Alternative Fingerprint toivottaa kaikille varsin parasta joulua! Syökää paljon suklaata (ja ehkä jotain muutakin jos on ihan pakko), viettäkää aikaa hyvien ihmisten kanssa, lukekaa hyviä kirjoja ja katsokaa vain loistavia elokuvia!

Sormenjälki omistajineen on kotiutunut kotomaahan, vaan olipahan aikamoinen seikkailu tänne lumen ja tuiskun keskelle pääseminen! Siitä lisää seuraavassa, kunhan on ensit pyhät rentouduttu.

Tässä loistavaa vaihtoehtoista joulumusaa (joulupyhinä voi nauttia Pattista myös kirjallisesti, niin kuin itse aion tehdä amerikan pukilta saamani Just Kidsin parissa):

Vietin tokavikaa iltaani Lower East Sidella, ja kuulin kahdessa eri kuppilassa illan aikana mm. sellaisia artisteja kuin Oasis, Verve, Stone Temple Pilots, Lenny Kravitz, Red Hot Chili Peppers, Cake, Weezer ja Marcy Playground. Tiedättekö mitä se meinaa? Ysäri on taas in!

Sama on huomattavissa myös muodissa ja musassa. Williamsburgin koleet hipsterit pukeutuvat edelleen ruutuun, mutta paidat ovat muuttumassa tiukasta indie-mallista löysään flanelliin. Tsekkasin myös muutaman keikan eilen Glasslands Galleryssa Williamsburgissa, ja illan bändeistä esimerkiksi selvästi 90-luvun säveliin päin kallellaan oleva Dinosaur Bones (tsekatkaa esim. Royalty, varsin toimiva ralli) osoitti, että vuosikymmenistä toinen ehdoton lempparini on taas täällä. Jee!

Ysärinostralgian kunniaksi ja mielentilaan sopivaksi soitettakoon vaikka allaolevaa klassikkoa. Ihan unohdin kuinka hyvä biisi sekin on!

Hienoimpia asioita mitä tälläisestä kokemuksesta voi saada, on kaikki ne asiat mitä oppii. Itsestään, muista, elämästä, Suomesta… Koska upea reissuni lähenee loppuaan, listataan vähän mitä esimerkiksi on tullut opittua:

Aamuihmiseksi ei ole mahdollista opetella.
Olen aina ollut yöihminen; aivotoimintani on kastemadon luokkaa ennen puoltapäivää, mutta puolenyön jälkeen olen luovimmillani. Rakastan kuitenkin aamupalan syömistä (mikä on parasta puolenpäivän jälkeen), enkä halunnut sitä jättää täälläkään väliin. Websterillä aamupala loppuu kuitenkin jo klo 8.45 ja sunnuntaisin klo 10, joten jouduin repimään itseni sängystä lähes joka päivä ennen ysiä. Muistaakseni kolmena sunnuntaina annoin itseni nukkua myöhään ja skippasin aamupalan, ja usein heräsin aamupalalle, mutta menin takaisin nukkumaan syömisen jälkeen. Aikaisten aamujen jälkeen voin kokemuksen vakaalla rintaäänellä kertoa, että aamuherätykset eivät helpotu koskaan. Se on aina yhtä hirveää, henkisesti ja fyysisesti kivuliasta, hermoja repivää ja surullista. Monet kerrat meinasin itkua vääntää kun kello soi 8.30 LAUANTAIAAMUNA. “Haluan aamupalaa, mutta ei tähän aikaan voi herätä! Vääryys! Tuska! Kidutus! Attica!” Arvaatkaa nukunko vähintään kahteen päivällä joka päivä joululomalla?

