Viime päivinä on sattunut vaikka mitä jännää.

- Lauantaiaamuna kävelimme Tonden kanssa noin klo 7.30 Tampereen keskustassa kun näimme Olavi Virran -puistossa (siis siinä narkkipuistossa missä on hieno graffitiseinä)… taijitä. Kyllä. Kämäisessä pikkupuistossa rautatieaseman juuressa, autotien vieressä, yön viimeisten känniläisten keskellä, harmaan taivaan ja sadekuurojen alla oli toppatakeissaan kaksi mielenrauhan tavoittelijaa. Toinen tuijotti täysin liikkumatta eteensä, toinen teki niitä hassun näköisiä hidastettuja liikkeitä. Jos oksymoroni-sana voisi olla tapahtuma, se olisi tämä.

(Hämmästeleville tiedoksi; ei, emme todellakaan olleet jo hereillä, vaan matkalla kotiin nukkumaan. Otimme tosin ennen kotiin suuntaamista lepoa lattialla valkokankaalta hohtaneen alastoman Samuli Edelmannin edessä, mutta se onkin sitten ihan toinen tarina.)

- Sunnuntaina suuntasimme Tonin kanssa autolla Espooseen Sellon ostoskeskukseen jouluostoksille. Me. Espooseen. Autolla. Ostoskeskukseen. Jouluostoksille. Tarina olisi pelottavan keski-ikäinen, ellei totuus olisi se, että auto ei ollut meidän, ajelimme erinäisillä rampeilla useita kertoja edestakaisin ennen kuin keksimme miten pihaan pääsee, ajoimme parkkihallissa väärään suuntaan ja jouduimme lopulta kysymään kanssa-autoilijoilta hallin käyttöohjeita.

- Olin tänään (taas) Kiasman kirjakaupassa ja kirjamyyjäisissä pyörimässä, missä oli myös presidenttiehdokkaiden (paikalla Arhinmäki, Haavisto, Biudet) paneelikeskustelu. En kuitenkaan ehtinyt seurata keskustelua, kun keskityin hajoilemaan mm. tähän:

Että näin aikuinen minä oon.

(Ja toisekseen tiedän kyllä ketä äänestän.)

Mutta arvatkaas, sateesta ja plussakeleistä huolimatta kohta on joulu! On sillä Joulupukilla Jopokin, että nou hätä, kyllä niitä lahjoja ja lipeäkalaa kohta taas saa. Ei muutakun hauskaa joulua, olkaahan kiltisti vielä pari päivää, uutena vuotena voi sitten taas sikailla.

…ootteko muuten koskaan miettineet kuinka uhkaava joululaulu Santa Claus is Coming to Town on?
He sees you when you’re sleeping.
He knows when you’re awake.
He knows if you’ve been bad or good,
So be good for goodness sake!

Nonni, jos alkoi pukki pelottaa, voitte tehdä niinkö minä ja joulua odotellessa kuunnella päivätolkulla tätä:

Joulu on ensi viikolla (!!!) ja Helsingissä näyttää edelleen tältä:

Joulupukkikaan ei pääse Helsinkiin näillä keleillä.

Täten lupaan ja vannon, etten enää koskaa valita lumesta ja pakkasesta. Piste.  Muistattakaa minua tästä kun jatkossa alan kitistä lumesta ja pakkasesta. (Sikälimikäli saan niitä enää koskaan kokea.) Ja pahoittelut tästä jatkuvasta nillityksestä, lupaan rakastaa elämää taas kesällä.

Just saying, you know.

Taivas on vaihtoehtoisesti joko harmaa tai musta. Meri myrskyää. Sade piiskaa ikkunoita lähes väkivaltaisella raivolla. Ihmiset vellovat elämässä eteenpäin metri kerrallaan, jättimäisiä vesilätäköitä ja masennusta väistellen.

Ei, tämä ei ole The Road -elokuvan (huonoa) kuvailua, vaan Suomen marraskuu.

Mutta kun nyt aloin asiaa pohtimaan, niin mitäs eroa post-apokalyptisella The Roadilla ja Suomen marraskuulla on? Jos Viggo Mortensenia ei lasketa, niin eipä juuri mitään! Eli mitä tämä meinaa? Maailmanloppuhan on tullut, me ei vaan olla huomattu sitä! Mistä helvetistä sitä voisi tietää että aurinko on sammunut, eihän me sitä nähdä koskaan kuitenkaan.

Noin 20 tuntia vuorokaudesta ulos katsoessaan näkee säkkipimeän mustan aukon, noin kahden tunnin ajan saa nauttia tästä näkymästä:

Tämä kuva on otettu klo 14.32.

Näyttääkö tämä siltä että elämää on vielä jossain? Nii-i, eipä taida näyttää.

——————–

Huoh, kaamosväsymys-masennus-angsti-vitutus-viha-mitänäitänyt on. Jos ei vielä tullut selväksi, I HAZ IT.
Tuntuu että tämä vittu, marraskuu -fiilis vaan pahenee iän myötä vuosi vuodelta (voi myös johtua ilmastonmuutoksen aiheuttamasta aiempaa masentavammasta ilmastosta). Viime vuonna sain onnekseni olla loka- ja marraskuun poissa Suomesta, ja vaikkei New Yorkaan ihan päiväntasaaja ole, oli siellä jotain mitä täällä ei. Aurinkoa, valoa ja energiaa (pitkälle lokaakuhun myös lämpöä).

