Alternative Fingerprint toivottaa kaikille varsin parasta joulua! Syökää paljon suklaata (ja ehkä jotain muutakin jos on ihan pakko), viettäkää aikaa hyvien ihmisten kanssa, lukekaa hyviä kirjoja ja katsokaa vain loistavia elokuvia!

Sormenjälki omistajineen on kotiutunut kotomaahan, vaan olipahan aikamoinen seikkailu tänne lumen ja tuiskun keskelle pääseminen! Siitä lisää seuraavassa, kunhan on ensit pyhät rentouduttu.

Tässä loistavaa vaihtoehtoista joulumusaa (joulupyhinä voi nauttia Pattista myös kirjallisesti, niin kuin itse aion tehdä amerikan pukilta saamani Just Kidsin parissa):

Vietin tokavikaa iltaani Lower East Sidella, ja kuulin kahdessa eri kuppilassa illan aikana mm. sellaisia artisteja kuin Oasis, Verve, Stone Temple Pilots, Lenny Kravitz, Red Hot Chili Peppers, Cake, Weezer ja Marcy Playground. Tiedättekö mitä se meinaa? Ysäri on taas in!

Sama on huomattavissa myös muodissa ja musassa. Williamsburgin koleet hipsterit pukeutuvat edelleen ruutuun, mutta paidat ovat muuttumassa tiukasta indie-mallista löysään flanelliin. Tsekkasin myös muutaman keikan eilen Glasslands Galleryssa Williamsburgissa, ja illan bändeistä esimerkiksi selvästi 90-luvun säveliin päin kallellaan oleva Dinosaur Bones (tsekatkaa esim. Royalty, varsin toimiva ralli) osoitti, että vuosikymmenistä toinen ehdoton lempparini on taas täällä. Jee!

Ysärinostralgian kunniaksi ja mielentilaan sopivaksi soitettakoon vaikka allaolevaa klassikkoa. Ihan unohdin kuinka hyvä biisi sekin on!

Hienoimpia asioita mitä tälläisestä kokemuksesta voi saada, on kaikki ne asiat mitä oppii. Itsestään, muista, elämästä, Suomesta… Koska upea reissuni lähenee loppuaan, listataan vähän mitä esimerkiksi on tullut opittua:

Aamuihmiseksi ei ole mahdollista opetella.
Olen aina ollut yöihminen; aivotoimintani on kastemadon luokkaa ennen puoltapäivää, mutta puolenyön jälkeen olen luovimmillani. Rakastan kuitenkin aamupalan syömistä (mikä on parasta puolenpäivän jälkeen), enkä halunnut sitä jättää täälläkään väliin. Websterillä aamupala loppuu kuitenkin jo klo 8.45 ja sunnuntaisin klo 10, joten jouduin repimään itseni sängystä lähes joka päivä ennen ysiä. Muistaakseni kolmena sunnuntaina annoin itseni nukkua myöhään ja skippasin aamupalan, ja usein heräsin aamupalalle, mutta menin takaisin nukkumaan syömisen jälkeen. Aikaisten aamujen jälkeen voin kokemuksen vakaalla rintaäänellä kertoa, että aamuherätykset eivät helpotu koskaan. Se on aina yhtä hirveää, henkisesti ja fyysisesti kivuliasta, hermoja repivää ja surullista. Monet kerrat meinasin itkua vääntää kun kello soi 8.30 LAUANTAIAAMUNA. “Haluan aamupalaa, mutta ei tähän aikaan voi herätä! Vääryys! Tuska! Kidutus! Attica!” Arvaatkaa nukunko vähintään kahteen päivällä joka päivä joululomalla?

Suomalaiset ovat kateellista kansaa.
Olen kuullut sen monesti ennenkin, mutta täällä vasta tajusi kuinka totta ja kuinka järkyttävää se on. Opin töissä että raivostuttava Janten laki on yhteinen piirre kaikille pohjoismaille, mutta Suomessa se jyllää kaikista pahiten. Olin aika käärmeissäni kun kateutta koskeva sivu poistettiin Ollilan työryhmän brändiraportista (selitys ei mee läpi); että sittenko se ei ole totta jos sitä ei voida myöntää? Myönnän itsekin kokeneeni kateutta, mutta varsinkin nyt pyrin opettelemaan pois siitä ja OLEMAAN ONNELLINEN TOISTEN PUOLESTA. Miksi se olisi minulta pois että joku muu on elämäänsä ja saavutuksiinsa tyytyväinen? Miksi se on niin järkyttävä rikos Suomessa kertoa oman elämänsä mahdollisista onnen aiheista? Täällä yhden suomalaisen kaverini kanssa kerran juttelimmekin, että jos pääsisi aikakoneella Eino Leinoa tapaamaan, niin sille pitäisi kyllä sanoa, että älä nyt jumalauta kirjoita mitään “Kel onni on, se onnen kätkeköön” –juttuja, suomalaiset on muutenkin tarpeeksi masentuneita! Voitaisko oikeasti nyt sopia että edes joskus kannustetaan toisia, ollaan onnellisia toisten puolesta (yritetään ainakin), ja kerrotaan edes joskus rinta rottingilla omista onnen hetkistä, vaikka onnen toisi niinkin jokapäiväinen asia kuin hyvä kuppi kahvia? Se että on ylpeä itsestään, EI OLE keulimista, brassailua, kusipäisyyttä tai miksi sitä haluaa nimittääkään. Sitten jos kateus tulee tyytymättömyydestä omaan elämään, niin sitten kannattaa tehdä sille elämälle jotain. (Tiedän että tiedätte mistä puhun.)

Suomessa on monet asiat oikeasti hyvin.
Vaikka kotomaassamme kuulukin nillittää milloin mistäkin veronkorotuksesta tai opintotuen pienuudesta, niin siellä on asiat ihan oikeasti aika hyvin. En ole koskaan elämässäni puhunut Suomesta niin paljoa kuin täällä, enkä edes muista kuinka monta suu auki toljottavaa hämmästynyttä katsetta olen kohdannut, kun olen kertonut että käyn Suomessa ilmaista koulua ja saan siitä vielä valtiolta rahaakin. Olen tavannut täällä ikäisiäni ihmisiä, jotka ovat useiden kymmenien (jotkut jopa satojen) tuhansien veloissa, koska ovat halunneet opiskella. Olen myös tavannut ihan tavallisia, töissäkäyviä tai opiskelevia ihmisiä, jotka pelkäävät hillittomästi sairastuvansa, koska heillä ei ole varaa vakuutukseen. Keskivertovakuutus maksaa n. $400 kuussa, hyvä vähintään $600. Eli melkein vuokran verran!! Esimerkiksi työkaverillani on vain $300 dollarin vakuutus, ja kun hän sairastui pahaan flunssaan ja halusi lääkäriin, hän ei löytänyt yhtäkään terveyskeskusta tai sairaalaa joka olisi hyväksynyt hänen vakuutuksensa. Eli käytännossä heppu maksaa $300 kuukaudessa vakuutuksesta mistä ei ole mitään hyötyä, ja lopulta meni halvimpaan löytämäänsä terveyskeskukseen ja maksoi hoitomaksut itse. Se ei myoskään valitettavasti ole legendaa, että täällä voi mennä vertavuotavana ihmistohjona sairalaan ovelle, mutta ei pääse sisälle jos ei ole vakuutusta. En usko että Suomessa koskaan jätettäisiin ketään sairaalan pihalle kuolemaan.