Suomalaiset ovat kateellista kansaa.
Olen kuullut sen monesti ennenkin, mutta täällä vasta tajusi kuinka totta ja kuinka järkyttävää se on. Opin töissä että raivostuttava Janten laki on yhteinen piirre kaikille pohjoismaille, mutta Suomessa se jyllää kaikista pahiten. Olin aika käärmeissäni kun kateutta koskeva sivu poistettiin Ollilan työryhmän brändiraportista (selitys ei mee läpi); että sittenko se ei ole totta jos sitä ei voida myöntää? Myönnän itsekin kokeneeni kateutta, mutta varsinkin nyt pyrin opettelemaan pois siitä ja OLEMAAN ONNELLINEN TOISTEN PUOLESTA. Miksi se olisi minulta pois että joku muu on elämäänsä ja saavutuksiinsa tyytyväinen? Miksi se on niin järkyttävä rikos Suomessa kertoa oman elämänsä mahdollisista onnen aiheista? Täällä yhden suomalaisen kaverini kanssa kerran juttelimmekin, että jos pääsisi aikakoneella Eino Leinoa tapaamaan, niin sille pitäisi kyllä sanoa, että älä nyt jumalauta kirjoita mitään “Kel onni on, se onnen kätkeköön” –juttuja, suomalaiset on muutenkin tarpeeksi masentuneita! Voitaisko oikeasti nyt sopia että edes joskus kannustetaan toisia, ollaan onnellisia toisten puolesta (yritetään ainakin), ja kerrotaan edes joskus rinta rottingilla omista onnen hetkistä, vaikka onnen toisi niinkin jokapäiväinen asia kuin hyvä kuppi kahvia? Se että on ylpeä itsestään, EI OLE keulimista, brassailua, kusipäisyyttä tai miksi sitä haluaa nimittääkään. Sitten jos kateus tulee tyytymättömyydestä omaan elämään, niin sitten kannattaa tehdä sille elämälle jotain. (Tiedän että tiedätte mistä puhun.)

Suomessa on monet asiat oikeasti hyvin.
Vaikka kotomaassamme kuulukin nillittää milloin mistäkin veronkorotuksesta tai opintotuen pienuudesta, niin siellä on asiat ihan oikeasti aika hyvin. En ole koskaan elämässäni puhunut Suomesta niin paljoa kuin täällä, enkä edes muista kuinka monta suu auki toljottavaa hämmästynyttä katsetta olen kohdannut, kun olen kertonut että käyn Suomessa ilmaista koulua ja saan siitä vielä valtiolta rahaakin. Olen tavannut täällä ikäisiäni ihmisiä, jotka ovat useiden kymmenien (jotkut jopa satojen) tuhansien veloissa, koska ovat halunneet opiskella. Olen myös tavannut ihan tavallisia, töissäkäyviä tai opiskelevia ihmisiä, jotka pelkäävät hillittomästi sairastuvansa, koska heillä ei ole varaa vakuutukseen. Keskivertovakuutus maksaa n. $400 kuussa, hyvä vähintään $600. Eli melkein vuokran verran!! Esimerkiksi työkaverillani on vain $300 dollarin vakuutus, ja kun hän sairastui pahaan flunssaan ja halusi lääkäriin, hän ei löytänyt yhtäkään terveyskeskusta tai sairaalaa joka olisi hyväksynyt hänen vakuutuksensa. Eli käytännossä heppu maksaa $300 kuukaudessa vakuutuksesta mistä ei ole mitään hyötyä, ja lopulta meni halvimpaan löytämäänsä terveyskeskukseen ja maksoi hoitomaksut itse. Se ei myoskään valitettavasti ole legendaa, että täällä voi mennä vertavuotavana ihmistohjona sairalaan ovelle, mutta ei pääse sisälle jos ei ole vakuutusta. En usko että Suomessa koskaan jätettäisiin ketään sairaalan pihalle kuolemaan.