Kohtalo ilmeisesti kiusaa ja päätti, että koska viime vuonna karkasin kaamosta Atlantin tuolle puolen, tänä vuonna kaamos tuntuu kahta kauheammalta.

Vaikka marraskuu on meikäläiselle aina vuoden vaikein kuukausi, silti joka vuosi se tulee muka jotenkin yllätyksenä, että kappas kentelettä:
- energiataso laskee noin 80 % kesän tasosta
- unentarve kasvaa vähintäänkin 110 %
- peiton alle kaipaa noin 22 tuntia vuorokaudesta
- 100 % ruokaympyrästäni voisi koostua suklaasta, enkä silti saisi tarpeeksi
- normaalit kotiaskareet tuntuvat noin 90 % veemäisemmiltä kuin normaalisti. Laitan erittäin harvoin ruokaa, mutta koskaan en ole laittanut sitä niin harvoin kuin nyt. Helsingin ravintolat voivat kyllä hyvin, kiitos Niinan lounareiden.
- 95 % puvustuksestani koostuukin yhtäkkiä villasta, enkä kykene mihinkään (oikeasti, mihinkään) jos varpaat eivät ole villasukissa.
- Kadehdin karhuja 100 % enemmän kuin muita nisäkkäitä. Mikään ei ole tähän aikaan vuodesta niin kaunis käsite kuin talviuni. Siitäkin huolimatta, että tunnen olevani koko ajan talviunessa, joudun käytännössä leikkimään elävää samalla tavoin kuin muinakin aikoina vuodesta. Karhut ei joudu. Epäreilua.

Marraskuussa pääni sisäisellä soittolistalla soi repeatilla jatkuvasti Pink Floydin High Hopes; ”Steps taken forward but sleepwalking back again.” Niin, sitähän tämä on. Horjuvaa unissakävelyä kohti kevättä, jolloin saa taas elämänsä takaisin.

Tämä on rakkaalleni, auringolle.

(Pahoittelut tyhmästä nillityksestä, mutta kamooon! Tämä mustuus on jo niin naurettavaa että saa valittaakin.)

Niin kuin varmaankin kaikki musanördet, minäkin olen joskus unelmoinut, että meitsistä tulisi menestynyt, tai edes riutunut, muusikko. Valitettavasti hyvin nuorella iällä oivalsin, että vaikka kuinka toisin toivoisin, minua ei ole siunattu Robert Plantin, Jimmy Pagen, Roger Watersin, John Lennonin, Jeff Buckleyn tai hittolainen edes äärimmäisen yliarvostetun Madonnan musikaalisilla kyvyillä. Ei tule edes triangelistia minusta.

Mutta nyt sen löysin! Jotenkin aiemmin on mennyt täysin ohi tämä mahtava literal version -ilmiö, vaan onpahan mahtava! Hyvinkin typerää ja juuri siksi niin hillitöntä. Ainakin jos on jatkuvassa univelassa ja kofeiinipöllyssä, niin tämä saa kierimään vedet silmissä pitkin lattioita yksin kotona. (Saatatte ajatella, että vähänkö surullista, tyyppi yksin kotona hajoilee hassuille youtube-videoilla, mutta voi kuulkaa kun mulla oli yksi elämäni hauskimmista illoista.)
Literal versioinnissa on siis ideana uudelleenkirjoittaa tunnettuja biisejä täysin musavideon pohjalta. Esimerkiksi Total Eclipse of the Heart saa ihan uuden ulottuvuuden kun Bonnie yhtäkkiä laulaakin, että ”Menin terassille missä luulin olevani yksin, mutta Arthur Fonzarellilla onkin kloonien armeija!”

Kyseessä on oikeasti yksi hauskimpia asioita mitä tässä masentavassa marraskuussa on tapahtunut. Nythän on niin, että minusta tulee kuin tuleekin muusikko! Literal version -muusikko. Menin jopa niin pitkälle, että versioin jo oman biisini eräästä videosta. Niin pitkälle en kuitenkaan (vielä) mene, että teksiä missään julkaisisin, ei hätää siis.

The gayest man on earth would call this over the top

Is that Will Ferrell?

Want to eat, but now this horse is in my shot

Yell! Wail! And autofocus fail!

I really hope the cops don’t check this alley, trench coats can give me 5 to 10. Oh my god, it’s Dolph Lundgren!

Kuten olen monasti täällä huudellut, yksi eloni rakkaimpia ja tärkeimpiä asioita on live-keikat, joihin liittyy satoja mahtavia muistoja. Puolihuomaamattomasti olen viime aikoina löytänyt itseni naputtamasta näitä rakkaita muistoja iKoneen syövereihin, joten päätin alkaa jakaa tätä turinointia maailman kanssa. (Tai no jos nyt laitan edes tänne näin ensalkuun.)

Aloitetaan alusta. Ihan alusta.

