Tehtaan varjossa

12 Elo

Aina välillä sitä yllättyy millaisia salaisia aarteita tästäkin monen vuoden ajalta tutuksi tulleesta kotikaupungista löytyy – lähiseuduista puhumattakaan. Sitä luulee tietävänsä, että ei nyt missään minimaalisissa naapurikylissä tai kaupungeissa ainakaan mitään ole.

Kunnes menee Nokialle performanssikeikalle ja taidenäyttelyn avajaisiin johonkin epämääräiselle tehdasalueelle, ja päätyy tänne:

Nokian Tehdassaari on juuri sellainen luova, boheemi ja loputtoman inspiroiva taidehippitehdas, mistä kaikki meikäläisten henkiset tai alan olennot haaveilee. Vanha tehdas muutettu taiteilijoiden ateljee-tiloiksi ja verstaiksi, sekä erilaisia taidenäyttelyitä, keikkoja ja muita poikkitaiteellisia tapahtumia varten. Tehdassaaren kotisivuilla paikasta kerrotaan seuraavaa:

Tehdassaari-projekti on kansalaishanke, jonka tarkoituksena on luoda yhteisöllinen työtila sekä kulttuuri- ja hyvinvointikeskus Nokian Tehdassaareen. Pitkäaikaisena tavoitteena on koko Tehdassaaren elävöittäminen kaupunkilaisten ajanviettopaikaksi.

Siis miten näin mahtava juttu voi Suomessa olla! Nokialla! Eikös tää oo juuri sellainen asia mitä Suomen kaltaisessa maassa aina ajetaan alas? Turhat säännöt, byrokratian kamalat kiemurat, yleinen yrityshengen alasajaminen ja kaikenlainen ”ei meillä oo ennenkään mitään tämmöstä tehty” -asenne nehän ne on mitkä suomalaista tekemisen kulttuuria aina värittää. Yleensä mikään ei onnistu eikä mitään saisi tehdä. Mutta nyt! Tehdassaari on täysin luvallinen, sallittu ja jopa apurahoja saanut hanke for crying loud!

Siitäkin huolimatta, että paikka on meikäläiselle vähän epäedullisessa paikassa Nokialla, oon ihan pirun innoissani tästä paikasta ja hankkeesta. Toivottavasti tehdassaarelaiset pääsevät tekemään vaikka mitä ja hanke saa juurrutettua itselleen vahvan ja pitkäikäisen jalansijan Nokialle. Ja toivottavasti pääsen itse mestoille pian uudestaan, olen hiljaa mielessäni suunnitellut tuonne jo monenlaisia keikkoja, juhlia ja leffakuvauksia…

_MG_0110

Ajatuksia kirjallisuudesta

30 Hei

Huomasin tässä hiljattain konetta siivoillessani, että mulla on digitaalisissa pöytälaatikoissa lukuisia julkaisemattomia blogitekstejä, jotka ovat joko jääneet kesken tai julkaisematta ihan vaan tyhmien juttujen takia. Mutta koska moinen itsesensuuri on tylsää, ajattelin viimeistellä vanhoja juttuja aina kun siltä tuntuu ja julkaista niitä täällä. Jokin aika sitten netissä kiersi kirjallisuushaaste, missä kehotettiin vastaamaan alla oleviin kysymyksiin lempikirjoistaan ja lukemistavoistaan. Koska en ole varmaan koskaan kirjoittanut täällä kirjoista mitään, raapustelin kirjajutun huvikseni kasaan ja julkaisen sen nyt.

1. Onko sinulla kirjallisuuspaheita?
Jos jotain pitää sanoa, vastaan urheilijoiden elämänkerrat. En tiedä miksi ne olisi paheita, mutta sanotaanko että on ne sellaisia mitä jotkut joskus ihmettelee.

Kerrassaan erinomainen urheilijan elämänkerta! Eikä mua muuten kiinnosta tennis pätkän vertaa.

Kerrassaan erinomainen urheilijan elämänkerta! Eikä mua muuten kiinnosta tennis pätkän vertaa.

2. Voiko kirjan jättää kesken?
Todellakin voi. Paolo Coelhon Bridan jälkeen tein päätöksen, että kirjan voi ehdottomasti jättää kesken, koska se olisi todellakin pitänyt, ja tiesin sen alusta asti. Coelhon ylisensitiivinen ja todella korni pseudosyvällisyys vitutti mua suuresti sivulta 1 lähtien. ”Seuraa elämän kultaista polkua kohti suurta päämäärää – lopussa odottaa onnen tyyni valtameri.” tai muuta vastaavaa onnittelukorttisoopaa. JUU EI KIITOS MULLE TÄMMÖSTÄ. Otan mieluummin sen väkivaltaisen kanadalaisen lätkämiehen elämänkerran (vaikka se olikin huono kirja). Toisaalta olen tyytyväinen, että luin Bridan kokonaan, koska sen myötä opin jättämään kirjat kesken. Opin myös, että en tajua yhtään mihin Coelhon suosio perustuu ja nyt voin osallistua väittelyyn äijän yliarvostuksesta ja perustella mielipiteeni ainakin yhteen kirjaan pohjaten.

Where I come from, we call this bullshit.

Where I come from, we call this bullshit.

Itse asiassa myös Taru Sormusten Herrasta jäi kesken, mutta en tiedä voiko sitä laskea, kun en päässyt edes alkusanoja (sen jonkun peikkomaan esittelyä) loppuun. Ajattelin että yleissivistykseksi pakko yrittää tätäkin, mutta kun ei niin ei – fantasia ei oo mun juttu sitten yhtään (paitsi Harry Potterit, mutta ne on eri asia).

3. Minkä kirjan valitsisit kirjahyllystäsi säästettäväksi, jos muut pitäisi antaa pois?
Kaikkihan ne periaatteessa voisi pois antaa, voi niitä aina kirjastosta lainata. Jos jotain kuitenkin haluaisin säästää, se olisi Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär tai Veljeni Leijonamieli, koska molemmat ovat kulkeneet mukana lapsesta asti ja olleet tärkeitä niin pienenä kuin isonakin. Jos näistä olisi pakko valita – niin paljon kuin Ronjaa rakastankin – ottaisin Veljeni Leijonamielen, koska se on ensimmäinen kirja, joka sai minut lapsena suhtautumaan kuolemaan. Edelleenkin ihailen ihan suunnattomasti sitä kuinka Lindgren on osannut kirjoittaa lasten kuolemisesta lapsille niin hienosti.

Jos on jäänyt lukematta, suosittelen ikään katsomatta.

Jos on jäänyt lukematta, suosittelen ikään katsomatta.

4. Oletko jättänyt kirjan/kirjoja lukematta, jos sen/niiden kirjoittaja ärsyttää sinua?
En.

5. Jos olisit kirja, mikä olisit?
Ronja Ryövärintytär. Me Ronjan kanssa ollaan semmosia kärkkäämmän luokan pohjalaisia, jotka tekee mitä haluaa eikä haahuile hattarassa, eikä ainakaan jaksa yhtään tollasta välimeren Coelho-siirappia.

Ronja on yksi kaikkien aikojen suurimmista idoleistani (myös tässä leffaversiossa).

Ronja on yksi kaikkien aikojen suurimmista idoleistani (myös tässä leffaversiossa).