Mutta vastapainoksi kotomaassa on valitettavan paljon vikaakin, mikä tuli taas kanta- ja kyynerpäänkin kautta opittua kun jouduin turvautumaan nettiuutisointiin. Mistä opetus:

Minun ei pitäisi koskaan lukea Hesarin tai Aamulehden keskustelupalstaa, mikäli haluaisin oikeasti tuntea intoa Suomeen palaamisesta.
(Puhumattakaan Uuden Suomen kolumneista, mutta ei nyt lähdeta niihin ollenkaan…) Tiedän, eihän niitä koskaan pitäisi kenenkään lukea, mutta minkä sille voi! Kun kaikki Suomen uutiset tulee täällä luettua Hesarin nettisivuilta, väkisinkin vilkuilee keskusteluita. Mm. Johanna Korhosen Naisten tuhoamisesta –kolumni kirvoitti niin paljon puhtaan (nais)vihamielisia, ilkeitä ja pelottavan aggressiivisia kommentteja, että tuli ihan fyysisesti paha olo. En ymmärrä mikä siinä on, että keskustelufoorumeillä jylisevät aina kaikki yhteiskunnan mädimmät omenat ja keskustelu on poikkeuksetta niin kuvottavan ala-arvoista vihan lietsomista, missä ei älyllä, empatialla tai yställisyydellä ole koskaan niissä mitään sijaa. Yritän hokea itselleni, ettei niistä rasisti-sovinisti-äälioistä saa mitään yleistyksiä vetää, muttaku… paha olo tulee silti. No mutta! Mukava tulla takaisin ja puhua taas omassa elämässä olevien älykkäiden, suvaitsevaisten ja hienojen ihmisten kanssa, eikä inistä täällä itsekseen kuinka kamalaa elo keskustelufoorumeilla on.

Manhattan on täynnä.
Oikeasti, varsinkin näin joulun alla, erityisesti viikonloppuruuhkiin juuttuessa, tulee fiilis että tämä saari on täynnä, ei mahdu enempää! Muutaman kerran turistimassojen ja shoppailijoiden keskellä on tehnyt mieli huutaa, että nyt hei jonkun pitää lähteä kotiin, ei me mahduta kaikki tänne! Harvaan asutussa, hiljaisessa ja vetäytyvässä kotomaassa en ole oppinut siihen, että kaduilla ei voi pysähtyä ilman että viidestä kymmeneen ihmistä rysähtää päin ja kiroaa, että kuka prkl menee pysähtelemään ruuhkamassassa. Toki itsekin ärhentelen pysähtyjille ja turisteille, kas kun kiirehän täällä on aina kaikilla (myös allekirjoittaneella). Tampereesta olen usein harmitellut kaupungin pienuutta ja hiljaisuutta, mutta taidanpa mennä joululomalla Hämeenkadulle ihan vain pysähtelemään. Älkää myöskään ihmetelkö jos näette meikäläisen seisomassa Keskustorilla kädet ojossa omasta tilasta nauttimassa. Täytyy mennä kaupungille käsillä ilmaa halkomaan, ihan vain siksi että niin voi tehdä. Täällä ei voi, ei mahdu.