Mutta vastapainoksi kotomaassa on valitettavan paljon vikaakin, mikä tuli taas kanta- ja kyynerpäänkin kautta opittua kun jouduin turvautumaan nettiuutisointiin. Mistä opetus:

Minun ei pitäisi koskaan lukea Hesarin tai Aamulehden keskustelupalstaa, mikäli haluaisin oikeasti tuntea intoa Suomeen palaamisesta.
(Puhumattakaan Uuden Suomen kolumneista, mutta ei nyt lähdeta niihin ollenkaan…) Tiedän, eihän niitä koskaan pitäisi kenenkään lukea, mutta minkä sille voi! Kun kaikki Suomen uutiset tulee täällä luettua Hesarin nettisivuilta, väkisinkin vilkuilee keskusteluita. Mm. Johanna Korhosen Naisten tuhoamisesta –kolumni kirvoitti niin paljon puhtaan (nais)vihamielisia, ilkeitä ja pelottavan aggressiivisia kommentteja, että tuli ihan fyysisesti paha olo. En ymmärrä mikä siinä on, että keskustelufoorumeillä jylisevät aina kaikki yhteiskunnan mädimmät omenat ja keskustelu on poikkeuksetta niin kuvottavan ala-arvoista vihan lietsomista, missä ei älyllä, empatialla tai yställisyydellä ole koskaan niissä mitään sijaa. Yritän hokea itselleni, ettei niistä rasisti-sovinisti-äälioistä saa mitään yleistyksiä vetää, muttaku… paha olo tulee silti. No mutta! Mukava tulla takaisin ja puhua taas omassa elämässä olevien älykkäiden, suvaitsevaisten ja hienojen ihmisten kanssa, eikä inistä täällä itsekseen kuinka kamalaa elo keskustelufoorumeilla on.

Manhattan on täynnä.
Oikeasti, varsinkin näin joulun alla, erityisesti viikonloppuruuhkiin juuttuessa, tulee fiilis että tämä saari on täynnä, ei mahdu enempää! Muutaman kerran turistimassojen ja shoppailijoiden keskellä on tehnyt mieli huutaa, että nyt hei jonkun pitää lähteä kotiin, ei me mahduta kaikki tänne! Harvaan asutussa, hiljaisessa ja vetäytyvässä kotomaassa en ole oppinut siihen, että kaduilla ei voi pysähtyä ilman että viidestä kymmeneen ihmistä rysähtää päin ja kiroaa, että kuka prkl menee pysähtelemään ruuhkamassassa. Toki itsekin ärhentelen pysähtyjille ja turisteille, kas kun kiirehän täällä on aina kaikilla (myös allekirjoittaneella). Tampereesta olen usein harmitellut kaupungin pienuutta ja hiljaisuutta, mutta taidanpa mennä joululomalla Hämeenkadulle ihan vain pysähtelemään. Älkää myöskään ihmetelkö jos näette meikäläisen seisomassa Keskustorilla kädet ojossa omasta tilasta nauttimassa. Täytyy mennä kaupungille käsillä ilmaa halkomaan, ihan vain siksi että niin voi tehdä. Täällä ei voi, ei mahdu.

Niina ♥ Fazer
Kaikki minut tuntevat tietänevät, että suklaa on meikäläiselle enemmän elämäntapa kuin satunnainen herkku. Elinikäinen uskollinen ystävä ja ruokaympyräni henkisesti tärkein ainesosa, joka auttaa yhtään liiottelematta kaikkeen eikä petä koskaan. Paitsi silloin kun se on amerikkalaista. Olen oppinut, että täkäläiset eivät ymmärrä suklaan päälle mitään. Suurimman namilafka Hershey’sin kuuluisat Kisses-suklaakarkit maistuvat oikeasti vähän oksennukselle (on kuulemma merkin ”tunnusmaku”, pohjana jonkinlainen hapatettu maito), ja näyttävät… noh, katsokaa itse. Hershey’sin Reese’s-alamerkin Peanut Butter Cupsit ovat ainoita mitkä uppoavat, mutta nekin koostuvat pääosin maapähkinävoista. Olen aina ajatellut, että Fazer tekee oikein hyvää suklaata, mutta niin tekee ruotsalainen Marabou ja itävaltainen Milkakin, joten tuskin Fazer niin erityinen on. Mutta se on. Voi kuinka monet illat olen huokaillut esimerkiksi Fazerin marja-, keksi-, joulu-, marianne-, ja omarsuklaalevyjen sekä Fazerinan perään… Kaksi kertaa olen saanut täällä aivan jumalaista suklaata. Ensimmäinen kerta oli jo ekalla viikolla erään taidenäyttelyn avajaisissa, missä tarjoiltiin ruotsalaisen suklaamestari Håkan Mårtensonin kehittelemää, käsintehtyä joulusuklaata, joka oli lievästi sanottu aika lailla totaalinen oraalinen paratiisi. Håkanin suklaapallot olivat niin jumalaisia, että yritin pitkittää suklaan nielemistä, jotta suuni saisi nautiskella jumalaisesta vieraastaan mahdollisimman pitkään. Suklaanhimoni on saavuttanut täälläkin jo sellaisen maineen, että esimieheni Kyle yksi kaunis päivä päätti ilahduttaa meikäläista about maailman parhaalla lahjalla. Kyle oli kävellyt ruotsalainen Fika-kahvilan ohi jossa Håkanin mestariteoksia myydään, ja toi sieltä tullessaan meitsille pienen rasian taivaan kappaleita! Voi mahtavuus että oli hyvä tyopäivä se.

Ilman aurinkoa ei jaksa.
Olen kesän lapsi, joka inhoaa vuoden synkimpiä ja kylmimpiä aikoja. Pimeät talviyöt, kun hanki on puhdas ja tähdet loistavat taivaalla, on kieltämättä yksi maailman upeimpia näkyjä, ja ehdottomasti tarvitsen niitä öitä muutaman kerran vuodessa. Vaan enpä tarvisi loka- ja marraskuun loskaa ja harmaita päiviä, vuosittaista kaamosmasennusta ja väsymystä ja niin hävyttomän kylmiä pakkasia että hiuksetkin jäätyy. Kotomaan syys-talvi on liian pitkä, harmaa, väsyttävä, märkä, kylmä ja masentava. Joka ikinen loka-marraskuu mietin miksi vietän syys-talven Suomessa, kun se on vaan niin kamalaa aikaa. Ensimmäistä kertaa elämässäni en viettänyt, ja voi kun teki nannaa! Vaikka New Yorkissakin lämpötila tippui joulukuussa alle nollan, ja kylmä tuuli puhalsi jo aiemmin, ei kaamosmasennuksesta voi täällä puhua, koska täällä on AURINKOA. Joka päivä! Monta tuntia päivässä! Ihan sama kuinka kylmä on, jos on aurinkoa, on myös energiaa, onnea, D-vitamiinia ja motivaatiota tehdä asioita. Jäätävää taitaa Suomessa olla myös kotiin palattuani, mutta sen kestää paremmin kun käsillä on talven ainoa piristysruiske, joulu (ja sen mukanaan toivottavasti tuoma suklaa!). Sitten tuleekin jo tammikuu, ja sitten jaksaa taas paremmin kun voi ottaa katseen kohti kesää. Ja alkaa varailla reissua ensi vuoden loka-marraskuuksi…

Ihmiset ovat oikeasti aika hyviä tyyppejä ja vieraillekin ihmisille kannattaa joskus jutella.
Suomessa sitä ei aina meinaa uskoa, en minäkään Suomessa koskaan ala jutella tuntemattomille tai vaihtele yhteystietoja ihmisten kanssa siihen tahtiin mitä täällä. En mene Suomessa kahville puhumaan filosofiaa vanhan hipin kanssa tai lähde täysin ex-temporena mukaan kummalliseen videotaideprojektiin, johon houkutellaan tanssikoulun käytävällä. Erilaisista ihmisistä ja persoonallisiin juttuihin osallistumisesta saa kuitenkin niin arvokasta elämänkokemusta, ettei sellaisia koskaan pitäisi jättää väliin.