6. Millä perusteella valitset kirjan esim. kirjastosta luettavaksi?
En käy koskaan kirjastossa etsimässä vaan jotain. Silloin harvoin kun siellä käyn, tiedän mitä haen. Muuten valitsen yleensä sellaisia genrejä mistä tykkään (elämänkerrat, musiikki- ja muu populaarikulttuuriaiheiset tietokirjat, laadukas draama), kirjailijoita mistä tykkään (esim. A. Lindgren, J. Irving, O. Wilde, J. Eugenides), aiheita mitkä kiinnostaa (sukusaagat, ihmissuhteet (yleensä vaikeat), erilaiset alakulttuurit) tai jotain mitä joku suosittelee.

7. Parasta matkalukemista?
Mikä vaan tarpeeksi helppo kuljetettava. Ei mulla ole mitään loma/arki/hömppä/vakava -genrejä, luen samanlaisia juttuja arjesta juhlaan.

8. Kirjallisuuden vaikuttavin tai kaunein rakkaustarina?
Paha sanoa, en muista oikein koskaan lukeneeni mitään rakkaustarinoita, enkä ole oikein romantikko muutenkaan. Joskus lapsena luin muutamia äitin Harlekiini-kirjoja, mutta niiden romantiikka taisi olla enemmän fyysistä laatua. En nyt keksi mitään muuta kuin Johanna Sinisalon Ennen päivälaskua ei voi, siinä on omanlaisensa kaunis tarina rakkaudesta.

9. Ärsyttävin hahmo?
Ehkä Puhdistuksen Aliide. Ehkä Kirjeitä Tiinalle -kirjan äiti.

10. Tarina, joka jäi kaihertamaan tai mietityttämään pitkäksi aikaa?
Lapsena luin äitin jalanjäljissä tositarinoita, joista ehdottomasti eniten jäivät kaivelemaan Nancy Spungenin surullisen tarinan kertova Nancy, Jemeniin vaimoiksi myydyistä brittitytöistä kertova Myyty ja Jean Sassonin Prinsessa-trilogia Saudi-Arabian hovista ja naisten asemasta (eli sen puutteesta) siellä.

Omanlaisensa rakkaustarina se oli kai tämäkin.

Omanlaisensa rakkaustarina se oli kai tämäkin.

Viime ajoilta mieltä voimakkaasti kaihertamaan on jäänyt Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian kaksi ensimmäistä suomennosta Rakkaus ja Sairaus, jotka kertovat homomiesten elämästä 80-luvun alun Tukholmassa ja silloin rajusti iskeneestä AIDS-epidemiasta. En muista kirjojen koskaan ennen Gardellin teosten tavoin liikuttaneen ja ravistelleen ihan pohjamutia myöten. Moni kirja on vaikuttanut, mutta näissä kirjoissa tapahtuvia asioita on tapahtunut oikeasti oikeille ihmisille. Tosi lähellä ja tosi vähän aikaa sitten. Tuntuu ihan hirveältä asua tässä maailmassa ja hyväksyä se.

Olen vähän ylikäyttänyt jo suosittelen-sanan, mutta tätä en enää edes suosittele. Tämän käsken lukemaan. Oikeasti.

Olen vähän ylikäyttänyt jo suosittelen-sanan, mutta tätä en enää edes suosittele. Tämän käsken lukemaan. Oikeasti.

11. Muistatko aina kirjailijoiden nimet?
Itselle tärkeimpien ja joidenkin merkittävimpien kyllä.

12. Onko sinulle koskaan käynyt niin, että huomaat vasta kirjan loppusuoralla lukeneesi jo aiemmin kyseisen kirjan?
Ei.

13. Kirja, joka sai sinut hyvälle mielelle?
En taida hirveästi ihan feel good -osastoa lukea, mutta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajista sekä Kerjäläinen ja jänis -romaanista tuli hyvä fiilis. Myös Harry Potterit voisi laskea tähän kevyempään kenttään, niiden hienoista tarinoista ja värikkäästä kerronnasta on helppoa nauttia hyvällä mielellä, vaikka toki niissä dramatiikkaakin riittää.

14. Kirja, jonka olet ajatellut lukea, mutta et koskaan ole saanut aikaiseksi?
No kyllähän se Tuntematon Sotilas varmaankin pitäisi kahlata loppuun asti, mutta kesken on jäänyt jokaisella yrittämisellä (eikä niitä yrittämiskertojakaan oikeasti niin montaa ole). Arvostan Linnaa ja haluaisin sisäistää kirjan symboliikan ja jotenkin syvällisesti kokea kirjan, mutta se vaan on kirjoitusasultaan, vanhahtavalta tyyliltään ja sotakeskeiseltä aiheeltaan mun ymmärrykselle niin vieraannuttava, etten pääse teokseen oikeasti sisään, valitettavasti. Ja kun ei enää koulussa olla (=ei ole pakko lukea mitään mitä ei halua), en halua pakottaa itseäni lukemaan sitä jotenkin ulkokohtaisesti, jos en kuitenkaan saa kirjasta mitään irti.

15. Minkä ikäisenä luit ensimmäisen kirjasi? Minkä niminen kirja?
Luin muksuna aika paljon, varsinkin lehtiä. Nalle Puhista eteenpäin tilasin aina jotain lehteä; kaikkea on tullut Barbien ja Hevoshullun kautta Suosikkiin ja Demiin. Ensimmäistä itse luettua kirjaan en muista, mutta Anni Polvan Tiina-kirjoja ainakin tuli ihan ensimmäisinä lukuvuosina luettua. Rakastin Pikku Vampyyri -kirjoja sekä Roal Dahlin Matildaa ja Kuka pelkää noitia -kirjaa.

Pitääkin joku kerta testata vieläkö nämä klassikot tippuisivat.

Pitääkin joku kerta testata vieläkö nämä klassikot tippuisivat.

16. Kirjaston kirja vai oma kirja?
Oma, porukoilta lainattu, ehkä joskus harvoin kirjaston.

17. Oletko itse koskaan haaveillut kirjoittavasi kirjaa? Jos olet, niin mistä aiheesta?
Tokkiinsa! Aihetta en ole miettinyt, mutta on sitä lapsesta asti ajatellut että kyllä minä joskus kirjan raapaisen kasaan. Ehkä se ei ole kovin realistinen haave enää nykyisin, tarinankerrontahaaveet on siirtynyt enemmän käsikirjoituspuolelle. Jonkinlaisen sekateoksen erilaisista teksteistä, ajatuksista, kuvista ja grafiikasta tekisin edelleen mielelläni.

18. Minkä kirjan lukeminen on kestänyt sinulla pisimpään, miksi? (Keskeneräisiä ei lasketa.)
Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia aloitin viime kesänä, mutta se jotenkin jäi kesän päätteeksi kesken. Olin ehkä vähän pettynyt, ettei se vienyt Eugenidesin edellisen kirjan, Middlesexin, tavoin mennessään. Kesäisin kun tulee kuitenkin luettua paaaaaljon muuta vuotta enemmän, tänä kesänä luin Naimapuuhia loppuun. Oli se kuitenkin ihan hyvä, mutta ei lähellekään rakastamaani Middlesexiä, joka on kertakaikkisen loistava romaani.