Niina ♥ Fazer
Kaikki minut tuntevat tietänevät, että suklaa on meikäläiselle enemmän elämäntapa kuin satunnainen herkku. Elinikäinen uskollinen ystävä ja ruokaympyräni henkisesti tärkein ainesosa, joka auttaa yhtään liiottelematta kaikkeen eikä petä koskaan. Paitsi silloin kun se on amerikkalaista. Olen oppinut, että täkäläiset eivät ymmärrä suklaan päälle mitään. Suurimman namilafka Hershey’sin kuuluisat Kisses-suklaakarkit maistuvat oikeasti vähän oksennukselle (on kuulemma merkin ”tunnusmaku”, pohjana jonkinlainen hapatettu maito), ja näyttävät… noh, katsokaa itse. Hershey’sin Reese’s-alamerkin Peanut Butter Cupsit ovat ainoita mitkä uppoavat, mutta nekin koostuvat pääosin maapähkinävoista. Olen aina ajatellut, että Fazer tekee oikein hyvää suklaata, mutta niin tekee ruotsalainen Marabou ja itävaltainen Milkakin, joten tuskin Fazer niin erityinen on. Mutta se on. Voi kuinka monet illat olen huokaillut esimerkiksi Fazerin marja-, keksi-, joulu-, marianne-, ja omarsuklaalevyjen sekä Fazerinan perään… Kaksi kertaa olen saanut täällä aivan jumalaista suklaata. Ensimmäinen kerta oli jo ekalla viikolla erään taidenäyttelyn avajaisissa, missä tarjoiltiin ruotsalaisen suklaamestari Håkan Mårtensonin kehittelemää, käsintehtyä joulusuklaata, joka oli lievästi sanottu aika lailla totaalinen oraalinen paratiisi. Håkanin suklaapallot olivat niin jumalaisia, että yritin pitkittää suklaan nielemistä, jotta suuni saisi nautiskella jumalaisesta vieraastaan mahdollisimman pitkään. Suklaanhimoni on saavuttanut täälläkin jo sellaisen maineen, että esimieheni Kyle yksi kaunis päivä päätti ilahduttaa meikäläista about maailman parhaalla lahjalla. Kyle oli kävellyt ruotsalainen Fika-kahvilan ohi jossa Håkanin mestariteoksia myydään, ja toi sieltä tullessaan meitsille pienen rasian taivaan kappaleita! Voi mahtavuus että oli hyvä tyopäivä se.

Ilman aurinkoa ei jaksa.
Olen kesän lapsi, joka inhoaa vuoden synkimpiä ja kylmimpiä aikoja. Pimeät talviyöt, kun hanki on puhdas ja tähdet loistavat taivaalla, on kieltämättä yksi maailman upeimpia näkyjä, ja ehdottomasti tarvitsen niitä öitä muutaman kerran vuodessa. Vaan enpä tarvisi loka- ja marraskuun loskaa ja harmaita päiviä, vuosittaista kaamosmasennusta ja väsymystä ja niin hävyttomän kylmiä pakkasia että hiuksetkin jäätyy. Kotomaan syys-talvi on liian pitkä, harmaa, väsyttävä, märkä, kylmä ja masentava. Joka ikinen loka-marraskuu mietin miksi vietän syys-talven Suomessa, kun se on vaan niin kamalaa aikaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni en viettänyt, ja voi kun teki nannaa! Vaikka New Yorkissakin lämpötila tippui joulukuussa alle nollan, ja kylmä tuuli puhalsi jo aiemmin, ei kaamosmasennuksesta voi täällä puhua, koska täällä on AURINKOA. Joka päivä! Monta tuntia päivässä! Ihan sama kuinka kylmä on, jos on aurinkoa, on myös energiaa, onnea, D-vitamiinia ja motivaatiota tehdä asioita. Jäätävää taitaa Suomessa olla myös kotiin palattuani, mutta sen kestää paremmin kun käsillä on talven ainoa piristysruiske, joulu (ja sen mukanaan toivottavasti tuoma suklaa!). Sitten tuleekin jo tammikuu, ja sitten jaksaa taas paremmin kun voi ottaa katseen kohti kesää. Ja alkaa varailla reissua ensi vuoden loka-marraskuuksi…

Ihmiset ovat oikeasti aika hyviä tyyppejä ja vieraillekin ihmisille kannattaa joskus jutella.
Suomessa sitä ei aina meinaa uskoa, en minäkään Suomessa koskaan ala jutella tuntemattomille tai vaihtele yhteystietoja ihmisten kanssa siihen tahtiin mitä täällä. En mene Suomessa kahville puhumaan filosofiaa vanhan hipin kanssa tai lähde täysin ex-temporena mukaan kummalliseen videotaideprojektiin, johon houkutellaan tanssikoulun käytävällä. Erilaisista ihmisistä ja persoonallisiin juttuihin osallistumisesta saa kuitenkin niin arvokasta elämänkokemusta, ettei sellaisia koskaan pitäisi jättää väliin.

