Vuosi sitten en ollut tanssinut vogueta ainuttakaan liikettä, en ollut käynyt yhdelläkään tunnilla. Nyt olen hopeamitalilla streetin SM-kisoissa palkittu vougaaja.

Kiitos siitä kuuluu teille:
Virpi, Anneli, Venla, Anna, Auli, Benkku, Eino, Elina, Emppu, Emma, Emmy, Fowaa, Heikki, Ilona, Jarkko, Jessica, Kirsi, Leila, Maija, Nanna, Nea, Nelli, Olga, Olli, Pauline, Sanna, Steffi, Tanja ja Tuulia.

Viimeiset kisatreenit on nyt takana ja enää yksi esitys edessä. Tuntuu täysin absurdilta, että kerran vielä ja sitten se oli siinä. Tässä on jo itketty, naurettu ja avauduttu, mutta haluan vielä tännekin sanoa, että tämä vuosi on ollut jotain aivan uskomatonta. Olen saanut niin paljon enemmän ihmisenä ja tanssijana kuin olisin koskaan voinut tämän matkan alussa kuvitella. On ollut aivan uskomaton etuoikeus päästä tutustumaan niin uskomattomiin ihmisiin, tanssimaan yhdessä ja oppimaan toinen toisiltamme. En osaa mitenkään kuvitella parempaa porukkaa keiden kanssa käydä tämä matka.

Kiitos vogue tribe, olette upeita ja ikuisesti sydämessä ♥

Ja hei, me tehtiin tää! WERK!

Kun kolme viikkoa sitten katselin lumipyryä Oulun keskustassa, en todellakaan olisi uskonut, että tänään olisin tarvinnut aurinkorasvaa. Enkä sitä, että samoilisin Helsingin keskustan tuntumassa nautiskelemassa luonnosta, haistelemassa kukkasia, liottelemassa varpaita meressä ja pyyhkimässä hikeä otsalta maalaishenkisen lähikauppa-kahvila Airon kivijalkaterassilla jäätelöä mussuttaen. Enkä sitäkään, että kipittäisin siitä 24-asteisessa auringon syleilyssä kotiin katsomaan jääkiekkoa.

Niinhän siinä vissiin kävi, että talvi veti pitkäksi, kevät jätti tämän vuoden välistä ja ihmisen paras aika tuli luokse ♥

Ei olisi pitänyt vitsailla ollenkaan jääkiekosta tuossa edellisessä postauksessa. Sillä minähän menin oikein paikan päälle katsomaan Suomi-Ranska-ottelua, ja siellä opin, että jääkiekko ei muuten ole mikään naurun asia!

En ole mikään jääkiekon asiantuntija, mutta olin siinä käsityksessä maanantaisen pelin jälkeen, että koska Suomi teki kolme maalia ja Ranska yhden, Suomi voitti. Pelin jälkeisestä tunnelmasta olisi kuitenkin voinut muuta päätellä. Suomi ei kuitenkaan hävinnyt, vaan teki jotain vielä hirvittävämpää: PELASI HUONOSTI.

Suomalaiset on jääkiekkohullua porukkaa, mutta siitä huolimatta oli melkoisen hämmästyttävää ja samalla huvittavaa seurata kuinka henkilökohtaisen loukkaantuneita monet olivat huonosta pelaamisesta:
”Täällä minun silmien edessä, meidän hallissa, minun maassa, meidän lajia pelaat ja jumalauta kehtaat olla noin HUONO? Minä olen oikein lipun ostanut, tehnyt monta tuntia paskahommia niiden lippurahojen eteen, itse tänne omalla Volvollani sieltä Valkeakoskelta ajanut, juonut kallista kaljaa ja syönyt makkaroita mukista ja te täällä pelaatte jumalauta huonosti?! Ettäs kehtaatte!”