19. Mitä kirjaa suosittelisit, miksi?
Ehdottomasti tuota yllämainittua Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogiaa (joskin sen kolmas osa tulee suomennettuna vasta syksyllä). Ja kuten aiemmassa kuvatekstissä sanoin, sitä en edes suosittele, vaan käsken lukemaan. Ne on sellaisia kirjoja sellaisesta aiheesta, mitkä pitää lukea.

Sen lisäksi että ne on uskomattoman kauniisti ja hienosti kirjoitettuja tarinoita, niiden aihe homomiesten ja ennen kaikkea AIDSiin sairastuneiden homomiesten kohtelusta on todella tärkeä, mistä ei ole kirjoitettu mitään tällaista koskaan ennen. Lehtijuttujen mukaan “koko Ruotsin itkemään laittanut” Gardell on saanut Ruotsissa ylistystä ovista ja ikkunoista Prinsessa Victorialta asti, enkä ihmettele yhtään. Näitä kirjoja on aivan raastavan hirveää lukea, tuntuu että pitäisi pyytää anteeksi koko lajinsa puolesta, että ihmisiä on kohdeltu näin. Kuten sanottu; todella raskaita lukea, todella tärkeää asiaa.

Minäkin viilipytty ajattelin, että eihän kirjat mua itkemään saa, tuskinpa sentään nämäkään. Joo eipä. Pelkästään Sairaus-kirjan ensimmäinen luku, neljä lausetta, on totaalisen sydäntäsärkevä.

Varatkaa niitä nenäliinoja.

Varatkaa niitä nenäliinoja.

(Tutuille tiedoksi: multa saa ensimmäisen osan halutessaan lainaksi, kirjastossa on kumminkin jonoa.)

Hail, Hail the Lucky Ones

15 Hei

Tiedättekö sen tunteen, kun odottaa jotain ihan uskomattoman paljon todella pitkään – vaikkapa 14 vuotta – ja sitten kun se tapahtuu, se ei ole vain sitä mitä odotti, vaan vähintään 200 prosenttia enemmän? No minäpä tiedän.

Olen aina ollut luonteeltani fanittaja. Käytännössä koko elämäni taaperoikäisestä eteenpäin on määriteltävissä fanittamisen mukaan, ja ensimmäisenä kaikista ikävuosistani muistan sen mikä oli silloin isoin juttu. Samaten innostun aina ihmisistä, jotka suhtautuvat johonkin asiaan lähes älyvapaalla innostuksella ja intohimolla, oli se intohimo sitten musiikkia, elokuvaa, urheilua, pelejä, sarjakuvia tai vaikka pieniä muoviponeja kohtaan. Tiedän sen tyhmän intohimon. Tiedän ja rakastan sitä.

Tiedän aivan tasan tarkkaan mitä Sapphire tarkoittaa, kun hän kuvailee Almost Famousissa fanittamista sanoilla ”To truly love some silly little piece of music, or some band, so much that it hurts.” Tiedän täsmälleen miltä se kipu tuntuu. Se tuntuu siltä, kuin yli kaiken rakastamansa biisi tai levy on niin hyvä, että melkein ei kestä ajatusta olla olemassa sen teoksen kanssa samassa maailmassa, ilman että voisi olla täydellisen yhtä sen teoksen kanssa. Siltä se tuntuu.

Viime perjantaina Iso-Britannian Milton Keynesissä se maailman paras kipu oli käsinkosketeltavissa läsnä, kun yksi teini-ikäisestä unelmoimani asia tapahtui. Näin Pearl Jamin livenä. 3 tunnin ja 20 minuutin keikka oli sellaista sielun ja sydämen riemujuhlaa, etten meinaa oikein vieläkään käsittää mitä tapahtui. Viimeiset kolme päivää keikan jälkeen olen lähinnä hillunut keikan jälkeisessä onnellisuustranssissa, kelannut keikkaa päässäni uudestaan ja uudestaan, ja fiilistellyt sitä onnea, että nyt mulla on tämä muisto ja kokemus, eikä sitä saa kukaan pois.

Keikka oli yksinkertaisesti täydellinen. Eikä tämä nyt ole pelkkää fanin sanahelinää, vaan ihan tosissaan oli niin täydellisesti rakennettu keikka niin hienossa paikassa, että todella harvoin näkee. Käsi sydämellä ja Pearl Jamin tuotannolla väitän, että kyseessä oli paras koskaan näkemäni keikka, ja niitä on tullut muutama nähtyä. Milton Keynes oli PJ:n tämän vuoden Euroopan kiertueen päätöskeikka, ja tunnelma oli sen mukainen. Kolmeen osaan jaettu keikka piti sisällään sekä räkäisempiä että rauhallisempia biisejä, riisutumman, akustisemman session ja tietysti paljon jutustelua sekä syvällisiä ja yhteiskunnallisia ajatuksia yhdeltä maailman suurisieluisemmalta ihmiseltä, Eddie Vedderiltä. Eddie myös otti pitkän ja herkän hetken biisien välissä, missä vaati yleisöä pitämään huolen toisistaan, daivailemaan sivistyneesti ja katsomaan ettei kenellekään satu mitään. Roskilde ei unohdu.

Myös settilista oli ainakin meikäläisen makuun jotakuinkin täydellinen: listalta löytyi esimerkiksi Spin the Black Circle, Hail Hail, Do the Evolution, Nothingman, Daughter, Better Man, Save You, Nothing as it Seems, Pendulum, Rearviewmirror, Alive, Jeremy yms yms…. Varsin hieno ja liikuttava osuus keikasta oli Mother Love Bone -coverit Chloe Dancer ja Crown of Thrones, mitä en usko PJ:n kovin usein soittelevan. Myös vierailevat tähdet olivat varsin positiivisia ylläreitä: lavalla nähtiin esimerkiksi George Harrisonin poika Dhani sekä veljeyteen keskittyvässä sessiossa bändi vetäisi coverin Simon Townshendin kanssa Townshendin biisistä I’m the Answer. Ennen biisiä Eddie muisti lähipäivinä synttäreitään viettäviä omia veljiään ja lopulta koko 60 000-päinen yleisö onnitteli epämääräisellä metelillä Matt Cameronin veljeä, joka sattui viettämään synttäreitä yleisön vip-tilassa. (Ja veljistä puheenollen kyllä, Simon Townshend on Peten veli.)

Keikkapaikkana Milton Keynes oli parempi kuin osasin odottaa; eipä uskoisi että tunnelma voisi olla niin herkkä, aito ja intiimi kun paikalla on 60 000 ihmistä, mutta sitä se pienessä brittikaupungissa, keskellä metsäistä puistoa olevalla aukiolla kertakaikkiaan oli. Aukiolle kuljettiin Ruisrock-tyyliin pitkää puistotietä pitkin, ja matkan varrella festarihenkistä kansaa toivotti tervetulleeksi esimerkiksi joutsenperhe ja muutama lammesta kalastava paikallinen pikkukaupungin asukki. Festarihenkeen oli keikka muutenkin rakennettu; ruokaa, juomaa ja piknik-tunnelmaa riitti. Ainoastaan vessajonot olivat normaalia festaria huomattavasti sivistyneemmät. Vaikka vessat olivatkin bajamajoja, niihin jonotettiin erikseen organisoidulla jonotusalueella, missä ihmiset ohjattiin useiden vessavalvojien toimeista oikeisiin vessoihin ja varmistettiin säännöllisesti että kaikissa kopeissa on siistiä ja paperia. Melkoisen järjestäytynyttä siisteyttä englantilaisilta.