Fikan taivaalliset herkkupallerot ja Bostonista ostamani pinssi. Pistän pinssin rintapieleen ja toivon, että ihmiset tajuavat vinkin...

Viime torstaina raahauduin töistä väsyneenä kämpälleni Webster Apartmentsiin, jossa odotti piparintuoksuinen ylläri; Websterin joulujuhla! Luin juhlasta ohimennen talon ilmoitustaululta, mutta oletin että tarjolla on tavallista koreampi ateria, mutta tuskin mitään sen kummempaa. Mutta jo aulassa parveili viimeisen päälle laittautuneita asukkaita ja heidän vieraitaan. Isoimmassa olohuoneessa henkilökunta tarjoili valkoiset smokit päällä boolia, viinejä ja juustoja, ja normaalisti enemmänkin koristeena pidettyä Steinwayn flyygeliä soitti frakkipukuinen pianisti. Boolilasin ja yleisen seurustelun jälkeen siirryin alakerran koristeltuun ruokalaan, joka pisti vielä paremmaksi. Normaalisti ruoka haetaan kouluruokailuhenkisesti linjastolta, mutta tällä kertaa kaikki tarjoiltiin ruokalan aulasta. Myös ruokalan henkilökunta oli pistänyt kaapin parhaimmat releet niskaan ja tarjoili perinteiset jouluruuat kirjaimellisesti valkoisin hansikkain. Oma lemppariosuuteni ruokailusta, eli jälkiruoka, oli vaikean valinnan paikka. Jälkkäreille oli kokonaan oma pöytänsä! Kun tarjolla on mm. porkkanakakkua, omenapiirakkaa ja suklaista täytekakkua, niin mites siinä muka pitäisi valita!? Valintaprosessi oli pitkä ja harkittu, mutta lautaselleni päätyi amaretto-juustokakkua (suklaisessa kakussa oli vaalea kakkupohja, siksi en ottanut sitä, vaikka muuten suklaa voittaa aina kaiken). Veikkaisin että kakkuvalinta oli oikea, varsinkin kun porkkanakakkua saatiin viikonloppuna jälkkäriksi. Ja hei, juustoa ja alkoholia samassa kakussa, pakkohan sen on toimia! Ei ollut haastajaksi tästä kakusta kyllä Tampereen O’Connell’sin Baileys-suklaa-juustokakulle, mutta se onkin sellainen pala taivasta ettei sitä ihan äkkiä voiteta.

Ruokailua piristi joulupukki, joka jakoi lahjoja kaikille vieraille. Lahjapusseista paljastui pieniä, ääntä tuottavia pehmolelu-avaimenperiä; sammakoita, kirahveja, leijonia yms. Itsekin olisin mielihyvin katu-uskottavan leijonan tai reteän sammakon itselleni napannut, mutta meikäläisen pussista paljastui… vaaleanpunainen, ruseteilla varustettu koira. Haukku herätti pöydässäni useita ”oh, that’s sooooo girly!”-huutoja, ja meinasin pukille ehdottaakin käyntiä optikolla, jos todella näytti siltä että meikäläinen mustissa vaatteissaan oli pöydän rinsessa.

