyviä kirjoja arvostavalle pomolleni joululahjaksi omaa suomalaista suosikkikirjailijaani, Leena Krohnia, ja ajattelin puolivitsillä tarkistaa löytyisikö englanninkielistä Krohnia Strandista. Ja sitähän löytyi! Putiikista löytyy myös harvinaisuuksille varattu neljäs kerros, minne pääsee tutustumaan pyydettässä. Strandin nettikaupan mukaan myynnissä on esimerkiki Miguel De Cervantesin ensimmäinen englanninkielinen käännös Don Quijotesta vuodelta 1742. Hintaa oopuksella on $2000.

Strandilla notkumassa.

Kupua täyttävin ruokakauppa: WHOLE FOODS

- Tuoreeseen, terveelliseen ja eettiseen ruokaan erikoistunut puoti on palttiarallaa paras ruokakauppa missään koskaan, ja ainoa ruokakauppa missä New Yorkissa kannattaa asioida. Sen lisäksi että sieltä saa tuoreita hedelmiä ja vihanneksia (ei ollenkaan itsestäänselvää Yhdysvalloissa), luomua, reilua kauppaa ja terveellistä naposteltavaa (satoja erilaisia pähkinöitä, kuivattuja marjoja ja patukoita), kauppa tarjoaa hulppeat tiskit tuoretta, paikan päällä valmistettua valmisruokaa. Buffet-pöydistä löytyy herkkuvalikoimat aika lailla mitä vaan, omaan take away -laatikkooni päätyi yleensä seitania, tofua, erilaisia intialaisia kastikkeita tai samosoja, salaatteja tai pastaa. Jälkkäriksi kaupasta voi ostaa esim. suklaajuustokakkua, joka oli NIIN JUMALAISTA ETTÄ MEINASIN MENETTÄÄ JÄRKENI. Meitsin suosikkiwholari löytyy Union Squarelta, missä kaksikerroksisen kaupan kruunaa kahvila, missä voi käydä syömässä herkut jos ei jaksa odottaa kotiin asti.

Erikoisin tanssitunti: DIRTY DANCING

- Kävin Nykissä tanssitunneilla eniten Broadway Dance Centerillä, missä keskityin pääosin teatteritanssiin, jazziin ja hiphopiin. Ei liene yllätys, että erityisesti hiphopin taso on New Yorkissa mahtava, opettajina kun on lajin syntysijoilla kasvaneita ihmisiä, jotka kertovat eroja mm. bronxilaisen ja queensiläisen liikekielen välillä. Paras hoppitunti oli ehdottomasti Eric Jenkinsin contemporary hip hop – tunti, jossa tehtiin koreografia Bruno Marsin yllättävän toimivaan Grenade -kipaleeseen. Contehoppi on aivan mahtava laji, jos kuulette että joku Tampereella opettaa sitä, infotkaa allekirjoittanutta välittömästi!
Kunnia erikoisimmasta tanssitunnista menee kuitenkin Broadway Bodies -tanssikoululle, jossa opetetaan vain erilaisia populaarikulttuuri-, teatteri-, tv-, ja elokuvakoreografioita. Kävin pienellä ja vähän rähjääntyneellä koululla Michael Jacksonin Thriller -tunnilla, jonka jälkeen järjestettiin kokeilutunti Dirty Dancing -tiivarista, mikä koulun oli tarkoitus pitää. Kurssia ei koskaan tullut, mutta kokeilutunnilla pääsin tanssimaan tämän legendaarisen koreografian alkua itse opettajan kanssa! Järjettömän hauskaa! Kertokaahan myös jos kuulette, että jossain täällä opetetaan sitä. Tai vaihtoehtoisesti jos joku miespuolinen lukija kokee palavaa halua kokeilla kilpatanssia, täältä löytyy vapaaehtoinen partneri! Olen halunnut kokeilla paritanssia jo useamman vuoden, mutta Tampereen kouluissa suositellaan että naiset hankkivat parit itse, kun tanssivat miehet ovat niin kiven alla. Hö. Katsokaa nyt tota Swayzea, ettekö muka haluaisi olla samanlaisia?