Ja kun nyt kaikki muukin oli keikalla yksioikoisen täydellistä, sitä oli myös merchanside-puoli. Bändi oli tilannut tälle kiertueelle useilta eri graafikoilta ja taiteilijoilta uniikkeja keikkajulisteita juuri tietyille keikoille, joita tehdään rajoitettu ja numeroitu määrä, ja myydään vain ko. julisteessa osoitetulla keikalla. Meikäläisten olohuoneen seinälle päätyi Brad Klausenin suunnittelema Love-juliste, jossa on myös takapuolella Bradin henkilökohtainen teksti julisteen tarinasta ja sen herättämistä tuntemuksista. Julistetta ostaessani en kuvaa heti edes tajunnut, mutta kun luin eilen Klausenin perustelut julisteelle, nousi kuva ihan uuteen, uskomattoman liikuttavaan arvoonsa:

I wanted to make mine about the band, about the history of the band, about Mother Love Bone and Andrew Wood, Chloe Dancer and Crown of Thorns.

Vau. Oikeasti vau. Meillä on maailman kaunein olohuoneen seinä nyt.

Huh, mitenköhän sitä pääsisi tästä keikkahuumasta takaisin todellisuuteen. Vai tarviiko päästäkään, täällä on aika hyvä olla. Täällä voin muistella sitä lämmintä kesäiltaa Englannin maaseudulla, kun kuu ja aurinko olivat yhdessä taivaalla ja Eddie Vedder muutamien metrien päässä puhumassa sodanvastaista monologiaan, joka johti siihen, että kymmenettuhannet ihmiset lauloivat yhdessä Eddien kanssa Edwin Starrin Waria: ”War! What is good for? Absolutely Nothing!” Täällä voin elää uudelleen sen upean hetken, kun Pearl Jam veti vielä keikan päätteeksi Neil Youngin Rockin’ in the Free Worldin, johon yhtyivät sekä lämppäribändi Off! että Dhani Harrison. Niin ja noin 60 000 muuta tyyppiä. Täällä voin elää sen hetken, jolloin mietin liikutuksen sekaisella kunnioituksella, että nyt tämä on niin täydellistä että sattuu, niin parasta että en ehkä kestä.

To truly love some silly little piece of music, or some band, so much that it hurts.

Salaisuus kannen alla

3 Hei

Sisustusblogista moro sulle! Eihän meidän tarvinut kuin yhdeksän kuukautta nykyisessä kämpässä asua, että saatiin työhuoneen seinälle jotain. Pienistä puroista.

Meilläpäin ei todellakaan sisusteta tällä hetkellä trendikkäällä valkoisella tai tyhjyydellä, meillä enemmän on aina enemmän. Siksipä vähän stressasi, kun pääosin tauluton kämppä on tuntunut niin ankealta ja tyhjältä. Vaan nyt sai työhuone sellaista tyyliä seinälle, että huoneessa jaksaa ollakin, eikä enää tunnu että kalpea ja tylsä seinä kaatuu päälle. Sillä TADAA!

Vähän saatan olla liian innoissani muutamasta halpiskehyksestä ja vanhoista vinyylikansista seinällä, mutta kattokaa nyt kuinka hienot on!

Olen koko illan fiilistellyt mitä kaikkia teemoja vaihtuvaan vinyyliseinän näyttelyyn voi keksiä: vuosikymmenet, genret, maateema, väriteema, hienot kannet, huonot kannet, parhaat levyt, huonoimmat levyt… Kuten kuvasta näkyy, ensimmäisen vinyyliseinän teema oli leffa-soundtrackit. Ja mikä parasta, nyt noita kyseisiä levyjä tulee pitkästä aikaa kuunneltuakin, kun kannettomat levyt hengailevat soittimen vieressä kuitenkin. Hitto että on meinaan kovia levyjä, noista ihan joka ainoa. Ja Jon Cryer on niin sööttikin, Gigolo-Gerestä puhumattakaan.

Ja kun nyt tähän sisustushommaan päästiin, esiteltäköön samalla myös työhuoneen toista reunaa asuttava uudehko työpöytäni.

Tai no, uudehko mulle, vanhahko maailmalle. Ikää pöydällä on yli sata vuotta, että enemmän maailmaa se on nähnyt kuin meikäläinen. Se on maailman kätevin pöytä esim. askartelulle ja pokeri-iltoihin, koska sen pöytälevyn saa avattua suuremman tilan puutteeseen:

Ja noin muuten vaan pöytä on maailman siistein, koska jos kannen poistaa kokonaan, alta paljastuu…

Pöytään sisäänrakennettu backgammon-pelilauta! Näyttäkää mulle Ikean pöytä joka tekee samoin. Antiikkipöytä 1900-luvun alun Ruotsista pitää sisällään kaiken alkuperäisistä ohjeista lähtien, ja voi kuinka on väreiltäänkin nätti. Enää tarvisi osata pelata backgammonia.

The Bravest Man in the Universe

28 Kes

Yöllä Atlantin tuolta puolta kantautuneet surulliset uutiset Bobby Womackin siirtymisestä ajasta ikuisuuteen saivat miettimään yhtä viime kesän hienointa keikkaa. Lähes tasan vuosi sitten Porin Jazzeilla tanssittu Womackin viimeinen Suomen keikka oli juuri siitä mitä mies itsekin loppuun asti: täynnä sielua.

Herran sairastelut olivat silloin jo tiedossa, ja vähän jännitettiin mitenköhän mies keikan jaksaa. Mutta voi kuulkaa kuinka jaksoikin. Kiertueella yhtenä taustalaulajana mukana kiertänyt Womackin tytär kertoi medialle silloin, että vaikka sairastelut painavat, isä elää ja hengittää nimenomaan keikkailua varten. Lavalla mies syttyy eloon ja saa energiaa painaa elämässä eteenpäin, ihan vaan että pääsisi edelleen esiintymään ja tulkitsemaan.

Vanhemmista keikkataltioinneista tuttu vauhdikkuus ja hikinen energia oli pitkälti vaihtunut hillittyyn ja rauhalliseen tulkitsemiseen, syvään fiilistelyyn ja musiikin myötäelämiseen. Sielu ja tunnelma lavalla oli eturiveihin asti käsinkosketeltavan hieno ja koskettava. Bändi, taustalaulajat sekä lavan hauskin ja erikoisin taustahahmo – jonkinlaiseksi hotellipojaksi (?) pukeutunut lavamanageri fiilistelivät, hymyilivät ja tanssivat koko keikan yhdessä johtajansa kanssa.

Nautin keikalla myös siitä, kuinka suuressa osassa miehen viimeisin levy, erinomainen The Bravest Man in the Universe oli. Usein perinteisimmistä musagenreistä tunnetut vanhan liiton konkarit tuppaavat pysymään mukavuusalueellaan uransa loppuun asti, mutta Womackin elinajan viimeinen levy on soul-miehelle äärimmäisen moderni ja elektronisissa taustoissaan rohkean kokeileva. Termi ’Womackin elinajan’ siksi, että tänä vuonna ilmestyy postuumisti vielä yksi levy. Musiikista elävä soul-mies on musiikista elävä soul-mies loppuun asti, joissain tapauksissa vähän sen ylikin.

Tämän vuoden Jazzeilla nostan maljan Bobbylle.