Fikan taivaalliset herkkupallerot ja Bostonista ostamani pinssi. Pistän pinssin rintapieleen ja toivon, että ihmiset tajuavat vinkin...

Viime torstaina raahauduin töistä väsyneenä kämpälleni Webster Apartmentsiin, jossa odotti piparintuoksuinen ylläri; Websterin joulujuhla! Luin juhlasta ohimennen talon ilmoitustaululta, mutta oletin että tarjolla on tavallista koreampi ateria, mutta tuskin mitään sen kummempaa. Mutta jo aulassa parveili viimeisen päälle laittautuneita asukkaita ja heidän vieraitaan. Isoimmassa olohuoneessa henkilökunta tarjoili valkoiset smokit päällä boolia, viinejä ja juustoja, ja normaalisti enemmänkin koristeena pidettyä Steinwayn flyygeliä soitti frakkipukuinen pianisti. Boolilasin ja yleisen seurustelun jälkeen siirryin alakerran koristeltuun ruokalaan, joka pisti vielä paremmaksi. Normaalisti ruoka haetaan kouluruokailuhenkisesti linjastolta, mutta tällä kertaa kaikki tarjoiltiin ruokalan aulasta. Myös ruokalan henkilökunta oli pistänyt kaapin parhaimmat releet niskaan ja tarjoili perinteiset jouluruuat kirjaimellisesti valkoisin hansikkain. Oma lemppariosuuteni ruokailusta, eli jälkiruoka, oli vaikean valinnan paikka. Jälkkäreille oli kokonaan oma pöytänsä! Kun tarjolla on mm. porkkanakakkua, omenapiirakkaa ja suklaista täytekakkua, niin mites siinä muka pitäisi valita!? Valintaprosessi oli pitkä ja harkittu, mutta lautaselleni päätyi amaretto-juustokakkua (suklaisessa kakussa oli vaalea kakkupohja, siksi en ottanut sitä, vaikka muuten suklaa voittaa aina kaiken). Veikkaisin että kakkuvalinta oli oikea, varsinkin kun porkkanakakkua saatiin viikonloppuna jälkkäriksi. Ja hei, juustoa ja alkoholia samassa kakussa, pakkohan sen on toimia! Ei ollut haastajaksi tästä kakusta kyllä Tampereen O’Connell’sin Baileys-suklaa-juustokakulle, mutta se onkin sellainen pala taivasta ettei sitä ihan äkkiä voiteta.

Ruokailua piristi joulupukki, joka jakoi lahjoja kaikille vieraille. Lahjapusseista paljastui pieniä, ääntä tuottavia pehmolelu-avaimenperiä; sammakoita, kirahveja, leijonia yms. Itsekin olisin mielihyvin katu-uskottavan leijonan tai reteän sammakon itselleni napannut, mutta meikäläisen pussista paljastui… vaaleanpunainen, ruseteilla varustettu koira. Haukku herätti pöydässäni useita ”oh, that’s sooooo girly!”-huutoja, ja meinasin pukille ehdottaakin käyntiä optikolla, jos todella näytti siltä että meikäläinen mustissa vaatteissaan oli pöydän rinsessa.

Jotain joku värioppien jumala yrittää nyt allekirjoittaneelle sanoa, sillä matkassa mukana täällä on jo kirkkaan pinkki matkalaukku, jonka jouduin ostamaan kun samaa mallia ei muun värisiä ollut. Ja kerrottakoon siis, että pinkki ei todellakaan ei ole meikäläisen väri. Eikä oikeastaan kenenkään muunkaan jos multa kysytään, mutta universumi on nyt päättänyt saada meikäläisen vuosien inhoamisen jälkeen tykkäämään pinkistä. Ja sehän onnistuu kun katsoo pintaa ja väriä syvemmälle! Pinkki matkalaukkuni kertoi olevansa nimeltään George, ja sinuttelusuhteen syntymisen jälkeen siitä tykkääminen on ollutkin paljon helpompaa. Pinkkiä haukkuani pyörittelin hetken, kunnes alitajunta kertoi, että tämä tässä on Teemu. Niin George kuin Teemukin näyttävät pinkkeydessään vähän nöyryytetyiltä, mutta minkäs herrat värilleen voivat. Ja kukapa minä olen siitä heitä tuomitsemaan, kun en mitään tai ketään muutenkaan värin puolesta tuomitse. Yrjö sai vähän kolhuja jo tulomatkalla tänne, toivotaan että heppu kestää paluumatkan jossain määrin yhtenä laukuntapaisena. Teemu saattaa jäädä Amerikan mannerta asuttamaan, mikäli näen metroasemalla usein näkemäni kerjäläisnainen pienen tyttönsä kanssa uudestaan. Tyttö saattaisi olla parempi omistaja Teemulle, joten yritän lahjoittaa haukun hälle mikäli tyttöön vielä törmään. Ensimmäinen joulu siis vietetty, ja vähiin käy aika omenassa ennen kuin loppuu (nyyh). Ensi viikolla tähän aikaan olen Suomessa ja sitten jo onkin se parempi joulu. Ei tunnu todelliselta!

Joulun juhlistamista Websterin olohuoneessa.

Yksi talon joulukuusista (niitä on ainakin kolme).

Ruokaa!

Lisää ruokaa!

Teemu ja George.

Niin se vaan on, että aikani täällä Amerikan ihmemaassa lähenee loppuaan (nyyh), joten viime viikoista on ollut kova tohina saada kaikki irti. Ei puhettakaan siitä kuuluisasta rentoutumisesta… Suomessa ehtii sitten! Koska lähiseuduille matkustaminen on täällä helppoa ja edullista, päätin että jossain New Yorkin ulkopuolellakin pitää vielä kerran ennen Suomeen palaamista piipahtaa. Viime lauantaina rahtauduimme siis Lisan kanssa aamuvarhaisella bussiin, aloimme koisaamaan ja neljän tunnin päästä heräsimme itärannikolla Bostonissa.

Lauantain vietimme aika lailla kokonaan Cambridgessä, joka on yhden maailman arvostetuimman (vai liekö arvostetuin?) yliopiston, Harvardin kotikaupunki. Cambridge on hämmentävä paikka, se on oma kaupunkinsa, mutta tuntuu kuin olisi yksi osa Bostonia. Cambridge on muutaman metropysäkin päässä Bostonin keskustasta, ja kaupunkia pyorittää pääosin Harvard, sekä kaupungin toinen arvostettu yliopisto MIT (Massachusetts Institute of Technology). Harvardissa tunnelma on todella ainutlaatuinen; iso kampus valtaa Cambridgen keskustan, ja opaskierrokselle osallistujia kiikutetaan kampuksen lisäksi ympäri kaupungin keskustaa. Osallistuimme Lisan kanssa puolivahingossa yhden opiskelijan pitämälle Harvard-kierrokselle, mikä on ehdottomasti paras tapa tutustua laitokseen. Juuri mihinkään tiloihin eivät ulkopuoliset pääse (vaikka yhteen rakennukseen livahdimme vessaan), mutta opiskelijat kertovat mielenkiintoisia tarinoita koulun arjesta. Tunnettu nähtävyys kampuksella on John Harvardin patsas. Niin kuin monissa nähtävyyspatsaissa, Harvardissakin on kohta, jonka koskettamisen sanotaan tuottavan hyvää onnea. Johnilla kohta on kengänkärki, joka on muuttanut vuosien koskettelusta ja pussailusta väriään. Onneksemme oli opas matkassa, sillä heppu kertoi, että vaikka Harvardissa maailman tulevaisuuden johtajat ja nobelistit opiskelevatkin, freshmanit (eli ensimmäisen vuoden opiskelijat) ovat freshmaneja sielläkin. Ekan vuoden opiskelijoilla onkin tapana käydä hämärän tullen kiipeämässä Johnin päälle ja harrastaa ns. hotelli helpotusta hepun kengälle. Sen lisäksi että John saa päivittäin helliä kosketuksia ja pusuja, saa patsasparka päälleen myös litroittain ureaa joka vuosi.