Erityisen huvittavaksi pelin seuraamisen teki vieressäni istunut Herra Negatiivisuus, joka vihasi kaikkea. Jääkiekkoa, kaikkia pelaajia, Hartwall-areenaa, valmennusjohtoa, Suomea, vaimoaan (joka muuten istui siinä vieressä, mutta teki sekin vitun ämmä kaiken väärin). Herra Nega mumisi koko pelin kestänyttä monologia siitä, kuinka paskaa Suomessa kaikki on, kuinka jääkiekko on ihan perseestä nykyään, kuinka noi nuoret junnut ei osaa mitään ja kuinka paljon vituttaa se, että kukaan niistä ei ole Ville Peltonen, Teemu Selänne tai Saku Koivu. (Jotenkin tuntuu, että ihmisen syyttäminen siitä, että hän ei ole vaikkapa Saku Koivu, ei varsinaisesti ole kovin rakentavaa. Itsekin olen monesti toivonut olevani vaikkapa John Lennon, mutta kun en ole. Enkä ole Lennoniksi muuttunut, vaikka monesti ollaan kokeiltu auttaisiko se, että joku keski-ikäinen mulkku huutaa mulle asiasta.)

Herra alkoi jossain kohtaa hurrata Ranskalle koska ”Suomi on perseestä” ja pelin loputtua halusi ehdottomasti kuulla kuka saa Suomen parhaan pelaajan palkinnon, kun eihän kukaan sitä ansaitse kun ovat kaikki niin paskoja. Lähtiessään herra Nega julisti vielä kovaan ääneen ”Ikinä en enää tähän halliin tule, saatana! Mulla ei ole täältä kuin huonoja muistoja!”.

Jos äijä olisi ollut yhtään vähemmän aggresiivisen oloinen ja itselläni olisi vähän enemmän henkistä munaa ja fyysistä habaa, olisin huomauttanut herralle, että vaikka Suomessa voisi muuta luullakin, perustuslaissa ei itse asiassa ole kohtaa minkä mukaan kaikilla olisi kansalaisvelvollisuus seurata jääkiekkoa, eikä Hartwall-areenan ovilla ole minkäänlaisia portinvartijoita jotka estäisivät poistumasta hallista jos niin kovasti vituttaa. Demokratiassa on se hyvä puoli, että aina voi mököttää kotona omassa ikävystyneisyydessään ja vihata kaikkea. Tai sitten jos haluaa nähdä hyvää kiekkoa, tietääkseni Venäjän pelejä näkee maksukanavilta. (Tai ilmaiseksi venäläisellä selostuksella netistä, voin suositella.)

Myönnän, että eihän maanantain peli tosiaan mitään erityisen huikeaa jääkiekkoa ollut, mutta se on sellaista joskus. Joskus on hyviä päiviä, joskus huonoja, joskus se verkko vetää kumilätkää puoleensa magneetin lailla, joskus ei. Joinain vuosina kisajäällä on leijonia, joskus tommosia nuoria mangusteja. Ymmärrän, että intohimoisesti lajiin suhtautuneita varmasti huono peli harmitti, mutta sitä en ymmärrä missä kohtaa homma on mennyt siihen, että kaikenmaailman pällit kokee oikeudekseen arvostella jo täysin asiattomasti pääosin parikymppisiä jannuja siitä, että he eivät ainakaan vielä ole maailman parhaita hommassaan? Tämäkin sirkus käydään joka jumalan kevät; ensi vuonna taas eri ralli, eri jätkät ja eri maan makkaramukit. Joka vuosi ei voi olla YSIVIIIIIIS. Ja jos verenpaine ja hermot ei jääkiekkoa kestä, maailmahan on täynnä järkyttävän tylsiä lajeja joissa ei tapahdu mitään. Olen joskus ollut baseball-pelissä, ja esimerkiksi siellä verenpainetta ei nosta kuin yleisössä kiskotun roskaruuan määrä. Kannattaa kokeilla.

Rauhaa ja rakkautta sinne yleisönkin puolelle.

Suomi kohtaa tänään Hartwall-areenan jäällä Ranskan. Jääkiekko on jännää ja sitä rataa, mutta asiat tärkeysjärjetykseen. Sillä asiahan on niin, että Ranskan maalilaulu on tämä:

Ja Suomen tämä:

Että totanoinniin Ranska, te ootte voittanut tän pelin.
Voiko tästäkin valittaa Kummolan Kalelle vai kuka tästä ratkaisusta vastaa?