Sunnuntaikävelyllä Särkässä

17 Kes

Sikäli kun olen tällainen tuottajashenkinen ihminen ja muutenkin maalaisjärkisen talouspoliittisesti nuuka, tykkään siitä kun joku tekee järkevää bisnestä. Tyhmä bisnes on ihan turhaa, aikaavievää ja yleensä lähinnä ahnetta perseilyä. Kiva bisnes on järkevää.

Tämän kesän kiva ja järkevä bisnespäätös on Särkänniemen huvipuiston pääsylippujen poistaminen. Olipahan vallan kivaa viettää spontaania kesäsunnuntaita kävelemällä Särkänniemeen, kun sinne nyt sattui ilmaiseksi sisään pääsemään. Rakastan huvipuistojen iloista karnevaalitunnelmaa, huvipuistolaitteiden ääniä, kaikenlaisia pallonheittelykojuja, ilmakiekkoa, peliluolia ja imelää hattaran tuoksua. Vaikka en minkäänlainen adrenaliininarkki ole, enkä sikäli yleensä itse laitteita kaipaa, en voi väittää ettenkö ihan viikottaisella tasolla haaveilisi äkkilähdöstä Pariisiin, ihan vaan Disneylandin Space Mountaintainin takia. Että joo, kyllä mä niistä laitteistakin tykkään.

Ja kuten kaikki keittiöekonomistit osaisivat ennustaa, harva meistä onnekkaista ja rikkaista länkkäreistä menee viettämään spontaania päivää huvipuistoon, ostamatta yhtään mitään. Pitihän sitä saada janoisena vähän juotavaa, heitellä palloa, pelata pelikoneita ja pakko oli käydä yhdessä laitteessakin, kun sinne asti köpöteltiin. Ja kas, niinpä sai Särkänniemi Niinan pussista muutaman roposen, jotka olisivat jääneet muuten saamatta.

Onneksi Toni on niin hyvä heittämään, että onnistuu saamaan puistosta aina jotain kotiinviemisiäkin. Voin kertoa, että eilen mukaamme lähtenyt minioni herätti todella paljon ihailua ja kadehtivia huokauksia alle metrin pituisten keskuudessa, niin Särkässä kuin myöhemmin kaupungilla. Ja sitten minä sain kivasti lesoilla siinä fiiliksessä mitä lapsena aina toivoi; ”Mullapa onkin ihana pehmolelu ja teillä ei oo!”. Aikuiset ihmiset huvipuistossa ja sitä rataa… No viime kesänä tosiaan vietetiin lähes 14 tuntia Disneylandissä ja missattiin kaikki viimeiset kulkuneuvot pois puistosta, ettei tuo nyt ole vielä mitään.

Ekstrahyvä päätös Särkältä oli avata myös hupitalo Metkula ilmaiseksi ”laitteeksi”, mihin ei tarvi ostaa mitään laitelippuja vaikkei ranneketta olisikaan. Metkula on selvästi Särkänniemen laiteprioriteeteissä ihan listan alapäässä, ja onhan se sellainen täysin aikansa elänyt kasarilinna, josta olisi vähän noloa veloittaa. Tämän ankeampaa peli(?)huonetta saanee hakea:

Luulisin, että Metkula ei Särkässä enää montaa vuotta näe, mutta täytyy pitää silmällä koska talo meinataan hävittää, koska haluan kyllä kuvata tuolla jonkun oudon huvipuisto-pelle-kauhuleffan ennen kuin talo ajetaan alas. Pelkäsin lapsena Metkulan absurdia miljöötä, ja edelleen se kiero tunnelma on tönössä läsnä. Sitten kun pytinkiin lisää vaikka 50 pelleä ja kuumottavaa sirkusmusiikkia, suunnattoman ahdistava kauhuleffa kirjoittaa itse itsensä.

Laiteliput sen sijaan olivatkin melko tyyriitä, eikä yhdellä lipulla aikuinen ihminen pääse käytännössä yhtään mihinkään. Kuitenkin viime vuosien suosikkihankintani MotoGee veti siinä määrin puoleensa, että oli pakko maksaa 10 € (!!) 32 sekunnin nautinnosta. Siinä jonottaessa mietin, että onhan tämä ihan naurettavaa maksaa puolesta minuutista kymppi ja vielä jonottaa sitä lystiä varten, mutta kun G-voimat läiskäävät päin naamaa ja rata kiihtyy 65 km tuntivauhtiin alle kahdessa sekunnissa, muistan huutaneeni ”Ihan täysin sen kympin arvoista!”

Että pakko kai se ranneke on tänäkin kesänä ostaa.

10 vuotta valkolakista

31 Tou

Tänä viikonloppuna vietetään taas erinäisiä koulujenloppuja, lakituksia ja valmistujaisia, joiden johdosta aloin mietiskellä omaa yo-juhlaa, josta tulee tänä viikonloppuna tasan 10 vuotta. Toisaalta tuntuu, että kymmenessä vuodessa on tapahtunut ikuisuus, toisaalta taas tuntuu, että vasta eilenhän poseerasin lakki päässä erään muurahaispesän kyljessä Luopioisten metsissä, muurahaisten kiivetessä pitkin kinttuja.

NiinanYO

Oma lakituspäiväni meni houruisissa fiiliksissä; en normaalisti juuri sairastele, mutta kun sairastan, sairastan kunnolla. Lakituspäivänä reipasta kuumetta laskettiin erinäisillä pillereillä ja puhetta tuotin lähinnä poskista kuiskimalla, koska ääntä ei lähtenyt sitten niin yhtään. Loppuillasta en juuri bilettänyt kavereiden kanssa kaupungilla, kun oli pakko mennä kotiin makaamaan lattialle ja yskimään, kun ei muuhun riittänyt energiaa. Toisaalta taas mentiinkin juhlimaan Ilveksen yökerhoon koska ”kaikki muutkin ylioppilaat on siellä”, joten ehkäpä hirvittävä yskäkohtaus oli vaan kehon puolustumekanismi, joka yritti sanoa että et sä täällä halua olla, lähde nyt kotiis täältä.

Muistan etten löytänyt kaupoista yhtään kivaa asua minkä olisin halunnut, joten päädyin pukeutumaan mummoni vanhaan mekkoon, joka oli jostain 50-luvulta. Olen edelleen erittäin tyytyväinen päätökseen, onneksi niin tärkeä päivä tuli vietettyä persoonallisessa ja merkittävässä asussa, eikä missään parinkympin Seppälä-hameessa.

NiinanYO3

En muista mitään muita arvosanoja sen enempää ylioppilastodistuksesta tai lukion päättötodistuksestakaan kuin englannin E:n, tai kuten virallisemmin kuuluu sanoa, ”paria pistettä vaille L:n”. Se oli ainoa aine, josta tiesin että mahkuja hyvään arvosanaan voi olla, ja siltä paljon toivoinkin. Muut arvosanat oli jossain keskipasseleiden M:n ja C:n tienoilla, en muista tarkemmin mitä mistäkin tuli, eikä kyseisiä arvosanoja ole lukion jälkeen kukaan kysynyt yhtään missään. Muistan myös, että todistuksessa luki 12 kurssia viestintäaineita, koska kävin viestintälukion, johon olen edelleen enemmän kuin tyytyväinen. Ilman Messukylän lukion viestintälinjaa tuskin olisin löytänyt tälle tielle missä nyt taivallan.