On laman vuosi 1991. Pituutta varressa on varmaankin reilun metrin verran, ikää kertynyt kuutisen vuotta. Olen hiuslookissani Anvilin Lippsin kanssa samoilla linjoilla: kukaan ei ole kertonut kummallekaan meistä ettei etutukkaa ja luonnonkiharaa kannata laittaa samaan päähän. On päällisin puolin perinteinen päivä päiväkodissa, paitsi että elämäni muuttuu tänään. Tulen tänä päivänä kokemaan elämäni ensimmäisen livekeikan.

Päiväkodissa esiintyy ensimmäisen pitkäsoittonsa julkaissut lastenmusiikin nouseva tähti, Fröbelin Palikat. Minulta löytyy Palikoiden albumi tavan mukaan tietysti C-kasettina. Kasettina, jonka kannessa Fröbelit poseeraavat omina piirrettyinä itseinään, eivät kummallisina oransseina palikkoina niin kuin nykyään.

Olemme varautuneet ottamaan suuret rokkitähdet vastaan päiväkotiimme lahjoin. Askartelemme leikkikavereiden kanssa muusikoille kiitoskortit, esimerkiksi yhden, joka on suuri, naamalla varustetu neljäsosanuotti. Minä saan suuren kunnian kiikuttaa kortin Palikoiden basistille keikan jälkeen. (Basisti on se levynkannen komein ja Barbien Kenin näköinen häiskä).

Kuumeisen odotuksen jälkeen keikka viimein alkaa ja riemu repeää vaahtosammuttimien keskuudessa. Leijonan metsästys, Valaskala, Huugi-guugi… mikä hittikimara! Ja tietysti legendaarinen Jumppalaulu: ”Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat…” Tämän tason tanssikoreografia saa keskimäärin kuusivuotiaiden aivot ylikierroksille ja huutamaan emmääosaata, mutta tehokkaasti kaikki itseään (tai toisiaan) läpsivät koko biisin ajan. Väliäkö sillä onko kyseessä pää vai pylly, 6-vuotiaana elämä on siinä määrin vapautunutta, että voi avoimesti vetää housut päähän ja lähteä kylille, sen kummemmin miettimättä, että joku muukin asuste voisi olla tarpeen.

Keikka päättyy hurrauksiin ja raikuviin aplodeihin. Hetki on tullut, minun on aika viedä yksi taiteilemistamme korteista Palikoiden basistille. Kerään kaiken rohkeuteni, pyyhin luonnonkiharan otsatukan sivuun ja lähden päättäväisin mielin kipittämään lavan poikki kohti basistia. Yksi askel. Toinen. Kolmas. Neljännen askeleen kohdalla jokin menee vikaan: jalkani lipsahtaa lavalla luikertelvien piuhojen väliin… Yhtäkkiä kaikki hidastuu ja näen kiharapehkoni alta lentäväni ilmassa. Yritän ikuisuudelta tuntuvan ilmalentoni aikana miettiä miten pelastan tilanteen ja kasvoni, ja tajuan käsitteleväni tunnetta mitä en osaa vielä tulkita. Myöhemmin ymmärsin, että kyseessä oli ensimmäinen tilanne kun minua tietoisesti vitutti. Lennon jälkeen laskeuden mahalleni suoraan piuhanläjän päälle. Katson ylöspäin, ja näen kuinka noin neljämetriseltä tuntuva basisti katsoo minua hymyillen. Nousen ylös, tuuppaan kortin basistin käteen ja juoksen punaisena ja nöyryytettynä piiloon kavereiden sekaan. Elämäni ensimmäinen keikka, päivä joka tulisi muuttamaan elämäni ja johdattamaan minut suurimman intohimoni pariin, päättyy siihen että kaadun naamalleni bändin, kavereiden ja päiväkodin tätien eteen. Liekö tässä syy siihen miksi en ole koskaan crowd-surfannut, mutta ainakin keikkaputki on nyt auki. Tavastia, täältä tullaan.

Olen viimeisen kolmen kuukauden aikana soitellut erinäisistä käytännön asioista johtuen useille asiakaspalvelulinjoilla. Vastaan on tullut jo ainakin kaksi tai kolme jonotuslinjaa, missä jonotusmusana on seuraava kipale:

Kakkosena jonotusmusabiiseissä on toinen klassikko:

Näistä mobiileistä musiikinkuunteluista heräsi kysymys, miten yritykset valitsevat musansa asiakaspalvelun odotusjonoihin? Onko firmoille olemassa joku jonotusmusiikkipankki, mistä löytyy vaihtoehtoisesti joko mukavan hempeitä ysäriklassikoita tai tyhjänpäiväisen geneeristä hissimusiikkia? Vai onko nämä biisit valittu sanoitusten puolesta: ”Tarvitsemme nyt vähän aikaa sinulta, että odota siellä linjoilla vaan, mutta voit kohta sanoa mitä haluat.”

Kuka on se onnetar yrityksissä joka saa valita asiakaspalveluun jonotusmusan? Miksvai hää ei voi olla joku siinä määrin huumorintajuinen tapaus, että tilaisi jonotusmusiikiksi vaikka tämän biisin:

Miettikää millaisia puheluita tulisi tällaisten biisien jälkeen? Voisi olla niin hauska kuulla ne puhelut, että melkein voisin olla asiakaspalvelussa töissä siinä tilanteessa.