Ikimuistoisin kulttuurikokemus

- Eräänä iltana törmäsin tanssituntini jälkeen Broadway Dance Centerillä tyttöön, joka etsi punatukkaisia naisia musavideoprojektiinsa, mitä oli tekemässä Florence + the Machinen Dog Days Are Over -biisiin. Päädyimme juttelemaan, ja Andreaksi esittäytynyt tyttö kertoi, että haluaa ryhtyä ohjaajaksi ja tuottajaksi, vaikkei ole koskaan mitään sellaista tehnyt. Projekti kuulosti tarpeeksi hullulta, joten tottahan lähdin mukaan. Yhden oton video kuvattiin seuraavana lauantaina Andrean kotona, Wonderland Collective -nimisessä taidekommuuniissa Queensin Astoriassa. Wonderland on mahtava paikka; vanhaan kitarankielitehtaaseen rakennettu jättimäinen taidetalo, jota asuttavat erilaiset taiteilijat, näyttelijät ja muusikot (tai ainakin sellaisiksi pyrkivät). Talossa pyöritetään mm. omaa baaria ja järjestetään megaluokan bileitä, joilla talon toimintaa osittain rahoitetaan. Kuvasimme videota kuuden muun punapään ja avustajien kanssa koko päivän, ja vaikkei kaikki tietenkään mennyt niin kuin suunniteltiin, kokemus oli upea. Juuri sellainen ikimuistoinen NY-muisto, mitä voi kiikkutuolissa muistella että kaikkea sitä tulikin tehtyä.

Wonderland Collective Queensissa.

Yksi osa Wonderlandia on rakennettu studioksi, jossa voi illan tullen esimerkiksi bilettää (niin kuin asukkaat usein kuulemma tekevät).

Miksei mun eteisen seinät näytä tältä?

Florence-tyttöjen ja Andrean kanssa lopputulosta katsomassa. Kuva: Raymond Haddad.

Kun olin 7-vuotias, sain joululahjaksi Yksin Kotona 2 -VHS:n, joka oli ensimmäisiä omia videoita mitä omistin. Tuijotin legendaarista joululeffaa päivästä toiseen, Macaulay oli maailman siistein jäbä ja New York maailman siistein kaupunki. Mietin usein lapsena kuinka mahtavaa olisi asua yksin Plaza-hotellissa ja estää upean lelukaupan ryöstö niin kuin supercool Macaulaykin teki. Pääsin kuin pääsinkin New Yorkiin ja yksi ilta vietettiin Plaza-hotellissa (ilman Tim Currya kylläkin, nyyh), mutta virallisen oman elämäni Yksin Kotona -elokuvan pääsin elämään reissuni viimeisinä päivinä.

Blogi oli joululomalla, ja tarina tulee nyt valitettavasti vähän myöhässä, mutta aloitetaan silti alusta. Vietin joulua edeltäneen viikon New Yorkissa haikeillen viimeisia kertoja ja ihmisten hyvästelemistä; töissä pidettiin mahtavat läksiäiset, joiden jälkeen pomoni ja työkaverini Kyle vei meitsin ja muutaman muun tacoille ja drinkeille Lower East Sidelle. Perjantaina, oletettuna viimeisenä iltanani, kävimme Lisan, Lisan kämppiksen Kerryn ja Lisan poikaystävän Stefanin kanssa Fat Cat -baarissa West Villagessa katsomassa gospel-soulia ja jazzia, ja päädyimme viimeisille drinkeille ihanaan Surf Bariin Williamsburgiin. Surf bar oli ensimmäinen baari missä kävin ekalla Nykin reissullani viime vuonna, joten tuntui täydelliseltä päättää tämäkin reissu sinne. Lauantaina illalla oli tarkoitus suunnata kohti Eurooppaa, mutta halusin vielä ehdottomasti tsekata Aronofskyn kohutun Black Swanin, mihin yritin saada lippuja jo kaksi lähtöä edeltävää viikkoa. Ei onnannut aikaisemmin, upea teos myi salit täyteen jatkuvalla syötöllä, mutta lauantaiaamun näytökseen mahtui vallan mainiosti. Koska kyseessä on Darren Aronofskyn ohjaama tanssielokuva, odotin pätkältä paljon ja oli aika varma että se tulee kolahtamaan täysillä. Ja niin teki! Huoh, sarjassamme leffoja joiden jälkeen hengästyttää vähintään puoli päivää. En kuitenkaan spoilaa sen enempää, menkäähän katsomaan helmikuussa Suomessa!