Eikä ne Harvardin eläimelliset rituaalit tähän lopu. Kuulimme myös Primal Scream -perinteestä. Joka vuosi koulun opiskelijat valmistautuvat rankkaan loppukoeviikkoon lukulomalla, joka on oppaan mukaan äärimmäisen stressaavaa ja vaativaa aikaa. Sillä kellonlyömällä kun lukuloma muuttuu sunnuntaiyönä klo 24 koeviikoksi, tuhannet opiskelijat kokoontuvat John Adamsin patsaan eteen suorittamaan stressiä vapauttavan Primal Screamin, eli vapaasti suomennettuna alkukantaisen huudon. Tuhatpäinen opiskelijalauma huutaa keuhkojen täydeltä Johnia kohti ja sen jälkeen sinkoilee pitkin pihamaata. Ja tämä koko operaatio suoritetaan alasti. Eivät päästä Johnia helpolla… Mielenkiintoinen tunnelma oli käppäillä pitkin huippuyliopiston pihaa, ja miettiä, että täällä on kaikki Barack Obamasta Darren Aronofskyyn nakuillut ja pissaillut pitkin pihaa.

Sunnuntain puolestaan samoilimme Bostonissa. Boston on pieni kaupunki (asukasluku n. 600 000), joka on tunnelmaltaan yllättävän eurooppalaistyylinen, jopa Helsinki tuli rauhallisesta ja maanläheisestä merenrantakaupungista mieleen. Satuin bongaamaan netistä etukäteen kaupungissa vietettävät suuret markkinat, joissa vierähtikin muutama tunti paikallisia käsitöitä ja designia shoppaillessa. Markkinoiden jälkeen kävelimme meren rannassa, kävimme kaksikerroksisessa joulukuusenkoristekaupassa (kyllä, kaupassa myytiin vain yksittäisiä joulukuusenkoristeita), lounastimme kreikkalaista pikaruokaa sympaattisessa kauppahallissa ja ihmettelimme kaupungin cheerleader-tiimien esityksiä, joissa cheerattiin ilmeisesti joulun ja Bostonin puolesta. Kukapa sitä sen ihmeellisempiä aiheita tarvii. Sunnuntai-iltana matkasimme takaisin New Yorkiin ja latasimme akkuja rentouttavalla bussimatkalla. Hyvää musiikkia, nukkumista, eväitä ja pimeitä Massachusettsin ja Connecticutin maisemia. Ennen kaikkea neljä tuntia paikallaan ilman kiirettä mihinkään! Oli aika rentouttavaa istumista, ei New Yorkissa semmoiseen ole kenelläkään aikaa.

Paikallinen bändi Harvard Squarella pisti yleisön tuottamaan itselleen sähköä.

Harvardissakin näkee yhden oman kasvatin tarinan teatterissa. Social Networkia tietysti myös kuvattiin Harvardissa.

John Harvard ja pissavarpaat.

Täällä on aikoinaan asustellut mm. semmoset heput kuin John F. Kennedy ja Theodore Roosevelt.

Sunnuntain markkinapaikka, Cyclorama.

Jouluksi sopii koristella. Vaan jotenkin muistelisin, että tonne etualan tönöön tulisi jotain muuta kuin kokispullo...?

Ukot heippaa.

Joulua sopii myös kannustaa pom-ponit viuhuen.

Näkymä merelle.

Kupua täyttämässä Quicy Marketin kauppahallissa.

Edellisten löpinöiden jälkeen on aika tehdä vähän tilapäivitystä. Tämän viikon loppupuolelle mahtui kaksi niin mahtavan ihanaa ja pörröistä päivää, ettei ole tosikaan!

Torstaina vietettiin perinteistä kiitospäivää, joka on täällä monille jouluakin tärkeämpi juhla. Toisin kuin monet muut juhlat, kiitospäivä on yllättävän vähän kaupallistettu, ja ihmiset tuntuvat oikeasti arvostavan perinteistä tapaa juhlia kiitosta; syödä hyvä ateria perheen kanssa. Olin varautunut siihen, että vietän päivän kaupungissa yksin tai europpalaisten kavereiden kanssa, mutta onnekseni sainkin kutsun perinteisen kiitospäivän viettoon työkaverini Celian perheen luo Dobbs Ferry -nimiseen pikkukylään noin 40 minuutin junamatkan päähän Manhattanilta. Sain kutsua mukaan myös Lisan, joka ei itävaltalaisena myöskään ollut suunnitellut päivälle mitään ohjelmaa. Ennen päivällistä ajattelimme tsekata vuoden isoimman paraatin, Macy’s-tavaratalon kiitospäivän paraatin, joka koostuu lähinnä jumalattoman kokoista ilmapallohahmoista ja muutamista julkimoista. Paraatia varten lähes koko Times Squaren alue oli suljettu autoista, jotta Pikachut ynnä muut sarjissankarit pääsevät lentelemään vapaasti pilvenpiirtäjien välissä. Paraati kuitenkin on tosiaan vuoden isoin ja tunnetuin, joten oli muutama muukin kiinnostunut tullut paikalle. Vaikka Times Squarella pääsikin kävelemään autottomilla kaduilla, oli jengiä muuten niin huimasti, ettei mitään alle 10-metristä ollut oikein mahdollista nähdä.