Uskaltauduin viime viikolla sekoilemaan Helsingin Stokkan Hulluille Päiville, tasan yhdestä syystä. Tarjolla oli Peppi Pitkätossu -boksi hintaan 12,95 €. Peppi on yksi lapsuuteni suurista sankareista, jota fanitan satasella edelleen. Ja miksipäs en? Peppi on rohkea, elämäniloinen, itsenäinen, sanavalmis ja kaikkia typeriä sääntöjä rikkova tyttö, joka selviää aika lailla kaikesta eikä heittäydy avuttomaksi pikkuprinsessaksi koskaan. Peppi asuu pilkullisen hevosen ja villatakkiin pukeutuvan apinan kanssa, ostaa kaikille kylän lapsille karkkia ja leluja, käyttää hassuja vaatteita ja on vahvempi kuin 150-kiloiset painonnostajamiehet. Kuka pikkutyttö (tai aikuinen nainen) ei tällaista ihailisi? Jos luulitte että minulla on punaiset hiukset sattumalta, luulitte väärin. Lisäksi olen koko ikäni saanut kuulla tuomitsemista ja kauhistelua siitä että nukun aivan luontevasti puoleen päivään tai reippasti yli jos mahdollisuudet sen suovat, mutta niin nukkuu Peppikin:

Peppi: Huomenta!
Annika: Hyvää PÄIVÄÄ, kello on kaksi.
Peppi: Niinkö? Valvoin koko yön tanssien sottiisia!

Maailman paras tyttö. Love her.

Toinen kaikkien aikojen suurin sankarini on toinen Astrid Lindgrenin luomus, Ronja Ryövärintytär. Ronjaan samastuin lapsena aina Peppiäkin enemmän: oli takkuinen tukka, tuittupäinen luonne ja kiinnostus yliluonnollisiin örkkeihin. Ronjalle yliluontoilu oli tietysti vähän helpompaa, Ronjan kotimetsä kun oli täynnä kakkiaisia (maailman hauskimmat ja parhaiten käännetyt hahmot muutes) ja ajattaria. Ronja pisti isälleen kampoihin hyvinkin samanlaisella mentaliteetilla kuin minä omalleni ja oli vahvasti sitä mieltä, että selviää kaikesta aivan yhtä hyvin kuin isän rosvojoukot. Ja selvisikin, tietysti.

En voisi tämän parempia esikuvia nuorelle tytölle kuvitella. Vahvoja, itsenäisiä ja rohkeita tyttöjä, jotka pitävät aivan normaalina itsestäänselvyytenä että selviävät kaikesta mistä miehetkin. Miksi eivät selviäisi? Ja miksi kaikki kasvavat tytöt eivät tähän uskoisi?

Jotenkin silti tuntuu, että kaikki naiset eivät ole Peppiin tai Ronjaan tutustuneet. Anu Silfverberg kirjoitti loistavan kolumnin Se on niin söpö! viikonlopun Hesariin, missä vertaa sukupuolistereotypioihin heittäytymistä lapsen rooliin.

”Ehkäpä onkin niin, että kun ihmiset ”esittävät sukupuolta” (eli ovat Naisia tai Miehiä), he lopulta aina hakevat lapsen roolia. Avuttomuutta, heittäytymistä, aikuisen hoivaa.

Mitä muuta ”oikeana naisena” oleminen on kuin sitä, että esitetään, että ollaan pieniä ja söpöjä vähän höpsöjä. Ja syödään suklaata. Rooliin kuuluu myös heiveröisyys (en jaksa nostaa esineitä, en yletä), tyhmyys (en ymmärrä, miten digiboksi toimii, en osaa tehdä veroilmoitusta, en osaa vaihtaa lamppua) sekä se, että naisen raivo on liikuttavaa.

Oikeana miehenä” oleminen taas on tietokonepelien pelaamista ja erilaisten lelujen keräilyä, sekä avuttomuutta yksinkertaisissa kotitehtävissä ja itseilmaisussa. Rooliin kuuluu myös, ettei osaa pukea tai ruokkia itse itseään ja että joku aikuinen hoitaa sosiaaliset suhteet. (Ja en kyllä syö vihanneksia, yök.)”

Voi miksi tämä on niin totta? Miksi olen niin usein nähnyt naisia jotka heittäytyvät avuton hassu heitukka -rooliin ja tahraavat koko naissukupuolen mainetta mennessään? Miksi olen nähnyt miehiä jotka eivät suostu silittämään tai leipomaan, koska se on ämmien hommaa? Ja miksi, MIKSI olen niin usein törmännyt siihen että minulta odotetaan tiettyä käytöstä tai olemusta koska olen nainen? Miksi minun pitäisi tykätä ruuanlaitosta tai shoppailusta tai olla osaamatta asentaa digiboksia? Miksi ravintolassa lasku viedään automaattisesti miehelle, vaikka minä olen laskun pyytänyt ja sen aikeissa maksaa?