Mahtava soul-mamma Naomi Shelton and the Gospel Queens.

Jazzia Fat Catissa.

Kiskoimme Lisan ja Kerryn kanssa kadulla vohvelikiskasta ilmaiseksi saamaamme kuumaa suklaakastiketta. Nyt voidaan puhua addiktiosta.

Bataattiranskiksia ja drinkkejä Surf Barissa. Ensi kerralla taas!

Black Swanin jälkeen otin Super Shuttlen JFK:lle, ja olin valmistautunut lähtöön. Mutta kentällä ilmoitettiinkin, että Euroopan lumimyrskyjen takia kukaan ei lennä tänään Lontooseen. En kauaa pähkäillyt jatkosuunnitelmia, kun British Airways ehdotti, että ota hotelli yöksi, BA kustantaa kaiken ja vie bussilla suoraan paikan päälle. Sehän sopii! Ehdin jo romantisoida Keroaccilaista iltaa jossain kämäisessä tienvarsimotellissa; juon viskiä, pohdin elämää ja kirjoitan kummallisia tarinoita kun ei ole muutakaan tekemistä. Keroac-fiilistelyni katkesi kuitenkin lyhyeen kun bussi kaartoi Long Islandilla, Huntingtonin kaupungissa sijaitsevan Hilton-hotellin pihaan. Tarjolla oli oma mm. oma huone maailman ehdottomasti mukavimmalla sängyllä, iso tv, illallista ja uima-allaosasto. Ja niin kävi, meitsin oma Yksin Kotona 2 -seikkailu! Pöllin illalliselta suklaamuffinseja, joita söin sängyssä Hilton-tohvelit jalassa tv:tä tuijottaen. Mussutuksen jälkeen testasin sängyn jousituksen muutamalla pirteällä pompulla. Pakkohan hotellin sängyssä on hyppiä, niin Macaulaykin teki.

Huoneeni Hiltonissa.

Hiltonin aula.

Hotlassa oli käynnissä pipariukkoskaba.

Sunnuntaiaamuna kolusin kamoineni hotellin aulaan odottamaan tietoa mahdollisuudesta päästä lähtemään Lontooseen. Noin tunnin odottelun jälkeen meille ilmoitettiin, että ei onnaa, olette täällä vielä ainakin tämän päivän. Sunnuntain vietin sitten samoillen hämärässä Huntingtonin kaupungissa, joka oli niin tyylipuhdas jenkkilähiö kuin olla voi. Ensin kävin hotellin kyydillä ostarilla etsimässä bikineitä uima-allasosastoa varten, mutta eihän niitä sieltä jouluaikaan löytynyt. Ostarikammoisena en saanut ostettua laitoksesta mitään, pyörin lähinnä pitkin pihaa valokuvailemassa kummallista kaupunkia. Sain kuitenkin matkaani paikalliselta kirkkokuorolta huikeimman Jesse-propagandan ikinä! Kuoro jakoi piparminttukarkkeja, eli candy caneja, joihin oli liitetty kertomus siitä, kuinka kävelykepin mallinen, raidallinen karkki on oikeasti hyvinkin kristillinen namunen. Lappunen oli niin huikeasti oivallettua tarinointia, että jaan sen kanssanne tässä:

The Symbolism of the Candy Cane

Turned upside down, the cane makes a ”J” for Jesus who was born on Christmas Day. Turn it upright like the Good Shepherd’s staff who pleads to the Father on your behalf. At the top you’ll see the saving crook, used on the lost sheep He never forsoook. The stripes whisper softly ”By his stripes we are healed”, and the red represents His blood that was spilled. The white gives us hope to become pure as He, by forsaking our sins, white as snow they will be. The peppermint oil that flavors this treat, is known for its strong healing properties. Now each time you see the striped candy cane, remember, dear child, He knows your name.

