Edellisten löpinöiden jälkeen on aika tehdä vähän tilapäivitystä. Tämän viikon loppupuolelle mahtui kaksi niin mahtavan ihanaa ja pörröistä päivää, ettei ole tosikaan!

Torstaina vietettiin perinteistä kiitospäivää, joka on täällä monille jouluakin tärkeämpi juhla. Toisin kuin monet muut juhlat, kiitospäivä on yllättävän vähän kaupallistettu, ja ihmiset tuntuvat oikeasti arvostavan perinteistä tapaa juhlia kiitosta; syödä hyvä ateria perheen kanssa. Olin varautunut siihen, että vietän päivän kaupungissa yksin tai europpalaisten kavereiden kanssa, mutta onnekseni sainkin kutsun perinteisen kiitospäivän viettoon työkaverini Celian perheen luo Dobbs Ferry -nimiseen pikkukylään noin 40 minuutin junamatkan päähän Manhattanilta. Sain kutsua mukaan myös Lisan, joka ei itävaltalaisena myöskään ollut suunnitellut päivälle mitään ohjelmaa. Ennen päivällistä ajattelimme tsekata vuoden isoimman paraatin, Macy’s-tavaratalon kiitospäivän paraatin, joka koostuu lähinnä jumalattoman kokoista ilmapallohahmoista ja muutamista julkimoista. Paraatia varten lähes koko Times Squaren alue oli suljettu autoista, jotta Pikachut ynnä muut sarjissankarit pääsevät lentelemään vapaasti pilvenpiirtäjien välissä. Paraati kuitenkin on tosiaan vuoden isoin ja tunnetuin, joten oli muutama muukin kiinnostunut tullut paikalle. Vaikka Times Squarella pääsikin kävelemään autottomilla kaduilla, oli jengiä muuten niin huimasti, ettei mitään alle 10-metristä ollut oikein mahdollista nähdä.

Paraatiin tutustumisen jälkeen ajelimme junalla Lisan kanssa Dobbs Ferryyn, Hudsonin rannalla olevalle kukkulalle rakennettuun pikkukaupunkiin. Kaupunki muistutti hämmästyttävän paljon kaikkia niitä amerikkalaisia leffoissa näkemiäni pikkukaupunkeja, joiden oikeaa olemassaoloa olen aina epäillyt, ja creepiyttä mestaan toi se, että suuren perhejuhlan aattona koko kaupunki oli täydellisen tyhjä ja autio, ja kaikki paikat kiinni. Mutta Celialla tunnelma oli uskomattoman ihana ja aito. Viisihenkinen perhe asuu hulppeassa kolmekerroksisessa talossa (juurikin sellainen mitä leffoissa näkee!), kadulla jossa kaikki naapurit tuntevat toisensa ja pitävät yhteisiä peli-iltoja. Saimme kunnian jakaa suuren juhla-aterian perheen ja muutaman sukulaisen kanssa, vähänkö oli nannaa! Ainoa liharuoka pöydässä oli perinteinen kalkkuna, joten vatsan täytettä riitti meikäläisellekin. Jälkkäriksi oli mahtavia kiitospäivän piirakoita; kurpitsaa, pekaanipähkinää ja omenaa kermavaahdolla. Naaam. Kaiken lisäksi Celia tiesi Suomen suuresta kahvinkulutuksesta ja oli nähnyt meikäläisen kahvikuppi kädessä töissä, joten piirakoiden seuraksi keitettiin kahvia, vaikkei se yleensä täkäläisiin tapoihin kuulu. Onneksi myös Celian yliopistossa opiskeleva poika on oppinut koulun kiireissä juomaan kahvia, joten olin onnessani kun Andrew tarjoili sumpin pientä maljakkoa muistuttavasta mukista. Kaveri osaa hommansa; kun suomalaiselle tarjotaan kahvia, niin jätetään ne pikkukupit suosiolla kaappiin. Ruokailun jälkeen katselimme valokuvia takkatulen ääressä, leikimme perheen kanarialinnun ja kissan kanssa, ja menimme loppuillaksi naapureille katsomaan jenkkifutista (myös perinteinen kiitospäivän tapa) ja pelaamaan Scrabblea. Ranskalais-amerikkalaisilla naapureilla oli perinteisesti myös paljon sukua paikalla, kaiken kaikkiaan talossa vilisi varmaan lähemmäs 20 lasta ja aikuista. Ilta oli vallan tunnelmallinen; jälleen kerran takkatulen ääressä pelattiin, juotiin kuumaa siideriä ja syötiin lisää piirakoita. Illan päätteeksi junamatkalla kotiin oli niin onnekas olo, ettei voinut kuin olla uskomattoman kiitollinen amerikkalaisten avoimuudesta ja hyväsydämisyydestä.

Shrek valtasi Times Squaren kiitospäivän paraatissa.

Sarjassamme "krapulassa tämä näky pelottaisi."

Toiset tosissaan halusivat nähdä koko shown.

Hiljainen Dobbs Ferry.

Hiljaisempi Dobbs Ferry.

Kiitospäivän ruokapöytä.

Piirakoita! Nammmmmm.