On tietysti täysin ok, että on naisia jotka tykkäävät kengistä ja miehiä jotka tykkäävät autoista, mutta miksi niin monet syyttävät sukupuoltaan siitä etteivät osaa jotain, sen sijaan että syyttäisivät ihan vaan itseään? Jos et osaa asentaa digiboksia, niin sitten et osaa. Se johtuu siitä että et ole koskaan asiaa opetellut, ei siitä että alushousuista ei löydy penistä. Ei miehet yhtään sen automaattisemmin tekniikka-asioita osaa, ”Kah, johtoja! Rakennanpa näistä ajankuluksi supertietokoneen!” Eikä kaikki naisetkaan osaa selkäytimestä leipoa kakkuja tai mankeloida verhoja. (Vai osaako? Perkele jos osaa, siinä on taas yksi kromosomi mikä meitsiltä on tippunut.)

Miksi kukaan haluaisi koskaan näytellä tyhmää? Eikö ole aika helvetin nöyryyttävää, että ihmiset pitävät sinua tyhmänä koska olet itse antanut ymmärtää niin, vaikka sisimmässäsi tiedät ettet ole tyhmä? Miksi joku tekee näin? Miksi kaikki eivät ole kasvaneet Pepin ja Ronjan seurassa? Miksi Astrid Lindgren ei kuulu pakolliseen opetusohjelmaan kaikille ihmisille?

My heroes.

Hope you would enjoy Spotify as much as I do.

Vaikka Spotify alkaa olla digimaailmassa jo lähes teini-ikäinen (4-vuotias), jaksetaan edelleen kohkata siitä onko Spotti mörkö vai enkeli. Itsehän olen käytännössä naimisissa kyseisen softan kanssa ja niin kovin rakastunut puolisooni, ettei elosta ilman häntä tulisi enää mitään. Ja kukapa ei rakastaan puolustaisi kun muut niin kovasti lyttäävät? Antakaas kun avaudun.

Väittävät, että Spotify ei tuo rahaa, ei anna Oivariinia muusikon ruispalan päälle, vaan kylmänviileästi jakelee toisten työn tuloksia lähes ilmaiseksi kansalle. Tottahan tämä toki, mutta minne on kadonnut ihmisten kyky käsittää epäsuoraa ansaintalogiikkaa? Sillä ei tienaa käytännössä mitään, että biisejä kuunnellaan Spotifysta, mutta silläpä tienaa mitä tapahtuu sen jälkeen kun biisit on kuunneltu. Kuulen jo kyynikoiden vastalauseet: “Mutku ei ihmiset osta enää levyjä jos kaikki on Spotifyssa jaadajaadajaa…” Levymyynnin laskusta on rutistu jo kauan ennen Spotifytä, digin vallatessa markkinoita ihmiset eivät yksinkertaisesti ryntää Keltaiseen Jäänsärkijään tai Epe’siin niin kuin vanhoina hyvinä aikoina. No can do, sellaista se on. Tulevaisuus.

Mutta yksioikoinen väite siitä, että artistit eivät tienaisi Spotifyn kautta mitään, on vallan mustavalkoinen ja lyhytjänteinen. Tässä kohtaa tarinaan astuu  epäsuora ansainta. Otetaan esimerkki elävästä elämästä. On vuosi 2009. Olen ostanut kolmen päivän lipun Provinssirockiin, niin kuin perinteisiin kuuluu. Esiintyjälista ei kuitenkaan pursuile toinen toistaan kovempia artistikiinnityksiä, lauantain pääesiintyjäksikin ovat menneet ottamaan Manowarin helvetti soikoon. Päätän kuitenkin saada festarista kaiken irti ja tutustua itselleni ennalta tuntemattomiin bändeihin etukäteen, kun ihana puolisoni tekee siitä niin helppoa.

Heitän kaikilta uusilta artisteilta top 5 -biisiä Spottiin tekemääni Provinssi-soittolistaan ja pistän kuunnellen. Pian listalta alkaa tuutata lumoavan jumittavia elektrosoundeja, jotka vetävät minua puoleensa suklaajuustokakun lailla. Tämä on jotain uutta, jotain mitä Spottini ei ole minulle ennen tarjonnut. Elektroa, soittimia ja sielua. Iho kiristelee kananlihalle, nyt ei auta kun istua alas ja kuunnella. “ This is the real thing, you get no second chance.”

On hypättävä pois Provinssilistalta bändin omalle sivulle ja kuunneltava koko tuotanto. Meinaan vetäistä sumpit kurkkuun kun bändin sivulla pamahtaa soimaan Riders on the Loose –niminen kipale, mutta huokaisen helpotuksesta kun tajuan, ettei levy, jonka kannessa lihaksikas sotasankari ratsastaa liekkimyrkyssä, kuulu tälle bändille, vaan samalla nimellä ristitylle saksalaiselle kikkelihevibändille. Kuuntelen bändin sivua samannimistä hevibändiä vältellen ja kahden pitkäsoiton useaan kertaan kuunneltuani olen täydellisen myyty. Minusta on tullut Veto-fani.