Kun mietin itseäni 18-vuotiaana ylioppilaana, tuntuu että olin vielä melkoisen kuutamolla kaikesta, vaikka silloin tietysti tunsin olevani hyvinkin kypsä ja fiksu. Olin siinä iässä asunut jo melkein kaksi vuotta yksin Tampereella, viihdyin omassa yksiössäni erinomaisesti, tykkäsin arjen pyörittämisestä ja oman elämäni johtamisesta. Tuntui kuin olisi ollut isokin aikuinen. Luulisin, että tämä sama fiilis koittaa taas kymmenen vuoden päästä – tässä iässä tuntuu, että melkein tajuaa jostain jotain, mutta kymmenen vuoden päästä katson nykyistä itseäni ja mietin kuinka armoton pälli se vajaa kolmekymppinen oli, ei se mitään tajunnut.

Vaikka kaikki kasarilla syntyneet sanoo, että tuntuu kuin vuosi 2004 olisi ollut ihan juuri, kyllä siitä todella on se 10 vuotta. Ja niihin vuosiin sisältyy kaikenlaista. Niiden aikana olen opiskellut kaksi tutkintoa, asunut parissa eri kaupungissa, viettänyt yhden syksyn New Yorkissa, matkustellut, leikannut hiukseni lyhyeksi (elämäni ainoa kerta), ottanut tatuoinnin ja tehnyt töitä mm. toimittajana, siivoojana, kirkon vahtimestarina ja oppaana, digituottajana, liikkuvan kuvan tuottajana, valokuvaajana, kulttuuritalon assistenttina ja graafisena suunnittelijana. Olen nähnyt satoja uskomattomia keikkoja, tanssinut sydämeni ja sieluni kyllyydestä, kokeillut aikidoa koska halusin tehdä jotain uutta ja voittanut SM-hopeaa street-tanssista osana vogue-muodostelmaa. Olen saanut elämääni maailman parhaita ihmisiä ja heidän kanssaan maailman parhaita seikkailuja. Olen pitänyt paljon hauskaa, mutta toisaalta oppinut, että elämä ei ole aina kovin helppoa tai mukavaa. Välillä ihmiset menee vähän rikki, mutta olen oppinut että ei se haittaa eikä sitä saa hävetä. Välillä saa olla rikki. Olen huomannut, että tämä aikuistumishomma on välillä ihan perseestä, eikä musta koskaan tule mitään pullantuoksuista kodinhengetärtä, koska vihaan ruuanlaittoa vuosi vuodelta enemmän enkä edelleenkään osaa leipoa pullaa.

NiinanYO2

Toisaalta jos jotkut ikäiseni elävät perheenlisäyksestä johtuvia ruuhkavuosia, meidän piireissä niitä vuosia ei juuri harrastella. En ole viimeisen kymmenen vuoden aikana ottanut ainuttakaan asuntolainaa, ostanut autoa, koiraa, kodinkoneita, kesämökkiä tai oikeastaan yhtään mitään arvokasta. En ole rikastunut, mutta enpä toisaalta juuri mihinkään rahaa tarvikaan. Pitkästä parisuhteesta huolimatta emme ole naimisissa, koska ei meillä ole aikaa tai varaa ruveta häitä järjestämään, eikä tässä sellaiset asiat ylipäätään ole tärkeysjärjestyksen yläpäässä. Jos ylimääräistä rahaa joskus siunaantuu, sitä käytetään mieluummin vaikkapa matkustamalla Pariisin Disneylandiin riekkumaan. En ole kenenkään kummitäti, eikä meidän kaveripiireissä vauvoja tai häitä ole näköpiirissä. 99 % ystävistäni asuu edelleen kaupungin keskustassa, niin kuin asun itsekin. Lähiöiden kutsuhuutoja ei kuule kukaan. Käyn edelleen tanssitunneilla missä olen lähes aina tunnin vanhin ja usein noin 12 vuotta nuorimpia oppilaita vanhempi. Syön edelleen suklaata aamupalaksi ja nukun viikonloppuisin kevyesti kahteen päivällä. Teemme kaveriporukalla edelleen elokuvia omilla budjeteilla ja juodaan kaljaa aamuun asti jos siltä tuntuu. Syön edelleen liikaa nuudeleita, koska ulkona syöminen on kallista enkä halua laittaa ruokaa.

Että toisaalta taas, ikä on vaan numero ja siinäkin tapauksessa 28 on aika pieni sellainen. Seuraavaa kymmentä vuotta odotellessa.

Näillä pohdinnoilla toivotan isosti onnea valmistuville ja valmistumattomille, lopettaville, aloittaville, hatullisille ja hatuttomille! Ottakaahan iisisti ja syökää kakkua.

Asiakaspalvelun aatelia

24 Huh

Jos blogin satunnaisista lätkäaiheisista teksteistä ei ole käynyt jo selväksi, niin minähän seuraan jääkiekkoa. En mitenkään maailman aktiivisimmin tai liian tosissani, mutta seuraanpahan kuitenkin. Joo joo, kuulen jo siellä boheemien tuttavapiirien kauhistuneet huudahdukset, mutta näin se nyt vaan on. Jotkut juo liikaa kaljaa, toisten mielestä Cheek on vakavasti otettava artisti ja joidenkin mielestä curling on urheilua. Kaikilla meillä on ristimme kannettavana.

Joka tapauksessa, tänä keväänä finaalipelit netin kautta ”näyttänyt” Ruutu ei ole hoitanut hommiaan kovin arvostettavasti. Yksikään peli ei ole toiminut kokonaisuudessaan moitteetta, mutta täyttä hintaa pitäisi maksaa, mitään ei korvata, eikä satunnaista Facebook-soria ja yhtä ”ei toiminut, ei ollu meidän syytä” -tiedotetta enempää ole asiaa pahoiteltu. Joku on taas nukkunut koulussa asiakastyytyväisyyden, brändinrakentamisen, bisneslogiikan ja ihan vaan asiallisen ja reilun käytöksen tunnilla.

Ei siinä, voihan ne hommat näinkin hoitaa. Onhan siinä tietysti enemmän ammatillista haastetta alkaa paikkailla tilannetta sitten kun maito on jo maassa, sen sijaan että korjaisi virheitään matkan varrella ja ennaltaehkäisi mahdollisia ongelmia jo etukäteen. Tiedän että jos tekniikka kusee, niin sille ei valitettavasti kovin nopeasti voi mitään, mutta ihan vaan ihmisille avoimesti puhuminen ja informoiminen olisi ollut aika helppoa. Ja se vinkki muuten lukee taatusti kaikissa peruskoulunkin ”näin kohtelet asiakkaita ja ihmisiä” -oppaissa.

Mutta koska Ruutu on valinnut hiljaa pysymisen tien, eikä ko. taholle valittaminen todistetusti auta yhtään mitään, tehtiin sitten tämmöinen video ihan vaan ystävälliseksi vihjeeksi.