Paraatiin tutustumisen jälkeen ajelimme junalla Lisan kanssa Dobbs Ferryyn, Hudsonin rannalla olevalle kukkulalle rakennettuun pikkukaupunkiin. Kaupunki muistutti hämmästyttävän paljon kaikkia niitä amerikkalaisia leffoissa näkemiäni pikkukaupunkeja, joiden oikeaa olemassaoloa olen aina epäillyt, ja creepiyttä mestaan toi se, että suuren perhejuhlan aattona koko kaupunki oli täydellisen tyhjä ja autio, ja kaikki paikat kiinni. Mutta Celialla tunnelma oli uskomattoman ihana ja aito. Viisihenkinen perhe asuu hulppeassa kolmekerroksisessa talossa (juurikin sellainen mitä leffoissa näkee!), kadulla jossa kaikki naapurit tuntevat toisensa ja pitävät yhteisiä peli-iltoja. Saimme kunnian jakaa suuren juhla-aterian perheen ja muutaman sukulaisen kanssa, vähänkö oli nannaa! Ainoa liharuoka pöydässä oli perinteinen kalkkuna, joten vatsan täytettä riitti meikäläisellekin. Jälkkäriksi oli mahtavia kiitospäivän piirakoita; kurpitsaa, pekaanipähkinää ja omenaa kermavaahdolla. Naaam. Kaiken lisäksi Celia tiesi Suomen suuresta kahvinkulutuksesta ja oli nähnyt meikäläisen kahvikuppi kädessä töissä, joten piirakoiden seuraksi keitettiin kahvia, vaikkei se yleensä täkäläisiin tapoihin kuulu. Onneksi myös Celian yliopistossa opiskeleva poika on oppinut koulun kiireissä juomaan kahvia, joten olin onnessani kun Andrew tarjoili sumpin pientä maljakkoa muistuttavasta mukista. Kaveri osaa hommansa; kun suomalaiselle tarjotaan kahvia, niin jätetään ne pikkukupit suosiolla kaappiin. Ruokailun jälkeen katselimme valokuvia takkatulen ääressä, leikimme perheen kanarialinnun ja kissan kanssa, ja menimme loppuillaksi naapureille katsomaan jenkkifutista (myös perinteinen kiitospäivän tapa) ja pelaamaan Scrabblea. Ranskalais-amerikkalaisilla naapureilla oli perinteisesti myös paljon sukua paikalla, kaiken kaikkiaan talossa vilisi varmaan lähemmäs 20 lasta ja aikuista. Ilta oli vallan tunnelmallinen; jälleen kerran takkatulen ääressä pelattiin, juotiin kuumaa siideriä ja syötiin lisää piirakoita. Illan päätteeksi junamatkalla kotiin oli niin onnekas olo, ettei voinut kuin olla uskomattoman kiitollinen amerikkalaisten avoimuudesta ja hyväsydämisyydestä.

Shrek valtasi Times Squaren kiitospäivän paraatissa.

Sarjassamme "krapulassa tämä näky pelottaisi."

Toiset tosissaan halusivat nähdä koko shown.

Hiljainen Dobbs Ferry.

Hiljaisempi Dobbs Ferry.

Kiitospäivän ruokapöytä.

Piirakoita! Nammmmmm.

Mahtava torstai jatkui vähintään yhtä mahtavalla perjantailla. USA:ssa vietettiin perjantaina yhtä vuoden suurinta shoppailupäivää, pahaenteisesti nimettyä Black Fridayta, joka on jotain Stokkan keltakuumetautia, Hulluja Päiviä, muistuttavaa alennusmyyntisekoilua, mutta koko maan laajuista. Homma kuulosti siinä määrin ahdistavalta, että ajattelin poistua kaupungista suosiolla maaseudulle. Otin aamusta bussin alleni ja ajelin tällä kertaa Woodstockin kaupunkiin, missä eräs festivaalikin on aikoinaan järkätty. 60- ja 70 -luvun musiikin ja kulttuurin rakastajana olin varsin innoissani reissusta, ja eipä muuten tarvinut pettyä! Woodstock on pikku kaupunki noin 2,5 tunnin ajomatkan päässä, lähellä New Yorkin ja Massachuttesin osavaltion rajaa. Jos Dobbs Ferry oli jo melkein jo epätodellisen idyllinen, Woodstock oli oikeasti epätodellinen. Pieni kaupunki oli ihan oikeasti kuin Gilmoren tyttöjen Stars Hollow, vaikka toi vuoristoromantiikallaan mieleen myös ysäriklassikot Villi Pohjola ja Twin Peaks (jonka romantiikka tosin oli… no, David Lynchia).

Käytännössä lähes keskelle metsää suuren vuorentapaisen juureen rakennettu kaupunki koostuu pienestä aukiosta, jota ympäröi muutama pieni söpö katu, joiden varrella on pieniä söpöjä kauppoja ja hauskaa hippitavaraa. Kaupunki on aina houkutellut paikalle taiteilijoita ja muita boheemeja, joten kaupat ovat pullollaan itsetehtyjä saippuoita ja kynttilöitä, rauhanmerkki-tavaraa ja solmuvärjättyjä paitoja. Lähes joka paikassa tuoksuu suitsuke ja soi vain hyvä musiikki. Näyttäkää mulle joku toinen kaupunki, jossa yhden päivän shoppailun aikana kuulee eri kaupoissa mm. Bob Dylania (monessa kaupassa), Led Zeppeliniä, Joan Baezia, Joni Mitchelliä, Zero 7:iä yms… Niinpä, mahtavaa! Monilla vanhoilla muusikoilla on jonkinlaiset asunnot Woodstockissa edelleen, ja erityisesti Dylanin Bob on viettänyt siellä paljon aikaa 60-luvulta lähtien. Kauppojen vastapainoksi kaupungistä löytyi paljon pieniä taidegallerioita ja näyttelyitä, luovaa väkeä kun tuppaavat woodstockilaiset olemaan. Päivän aikana tsekkasin neljä eri galleriaa, ja näin teoksia stop-motion-animaatioista kukkatauluihin.

Mieleenpainuvin kokemus tapahtui kuitenkin loppuillasta, kun törmäsin eräässä kaupassa vanhaan hippiherraan, joka kyseli mitä valokuvailen. Päädyin juttelemaan miehen kanssa, joka esittäytyi Ronaldiksi. Ronald on Woodstockissa 70-luvun alkupuolelta asti vaikuttanut heppu, joka on tehnyt kaikkea runoista cinéma véritéen, ja tällä hetkellä omien sanojensa mukaan keskittyy ”olemaan oikea ihminen”. Mies kuuluu niihin ihmisiin, joilta ei voi saada ”mitä teet?” -kysymykseen vastausta työstä tai perheestä, vaan pitkän filosofisen pohdinnan siitä mitä oikeastaan on tekeminen ja oleminen. Hetken juttelemisen jälkeen jatkoin seuraavaan kauppaan, missä törmäsin Ronaldiin uudestaan. Mies tunsi kaupan omistajan (niin kuin kaikki muutkin kaupungissa), ja halusi ehdottomasti antaa minulle kaupasta mm. Woodstockin historiasta kertovan kirjan ja Woodstockin tervetulotaulua muistuttavan magneetin, jonka tekstin ”Welcome to Woodstock! Roll up your windows and please don’t feed the poets.” Ron on kuulemma keksinyt. Jatkoimme höpinöitä, ja mies oli kovasti vaikuttunut kun tiesin Charles Bukowskin (”Kukaan ikäisesi amerikkalainen tyttö kadulta ei varmasti tietäisi Bukowskia!”) ja halusi ehdottomasti jatkaa juttelua. Päätimme siirtyi yhteen pieneen kahvilaan kuuman siiderin äärelle turinoimaan. Ron ei tiennyt Suomesta mitään, mutta halusi oppia mahdollisimman paljon. Mutta myös päänsä sisäisesti luova ja boheemi mies päätyi höpisemään kaikkea korkealentoista maan ja taivaan väliltä, eikä tainnut loppupeleissä oppia Suomesta muuta kuin sen, että ei se oikeasti ole kovin lähellä Grönlantia ja miten Tampere kirjoitetaan. Ron  esitteli minut myös vanhalle muusikkokaverilleen kahvilassa, joka on aikoinaan käynyt Suomessa keikalla. Yllättäen folk-muusikko muisti Suomesta vain tangon, ja halusi tietää vieläkö sitä kuunnellaan.