Tämän jälkeen soitan suosikkibiisini Cannibalin kaveriporukan levyraadissa ja hehkutan Vetoa kaikille kavereilleni heikkopäisen lailla, että kaikki pääsisivät nauttimaan tästä Tanskan ihmeestä. Parin viikon jälkeen myönnän ettei Spotti enää riitä. Levyt on saatava. Tilaan levyt Levykauppa Äxän kautta, jotta saan mp3:set low-fi-ämppärisoittimeeni, joka ei ole Spotifysta kuullutkaan. Voisi analogisena vekottimena olla vaikka Spotin isoäiskä. Keväällä harjoitetun tauottoman kuuntelun jälkeen lienee selvää, että kesäkuussa koittanut Provinssin keikka oli kuin olisin rintalihakset rottingilla ratsastanut läpi liekkien taivaaseen joka on tehty suklaajuustokakusta. Niitä keikkoja, joilla miettii voiko iho revetä liiallisista kylmistä väreistä.

Kesän 2009 jälkeen Veto vietti hienoista hiljaiseloa Suomessa päin, vaikka kuinka kinusin poppoota Facebookissa ja iltarukouksissa uudestaan Suomeen keikalle. Vaan onneksi Veton päämies Troels Abrahamsen teki soololevyä. Fanitin Troelsin biisejä jannun blogista ja kun miehen WHT-albumi vihdoin ilmestyi, tilasin lätyn tanskalaisen levy-yhtiön tanskankielisestä verkkokaupasta ja pidin peukkuja ja varpaita ettei kielimuurisähläyksen seurauksena postiluukusta kolahda mitään tanskalaista kikkeliheviä tai tanssilavaiskelmää.

Tässä kohtaa tarinaa tulee se ikävä käännekohta. Niin. Suureksi häpeäkseni myönnän, että Abrahamsenin vuonna 2010 ilmestynyt BLCK jäi ostamatta, vaikka levyä kuuntelinkin sen verran mitä verkosta löytyi. Vaikka Troels onkin edelleen yksi parhaita asioita mitä Tanskalle on nähdäkseni tapahtunut, ei miehen soolo iskenyt ihan niin kovaa kuin Veto, ja yksinkertaisesti unohdin tilata BLCK:n. Tämähän ei toki tarkoita etteikö levy enää löytäisi tietä hyllyyni, joten ei nyt yhtään tuomita siellä.

Viime keväänä ilmestyikin sitten kauan odotettu Veton kolmas pitkäsoitto. Välittömästi kun levy-yhtiö laski lätyt liikenteeseen, tilasin Tanskanmaalta eksklusiivi-paketin johon kuului uuden levyn vinyyliversio + mp3-latauskoodi ja T-paita. Tilausta odotellessa kuuntelin levyä Spotifysta. Ja voi mitä hemmottelua kevät olikaan, upean levyn jälkeen pumppu tuli vihdoinkin uudestaan Suomeen! 12. toukokuuta matkasimme kaveriporukassa Tampereelta Helsinkiin Club YK:lle kuulemaan uuden levyn tuotoksia livenä. Aah ja voih. Tulimeriratsastus suklaajuustokakkulaan.

Long story short: noin kahden vuoden aikana olen sijoittanut mukavan määrän massia artisteille, joita tuskin olisin kuunnellut ilman Spotifysta. Otetaas liikevoitto silmissä lukeville pieni laskutoimitus.

Kevät 2009
There’s a Beat in All Machines -albumi
Crushing Digits -albumi
= Noin 40 €

Syksy 2009
Troels Abrahamsenin WHT-soololevy
= Noin 25 €

Kevät 2011
Everything is Amplified -vinyyli ja T-paita-paketti
= Noin 40 €
Keikka Club YK:lla
= 14 €

2009-2011 välisenä aikana olen sijoittanut Vetoon/Troelsiin noin 120 € riihikuivaa käteistä. Joo, tämäkin määrä jaetaan usean tahon kesken eikä tuo kun muutaman kämäisen voinapin Floraa muusikoiden jääkaappiin jos sitäkään, mutta yhden ihmisen (ostosten aikaan köyhän opiskelijan) parin vuoden ostoksista tämä on mielestäni aika kunnioitettava tulos. Miettikää kuinka paljon nuudeleita tuollakin summalla olisi saanut… Bändi on tulossa taas Suomeen ensi kuussa, jolloin sijoitan keikalle ainakin 12 €. Ehkäpä jopa 24 €, jos olen niin villi fanboy, että käyn katsomassa keikat sekä Helsingissä että Tampereella.

Entä kuinka paljon olisin kuluttanut opintotukia Vetoon jos minulla ei olisi ollut Spotifytä? Erittäin todennäköisesti 0 €. Meitsinkin surkea matikkapää sanoo, että vaikka 120 ei ole paljon, on se enemmän kuin 0. Esimerkiksi MySpacesta en olisi pökkelön käyttöliittymän ja biisien vähyyden takia kaikkia uusia bändejä läpi kahlannut. Ehkä jotain, ehkä en. Ehkä olisin päätynyt epätoivoissani hurraamaan Manowarille Provinssissa, kuka tietää?

Sitten jos olisin kapitalisti, miettisin myös kuinka paljon epäsuoraa kulutusta olen tuottanut ja kuinka kivasti avittanut maailmantalouden rullausta shoppailullani. On Provinssilippua, lippujen välityspalkkioita, junalippuja Seinäjoelle ja Helsinkiin, postipalveluita ja levykauppatilauksia.