Jotain joku värioppien jumala yrittää nyt allekirjoittaneelle sanoa, sillä matkassa mukana täällä on jo kirkkaan pinkki matkalaukku, jonka jouduin ostamaan kun samaa mallia ei muun värisiä ollut. Ja kerrottakoon siis, että pinkki ei todellakaan ei ole meikäläisen väri. Eikä oikeastaan kenenkään muunkaan jos multa kysytään, mutta universumi on nyt päättänyt saada meikäläisen vuosien inhoamisen jälkeen tykkäämään pinkistä. Ja sehän onnistuu kun katsoo pintaa ja väriä syvemmälle! Pinkki matkalaukkuni kertoi olevansa nimeltään George, ja sinuttelusuhteen syntymisen jälkeen siitä tykkääminen on ollutkin paljon helpompaa. Pinkkiä haukkuani pyörittelin hetken, kunnes alitajunta kertoi, että tämä tässä on Teemu. Niin George kuin Teemukin näyttävät pinkkeydessään vähän nöyryytetyiltä, mutta minkäs herrat värilleen voivat. Ja kukapa minä olen siitä heitä tuomitsemaan, kun en mitään tai ketään muutenkaan värin puolesta tuomitse. Yrjö sai vähän kolhuja jo tulomatkalla tänne, toivotaan että heppu kestää paluumatkan jossain määrin yhtenä laukuntapaisena. Teemu saattaa jäädä Amerikan mannerta asuttamaan, mikäli näen metroasemalla usein näkemäni kerjäläisnainen pienen tyttönsä kanssa uudestaan. Tyttö saattaisi olla parempi omistaja Teemulle, joten yritän lahjoittaa haukun hälle mikäli tyttöön vielä törmään. Ensimmäinen joulu siis vietetty, ja vähiin käy aika omenassa ennen kuin loppuu (nyyh). Ensi viikolla tähän aikaan olen Suomessa ja sitten jo onkin se parempi joulu. Ei tunnu todelliselta!

Joulun juhlistamista Websterin olohuoneessa.

Yksi talon joulukuusista (niitä on ainakin kolme).

Ruokaa!

Lisää ruokaa!

Teemu ja George.

Niin se vaan on, että aikani täällä Amerikan ihmemaassa lähenee loppuaan (nyyh), joten viime viikoista on ollut kova tohina saada kaikki irti. Ei puhettakaan siitä kuuluisasta rentoutumisesta… Suomessa ehtii sitten! Koska lähiseuduille matkustaminen on täällä helppoa ja edullista, päätin että jossain New Yorkin ulkopuolellakin pitää vielä kerran ennen Suomeen palaamista piipahtaa. Viime lauantaina rahtauduimme siis Lisan kanssa aamuvarhaisella bussiin, aloimme koisaamaan ja neljän tunnin päästä heräsimme itärannikolla Bostonissa.

Lauantain vietimme aika lailla kokonaan Cambridgessä, joka on yhden maailman arvostetuimman (vai liekö arvostetuin?) yliopiston, Harvardin kotikaupunki. Cambridge on hämmentävä paikka, se on oma kaupunkinsa, mutta tuntuu kuin olisi yksi osa Bostonia. Cambridge on muutaman metropysäkin päässä Bostonin keskustasta, ja kaupunkia pyorittää pääosin Harvard, sekä kaupungin toinen arvostettu yliopisto MIT (Massachusetts Institute of Technology). Harvardissa tunnelma on todella ainutlaatuinen; iso kampus valtaa Cambridgen keskustan, ja opaskierrokselle osallistujia kiikutetaan kampuksen lisäksi ympäri kaupungin keskustaa. Osallistuimme Lisan kanssa puolivahingossa yhden opiskelijan pitämälle Harvard-kierrokselle, mikä on ehdottomasti paras tapa tutustua laitokseen. Juuri mihinkään tiloihin eivät ulkopuoliset pääse (vaikka yhteen rakennukseen livahdimme vessaan), mutta opiskelijat kertovat mielenkiintoisia tarinoita koulun arjesta. Tunnettu nähtävyys kampuksella on John Harvardin patsas. Niin kuin monissa nähtävyyspatsaissa, Harvardissakin on kohta, jonka koskettamisen sanotaan tuottavan hyvää onnea. Johnilla kohta on kengänkärki, joka on muuttanut vuosien koskettelusta ja pussailusta väriään. Onneksemme oli opas matkassa, sillä heppu kertoi, että vaikka Harvardissa maailman tulevaisuuden johtajat ja nobelistit opiskelevatkin, freshmanit (eli ensimmäisen vuoden opiskelijat) ovat freshmaneja sielläkin. Ekan vuoden opiskelijoilla onkin tapana käydä hämärän tullen kiipeämässä Johnin päälle ja harrastaa ns. hotelli helpotusta hepun kengälle. Sen lisäksi että John saa päivittäin helliä kosketuksia ja pusuja, saa patsasparka päälleen myös litroittain ureaa joka vuosi.