Ei liene yllätys, että tämän luettuani purskahdin näyttävään nauruun keskellä ostaria. Olisihan sitä voinut vähemmänkin epäkorrekti olla, mutta mitäs jakavat tommosia! Hauskahan toi on kun mikä.

Ostaroinnin jälkeen kysäisin hotellilta mistähän jonkinlaisia uimavälineitä voisi etsiä. He kehottivat käymään mailin päässä olevassa Targetissa, eli paikallisessa Prismassa, joka todennäköisesti myy uikkareita ympäri vuoden. Päätin lähteä kävelylle Targetiin, mutta hotellilla kehotettiin odottamaan kyytiä. Hoin respan tädille, että voin kyllä ihan oikeasti kävellä mailin sinne ja takaisin, mutta kävelyreissullani ymmärsin tädin suositukset autoiluun. Kas kun Huntington näytti olevan niitä periamerikkalaisia pikkukaupunkeja, joissa kukaan ei kävele minnekään. Isoa lähiötä muistuttavassa kaupungissa välimatkat olivat pitkähköjä joka paikkaan, joten mitään kävelymahdollisuuksia ei edes tarjottu. Ei kävelytietä tai katuvaloja, suojateistä puhumattakaan. Käppäilin siis supermarkettiin pimeän autotien laidassa puoliksi metsässä koluten. Matkani aikana näin creepyn, pienen huvipuiston, McDonald’sin drive in -kaistan ja legendaarisen Hootersin! Pikaruokatissibaari Hooters jos joku on merkki siitä, että nyt ollaan jenkkilähiössä. Pimeillä teillä vaelteluni jälkeen onnistuin saamaan Targetista bikinit, ja vietin sunnuntai-illan uima-allasosastolla pääosin yksin pulikoiden ja saunoen. Hiltonin lämmitettyä komeroa muistuttava sauna oli kylläkin lähinnä vitsi. Yritin lämmittää saunaa maksimilämpötilaan, joka olikin sitten n. päätähuimaavat 40 astetta. Kopperossa istuessani luin seinältä saunan käyttöohjeita. Älä viivy saunassa pidempään kuin 10 minuuttia, saunominen on vaarallista lapsille, vanhuksille ja raskaana oleville jne. Vaarallisuuslöpinöiden perässä oli kuitenkin kaiken huippu; saunominen oli kokonaan kielletty alle 15-vuotiailta! Sunnuntaiyönä saimme vihdoin tiedon, että maanantaina lennämme Lontooseen. Ristiriitaisin tuntein jouduin siis lentämään Heathrown helvettiin, kun sinne liput oli varattu. Heathrowlla alkoikin sitten seuraava seikkailu. Tällä kertaa muutuin Macaulayn roolista äidin rooliin, joka istui varsin näpsäkästi, sillä meikäläistä kerran New Yorkissa sanottiinkin Catherine O’Haran näköiseksi.

Ostarilla tietysti vanha pukki valokuvasi itseään lasten kanssa.

Ostarilta sai myös epäkorrekteja seinäkalentereita koko perheelle.

Huntingtonin hämmentävät kauppavalikoimat.

Tissejä ja ranskalaisia!

Jos näette Tenavien Eppua, kertokaa sille että suuri kurpitsa löytyy Huntingtonin huvipuistosta.