Mahtava torstai jatkui vähintään yhtä mahtavalla perjantailla. USA:ssa vietettiin perjantaina yhtä vuoden suurinta shoppailupäivää, pahaenteisesti nimettyä Black Fridayta, joka on jotain Stokkan keltakuumetautia, Hulluja Päiviä, muistuttavaa alennusmyyntisekoilua, mutta koko maan laajuista. Homma kuulosti siinä määrin ahdistavalta, että ajattelin poistua kaupungista suosiolla maaseudulle. Otin aamusta bussin alleni ja ajelin tällä kertaa Woodstockin kaupunkiin, missä eräs festivaalikin on aikoinaan järkätty. 60- ja 70 -luvun musiikin ja kulttuurin rakastajana olin varsin innoissani reissusta, ja eipä muuten tarvinut pettyä! Woodstock on pikku kaupunki noin 2,5 tunnin ajomatkan päässä, lähellä New Yorkin ja Massachuttesin osavaltion rajaa. Jos Dobbs Ferry oli jo melkein jo epätodellisen idyllinen, Woodstock oli oikeasti epätodellinen. Pieni kaupunki oli ihan oikeasti kuin Gilmoren tyttöjen Stars Hollow, vaikka toi vuoristoromantiikallaan mieleen myös ysäriklassikot Villi Pohjola ja Twin Peaks (jonka romantiikka tosin oli… no, David Lynchia).

Käytännössä lähes keskelle metsää suuren vuorentapaisen juureen rakennettu kaupunki koostuu pienestä aukiosta, jota ympäröi muutama pieni söpö katu, joiden varrella on pieniä söpöjä kauppoja ja hauskaa hippitavaraa. Kaupunki on aina houkutellut paikalle taiteilijoita ja muita boheemeja, joten kaupat ovat pullollaan itsetehtyjä saippuoita ja kynttilöitä, rauhanmerkki-tavaraa ja solmuvärjättyjä paitoja. Lähes joka paikassa tuoksuu suitsuke ja soi vain hyvä musiikki. Näyttäkää mulle joku toinen kaupunki, jossa yhden päivän shoppailun aikana kuulee eri kaupoissa mm. Bob Dylania (monessa kaupassa), Led Zeppeliniä, Joan Baezia, Joni Mitchelliä, Zero 7:iä yms… Niinpä, mahtavaa! Monilla vanhoilla muusikoilla on jonkinlaiset asunnot Woodstockissa edelleen, ja erityisesti Dylanin Bob on viettänyt siellä paljon aikaa 60-luvulta lähtien. Kauppojen vastapainoksi kaupungistä löytyi paljon pieniä taidegallerioita ja näyttelyitä, luovaa väkeä kun tuppaavat woodstockilaiset olemaan. Päivän aikana tsekkasin neljä eri galleriaa, ja näin teoksia stop-motion-animaatioista kukkatauluihin.

Mieleenpainuvin kokemus tapahtui kuitenkin loppuillasta, kun törmäsin eräässä kaupassa vanhaan hippiherraan, joka kyseli mitä valokuvailen. Päädyin juttelemaan miehen kanssa, joka esittäytyi Ronaldiksi. Ronald on Woodstockissa 70-luvun alkupuolelta asti vaikuttanut heppu, joka on tehnyt kaikkea runoista cinéma véritéen, ja tällä hetkellä omien sanojensa mukaan keskittyy ”olemaan oikea ihminen”. Mies kuuluu niihin ihmisiin, joilta ei voi saada ”mitä teet?” -kysymykseen vastausta työstä tai perheestä, vaan pitkän filosofisen pohdinnan siitä mitä oikeastaan on tekeminen ja oleminen. Hetken juttelemisen jälkeen jatkoin seuraavaan kauppaan, missä törmäsin Ronaldiin uudestaan. Mies tunsi kaupan omistajan (niin kuin kaikki muutkin kaupungissa), ja halusi ehdottomasti antaa minulle kaupasta mm. Woodstockin historiasta kertovan kirjan ja Woodstockin tervetulotaulua muistuttavan magneetin, jonka tekstin ”Welcome to Woodstock! Roll up your windows and please don’t feed the poets.” Ron on kuulemma keksinyt. Jatkoimme höpinöitä, ja mies oli kovasti vaikuttunut kun tiesin Charles Bukowskin (”Kukaan ikäisesi amerikkalainen tyttö kadulta ei varmasti tietäisi Bukowskia!”) ja halusi ehdottomasti jatkaa juttelua. Päätimme siirtyi yhteen pieneen kahvilaan kuuman siiderin äärelle turinoimaan. Ron ei tiennyt Suomesta mitään, mutta halusi oppia mahdollisimman paljon. Mutta myös päänsä sisäisesti luova ja boheemi mies päätyi höpisemään kaikkea korkealentoista maan ja taivaan väliltä, eikä tainnut loppupeleissä oppia Suomesta muuta kuin sen, että ei se oikeasti ole kovin lähellä Grönlantia ja miten Tampere kirjoitetaan. Ron  esitteli minut myös vanhalle muusikkokaverilleen kahvilassa, joka on aikoinaan käynyt Suomessa keikalla. Yllättäen folk-muusikko muisti Suomesta vain tangon, ja halusi tietää vieläkö sitä kuunnellaan.