Eikä ne Harvardin eläimelliset rituaalit tähän lopu. Kuulimme myös Primal Scream -perinteestä. Joka vuosi koulun opiskelijat valmistautuvat rankkaan loppukoeviikkoon lukulomalla, joka on oppaan mukaan äärimmäisen stressaavaa ja vaativaa aikaa. Sillä kellonlyömällä kun lukuloma muuttuu sunnuntaiyönä klo 24 koeviikoksi, tuhannet opiskelijat kokoontuvat John Adamsin patsaan eteen suorittamaan stressiä vapauttavan Primal Screamin, eli vapaasti suomennettuna alkukantaisen huudon. Tuhatpäinen opiskelijalauma huutaa keuhkojen täydeltä Johnia kohti ja sen jälkeen sinkoilee pitkin pihamaata. Ja tämä koko operaatio suoritetaan alasti. Eivät päästä Johnia helpolla… Mielenkiintoinen tunnelma oli käppäillä pitkin huippuyliopiston pihaa, ja miettiä, että täällä on kaikki Barack Obamasta Darren Aronofskyyn nakuillut ja pissaillut pitkin pihaa.

Sunnuntain puolestaan samoilimme Bostonissa. Boston on pieni kaupunki (asukasluku n. 600 000), joka on tunnelmaltaan yllättävän eurooppalaistyylinen, jopa Helsinki tuli rauhallisesta ja maanläheisestä merenrantakaupungista mieleen. Satuin bongaamaan netistä etukäteen kaupungissa vietettävät suuret markkinat, joissa vierähtikin muutama tunti paikallisia käsitöitä ja designia shoppaillessa. Markkinoiden jälkeen kävelimme meren rannassa, kävimme kaksikerroksisessa joulukuusenkoristekaupassa (kyllä, kaupassa myytiin vain yksittäisiä joulukuusenkoristeita), lounastimme kreikkalaista pikaruokaa sympaattisessa kauppahallissa ja ihmettelimme kaupungin cheerleader-tiimien esityksiä, joissa cheerattiin ilmeisesti joulun ja Bostonin puolesta. Kukapa sitä sen ihmeellisempiä aiheita tarvii. Sunnuntai-iltana matkasimme takaisin New Yorkiin ja latasimme akkuja rentouttavalla bussimatkalla. Hyvää musiikkia, nukkumista, eväitä ja pimeitä Massachusettsin ja Connecticutin maisemia. Ennen kaikkea neljä tuntia paikallaan ilman kiirettä mihinkään! Oli aika rentouttavaa istumista, ei New Yorkissa semmoiseen ole kenelläkään aikaa.

Paikallinen bändi Harvard Squarella pisti yleisön tuottamaan itselleen sähköä.

Harvardissakin näkee yhden oman kasvatin tarinan teatterissa. Social Networkia tietysti myös kuvattiin Harvardissa.

John Harvard ja pissavarpaat.

Täällä on aikoinaan asustellut mm. semmoset heput kuin John F. Kennedy ja Theodore Roosevelt.

Sunnuntain markkinapaikka, Cyclorama.

Jouluksi sopii koristella. Vaan jotenkin muistelisin, että tonne etualan tönöön tulisi jotain muuta kuin kokispullo...?

Ukot heippaa.

Joulua sopii myös kannustaa pom-ponit viuhuen.

Näkymä merelle.

Kupua täyttämässä Quicy Marketin kauppahallissa.