Välillä tuntuu että olen ikääni ja luonteeseeni nähden liian uomiini asettunut ja tasaantunut – sanalla sanoen tylsä. Intiassa kuulin yhden mahtavan moton, joka jäi mielen perukoille kummittelemaan: ”Koska olet viimeksi tehnyt jotain ensimmäistä kertaa elämässäsi?”. Niin, koskahan? Periaatteessa tähän olisi toki suht helppo vastata: toissapäivänä tein elämäni ensimmäisen kerran kaalikeittoa, pari viikkoa sitten vietin kaksi yötä Narvan seurojentalon lavalla makuupussissa, muutama viikko sitten pelasin ensimmäistä kertaa elämässäni leikkimielistä jenkkifutista lumisella jäällä repeilevän tyynyn toimiessa pallona. Keitto oli hyvää, futis hauskaa ja Narvassa oli jännää, mutta en nyt hae tällä sitä.

Olen päättänyt edes joskus, edes joskus todella harvoin, alkaa kuuntelemaan sydäntäni järjen mukaan. Jokseenkin naurettavaa, että tämäkin päätös piti järjellä miettiä, että kannattaako sitä aorttaa nyt kuunnella alkuunkaan, kun ei se tiedä mitä tarvitsen, se tietää ainoastaan mitä haluan.

Välillä meinaan mennä sydämen mukana johonkin suuntaan ja päätökseen ja sitten se aina iskee, kylmä järki: “EI. Hetkinen. Onko tämä järkevää? Kannattavaa? Turvallista? Voiko tässä käydä huonosti tai vaikka epäonnistua? Niinpä niin, tässä on isoja riskejä, joten ole nyt vaan hiljaa sydän.” Ja sitten teen taas jotain järkevää, mitä en oikeastaan haluaisi tehdä.

Lähdetään pienestä liikkeelle. Olen haaveillut kohta lähemmäs 10 vuotta tatuoinnista, ideoinut ja suunnitellut sitä, googlettanut benchmark-materiaalia, katsonut itseäni peilistä ja valokuvista ja miettinyt kuinka hieno yybertylsä vitivalkoinen ihoni olisi jos joku taideteos koristaisi sitä, katsonut ihaillen kauniita tatuoituja ihoja, kirjoitellut tatuointiliikkeiden puhelinnumeroita luuriin ja jättänyt aina soittamatta. Haluan tatuoinnin. Ihan oikeasti haluan, olen halunnut vuosia. H-A-L-U-A-N. Mutta onko se järkevää? Ei varsinaisesti. Ei se ihan järjetöntäkään ole, mutta jotenkin päädyn ajatusketjussani loppupäätelmään “Mitä jos se ei joskus sovi jonkun vaatteen kanssa? Mitä jos se on joskus vähän epäsopiva jossain tilanteessa? Mitä jos joku työnantaja joskus ei tykkää siitä?” Ja sitten sydän huutaa: “MITÄ?! MITEN NIIN MITÄ JOS SE JOSKUS EI SOVI?! Oletko hakemassa alastonmallin tai paavin paikkaa vai mikähän on tämä duuni missä sitä ei ehkä joskus sitten hyväksytä? Koska on tämä joskus sitten ja mitä vittua sä sitä odotat?”

Jos koko ikäni odotan jotain mitä saattaa ehkä tapahtua joskus jossain, en tule koskaan tekemään yhtään mitään. Piste.

Sydämeni on oikeassa. Se on useimmiten paljon enemmän oikeassa kuin pää, ja se ansaitsee enemmän kunnoitusta. Ensimmäinen tapaamisaika tatuoijan kanssa on varattu.