Voin myös vannoa, ettei Veto ole ainoa bändi jonka suhteen olen harjoittanut tällaista kulutusrumbaa. Kuuntelen enemmän musiikkia kuin koskaan ennen ja kiitos siitä kuuluu noin 90-prosenttisesti Spotifylle. Mistä olisin löytänyt kaikki ne rakkaat artisitit mitä nyt kuuntelen ja joiden keikoille olisin valmis matkustamaan ulkomaille asti, jos en Spotista? En todennäköisesti mistään.

Sen minäkin myönnän, että on varsin anuksesta kun jengi käyttää rakasta Spottiani hyväksi kuuntelemalla gigatavuittain musaa joka päivä, mutta ei koskaan kuluta musiikkia missään muualla tai tee hankintoja artistien hyväksi. Vaan sellaista se on, aina on joku joka pummii vuokransa sossulta tai pöllii voinappinsa työmaan kahvilasta. Aina on joku jonka mielestä Spotify on riistoa ja toinen jonka mielestä musiikkia pitäisi kuunnella vain vinyyliltä. Mutta sitten on meitä jotka käyttävät aktiivisesti Spotifyta, ostavat CD-ja vinyylilevyjä, keikkalippuja, merchandise-tuotteita ja mainostavat lempimusaansa kaikille jotka suostuvat kuuntelemaan. Sellaistakin se on, tulevaisuus. Uskokaa pois, musiikkibisnekselläkin on tulevaisuus. Meikäläisen suunnasta katsottuna se näyttää aika hyvältä.

Postailin muutama kuukausi sitten tänne 8:sta, psykologisesta kauhuelokuvasta, jonka teossa sain kunnian olla mukana. Parisen viikkoa sitten reilu puolituntinen leffa sai ensi-iltansa Tampereella, minne tietysti junailin elokuvaa katsomaan. Ja voihan kuulkaas, voin käsi sydämellä vannoa että kylmissä värissä sai istua Niagaran penkillä ja ihailla kuinka vaikuttava lopputulos on saatu aikaiseksi! Enkä todellakaan sano tätä siksi, että satuin olemaan työryhmässä, vaan siksi että elokuva sattuu olemaan loistava.

Varsinkin kun tietää millaisia ongelmia ja jo epäinhimillisiä vastoinkäymisiä projekti kohtasi, ei voi kun onnitella koko työryhmää ja erityisesti ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Miro Laihoa, joka taisteli elokuvan valmiiksi ihailtavalla kunnianhimolla ja määrätietoisuudella. Meikäläiseltä ei olisi riittänyt noin sitkeää rohkeutta ja luovaa hulluutta painaa leffa valmiiksi vaikka läpi harmaan kiven tai märän luolan. Suomi ei ole maailman sympaattisin maa eikä elokuva-ala tai sillä opiskelu aina erityisen kannustavaa, siksi on hienoa että löytyy noin sinnikkäitä tekijöitä jotka uskovat omaan juttuunsa. Sellaisella asenteella ja 8:n tasoisella lopputyöleffalla on aika kiva valmistua ja lähteä maailmalle!

Tiedoksi vielä annettakoon, että 8 esitetään ensimmäistä kertaa julkisesti legendaarisilla Night Visions -kauhuelokuvafestareilla Helsingissä perjantaina 28.10. Red State -elokuvan alkukuvana Maximissa klo 21.15. Myös Night Visionsilta oli aika komeaa sanottavaa elokuvasta, katsokaas kommentit täältä ja menkääs sitten katsomaan leffa paikan päälle!

Niin kuin edellisestä postauksesta voi päätellä, piipahdin Englannissa toissaviikonloppuna varsin ex tempore -reissulla. Matka suuntautui Lontooseen ja Sloughun, noin 35 km:n päässä Lontoosta olevaan reilun 100 000 asukkaan kaupunkiin paikallisille filmifestareille. Pyrin pitämään tällä kertaa löpinät minimissä (no, edes itselleni minimissä) ja esittelemään reissua kuvakerronnalla. Matkassa oli vain pokkari ja sen kyllä huomaa, mutta onneksi kuvauskohteena on Lontoo ja karismaattimet kotimaan elokuvamaailman tulevat lupaukset. Ei niillä voi epäonnistua.

Perinteinen Hei me lennetään! -kuva.

Perjantai-iltana käytiin katsomassa Balanescu Quartetilla varustetun Statelessin keikka Union Chapelissa. Kuvamateriaali keikalta on heikkoa, mutta voi hyvä äiti maa mikä keikka. Ei ollut kylmillä väreillä rajaa kun istuimme 1800-luvun puolivälissä rakennetun, goottihenkisen kappelin penkeillä kynttilöiden ja valoketjujen keskellä dramaattisten viulujen ja Statelessin Chris Jamesin äänen kaikuessa kappelin korkeista seinistä. Union Chapel on myös legendaarinen konserttitaltiointipaikka, kappelissa on taltioitu mm. David Byrnen, Procol Harumin ja Damien Ricen keikat. Kevyesti upein näkemäni keikkapaikka, lisää kirkkoja tällaiseen käyttöön I say.

Kamala kuva juu, mutta ei noin upealla keikalla voikaan keskittyä kuvaamiseen.