Vuoden biisit 2013: 41-50

11 Huh

50. Ms. Lynx: Whatcha Doin’?!
Ms. Lynx on ainakin pk-seudun ulkopuolella tietääkseni melko tuntematon soul-funk-pop-nimi, jonka takaa löytyy tunnettu street-tanssija ja tanssinopettaja Linda Ilves. Olen saanut kunnian tanssia hetken aikaa Lindan tunneilla (about paras street-opettaja Suomessa mitä tiedän by the way), ja naisen Whatcha Doin’?! -biisin kuulinkin ensimmäisen kerran tunnilla sen tahtiin jammaillessamme. Kipale on erittäin pirteä, tanssittava ja moderni pop-biisi, jossa mahtavat ysärille päin kumartelevat Salt-N-Pepa -vaikutteet syleilevät modernia, pilke silmäkulmassa flirttailevaa pop-musiikkia. Tähän päälle vielä ihanan värikäs video, joka on maustettu huikean tanssiryhmä Clevan leideillä. What’s not to like? Tämä on taas sitä sarjaa musiikkia, mistä en saa päähäni mahtumaan, miksi tämä ei ole kotimaan pop-musan ykköskaartia. En lähde sormella osoittelemaan vaikka mieli tekis, mutta mietitääs nyt kaikki hiljaa itseksemme mikä Suomessa tällä hetkellä myy. Levyjä, stadion-konsertteja ja mitä näitä nyt on. Ja mietitään sitten miksi Ms. Lynxiä ei tiedä kukaan. Niin, en minäkään tajua. En yhtään.

Hei muuten, jos Whatcha Doin’!? tippuu, sen saa ladata itselleen ilmaiseksi Soundcloudista.

49. Sons of the Sea: Come Together
Incubus-solisti Brandon Boyd julkaisi viime vuonna sivuprojektibändinsä Sons of the Sean ensimmäisen pitkäsoiton, ja valitettavasti saattavat meren pojat sivuprojektiksi jäädäkin. Ihan kiva seiska plus -levy on mukavan kevyttä ja ristiriidatonta pop-rockia, joka ei ehkä jää mieleen, mutta sopii hyvin rennon kesäpäivän taustalle. Levyltä erottuu edukseen kuitenkin Come Together, joka on ehdottomasti levyn tarttuvin ja koukuttavin pop-ralli, mihin Boydin sulava ääni sopii kuin suklaa mansikoihin. Vaikka sanat ovat kiusaannuttavan typerät uu beibi, miten susta tuli noin kuuma -jutuillaan, ne antaa anteeksi kun laulaja on kevyesti yksi maailman seksikkäimpiä miehiä, jolla on yksi maailman seksikkäimpiä ääniä. Normaalisti tämä olisi varsin tyhmä kommentti, eikä seksikkyydellä yleensä saa yhtään mitään anteeksi, mutta tässä tapauksessa artistin ulkonäkö ja biisin tematiikka kulkee käsi kädessä. Boyd on tehnyt biisin seksistä ja kiehnää kappaleen videolla kalsarit jalassa kauniin naisen kanssa maidossa, niin enpä usko että herra tässä kohtaa hirveästi kokee esineellistettävän itseään, jos hänen ulkonäkönsä nostetaan jalustalle. Seksi taitaapi olla se juttu tässä.

48. Von Hertzen Brothers: Prospect for Escape
Pakko kai myöntää vaikken haluaisikaan, että Von Hertzen Brothersin viime vuonna julkaistu viides lätty Nine Lives oli hienoinen pettymys. Ei huono levy missään tapauksessa, mutta kun VHB sattuu olemaan sijalla numero uno kotimaisissa bändeissä (ja hyvin korkealla ulkomaisissakin), aina sitä odottaa veljessarjalta jotain elämää suurempaa. Uusimmalla levyllä Prospect for Escapessa sitä jotain elämää suurempaa todellakin on. Biisissä on paljon samaa kuin 90-luvun alun mestariballadeissa: hienoja kitarasooloja, upeita vaihteluita surumielisistä bassolinjoista dramaattisiin nousuihin, mittaa lähes 8 minuuttia ja niin sydäntä raastaavaa ilmaisua ja suurta surua, että kappaletta ei mitenkään voi edes kuunnella aina kun Spotify sitä sufflella tarjoaisi. Biisi on vähän kuin Lars von Trierin elokuvat – siihen pitää valmistautua ennen kuin sen voi ottaa vastaan. Kaikenkaikkiaan äärimmäisen voimakas ja hieno teos.

47. Data Romance: Caves
Data Romance on listallani niitä bändejä, joista en tiedä mitään, enkä muista yhtään mistä Caves-biisin löysin. Soittolistoillani se kuitenkin on ja pysyy, koska siinä on juuri niitä elementtejä mistä biiseissä usein tykkään: dramaattinen naisartisti, synkähköt sanoitukset, trip-hop-fiilistelyä ja kiinnostavaa elektronista kikkailua laulumelodian taustalla, ilman että se syö laulua liikaa. Caves on hyvä esimerkki biisistä, jossa on loppupeleissä melko vähän tekstiä, mutta niin paljon kiinnostavaa musiikillista eloa ja kikkailua taustalla, ettei yhtään enempää tekstiä tarvita.

46. Kanye West: I Am a God
Westin Kanye se on aika hullu miäs, hip hop -taiteilija isolla tuplahoolla. En koita hyvällä tahdollakaan väittää, että tajuaisin mitä herra West uusimmalla Yeezus-albumillaan koittaa sanoa, mutta onhan se kaikessa erikoisuudessaan vallan kiehtova levy. I Am a God -kappaleella West räppää olevansa jumala, kyselee vihaisena missä sen croisantit on, puhuu Jeesuksen kanssa ja kirkuu hysteerisesti. Juu-u, en tosiaankaan ymmärrä. Ehkä se tosiaan on jumala, mistä näistä tietää? Kunnianhimoista, kiihkeää ja kummallista kuitenkin, pakkohan sellaiselle on pisteet antaa. Se on aina kiehtovaa, kun joku mainstream-musiikin radiosoittotähti vähän sekoaa ja tekee jotain outoa. Ainakin jos sen tekee näin hyvin.

45. Karnivool: Nachash
En kuuntele nykyisin yhtä paljon industrialin ja progerockin suuntaan kumartelevaa musisointia kuin joskus ennen, ja välillä mietin mistäs se johtuu. Karnivool on juuri sellainen bändi, jonka kohdalla mietin miksi en kuuntele tällaista enempää. Vuosiaikamatskuahan Australian lahja alternative rockille vahvasti on, kuuluu pimeneviin ja kylmeneviin iltoihin, ei kesäisille automatkoille. Asymmetry ei levynä iskenyt ihan yhtä hyvin kuin aiempi levy Sound Awake, mutta bändi teki viime syksynä livenä nähtynä niin suuren vaikutuksen, että ansaitsee paikkansa listalla. Nachash-biisissä tykkään kovasti biisin intohimoisesti paiskovasta rumpalista, maalailevasta kitarasoolosta, pikkuhiljaa nousevasta vihastuneesta tunnelmasta ja sekä puhtaasti että jonkun filtterin läpi pitkiä ääniä laulavasta solistista. Periatteessa kovin klassisia alt-rockin elementtejä, mutta hirvittävän hyvässä paketissa. Mitäpä sitä ehjää korjaamaan.