Kun minun oli aika suunnata Manhattanin bussia kohti, vaihdoimme Ronin kanssa mailiosoitteita ja lupasimme olla yhteydessä. Manhattanilla on täysin normaalia vaihtaa yhteistietoja ja small-talkata lupauksia yhteydenotoista, vaikkei yhteyttä koskaan oteta. Maaseudulla on eri meininki, Ronilta sain jo kaksikin mailia! Oli kyllä siinä määrin ikimuistoinen reissu, että palanen sydäntä jäi Woodstockiin. Sinne on palattava joku kesä, sitten yövyn jossain pienessä majatalossa ja vaellan vuorille salaista luostaria etsimään. Kyllä meitsinkin metsään saa kun on vaan tarpeeksi boheemi ympäristö. Alkakaas kaverit pistää ropoja sivuun, te tuutte kaikki seuraavalla kerralla mukaan!

Woodstockin aukion rauhanpatsas. Patsaassa on toivotus eri kielillä, myös suomi löytyy; "Vallitkoon rauha maailmassa".

Näinkin söötissä pikkupaikassa pelätään valvovaa isoveljeä.

Maailman herttaisin kauppakamari!

Anne Geddesin rottavauvan pikkuserkut, vihannespäävauvat.

Woodstockin kirppis.

Sama pätee meillä kotona.

Paikallisia puoteja.

Hippikauppa-joogakeskus-majatalon pihakoristeita.

Yhden puodin söötti veranta.

Yksi kaupungin pienistä gallerioista.

Hirsimökki keskellä Woodstockia puron rannassa. Kelpais!

