Let your soul be your speakerbox

Gothamissa on tänään ensimmäinen pilvinen päivä aikoihin, joten on aikaa blogata kun ei ole niin tuskallinen tarve painua ulos aurinkoon. Asiaa riittäisi kaikkea merirosvolaivaristeilystä bronxilaisen disco-indie-bändin keikka-arvioon, mutta ajattelin keskittyä tällä kertaa enemmän suomalaiseen kulttuurin New Yorkissa, sitä kun pitäisi täällä vähän tutkailla.

Torstaina näin suomalaisen hiphop-artisti Signmarkin keikalla Washington Square Parkissa. Maailman ensimmäisen kuuron räppärin esitys ei ollut perinteinen keikka, vaan osa Signmarkin Silent Shout -kiertuetta, jolla Signmark ajaa tasa-arvoa kuulovammaisille. Kyseessä oli muutaman biisin show, jonka kohokohtana Signmark opetti yleisön viittomaan Against the Wall -biisinsä kertosäkeen ASL:lla, eli amerikkalaisella viittomakielellä. Samalla kun heppu itse viittoi biisiä yleisön joukossa, kiertuehenkilökunta tallensi esityksen kameroille. Paikalla oli myös ulkoministeri Alexander Stubb, joka piti tapahtumassa lyhyen puheen, ja opetteli viittomaan ja olemaan cooli hiphoppari Signmarkin opastuksella. Tiedä nyt siitä cooliudesta, mutta on Stubb yksi fiksuimpia ja asiallisimpia suomalaisia poliitikoita, jonka julkista esiintymistä katsellessa ei tarvitse tuntea myötähäpeää. Toista se on monen muun kohdalla…
Keikka oli yllättävän vaikuttava kokemus, vaikka en varsinaiseen kohdeyleisöön kuulukaan. Ensinnäkin oli hienoa nähdä kuinka suurin joukoin puistoon oli saapunut ihmisiä keikkaa katsomaan, mutta ennen kaikkea oli hienoa nähdä kuinka paljon kuuroja ja kuulovammaisia paikalla oli. Monet tunsivat Signmarkin selvästi entuudestaan ja viittoivat kertosäkeissä mukana useissa biiseissä. Loppupeleissä tuli melko tyhmä ja nolo olo, kun en ole koskaan ajatellutkaan, että kuurotkin kuuntelevat musiikkia! Lajin hartaana rakastajana tiedän kyllä, että musiikki on paljon muutakin kuin vain ääntä; rytmiä, sielua, tunnelmaa, usein visuaalisuuttakin. Loppupeleissä pitäisi ehkä kysyä miksi ei ole enempää kuuroja muusikoita? Niin kuin Signmarkkin sanoo; sielustahan se musiikki tulee eikä kuuloaistista. Ja viittomisesta pakko sanoa sen verran, että se oli tosi hauskaa! Loogista ja helppo oppia, vähän niin kuin käsillä tanssisi.

Ensimmäisestä suomalaisen kulttuurin kokemuksesta en ehtinytkään vielä tarinoida, joten palaan toissaviikkoon ja kerron siitä nyt. Olin Culture Gallery -digitaalisen taidegallerian kahden teoksen, Photo Paradigm ja Pop Art, avajaisissa Lower East Sidella, johon esimieheni Kyle pyysi minut mukaan. Culture Gallery on suomalainen, digitaalinen taidenäyttely, jonka kaikki teokset ovat esillä täällä. Koska varsinaista nähtävää näyttelyssä ei ollut, avajaistapahtumassa oli perinteisen jutustelun ja viininjuomisen lisäksi paneelihaastattelu, jossa taitelijat kertoivat töistään. Mukavassa avajaisjuhlassa näkyi kyllä valitettava heikkouskin; paikalla oli lähinnä New Yorkissa asuvaa suomalaista kulttuuriväkeä, ei merkittäviä taidealan asiantuntijoita muuten.

Näitä edellämainittuja Suomesta ponnistavia tapahtumia verrattaessa on selvää, että Signmark-keikka oli ainakin näennäisesti ja ulkopuolelta tarkasteltaessa onnistuneempi. Miksi? Koska se keskittyi selkeästi omaan kohdeyleisöönsä, eikä turhia ratsastellut suomalaisuudellaan. Suomesta kyllä puhuttiin, sekä Signmarkin että Stubbin toimesta, mutta se ei ollut tapahtuman pääpuheenaihe. Culture Gallery taas on toki kaikenlaiselle taideyleisölle suunnattu, mutta silti se houkutti paikalle lähinnä suomalaisia kulttuuri-ihmisiä, ja avajaisista tuli ehkä suomalaisempi tapahtuma kuin mitä olisi toivottu. Suomella ja suomalaisuudella ratsastaminen ei ole enää kovin eksoottista tai kannattavaa, ainakaan kansojen sulatusuunissa New Yorkissa, missä kaukainen kotimaa tai eksoottiset juuret eivät enää yllätä ketään. Jatkossa pitäisi siis keskittyä enemmän laatuun ja sisällöntuotantoon, ja antaa suomalaisuuden kulkea mukana todellisuutena, ei itsetarkoituksena.