Välillä on sellaisia päiviä ja viikkoja, ettei tiedä mitä kuuntelisi ja tuntuu ettei mikään musiikki tule luo tai mene ihon alle. Sitten on niitä jolloin tuntuu, että kaikki äänet painuvat jonnekin orvaskesin syvyyksiin ja jokainen sävel synnyttää lähes kyyneleitä aiheuttavia kylmiä väreitä. Näitä ihania hetkiä on suureksi onnekseni enemmän kuin edeltäviä, jopa lähes päivittäin. Ainakin jos annan itselleni aikaa vaan istua, kuunnella ja ottaa vastaan.

Yllätyksekseni tämä viikko lähti käyntiin melkoisilla musaorgasmeilla. En tiedä mitä kuuntelisin kun haluaisin kuunnella kaikkea. Ja kun olis ihanuuksia vielä niin laidasta toiseen. Olen totaalisen rakastunut Rudimentalin ja Ella Eyren Waiting All Nightiin, joka on hyvinkin trendikästä drum’n bassia (Vissiin? En konemusagenrejä niin tunne.), toisaalta taas Bon Iver -mies Justin Vernonin etelävaltiorokkibändi The Shouting Matches potkii juuri niin räminällä kuin kunnon bluesrockin kuuluukin (kiitos vinkistä Jesse!).

Olen melko varma että korvistani valuu kuumaa suklaata kun kuuntelen tätä Ellaa.

Itselleni poikkeuksellisesti myös suomenkielinen musa on soinut napeissa ja soittimissa: tajusin taannoin, että Hectorin Nuku idiootti on yksi parhaita kotimaan kielisiä levyjä evö, ja hittovie että toi uusi Anssi Kelakin toimii! Niin kuin kaikki musanörtit, minäkin olen nyt ajankohtainen snobi ja annan hyväksyntäni ja hatunnostoni sille. Vanha Kela ei ole iskenyt ikinä enkä ole koskaan ajatellut osuvani lähellekään Kelan kohdeyleisöä, mutta kyllä vaan esimerkiksi Levoton tyttö on kova ralli, vaikka missä sipulimaidossa paistaisi. Kolmanneksi löysin taas, varmaan tuhannennen kerran, Don Huonot. Vaikkei sitä tule enää ihan viikkotasolla kuunneltua, aina kun tulee, saa positiivisesti hämmästyä miten mainiota musiikkia se on. Vaikka siinä tietynlainen aikansa äänimaailma kuuluukin, se ei ole tippaakaan vanhentunut vuosien saatossa tai kadottanut teräänsä nykymaaliman dubsteppailun ja hiphoppailun jalkoihin, vaan toimii ihan satasella edelleen.

Ja hittovie tätä uusien levyjen määrää! James Blake, Von Hertzen Brothers, Nick Cave, vielä tutustumattomistakin löytyy ainakin Low, Depeche Mode, Suede ja Bonnie Tyler (well why the hell not?). Lisäksi seuraavina kuukausina on luvassa ainakin Portugal.The Mania, Alice in Chainsia ja Queens of the Stone Agea, mitä saa nauttia sitten livenäkin kesäkuussa.

Eikä tässä vielä kaikki! Luojattaren lykky on myös ah-niin-upeat uudet löydöt, joista nyt mainittakoon vaikkapa Antero Lindgren (MIKSI kukaan ei kertonut mulle että se on niin hyvää?), Miriam Bryant, Jackson C. Frank, Rudimental, Gentle Giant, Daughter, (Norahin sisko ja Ravin toinen tytär) Anoushka Shankar…

Lisäksi tällä viikolla pääsen livenä ihastelemaan Suomen hands down parasta bändiä Von Hertzen Brothersia YO-talolle, ja ens viikolla hillun Tavastialla ainakin Ellie Gouldingin ja Graveyardin keikkojen merkeissä, ja mahdollisesti kepeästi tanssailen myös Killswitch Engagen mörinän tahdissa Circuksessa jos vaan ehdin paikalle. Genrestä toiseen mennään eikä meinata. Ainiin, näiden lisäksi Genren keikka on perjantaina!

Oh määän tätäkin biisiä. Fyysisesti tunsin kuinka niskakarvat kohosivat kohti taivasta kun Silent Hill -sireeni nousi huippuunsa. Huh.