Kun minun oli aika suunnata Manhattanin bussia kohti, vaihdoimme Ronin kanssa mailiosoitteita ja lupasimme olla yhteydessä. Manhattanilla on täysin normaalia vaihtaa yhteistietoja ja small-talkata lupauksia yhteydenotoista, vaikkei yhteyttä koskaan oteta. Maaseudulla on eri meininki, Ronilta sain jo kaksikin mailia! Oli kyllä siinä määrin ikimuistoinen reissu, että palanen sydäntä jäi Woodstockiin. Sinne on palattava joku kesä, sitten yövyn jossain pienessä majatalossa ja vaellan vuorille salaista luostaria etsimään. Kyllä meitsinkin metsään saa kun on vaan tarpeeksi boheemi ympäristö. Alkakaas kaverit pistää ropoja sivuun, te tuutte kaikki seuraavalla kerralla mukaan!

Woodstockin aukion rauhanpatsas. Patsaassa on toivotus eri kielillä, myös suomi löytyy; "Vallitkoon rauha maailmassa".

Näinkin söötissä pikkupaikassa pelätään valvovaa isoveljeä.

Maailman herttaisin kauppakamari!

Anne Geddesin rottavauvan pikkuserkut, vihannespäävauvat.

Woodstockin kirppis.

Sama pätee meillä kotona.

Paikallisia puoteja.

Hippikauppa-joogakeskus-majatalon pihakoristeita.

Yhden puodin söötti veranta.

Yksi kaupungin pienistä gallerioista.

Hirsimökki keskellä Woodstockia puron rannassa. Kelpais!

Ronald ja minä

Nonniin, jouduin sitten hyväksymään kohtaloni, ja turvautumaan länsimaiseen lääketieteeseen, vaikka pitkään yritin vastaan taistella. Kärsin parisen viikkoa sitten helvetinmoisesta kurkkukivusta, joka helpotti itsekseen, mutta nielusta bakteerityyppi matkasi korvaani ja teki majansa sinne. Viimeisen viikon olen kärsinyt yleisimmästä lastentaudista, ja yrittänyt parannella sitä luontaistuoteapteekista hankkimallani yrttiöljyllä. En varsinaisesti luota lääkeyhtiöihin, enkä halua napsia mitään pilsuja ennen kuin on ihan oikeasti pakko, ja kun vielä sattuu olemaan maassa missä terveydenhuoltolaitos on aivan puhdas katastrofi, en halunnut mennä täällä lääkäriin. Mutta kun korva ei tuntunut muuttuvan yrttilitkuilla tai lepäämisellä (noh, pienellä lepäämisellä) mihinkään, ajattelin että pakko kai sitä on lekuriin raahautua. Selvittelin töistä mihin kannattaisi mennä, ja sain suosituksen walk-in-klinikasta, joka toimii, missäs muuallakaan kuin Duane Readessa. Duane Reade on paikallinen päivittäistavara-kauppaketju, joita on Manhattanilla IHAN JOKA PAIKASSA (yhtään liiottelematta, joka paikassa) ja ne ovat auki aina yötä päivää. Niissä myydään Vapaa Valinta -henkistä perustavaraa (pesuaineita ym. kemikaaleja, vessapaperia, siivousvälineita yms.), vähän ruokaa, lääkkeita yms. Hain edellisen lenssuni aikaan Duane Readesta flunssalääkettä, joka oli kaupan omaa merkkiä. Pirkka-henkeen ketju tekee siis myos tuotteitaan itse… (Ja ei, en luota Duaneen yhtään lääkeyhtiöitä enempää, enkä syönyt kummallisia kaksivärisiä ”päiväsajan flunssaan”-pilsuja kuin ehkä 3 kpl). Tällä kertaa suuntasin Duaneen lääkärin vastaanotolle, joka ei varsinaisesti kait ole Readen omistuksessa, mutta toimii kaupan tiloissa, ja reseptilääkkeet voi tietysti napata tarkastuksen jälkeen kaupasta mukaansa. Marssin lääkäriin ilman ajanvarausta, ja odottelin siellä kotoisasti vaippa- ja karkkihyllyjen välissä vuoroani. Pääsin nopeasti hoitajan tarkastukseen, joka teki huomattavasti kotomaan korvatulehdustarkastusta (ei ole ensimmäinen aikuisiän korvatauti tämä) tarkemman tutkimuksen. Verenpaineen ja kuumeen mittaamisen ohessa käytiin läpi mm. alkoholin käyttö ja vanhempien terveyshistoria. Itse lääkärintarkastus olikin sitten villimpi kokemus. Lääkärismies on ilmeisemmin Housensa katsonut, sillä hän oli aika varma, että kyse on jostain suuremmasta kuin korvatulehdus, ja sanoi että haluaa tehdä pitkän ja yksityiskohtaisen tutkimuksen, että päästään selville mistä oikeasti on kysymys. Yritin siinä solkottaa, että jotenkin ajattelin, että tää vois olla vaan flunssan jälkeinen korvatulehdus, mitä mulla on ollut ennenkin, mutta setä otti vakavan vaihteen silmään, ja sanoi, että hän haluaa haastaa itsensä lääketieteen ammattilaisena, eikä halua uskoa potilaan omia diagnooseja ja määrätä automaattisesti antibiootteja. Teatraalinen setä kyyristyi sairaalasarjan omaisesti suuntaani, ja kysyi madalletulla äänellä voisimmeko sopia pidemmän potilassuhteen aloittamisesta, jotta hän todella pääsisi tutkimaan historiani ja löytämään ongelmani ytimen. Yritin pitää pokkani, ja selitin että muuten juu kuulostaa kivalta, mutta lähden kohta takaisin Suomeen, ja käyn ehkä mieluummin siellä uudestaan lääkärissa jos tarve vaatii. Valkotakkinen jatkoi taivutteluaan, ja saimme sovittua, että hän tekee tällä kertaa samaan hintaan tarkan tutkimuksen, mutta emme luo näin ensitapaamisella pidempää suhdetta. Hepun kanssa sitten juteltiin pitkä tovi erilaisista lääkkeitä, sairastamisesta yleensä, ja siitä miten minä ylipäätään määrittelen flunssan ”Mitä tarkoitat vuotavalla nenällä? Kuinka monta kertaa jouduit niistämään viime flunssasi aikaan?” Siinä vaiheessa kun mies vihdoinkin kurkkasi korviini, tajusin tehneeni emämunauksen. Heti kun lääkäri sai näköyhteyden korvani sisuksiin, hän kysyi ”Onko sinulla ollut lapsena putket korvissa? Täällä näkyy arpi joka viittaisi siihen.” Vastasin nolona, että onhan ne ollut, mutta unohdin kokonaan kertoa, kun siitä on niin paljon aikaa, etten edes muista kyseistä putkikorvaisuutta. Mutta lääkäri ei suuttunut, vaan oli kuin Dr. House suurimman oivalluksensa äärellä; ”Ahaa! Sehän selittääkin siis miksi kärsit korvaongelmista edelleen!”. Tutkimuksen jälkeen lääkäri määräsi antibiootteja, vaikka kertoi, että juurikin Skandinaviassa on tehty paljon tutkimuksia siitä, ettei niitä välttämättä korvatulehduksiin tarvita, ja oli sitä mieltä, että Amerikassa määrätään antibiootteja muutenkin liikaa. Hän koittaa välttää niiden jakelemista mahdollisimman paljon, ja suosittelee ennemmin kotikonsteja ja terveellisiä elämäntapoja tautien välttämiksi. Tästä ehdottomasti iso käsi ja papukaijamerkki lekurille, heppu oli asian ytimessä! Hän jopa kannusti käyttämään jatkossakin ennemmin kasvikuntaa kuin lääketiedettä olon parantamiseksi! Jee! Joudun siis napsimaan amoksisilliiniä ainakin muutaman pilsun, mutta tuskin vedän kuuria loppuun jos olo paranee nopeasti. Lääkäri kertoi, että korva oli selvästi jo paranemaan päin, joten toivon muutaman pilsun potkivan bakteerityypin hiivattiin, ettei tarvi koko purkkia napsia. Huvittava lääkärikäynti päättyi varsin onnekkaasti, kun sain illalla kämpälläni ison lautasellisen kunnon terveysruokaa! Websterin ruuat ovat yleensä hyviä ja tarjonta monipuolista, mutta terveellisyydestä niistä ei voi kehua, ja oikeasti ravintorikkaita ruokia olen paljon kotopuolesta kaivannutkin. Mutta koska kiitospäivä lähestyy, alkaa ateriat olla jo juhlahenkisiä; tänään sain riisikasvis-täytteisiä kaalikääryleitä, bataattimuusia, tuoretta parsakaalia, pinaattia, maissia ja salaattia! Paljon väriä lautasella (eikä se tullut ketsupista), hyvähyvä! Tajusin tässä että ihan ensimmäinen bloggaukseni kertoo vammasormistani, ja tämänkertainen vammakorvistani. Jossain vaiheessa on ehdottomasti pakko jakaa tarina vammavarpaistani, kyseiset pallerot on kuitenkin kaikista eniten mainetta ja kunniaa keränneet kehoni ulokkeet!