Ronald ja minä

Nonniin, jouduin sitten hyväksymään kohtaloni, ja turvautumaan länsimaiseen lääketieteeseen, vaikka pitkään yritin vastaan taistella. Kärsin parisen viikkoa sitten helvetinmoisesta kurkkukivusta, joka helpotti itsekseen, mutta nielusta bakteerityyppi matkasi korvaani ja teki majansa sinne. Viimeisen viikon olen kärsinyt yleisimmästä lastentaudista, ja yrittänyt parannella sitä luontaistuoteapteekista hankkimallani yrttiöljyllä. En varsinaisesti luota lääkeyhtiöihin, enkä halua napsia mitään pilsuja ennen kuin on ihan oikeasti pakko, ja kun vielä sattuu olemaan maassa missä terveydenhuoltolaitos on aivan puhdas katastrofi, en halunnut mennä täällä lääkäriin. Mutta kun korva ei tuntunut muuttuvan yrttilitkuilla tai lepäämisellä (noh, pienellä lepäämisellä) mihinkään, ajattelin että pakko kai sitä on lekuriin raahautua. Selvittelin töistä mihin kannattaisi mennä, ja sain suosituksen walk-in-klinikasta, joka toimii, missäs muuallakaan kuin Duane Readessa. Duane Reade on paikallinen päivittäistavara-kauppaketju, joita on Manhattanilla IHAN JOKA PAIKASSA (yhtään liiottelematta, joka paikassa) ja ne ovat auki aina yötä päivää. Niissä myydään Vapaa Valinta -henkistä perustavaraa (pesuaineita ym. kemikaaleja, vessapaperia, siivousvälineita yms.), vähän ruokaa, lääkkeita yms. Hain edellisen lenssuni aikaan Duane Readesta flunssalääkettä, joka oli kaupan omaa merkkiä. Pirkka-henkeen ketju tekee siis myos tuotteitaan itse… (Ja ei, en luota Duaneen yhtään lääkeyhtiöitä enempää, enkä syönyt kummallisia kaksivärisiä ”päiväsajan flunssaan”-pilsuja kuin ehkä 3 kpl). Tällä kertaa suuntasin Duaneen lääkärin vastaanotolle, joka ei varsinaisesti kait ole Readen omistuksessa, mutta toimii kaupan tiloissa, ja reseptilääkkeet voi tietysti napata tarkastuksen jälkeen kaupasta mukaansa. Marssin lääkäriin ilman ajanvarausta, ja odottelin siellä kotoisasti vaippa- ja karkkihyllyjen välissä vuoroani. Pääsin nopeasti hoitajan tarkastukseen, joka teki huomattavasti kotomaan korvatulehdustarkastusta (ei ole ensimmäinen aikuisiän korvatauti tämä) tarkemman tutkimuksen. Verenpaineen ja kuumeen mittaamisen ohessa käytiin läpi mm. alkoholin käyttö ja vanhempien terveyshistoria. Itse lääkärintarkastus olikin sitten villimpi kokemus. Lääkärismies on ilmeisemmin Housensa katsonut, sillä hän oli aika varma, että kyse on jostain suuremmasta kuin korvatulehdus, ja sanoi että haluaa tehdä pitkän ja yksityiskohtaisen tutkimuksen, että päästään selville mistä oikeasti on kysymys. Yritin siinä solkottaa, että jotenkin ajattelin, että tää vois olla vaan flunssan jälkeinen korvatulehdus, mitä mulla on ollut ennenkin, mutta setä otti vakavan vaihteen silmään, ja sanoi, että hän haluaa haastaa itsensä lääketieteen ammattilaisena, eikä halua uskoa potilaan omia diagnooseja ja määrätä automaattisesti antibiootteja. Teatraalinen setä kyyristyi sairaalasarjan omaisesti suuntaani, ja kysyi madalletulla äänellä voisimmeko sopia pidemmän potilassuhteen aloittamisesta, jotta hän todella pääsisi tutkimaan historiani ja löytämään ongelmani ytimen. Yritin pitää pokkani, ja selitin että muuten juu kuulostaa kivalta, mutta lähden kohta takaisin Suomeen, ja käyn ehkä mieluummin siellä uudestaan lääkärissa jos tarve vaatii. Valkotakkinen jatkoi taivutteluaan, ja saimme sovittua, että hän tekee tällä kertaa samaan hintaan tarkan tutkimuksen, mutta emme luo näin ensitapaamisella pidempää suhdetta. Hepun kanssa sitten juteltiin pitkä tovi erilaisista lääkkeitä, sairastamisesta yleensä, ja siitä miten minä ylipäätään määrittelen flunssan ”Mitä tarkoitat vuotavalla nenällä? Kuinka monta kertaa jouduit niistämään viime flunssasi aikaan?” Siinä vaiheessa kun mies vihdoinkin kurkkasi korviini, tajusin tehneeni emämunauksen. Heti kun lääkäri sai näköyhteyden korvani sisuksiin, hän kysyi ”Onko sinulla ollut lapsena putket korvissa? Täällä näkyy arpi joka viittaisi siihen.” Vastasin nolona, että onhan ne ollut, mutta unohdin kokonaan kertoa, kun siitä on niin paljon aikaa, etten edes muista kyseistä putkikorvaisuutta. Mutta lääkäri ei suuttunut, vaan oli kuin Dr. House suurimman oivalluksensa äärellä; ”Ahaa! Sehän selittääkin siis miksi kärsit korvaongelmista edelleen!”. Tutkimuksen jälkeen lääkäri määräsi antibiootteja, vaikka kertoi, että juurikin Skandinaviassa on tehty paljon tutkimuksia siitä, ettei niitä välttämättä korvatulehduksiin tarvita, ja oli sitä mieltä, että Amerikassa määrätään antibiootteja muutenkin liikaa. Hän koittaa välttää niiden jakelemista mahdollisimman paljon, ja suosittelee ennemmin kotikonsteja ja terveellisiä elämäntapoja tautien välttämiksi. Tästä ehdottomasti iso käsi ja papukaijamerkki lekurille, heppu oli asian ytimessä! Hän jopa kannusti käyttämään jatkossakin ennemmin kasvikuntaa kuin lääketiedettä olon parantamiseksi! Jee! Joudun siis napsimaan amoksisilliiniä ainakin muutaman pilsun, mutta tuskin vedän kuuria loppuun jos olo paranee nopeasti. Lääkäri kertoi, että korva oli selvästi jo paranemaan päin, joten toivon muutaman pilsun potkivan bakteerityypin hiivattiin, ettei tarvi koko purkkia napsia. Huvittava lääkärikäynti päättyi varsin onnekkaasti, kun sain illalla kämpälläni ison lautasellisen kunnon terveysruokaa! Websterin ruuat ovat yleensä hyviä ja tarjonta monipuolista, mutta terveellisyydestä niistä ei voi kehua, ja oikeasti ravintorikkaita ruokia olen paljon kotopuolesta kaivannutkin. Mutta koska kiitospäivä lähestyy, alkaa ateriat olla jo juhlahenkisiä; tänään sain riisikasvis-täytteisiä kaalikääryleitä, bataattimuusia, tuoretta parsakaalia, pinaattia, maissia ja salaattia! Paljon väriä lautasella (eikä se tullut ketsupista), hyvähyvä! Tajusin tässä että ihan ensimmäinen bloggaukseni kertoo vammasormistani, ja tämänkertainen vammakorvistani. Jossain vaiheessa on ehdottomasti pakko jakaa tarina vammavarpaistani, kyseiset pallerot on kuitenkin kaikista eniten mainetta ja kunniaa keränneet kehoni ulokkeet!

Ennen kuin ehdin kirjoittaa seuraavan fiksumman ja pidemmän bloggauksen, ajattelin kertoa, että aiemmassa bloggauksessa mainetta saaneet saappaani ovat kyseisen tekstin jälkeen saaneet lisää kehuja VIIDELTÄ vieraalta ihmiseltä. VIIDELTÄ! Itsekin olen niihin kovin tykästynyt, mutta ne on kuitenkin kengät. KENGÄT!

Maineikkaat jalkani suojat syyskävelyllä Central Parkissa.

Sanonta siitä, että New York ei nuku koskaan, on harvinaisen totta. New York ei muutenkaan lepää tai rauhoitu, pysähdy nauttimaan auringosta, makaa sohvalla telkkaria katsomassa tai lue runoja kahvilassa. Tämä on asia, joka kaupungista näkyy ja tuntuu parhaiten, ja josta olen eniten keskustellut paikallisten kanssa, joten siitä on nyt vähän löpistävä.