Hostellihuoneen jaoimme ranskalaisen nuorenparin kanssa, joka oli vuorannut palohälyttimen muovipussilla ja poltteli huoneessa suitsukkeita, ettei kukaan huomaisi että ennen suitsukkeita huoneessa oli palanut eräs viheriäinen aine.

Tässä pariskunnan kenkäteline.

Ystäväporukan viime keväänä valmistunut lyhäri Muutos meitä johtaa kisasi ensimmäisillä virallisilla Slough Film Festivaleilla other films -sarjassa, ja niinhän siinä kävi että voitto tuli kotiin ja roppakaupalla kehuja päälle. Ei mikään ihme, kyllä loistava leffa kaikki pystinsä ja suklaajuustokakkunsa ansaitsee.

Matkalla Sloughun! Ei oikein tiedetä mihin pitäis mennä, mutta Jussi on onnellinen, sillä on Ben & Jerry's arskat.

Sloughssa ollaan. Mutta missä on festarialue? Tai öö… kukaan?

No Zippy ainakin asuu täällä.

Festit löytyi! Oli tarjoilut ja kaikki.

Voitetulla lahjakortilla suunnattiin juhlimaan Nando’siin, jossa nautimme maailman eeppisimmät jälkkärit: suklaajuustokakkua, mangojuustokakkua ja triplasuklaakakkua. OH. MY. GOD. Eeppisen mättämisen jälkeen jouduin suklaakakun kohdalla myöntämään tappioni ja jättämään pienen palan kaakkua lautaselle, ei vaan uponnut enempää. En ole pystynyt antamaan tätä vielä itselleni anteeksi. MINUN TAKIANI SUKLAATA MENI ROSKIIN. Never forget.

Anna anteeksi kakku.

Iltaa vietettiin mahtavien paikallisten elokuvantekijöiden kanssa, jotka toivon mukaan tapaamme uudestaan ensi kevään Filkkareilla.

Muutos meitä johtaa -tiimi sai illallisseuraltamme muistoksi sympaattisen lautasliinakirjeen.

Viimeinen päivä Lontoossa vietetiin Notting Hillissä ja Portebello Roadilla samoillen ja shoppailen.

Päivä startattin kahvilassa Notting Hillissä. Onni on kofeiini ja rumat postitkortit!

Tämä kohtalokas karhuherra Paddington koki karmean kohtalon. Niin hää lapussaa pyytää huolehtimaan itsestään, vaan miten kävi? Tämän kuvan jälkeen nalle lensi jonnekin lattialle, eikä häntä enää nähty. Oh the irony.

Meitin rannekello löysi kadonneet sukulaiset.

Löydettiin vahingossa George Orwellin entinen kämppä.

Ja sit oltiin ihan et "Mitä hittoa, onko se asunut täällä?!"

Kamala kun tuolla Englannissa on tuo ongelma että ihmiset istuskelee pitkin seiniä.

Portebellon Roadilla asuminen ei voi olla kuin onnellista ja söpöä, jos talot ovat tämän värisiä.

Ja on putiikki jonka nimi on Oi!

Ja on viidakko parvekkeella.

Ja on röntgen-auto.

Ja päivällistä syödään kadulla posliinilautaselta.

Ja Ellu heiluttelee ikkunassa.

Jonkun takapihan varastohallista Nina viimein löysi kaipaamansa leffanäytöksen. Leffa oli elokuvahistorian tunnettu klassikko Tontut 3D.

Sitten otettiin "jos me oltais bändi" -promokuvia, koska me ollaan niin koleita.

Illemmalla metroilimme Camdeniin, missä ruokailimme sympaattisen brasialaisen miehen pienessä baarissa, missä musiikki oli loistavaa, mojitot maukkaita ja liha kuulemma maailman parasta. Itsehän en elukoita lounasta, mutta Salla ja Jussi nauttivat omistajan suosittelemaa brasilialaista pihviä ja näyttivät vajoavan sellaisiin oraaliorgasmeihin ettei usein näe. Omistaja pyysi meitä myös osallistumaan baarin seinälle rakentamaansa taideteokseen, mihin mojito- ja pihvihumalassa tietysti suostuimme. Teosta varten meistä napattiin polaroid-kuvat joihin raapustimme viestin, joista kaikkien sopii ottaa oppia.

Salla posettaa polaroidille.

Päädyimme laittamaan kuviin yhden lempparisitaateistani. Tyhmähän se on kuin mikä, mutta totuuden siemen löytyy etsivälle. Kymmenen pistettä ja raikuvat aplodit sille joka tietää mistä toi on.

Viimeinen yö vietettiin seikkailuhengessä Stanstedin lentokentällä (vaikka itse olinkin vähän vähemmän seikkailija kuin muut). Tässä Jussi selvittää juoneensa kesällä paljon kaljaa ja maitoa ja syöneensä tandoorikanaa, Nina tsekkailee onko Das Boot kiero.

Kiitos seuralaisille mahtavasta reissusta! Enpä vois olla tyytyväisempi että kerrankin tein jotain spontaania, eihän koskaan ole väärä hetki lähteä Lontooseen. Matkustaminen on aika lailla parasta mitä on, hyvässä seurassa matkustaminen vieläkin parempaa. Saa pyytää jatkossakin mukaan!