Joulunajan uutisia seuranneet tietänevät millainen kaaos Heathrowlla vallitsi, kun tuhansia lentoja peruttiin usean päivän ajan. Menivät brittiparat ihan sekaisin kun maahan iski heidän harvinaiseksi kutsumansa luonnonilmiö, lumisade. Kaikki kanssakäymiseni kenen tahansa henkilökunnan edustajan menivät samalla kaavalla:
”Et mitenkään pääse Suomeen ennen 26. päivää, ei onnistu.”
”Pakko päästä, edes johonkin.”
”Et pääse mihinkään, ei ole mahdollista.”
”Ihan varmasti on mahdollista, älä valehtele.”
”Ei ole mahdollista, et pääse täältä pois ennen sunnuntaita.”
Muutaman tällaisen tivaamisen jällkeen päätin vetää rentouttavat 40 minuutin yöunet Heathrown lattialla keltaisen muovilaatikon päällä, joita sängyiksi siellä nimittivät. Lippuluukut olivat kiinni, koska ”Emme saa tehdä ylitöitä, ja täytyy meidänkin nukkua.” Väliäkö niillä tuhansilla ihmisillä, jotka viettivät useita päiviä lentokentällä, työntekijöiden täytyy nukkua.

Maanantaiyönä neljän aikoihin raahauduin muutaman tunnin päästä aukeavaan lippujonoon, ja päätin, että sen jonon päästä saan lipun johonkin. Ihan sama minne, mutta tänne en jää. Seisoin jonossa tavaroideni kanssa rapsakat yhdeksän tuntia, ja järsin eväänäni lentokentän jakamia kammottavia munamajoneesivoikkareita. Lienee selvää, että en syö munamajoneesileipiä enää koskaan. Kun pääsin tiskille, BA:n täti lauloi heti tuttua virttä ”Et pääse pois ennen sunnuntaita, et mitenkään. ” Ja minä lauloin takaisin ”En usko, pakko päästä jollekin lennolle ihan minne vaan Europpaan.” Taivuttelin tätiä katsomaan kaikki lennot edes Ruotsiin, Norjaan ja Tanskaan, ja lupasin selvittää itseni niistä eteenpäin jos pääsisin edes pohjoismaihin saakka. Taistelun jälkeen täti totesi ”Niin, menisihän tuossa yksi lento Osloon parin tunnin päästä, ja sieltä heti Helsinkiin.” Sain taisteltua itselleni Oslon lennolle stand by -lipun, joka ei toki sekään taannut pääsyä koneeseen. Stand by -jonotus oli taas ihan omanlaisensa seikkailu. Sadat ihmiset seisoivat jonossa odottaen, että stand by -tiskiltä huudellaan piakkoin lähteviä koneita, joissa on vielä tilaa. Sitten kun huudetaan itselle sopiva kohde, pitää taistella kyynerpäin itsensä jonon kärkeen ja toivoa pääsevänsä koneeseen. Meikäläisen kyynerpäät ja tahdonvoima olivat siinä määrin terävät, että olin kolmesta Oslon koneeseen otetusta ihmisestä ensimmäinen! Sori vaan kanssakilpailijat veemäisestä asenteestani, mutta you know; I wasn’t there to make friends. Koneessa oli vaan varsin harmillista huomata, ettei se ollut edes täynnä. Stand by -tiskillä ilmoitettiin, että koneeseen mahtuu kolme ylimääräistä, ei yhtään enempää. Inasen pisti vituttaamaan niiden ihmisten puolesta, jotka saattoivat viettää jouluaattonsa Heathrowlla, kun heitä ei päästetty puolityhjään koneeseen, jonka avulla he olisivat voineet päästä kotiin. Veikkaisin että käytäntö oli sama muidenkin koneiden kanssa.

Tiistai-iltana Yksin Kotona -seikkailuni sai siinä määrin onnellisen lopun, että John Hugheskin tykkäisi! Piipahdin taas Oslossa, (Oslon kentälle jouduin myös viime keväänä, vaikka oikeasti olin menossa Göteborgiin), josta pääsin vajaan tunnin lennon jälkeen Helsinkiin ja sieltä Tampereelle.
Räjähtämispisteessä ollut George-matkalaukkuni jäi omille teilleen, mutta sekin saapui kotiin jouluksi! Hämmästyttävää. Tosin George koki valitettavasti Titanicit; neitsytmatka jäi viimeiseksi. Kaveri kävi läpi sen verran kovat kolhut sekä meno-, että tulomatkalla, ettei ole enää laukuksi hänestä. Kiitos George tästä matkasta, ei ollut pitkän linjaksi matkaajaksi susta.