Alli Haapasalon kirjoittamassa Mondon New York -kirjassa kerrotaan jo ensimmäisillä sivuilla, että perinteisesti New Yorkiin tullaan nauttimaan sen monikulttuurisesta ilmapiiristä, mutta päädytään tekemään 12-tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa, ja joudutaan muuttamaan muutaman vuoden jälkeen muualle, kun kaupunki yksinkertaisesti polttaa asukkaansa loppuun. Niinpä.
Tämä on näkynyt jo useassa työpaikassa, sekä omassani, että monien uusien tuttavuuksien duuneissa. Taannoin tapasin viikon sisään kaksi (mitenkään toisiinsa liitymätöntä) ihmistä, jotka olivat työskennelleet New Yorkissa muutamia vuosia, ottaneet loparit työstään ja ovat muuttamassa Eurooppaan, kun omppulan tahtia ei yksinkertaisesti jaksa enää. Surullisin tapaus on ollut eräässä iltaravintelissa tapaamani 38-vuotias arkkitehtimies, joka kertoi tekevänsä töitä vähintään 12 tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa, joka ainoa viikko. Koska mies työskentelee freelancerinä, mitään lomia hän ei pidä koskaan (firmoissa lomia kertyy huikeat kaksi viikkoa vuodessa). Heppu kertoi, ettei ole deittaillut aikoihin, ja on täysin luopunut kaikista perheenperustamishaaveista yms., koska ei ole aikaa edes tavata ketään, puhumattakaan seurustelusta. Kysyin mieheltä onko hän onnellinen ja onko raha sen kaiken arvoista. Mies vastasi newyorkilaisen rehellisesti; ”En tienaa lähellekään sitä mitä tällä tahdilla pitäisi, enkä ole oikeastaan onnellinen näin. En vaan osaa tehdä enää mitään muutakaan kuin töitä.”

Myönnän itse ajautuneeni enemmän tai vähemmän nykiläiseen tahtiin, pitkälti johtuen myös rajallisesta ajastani täällä. Pakko mennä, tehdä, nähdä, kokea, tutustua uusiin ihmisiin, käydä uusissa paikoissa, kokeilla uusia juttuja, nähdä uusia keikkoja, pakkopakkopakko! Jos vaadin itseltäni normaalistikin paljon, Nykissä vaadin pitkälti liikaa. Tästä johtuen olen paikoittain ollut aikamoisen poikki, mutta olen sen avoimesti täkäläisille myöntänytkin. Juttelin asiasta työkaverini kanssa, joka oli äärimmäisen iloinen kun sanoin, että New Yorkin hektisyys on onnistunut paikoittain väsyttämään meikäläisen. Hän totesi asiaan ”Mahtavaa että sanot noin! Kaikki nykiläisetkin ovat väsyneitä, mutta ei kukaan uskalla myöntää sitä. ” Totesin keskustelussa myös, että newyorkilaiset ovat väsyneitä, koska haluavat tehdä koko ajan kaiken, suomalaiset ovat tähän aikaan vuodesta väsyneitä, koska heillä ei ole kaamoksessa energiaa tehdä mitään. Juttukaverin kommentti asiaan oli ”Kuulostaa ihanalta! Olla väsynyt tekemättä mitään.”

Olen käynyt pitkiä keskusteluja myös suomalaisesta saunakulttuurista, joka tuntuu aiheuttavan aika paljon hämmennystä täkäläisissä. Yleisin kysymys on ”Mitä siellä tehdään?”. Perinteisen löylyttelyn lisäksi kerron aina, että sauna on suomalaiselle myös tärkeä henkinen paikka, siellä voi jutella syvällisiä saunakaverin kanssa (tähän väliin kerron tietysti mahtavasta Miesten vuorosta) tai istua vaan yksin ajattelemassa maailman menoa. Myös tämä on herättänyt suurta ihastusta monissa. Useampi on jo kommentoinut, että kuulostaa ihanalta, mutta niin absurdilta; ei New Yorkissa kukaan istu alas ajattelemaan. Jos haluaa ajatella, pitää mennä pois kaupungista. Erilaisia kirjoitustöitä tekevä juttukaverini kertoi, että jos hän haluaa rauhaa ja tilaa kirjoittaa, hän lähtee junalla Upstaten alueelle, eli New Yorkin osavaltion yläosan pikkukaupunkeihin, vapaasti suomennettuna maaseudulle. Vasta siellä on tilaa ajatuksille.

Hektisyydestä kertoo myös europpalaishenkisen kahvilakulttuurin puute. Olen yrittänyt etsiä esimerkiksi tampereen Telakka- tai Café Europa -tyyppistä kahvilaa New Yorkista; mukavaa, sympaattista paikkaa missä voisi istua kaikessa rauhassa juomassa teetä ja lukemassa kirjaa, mutta ei niitä oikein ole. Kahvit Manhattanilla ostetaan kahvilakulttuurin Mäkkäristä, eli Starbucksista, mutta harva niitä jää kahvilaan litkimään. Kaikki myydään valmiiksi pahvimukeihin, sumpit juodaan kadulla kun hölkätään kiireisenä seuraavaan paikkaan missä pitäisi olla jo. Olen kysynyt muistaakseni kolmelta paikalliselta, tietäisikö hän mukavaa kahvilaa, missä voisi vaikka juoda teetä ja lukea. Jokainen heistä on vastannut ”Ei New Yorkissa istuta alas juomaan teetä ja lukemaan kirjaa.” Sympaattisia ja rauhallisen oloisia baareja kyllä piisaa, mutta jos sellaiseen menen tuntikausiksi lukemaan teekupin äärelle, minua tullaan kuulemma pitämään vähän outona. Olen myös törmännyt baareihin joissa ei myydä esimerkiksi kahvia tai kaakaota ollenkaan.