44. Foals: Inhaler
Foals on bändi, johon koitin viime vuonna tehdä tuttavuutta kollegan suosituksesta (kiitos Jesse!), mutta joka ei ihan löytänyt paikkaansa listoiltani. Inhaler-biisi nousi kuitenkin Holy Fire -albumilta ylitse muiden rapsakkaan poljentonsa ja tanssittavuutensa vuoksi. Inhaler on juuri sellainen biisi, minkä voisin laittaa soimaan perjantai-iltana ennen baariin lähtöä. Siinä on todella rento fiilis, mutta kuitenkin mukavasti sellaista potkua, joka pistää välittömästi tanssimaan. Rakastan biisin nousua kohti kertsiä ja lopullista räjähdystä kun SPACE kajahtaa solistin suusta ilmoille. Se on juuri se kohta, missä yleisö riehaantuu pomppimaan tanssilattialla – halpa kikka, mutta ainahan se toimii. Voisin ihan täysin nähdä pogoilevani tätä Ruman tanssilattialla hiki päässä, harmi että taidan nykyisin olla liian vanha ja kalkkis hädin tuskin täysi-ikäisten Rumaan. Onneksi kotonakin voi pogota!

43. Pond: Whatever happened to the million head collide
Sen jälkeen kun eräs australialainen mies muutama vuosi sitten suositteli Malesiassa lomaillessamme tutustumaan Australian musamaailmaan, olen koittanut edes vähän pysyä kärryillä mitä kaikkea tuolla pallon toisella äärilaidalla tapahtuu – siellä meinaan tapahtuu, ja voi jestas kuinka paljon! Pond on yksi kiehtovimpia bändejä Australiasta, sillä se on niin sanottu kollaboratiivi-bändi, jonka soittajat vaihtuvat jatkuvasti. Bändin alkuperäinen tarkoitus olikin olla kollektiivi, mihin saisi tulla kuka vaan soittelemaan silloin kun siltä tuntuu. Bändin pääpaino on psykedeelisessä rokissa, mikä meillä päin kyllä maistuu. Psykedelia Whatever happened to the million head collide -biisissäkin kuuluu, niin sävellyksessä kuin sanoituksessa: ”I am, are Buddha, Krishna, God, I’m gonna sleep for a week and not speak at all”. Mitä ikinä ne Australiassa nautitut sienet onkaan, jatkakaa samaan malliin, jos niiden voimalla näin raikasta psykerokkia syntyy.

42. Pete Parkkonen: Mitä minä sanoin
Kyllä minulle aikoinaan naureskeltiin kun fanitin nuorta ja komiaa pihtiputaalaista kikkarapäätä, kun se Idolsista ihmisten tietoisuuteen nousi. Parkkosesta ei tullut sitä tähteä, mitä odotin ja uskoin, ei vaikka minäkin kävin ainakin yhdellä keikalla ja ostin oikein kaksi levyä! (Myönnettäköön, että maksoin toisesta levystä 1 € [kirppikseltä] ja toisesta 0,25 € [Anttilan Ale-laarista]). Mutta nyt se entisestäänkin komistunut kikkarapää on palannut kuvioihin suomenkielisellä musiikilla, josta tämä ensimmäinen sinkku tippuu vallan hyvin. Kuuntelen suomenkielistä musaa paljon enkkua vähemmän, koska äidinkielellä huonoja tekstejä on vaikeampi hyväksyä, ja onhan tässäkin kipaleessa omat kornihkot heikkoutensa. Siitä huolimatta tykkään tekstin ideasta – enkös mä sanonut, että selviän itsekin ja nousen omaa tietäni huipulle. Tämä suora kuitti Idols-koneistolle ja Peteä mollanneille tahoille ei jää epäselväksi, vaikka kyllä tämmösessä rokkipoljennossa sais vähän tylympikin olla, jos multa kysytään. Biisi muistuttaa vahvasti yhtä parhaita kotimaisia bändejä koskaan, elikkäs Don Huonoja, millä saa aina pisteet kotiin täältäpäin. Voin kunpa joku tekisi tällä kertaa Petelle parempia biisejä kun Idolsin jälkimittelöissä, niin miehestä voisi vihdoinkin tulla se artisti mikä jannun pitäisi ollakin.

41. John Grant: GMF
John Grant on tuoreimpia viime vuoden löytöjäni, joka innosti välittömästi rehellisen aidoilla ja tunteikkailla teksteillään ja selittämättömän kierolla tyylillään. GMF-kappaleessa rakastan erityisesti biisin kertosäkeen tekstiä, joka on parhaita viime vuonna kuulemiani kirjoitettuja rivejä. John Grantissa on persoonana jotain niin positiivisella tavalla outoa, ettei kummasta hepusta voi olla kiinnostumatta. Vaikka miehen musiikki on periaateessa hyvinkin säännönmukaista, kaihoisaa pop-laulelmaa, kun siihen lisää Grantin kieron tyylin ja tavan esittää itseään artistina, paketista tulee älyttömän kiehtova. Miettikää nyt, kuvan näköinen HIV-positiivinen homomies laulamassa pianoballadissa: ”Olen maailman paras kusipää päästä varpaisiin, ole hyvä ja rakasta minua nyt.”

Sushia kisakatsomoon

10 Huh

Tämä ei ole ollenkaan mun tai tän blogin tapaista, mutta ei voi mitään, nälkäisenä sitä tekee kaikenlaista.

Nimittäin kehotan kaikkia tamperelaisia piipahtamaan Watami Sushi -ravintolassa Suvantokadulla!

Ja ei, tämä ei todellakaan ole mikään maksettu mainos tai yhteistyöpostaus, vaan ihan oma harras toiveeni, että tämä aina tyhjänä paistatteleva sushibaari pysyisi paikallaan, eikä pakottaisi herttaisia ravintoloitsijoita työkkärin tiskille jonottelemaan.

Suvantokadulla sipulikirkon vieressä sijaitseva yksinäinen tiilirakennus (tamperelaiset tietää) ei ole koskaan ollut mikään houkutin; talo on inasen liian sivussa keskustan olennaisimmista kaduista, että sinne vahingossa kukaan eksyisi, talossa ei ole tietääkseni koskaan ollut mitään kovin kiinnostavaa (itse olen käynyt kerran hammaslääkärissä), eikä rakennuksen ainoassa ravintolatilassa ole koskaan kannattanut yksikään ravintola, eivätkä ne tietääkseni kovin merkittäviä ole olleetkaan.

Taannoin keksimme kuitenkin antaa mahdollisuuden talon hiljaiselle sushiraflalle ja sehän kannatti! Olen japanilaisen ruuan suhteen täysin noviisi, mutta huomattavasti sushi-ystävällisemmässä Helsingissä sushia tuli syötyä useita kertoja kuukaudessa, eikä Watami Sushi häviä pääkaupungissa testaamilleni ravintoloille yhtään. Raaka-aineet on tuoreita, nigirit oikein laadukkaita ja hyviä, henkilökunta vallan sympaattista ja listakin mukavan laaja. Että menkääs nyt tekin, muuten meidän lähiravintoloiksi jää huoltoasema tai alakerran epämääräinen baari, jossa on kyllä keittiö, mutta ei minkäänlaista ruokalistaa. Siellä kuulemma ”tehdään mitä tehdään, sen mukaan mitä keittiössä on.”

Niin ja siis tosiaan ylläolevassa kuvassa ruuat on lattialla, koska ruokailimme (taas) olohuoneen lattialta käsin. Pitäähän sitä jääkiekon oheen vähän sushia ja valkkaria saada! Urbaania kisakatsomomeininkiä, you know.