Ennen kuin ehdin kirjoittaa seuraavan fiksumman ja pidemmän bloggauksen, ajattelin kertoa, että aiemmassa bloggauksessa mainetta saaneet saappaani ovat kyseisen tekstin jälkeen saaneet lisää kehuja VIIDELTÄ vieraalta ihmiseltä. VIIDELTÄ! Itsekin olen niihin kovin tykästynyt, mutta ne on kuitenkin kengät. KENGÄT!

Maineikkaat jalkani suojat syyskävelyllä Central Parkissa.

Sanonta siitä, että New York ei nuku koskaan, on harvinaisen totta. New York ei muutenkaan lepää tai rauhoitu, pysähdy nauttimaan auringosta, makaa sohvalla telkkaria katsomassa tai lue runoja kahvilassa. Tämä on asia, joka kaupungista näkyy ja tuntuu parhaiten, ja josta olen eniten keskustellut paikallisten kanssa, joten siitä on nyt vähän löpistävä.

Alli Haapasalon kirjoittamassa Mondon New York -kirjassa kerrotaan jo ensimmäisillä sivuilla, että perinteisesti New Yorkiin tullaan nauttimaan sen monikulttuurisesta ilmapiiristä, mutta päädytään tekemään 12-tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa, ja joudutaan muuttamaan muutaman vuoden jälkeen muualle, kun kaupunki yksinkertaisesti polttaa asukkaansa loppuun. Niinpä.
Tämä on näkynyt jo useassa työpaikassa, sekä omassani, että monien uusien tuttavuuksien duuneissa. Taannoin tapasin viikon sisään kaksi (mitenkään toisiinsa liitymätöntä) ihmistä, jotka olivat työskennelleet New Yorkissa muutamia vuosia, ottaneet loparit työstään ja ovat muuttamassa Eurooppaan, kun omppulan tahtia ei yksinkertaisesti jaksa enää. Surullisin tapaus on ollut eräässä iltaravintelissa tapaamani 38-vuotias arkkitehtimies, joka kertoi tekevänsä töitä vähintään 12 tuntia päivässä, kuutena päivänä viikossa, joka ainoa viikko. Koska mies työskentelee freelancerinä, mitään lomia hän ei pidä koskaan (firmoissa lomia kertyy huikeat kaksi viikkoa vuodessa). Heppu kertoi, ettei ole deittaillut aikoihin, ja on täysin luopunut kaikista perheenperustamishaaveista yms., koska ei ole aikaa edes tavata ketään, puhumattakaan seurustelusta. Kysyin mieheltä onko hän onnellinen ja onko raha sen kaiken arvoista. Mies vastasi newyorkilaisen rehellisesti; ”En tienaa lähellekään sitä mitä tällä tahdilla pitäisi, enkä ole oikeastaan onnellinen näin. En vaan osaa tehdä enää mitään muutakaan kuin töitä.”

Myönnän itse ajautuneeni enemmän tai vähemmän nykiläiseen tahtiin, pitkälti johtuen myös rajallisesta ajastani täällä. Pakko mennä, tehdä, nähdä, kokea, tutustua uusiin ihmisiin, käydä uusissa paikoissa, kokeilla uusia juttuja, nähdä uusia keikkoja, pakkopakkopakko! Jos vaadin itseltäni normaalistikin paljon, Nykissä vaadin pitkälti liikaa. Tästä johtuen olen paikoittain ollut aikamoisen poikki, mutta olen sen avoimesti täkäläisille myöntänytkin. Juttelin asiasta työkaverini kanssa, joka oli äärimmäisen iloinen kun sanoin, että New Yorkin hektisyys on onnistunut paikoittain väsyttämään meikäläisen. Hän totesi asiaan ”Mahtavaa että sanot noin! Kaikki nykiläisetkin ovat väsyneitä, mutta ei kukaan uskalla myöntää sitä. ” Totesin keskustelussa myös, että newyorkilaiset ovat väsyneitä, koska haluavat tehdä koko ajan kaiken, suomalaiset ovat tähän aikaan vuodesta väsyneitä, koska heillä ei ole kaamoksessa energiaa tehdä mitään. Juttukaverin kommentti asiaan oli ”Kuulostaa ihanalta! Olla väsynyt tekemättä mitään.”

Olen käynyt pitkiä keskusteluja myös suomalaisesta saunakulttuurista, joka tuntuu aiheuttavan aika paljon hämmennystä täkäläisissä. Yleisin kysymys on ”Mitä siellä tehdään?”. Perinteisen löylyttelyn lisäksi kerron aina, että sauna on suomalaiselle myös tärkeä henkinen paikka, siellä voi jutella syvällisiä saunakaverin kanssa (tähän väliin kerron tietysti mahtavasta Miesten vuorosta) tai istua vaan yksin ajattelemassa maailman menoa. Myös tämä on herättänyt suurta ihastusta monissa. Useampi on jo kommentoinut, että kuulostaa ihanalta, mutta niin absurdilta; ei New Yorkissa kukaan istu alas ajattelemaan. Jos haluaa ajatella, pitää mennä pois kaupungista. Erilaisia kirjoitustöitä tekevä juttukaverini kertoi, että jos hän haluaa rauhaa ja tilaa kirjoittaa, hän lähtee junalla Upstaten alueelle, eli New Yorkin osavaltion yläosan pikkukaupunkeihin, vapaasti suomennettuna maaseudulle. Vasta siellä on tilaa ajatuksille.

Hektisyydestä kertoo myös europpalaishenkisen kahvilakulttuurin puute. Olen yrittänyt etsiä esimerkiksi tampereen Telakka- tai Café Europa -tyyppistä kahvilaa New Yorkista; mukavaa, sympaattista paikkaa missä voisi istua kaikessa rauhassa juomassa teetä ja lukemassa kirjaa, mutta ei niitä oikein ole. Kahvit Manhattanilla ostetaan kahvilakulttuurin Mäkkäristä, eli Starbucksista, mutta harva niitä jää kahvilaan litkimään. Kaikki myydään valmiiksi pahvimukeihin, sumpit juodaan kadulla kun hölkätään kiireisenä seuraavaan paikkaan missä pitäisi olla jo. Olen kysynyt muistaakseni kolmelta paikalliselta, tietäisikö hän mukavaa kahvilaa, missä voisi vaikka juoda teetä ja lukea. Jokainen heistä on vastannut ”Ei New Yorkissa istuta alas juomaan teetä ja lukemaan kirjaa.” Sympaattisia ja rauhallisen oloisia baareja kyllä piisaa, mutta jos sellaiseen menen tuntikausiksi lukemaan teekupin äärelle, minua tullaan kuulemma pitämään vähän outona. Olen myös törmännyt baareihin joissa ei myydä esimerkiksi kahvia tai kaakaota ollenkaan.