Viime viikolla julkaistiin tutkimus, jonka mukaan New York on USA:n stressaavin kaupunki, mikä on epäilemättä totta. Ironista sinänsä, että pari viikkoa sitten julkaistiin vuosittain tehtävä tutkimus, jonka mukaan newyorkilaiset rakastavat tänäkin vuonna kotikaupunkiaan syvästi ja tuntevat suurta kotiseutuylpeyttä. Epäilemättä totta sekin. New York on täysin omaa luokkaansa. Kaupunki, jota kohtaan tunnetaan intensiivisen syvää rakkautta, mutta joka polttaa loppuun. Senkään jälkeen sitä ei voi kuin rakastaa.

Kirjoitan tätä jonkun hotellin käytävän lattialla istuen, pyjamahousut jalassa ja xxl-kokoinen t-paita (aka yövaatteet) päällä. Kaikkea sattuu näemmä, tällä kertaa tulipalo keskellä yötä asuntolassani Websterillä.

Kolmen jäljestä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä räjähti palohälytys soimaan, jonka jollain tasolla kyllä kuulin, mutta nukkumatti käski pysyä sängyssä vaikka mikä olisi. Siinä vaiheessa kun oveen hakattiin ja käskettiin lähteä välittömästi alas rappusia pitkin (normaalisti kuljetaan vain hisseillä), nukkumatti painui saarillensa ja heräsin hyvinkin nopeasti. Tuli sitten vastattua todellisuudessa kysymykseen ”Mitä ottaisit ensimmäisenä mukaasi tulipalon sattuessa?”, meikäläinen otti kannettavan, kännykät ja huoneen avaimet. Mitähän sekin minusta kertoo… Ei käynyt mielessä esim. passi, pankkikortit tai jotain lämmintä päällepantavaa. Avaimet kyllä otin, ilmeisesti alitajunnassani ajattelin, että Webster sakottaisi meitsiä siitä etten muistanut avaimia hätätilanteessa, eikä päästäisi takaisin huoneeseen, mikäli palo saadaan taltutettua. Tai jos talo palaisi, niin vielä vähemmän olisi käyttöä avaimilla siinä tapauksessa…

Tällä hetkellä kello on 4.41, ja viimeisten tietojen mukaan kyseessä oli sähköpalo kellarissa (ilmeisesti sähkötaulussa), joka on saatu sammutettua, mutta taloon ei pääse kukaan ennen kuin savutasot tms. ovat normaalit. Ja siihen saattaapi mennä kuulemma parikin tuntia… Sen jälkeen pitäisi päästä takaisin huoneisiin rappusia pitkin, mutta sähköjä ei ole tällä hetkellä käytössä.

Joku nainen alkoi tehdä vatsalihaksia keskellä käytävää, ja huomasin että juutuin tuijottamaan naista. Me ollaan helvetti soikoon tulipaloa evakossa keskellä yötä ja sä ihan tosissas alat treenaamaan?!? Saattaa olla että kannettavansa pelastanutta hullua suomalaistakin ihmetellään, mutta oikeesti, kuka ajattelee tässä tilanteessa vatsalihaksia?

Jotain opetti itsestänikin taas tämäkin kokemus. Tässä tärkeimmät:
1) Vaikka kuinka olen pitänyt itseäni yöihmisenä, yllättävän koville ottaa kamppailla hereillä koko aamuyö hotellin käytävällä. Jännä miten voi sulkea päästään juuri olleen hätätilanteen, kun ajattelee vaan tyynyä.
2) Toleranssini hysteeristen naisten kestämiseen on näemmä aika lailla olematon. Herranjestas kuinka voi raastaa hermoja viettää yö kälättävien ja paranoidien naisten keskellä. Miksi kaikki puhuu niin KOVAA ja KORKEALTA, korottaa ääntä kun kaverit ei kuuntele ja aloittaa kaikki lauseet ”Oh my god!”?! Olisi mukavampi olla hätätilanteessa miesten kanssa, niillä on ainakin matalampi ääni.
3) Rikkinäinen puhelin, tai mikä ikinä onkaan, leviää nopeampaa vauhtia kuin koskaan olisin voinut kuvitellakaan. Tässä yksi tapausesimerkki siitä miten keskustelut leviää: Joku sanoo jossain lauseessa ”in”, viereinen tyyppi sanoo kaverilleen ”did she say something about going in?”, viereinen ”I heard someone saying we can go in”, viereinen ” We can go in!” Ja näin tyttölauma kiljuu ja juoksee ja sinkoilee, kunnes suurin osa on pikkareissaan ulkona toteamassa ettei me voidakaan mennä sisälle.
Myös kaikenlaiset itsekeksityt selitykset leviävät huimaa vauhtia. Ennen kuin kuulin mitään miltään viralliselta taholta, olin jo monelta tytöltä kuullut, että emme pääse koko yönä takaisin, meidät majotetaan vastapäätä olevaan kirkkoon, ja että kerroksessa 12 palaa myös, vaikka palo on 14:ta kerrosta alempana kellarissa.

(jatkettu 2. marraskuuta) Noniin, nyt on jo tiistai, ja tulivapaassa (joskin käytävien puolesta vähän savunhajuisessa) talossa on asuttu jo kaksi päivää. Pääsimme takaisin sisälle dramaattisen yön jälkeen puoli kuuden aikaan maanantaiaamuna, ja saimme käyttöömme taskulamput joiden avulla piti löytää oma huoneensa. Kyseessä oli ollut sähköpalo, joten sähköt, lämpimän veden ja vessat saimme takaisin käyttöömme vasta maanantaina päivällä. Myöskään ruokaa ei maanantaina saatu, koska keittiössä jouduttiin tekemään korjaustöitä. Vaan eipä haittaa, sainpahan hyvällä omallatunnolla hemmotella itseäni naapurin intialaisella pikaruualla (Vege combo -lautanen: riisiä, linssikastiketta, palak paneeria, chana masalaa ja naan-leipää $7 eli n. 5 €!!!). Hermot ratkeili aamuyöstä vielä yhteen neitokaiseen, joka tuli kertomaan isolle porukalle, että taloon pääsee nyt takaisin vaikkei sähköjä ole, mutta ”Minä en sinne kyllä jää, pakkaan matkalaukkuun tärkeimmät ja menen muualle, ei voi olla turvallista kun haisee pahalta! Suosittelen, ettette jää tekään!”. Itse suosittelisin tytsylle, että olisi ihan hissukseen vainoharhojensa kanssa, eikä lietsoisi paniikkia muutenkin hermostuneiden naisten keskuudessa. Jos laumallinen palomiehiä, poliiseja ja Websterin henkilökuntaa sanoo, että on turvallista palata takaisin, jotenkin väittäisin että silloin kans voi palata takaisin. Ehkä itse olen liian vähän anarkisti ja liian sokea uskomaan auktoriteettejä, mutta vaikea kuvitella että Webster haluaa kontolleen reilun 300:n naisen häkämyrkytyksen. Vaikka olisihan se aika persoonallinen joukkomurha.

Siinä 9-10-vuoden ikäisenä yksi ehdottomia lempileffojani oli Hocus Pocus, mm. mahtavan Bette Midlerin tähdittämä Halloween-seikkailu, jossa kolme noitaa metsästää lapsia saadaakseen kauniimman ulkomuodon ja nuorten sielujen kautta ikuisen elämän. Nyt kun ensimmäinen oikea Halloween on enemmän tai vähemmän koettu, on fiilis vähän… plusmiinusnolla. Ei ollut taikoja laulavaa Sarah Jessica Parkeria, pientä ja pippurista Thora Birchia tai puhuvaa kissaa. Sen sijaan oli paljon normaalia enemmän päihtyneitä ihmisiä (miinus), paljon luovasti ja villisti pukeutuneita ihmisiä (plus), paljon halvanlaisesti pukeutuneita tyttöjä (miinus), mahtava juhlaparaati (plus) ja yleisesti vähän liian pakkobiletysmeininki meikäläisen makuun (miinus).

Vietin vauhdikkaan viikonlopun alun (tai mikä se nyt on), enkä meinannut oikein jaksaa juhlistaa suurta kurpitsajuhlaa. Torstaista lauantaihin oli kaikkea muotoilunäyttelyn avajaisista suureen juhlagaalaan Plaza-hotellissa (molemmissa messissä Norjasta tutut kuninkaalliset Haakon & Mette-Marit), sekä mielenkiintoisen musavideo-taideprojektin kuvaukset Wonderland-taidetalossa Queensissä, mihin päädyin esiintymään (niistä lisää myöhemmin jos joskus ehdin kirjoittaa). Näissä oli juhlintaa ja pukuleikkejä jo ihan tarpeeksi, mutta päätin kuitenkin lauantai-iltana vetää gaalaa varten hankkimani iltapuvun päälle, venetsialaisen naamion kasvoille ja lähteä Halloween-bileisiin Brooklynin Greenpointtiin, missä Lisa ja Silja olivat Lisan kämppiksen ja hänen kavereidensa kanssa. Pääsin järjettömän metrosäätämisen jälkeen Greenpointtiin, missä odotin kohtaavani kotibileet. En oikein tiedä mitä kohtasin, mutta vähän oli eri meininki kuin suomalaisissa kotibileissä. Ihmisiä oli n. 100-200 pitkin katua, rappukäytäviä, pihaa ja jättimäistä kommuuniasuntoa, joka ilmeisesti toimii myös yleisenä biletyspaikkana. Jengiä oli niin pipona, ettei missään mahtunut liikkumaan, eikä kenenkään kanssa voinut meteliltä oikein keskustella. Kaikki polttivat sisällä (vaihtelevasti sekä laillisia että laittomia aineita), ja tuli taas mieleen kuinka perseestä oli kun Suomessakin sai polttaa baareissa sisällä (onneksi ei enää, jee!). Lisa kertoi, että bileiden alkuvaiheessa pirskeissä oli jaettu kokaiinia, joka ei meitä kilttejä eurooppalaisia oikein miellyttänyt. Tiedän, että huumeet ovat täällä yleisempiä ja hyväksytympiä kuin esim. Suomessa, mutta itse olen tässä asiassa niin ehdoton konservatiivi, ettei kyllä alkuunkaan kiinnosta olla osallisena missään kokkelibileissä. Lähdimmekin bileistä aika pian kohti toista biletyspaikkaa, joka oli varastohalli, jonne oli Halloweenin kunniaksi pistetty yökerho pystyyn. Kun kuulin paikasta raikaavan jumputuksen ja näin kilometrijonon seksipupuiksi ym. Playboy-hahmoksi pukeutuneita tyttöjä, ajattelin että ei oo muuten meitsin paikka, ehkäpä lähden kotiin. Ratkaisu varmistui, kun joku tyttö tuli hakemaan porukkaamme jonon ohi sisälle, mutta iski meitsin kohdalla stopin. ”En tunne sua, sä et oo tulossa” sanoi erittäin epäkohtelias naikkonen, jonka jälkeen kysyin voisiko hän kertoa jo sisään menneelle seurueellemme, että minä lähdin kotiin, johon eukko kommentoi ”En todellakaan.” Kiitin typyä sitten nätisti kiitti vitusti -asenteella, ja lähdin talsimaan kohti metroa. Parempi niin, eipä paljon kiinnosta noin veemäiset klubbailut.