Viime viikolla julkaistiin tutkimus, jonka mukaan New York on USA:n stressaavin kaupunki, mikä on epäilemättä totta. Ironista sinänsä, että pari viikkoa sitten julkaistiin vuosittain tehtävä tutkimus, jonka mukaan newyorkilaiset rakastavat tänäkin vuonna kotikaupunkiaan syvästi ja tuntevat suurta kotiseutuylpeyttä. Epäilemättä totta sekin. New York on täysin omaa luokkaansa. Kaupunki, jota kohtaan tunnetaan intensiivisen syvää rakkautta, mutta joka polttaa loppuun. Senkään jälkeen sitä ei voi kuin rakastaa.

Kirjoitan tätä jonkun hotellin käytävän lattialla istuen, pyjamahousut jalassa ja xxl-kokoinen t-paita (aka yövaatteet) päällä. Kaikkea sattuu näemmä, tällä kertaa tulipalo keskellä yötä asuntolassani Websterillä.

Kolmen jäljestä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä räjähti palohälytys soimaan, jonka jollain tasolla kyllä kuulin, mutta nukkumatti käski pysyä sängyssä vaikka mikä olisi. Siinä vaiheessa kun oveen hakattiin ja käskettiin lähteä välittömästi alas rappusia pitkin (normaalisti kuljetaan vain hisseillä), nukkumatti painui saarillensa ja heräsin hyvinkin nopeasti. Tuli sitten vastattua todellisuudessa kysymykseen ”Mitä ottaisit ensimmäisenä mukaasi tulipalon sattuessa?”, meikäläinen otti kannettavan, kännykät ja huoneen avaimet. Mitähän sekin minusta kertoo… Ei käynyt mielessä esim. passi, pankkikortit tai jotain lämmintä päällepantavaa. Avaimet kyllä otin, ilmeisesti alitajunnassani ajattelin, että Webster sakottaisi meitsiä siitä etten muistanut avaimia hätätilanteessa, eikä päästäisi takaisin huoneeseen, mikäli palo saadaan taltutettua. Tai jos talo palaisi, niin vielä vähemmän olisi käyttöä avaimilla siinä tapauksessa…

Tällä hetkellä kello on 4.41, ja viimeisten tietojen mukaan kyseessä oli sähköpalo kellarissa (ilmeisesti sähkötaulussa), joka on saatu sammutettua, mutta taloon ei pääse kukaan ennen kuin savutasot tms. ovat normaalit. Ja siihen saattaapi mennä kuulemma parikin tuntia… Sen jälkeen pitäisi päästä takaisin huoneisiin rappusia pitkin, mutta sähköjä ei ole tällä hetkellä käytössä.

Joku nainen alkoi tehdä vatsalihaksia keskellä käytävää, ja huomasin että juutuin tuijottamaan naista. Me ollaan helvetti soikoon tulipaloa evakossa keskellä yötä ja sä ihan tosissas alat treenaamaan?!? Saattaa olla että kannettavansa pelastanutta hullua suomalaistakin ihmetellään, mutta oikeesti, kuka ajattelee tässä tilanteessa vatsalihaksia?

Jotain opetti itsestänikin taas tämäkin kokemus. Tässä tärkeimmät:
1) Vaikka kuinka olen pitänyt itseäni yöihmisenä, yllättävän koville ottaa kamppailla hereillä koko aamuyö hotellin käytävällä. Jännä miten voi sulkea päästään juuri olleen hätätilanteen, kun ajattelee vaan tyynyä.
2) Toleranssini hysteeristen naisten kestämiseen on näemmä aika lailla olematon. Herranjestas kuinka voi raastaa hermoja viettää yö kälättävien ja paranoidien naisten keskellä. Miksi kaikki puhuu niin KOVAA ja KORKEALTA, korottaa ääntä kun kaverit ei kuuntele ja aloittaa kaikki lauseet ”Oh my god!”?! Olisi mukavampi olla hätätilanteessa miesten kanssa, niillä on ainakin matalampi ääni.
3) Rikkinäinen puhelin, tai mikä ikinä onkaan, leviää nopeampaa vauhtia kuin koskaan olisin voinut kuvitellakaan. Tässä yksi tapausesimerkki siitä miten keskustelut leviää: Joku sanoo jossain lauseessa ”in”, viereinen tyyppi sanoo kaverilleen ”did she say something about going in?”, viereinen ”I heard someone saying we can go in”, viereinen ” We can go in!” Ja näin tyttölauma kiljuu ja juoksee ja sinkoilee, kunnes suurin osa on pikkareissaan ulkona toteamassa ettei me voidakaan mennä sisälle.
Myös kaikenlaiset itsekeksityt selitykset leviävät huimaa vauhtia. Ennen kuin kuulin mitään miltään viralliselta taholta, olin jo monelta tytöltä kuullut, että emme pääse koko yönä takaisin, meidät majotetaan vastapäätä olevaan kirkkoon, ja että kerroksessa 12 palaa myös, vaikka palo on 14:ta kerrosta alempana kellarissa.

(jatkettu 2. marraskuuta) Noniin, nyt on jo tiistai, ja tulivapaassa (joskin käytävien puolesta vähän savunhajuisessa) talossa on asuttu jo kaksi päivää. Pääsimme takaisin sisälle dramaattisen yön jälkeen puoli kuuden aikaan maanantaiaamuna, ja saimme käyttöömme taskulamput joiden avulla piti löytää oma huoneensa. Kyseessä oli ollut sähköpalo, joten sähköt, lämpimän veden ja vessat saimme takaisin käyttöömme vasta maanantaina päivällä. Myöskään ruokaa ei maanantaina saatu, koska keittiössä jouduttiin tekemään korjaustöitä. Vaan eipä haittaa, sainpahan hyvällä omallatunnolla hemmotella itseäni naapurin intialaisella pikaruualla (Vege combo -lautanen: riisiä, linssikastiketta, palak paneeria, chana masalaa ja naan-leipää $7 eli n. 5 €!!!). Hermot ratkeili aamuyöstä vielä yhteen neitokaiseen, joka tuli kertomaan isolle porukalle, että taloon pääsee nyt takaisin vaikkei sähköjä ole, mutta ”Minä en sinne kyllä jää, pakkaan matkalaukkuun tärkeimmät ja menen muualle, ei voi olla turvallista kun haisee pahalta! Suosittelen, ettette jää tekään!”. Itse suosittelisin tytsylle, että olisi ihan hissukseen vainoharhojensa kanssa, eikä lietsoisi paniikkia muutenkin hermostuneiden naisten keskuudessa. Jos laumallinen palomiehiä, poliiseja ja Websterin henkilökuntaa sanoo, että on turvallista palata takaisin, jotenkin väittäisin että silloin kans voi palata takaisin. Ehkä itse olen liian vähän anarkisti ja liian sokea uskomaan auktoriteettejä, mutta vaikea kuvitella että Webster haluaa kontolleen reilun 300:n naisen häkämyrkytyksen. Vaikka olisihan se aika persoonallinen joukkomurha.