Metro oli Halloween-yönä ahdistavan täyteentupattu, ja näin ensimmäistä kertaa täällä Suomen tyyliin räkäkännissä olevia ihmisiä (niitä ei muuten näe, täällä ei normaalisti juoda kuin Suomessa). Ihan kuin metrossa ei olisi muuten ollut hemmetin täyttä ja ahdistavaa, joku vielä oksensi näyttävästi pitkin lattiaa, tuolia ja yhtä ovea, joka pakotti ihmiset vieläkin ahtaampaan. Kaiken lisäksi vieressäni istui nainen n. 3-vuotiaan tytön kanssa, joka purskahteli itkuun kaikista ympärillä pyörivistä pelottavasti pukeutuneista ihmisistä. Minähän en kasvatuksesta mitään ymmärrä, mutta jotenkin mutu-tuntumalla väittäisin, ettei taaperon paikka ole kahden aikaan Halloween-yönä metrossa…

Sunnuntai, eli virallinen Halloween-päivä olikin hauskempi, sillä tsekkasin tietysti maailmankuulun Villagen Halloween-paraatin. Paraati koostui sadoista uskomattoman näyttävästi ja persoonallisesti pukeutuneista ihmisistä, karnevaaliesityksistä, tanssista yms. Ihmisten rohkea pukeutuminen on ehdottomasti Halloweenin paras anti, suurin osa kaupungista oikeasti pukeutuu naamiasasuun, ja rohkeita ideoita arvostetaan. Olen viikonlopun aikana nähnyt kymmeniä Lady Gagoga, The Hangover-elokuvan Alaneita, Mad Men -miehiä, karvaisia Joaquin Phoenixeja, erilaisia elintarvikkeita, noitia, zombeja ja massamurhaajahahmoja. Parhaita pukuja ovat ehkäpä olleet post-it-lappu-mies, joka oli rakentanut itselleen näyttävän asun pelkistä post-it-lapuista, Nooan arkki, teepussi, Roy Lichtensteinin maalaus ja monet pelkistä metrokorteista tehdyt asut.

Tiivistettynä; ihan kiva Halloween sinänsä joo, mutta se maagisuus ja jännittävyys mitä juhlalta odotin, ei ainakaan New York Cityssä näkynyt. Luulen, että pikkukaupungeissa, missä syksyiset tienvarret on koristeltu kurpitsoilla ja kynttilälyhdyillä, ja missä lapset kiertelevät ovelta ovelle trick or treattaamaassa, on tunnelma ehkä aidompi. Näin kyllä itse asiassa täälläkin yhden trick or treatin; pikkutyttö kävi kahvilassa Villagessa kurpitsaämpärin kanssa pyytämässä karkkia, jota myyjäsetä mielihyvin antoi. Jossain kai sitä pitää city-lastenkin käydä karkinkeruulla, kun ei kaupungissa voi oikein ovelta ovelle koteja kiertää.

Ennen paraatia kävin tarkastamassa Washington Square Parkin katutaidetarjonnan. Ihan jees!

Leijonakuningasta ei erityisesti kiinnostanut, sillä on kuitenkin hovissa omatkin huvitukset.

Kaveri meni purkkiin (taimikätoinyton).

Ja laatikkoon.

Tältä kait näyttää kuollut tanssi (maassa lukee Don't let dance die).

Olispa vaan hauskaa, jos liikenne näyttäisi normaalistikin tältä.

Daddy Gugu.

Nämä kavereineen liitelivät yleisön yllä.

Jos ei keksi asua, aina voi pukeutua maaliin.

Tai metrokortteihin (yllättävän yleinen vaihtoehto).

Vampyyri.

Kollektiivinen Reikä seinässä -asu.

Nää on jostain indie-leffoista.

Jigsaw.

Lämminhenkinen asuidea koko perheelle.

Hoganilla päässyt lihakset vähän surkastumaan.