Kevään soittolistalla soi aurinko:

On niin ihanaa rakastaa musiikkia koko sydämestään, mutta vielä parempaa on silloin kun tuntuu että se todella rakastaa takaisin.

Tiedätte mitä tehdä. Sovitaanko, että tehdään Suomesta maa mitä ei tarvitse enää hävetä näin törkeän ihmisoikeusrikkomuksen takia?

Suoraan aloitetta allekirjoittamaan pääsee tästä, Tahdon2013-kampanjasta voi lukea lisää täältä.

Vaikka lähtökohtaisesti ajattelen, että viikon lomamatka on kuin vain yhden suklaapalan syöminen – niin pieni nautinto, että vaan vituttaa jälkikäteen – oli melkoisen täydellistä päästä hetkeksi pakenemaan Suomen ilmastoa ja arkea Intian länsirannikolle. Mutta kotiinpaluu se on taas yhtä hirveää kuin aina, ei voi minkään. Niinkuin viimevuotisen reissumme jälkeen, en tämänkään matkan jälkeen voi kuin ihmetellä ”onpa kiva palata kotiin” -ihmisten horinoita. En voi yhtään käsittää miten sotkuisesta, patjalla varustetusta yksiöstä jäätyvässä maassa pitäisi nauttia tippaakaan sen jälkeen kun on majoittunut hetken kuuman auringon alla, jättimäisellä sängyllä varustetussa hotellihuoneessa mistä pääsee noin puolessa minuutissa uima-altaalle (ja allasbaariin) ja parissa minuutissa Arabianmeren rantaan. Ei muuten ihan hirveästi kiinnosta mikään jäätynyt Itämeri tässä kohtaa.

Homecoming blues on tosiasia, kuten aina reissujen jälkeen. Nyyh.

Ennen virallisempaa matkapostausta haluan kuitenkin tehdä muutakin kuin kitistä ja esitellä kotiinpaluumasennuksen piristäjän ja ehkäpä lempparini hankkimistamme matkamuistoista.

Hindulaisuuden hyvän onnen, viisauden ja älykkyyden jumala, Shivan ja Parvatin poika Ganesha pääsi aitiopaikalle kämppäämme tuomaan edustamiaan asioita meikäläistenkin elämään. Ganesha muistuttaa ihanasta reissusta, maailman sympaattisimpien norsujen kohtaamisesta, kiehtovasta intialaisuudesta ja ikimuistoisen upeasta vierailustamme hindulaiseen Ramnathin temppeliin, missä pääsimme näkemään hindulaisia menoja juuri alkavan kuuman ajan alkua juhlistavan juhlaviikon aluksi.

Kiitos ihana Intia, ensi kertaan! Olkoon se pidempi kohtaaminen.

Inasen hiljaista on ollut juu. Vuoden alku on ollut vähän sellainen, ettei ole ollut oikein mitään sanottavaa, ja koska tämä ei ole mikään ”Kattokaa mitä mulla on päällä / kattokaa mitä krääsää olen saanut eli mitä mainostan / kattokaa mistä tuotteista tykkään” -blogi, olen katsonut parhaakseni olla hiljaa, syödä ja nukkua. Ensisijaisesti tämän höpöttelyblogin tarkoitus on sama kuin old school -livejournaleissa aikoinaan: raportoida lähinnä itselleni asioita mitä on tullut tehtyä ja nähtyä, niin voin sitten joskus outoja mutisevana mummelina muistella villejä nuoruusvuosia. Tässä talven musertamana vaan on ollut sellaista, ettei ole juuri mitään mitä pitäisi joskus muistella.

Jos nyt jotain kuitenkin, niin olkoon ne vaikka nämä:

- Kävimme syömässä pitkien perinteiden taiteilijaravintola Elitessä, joka oli kokonaisuutena parhaita ravintolakokemuksia ikinä. Ei vaan se loistava ruoka, mutta se erinomainen palvelu, tunnelma ja tarinat Tauno Palon mummo- ja pappakavereista.

- Valokuvailin ihan idioottina auringonlaskuja ja varjoja ihan vaan sen takia, että melkein itkua vääntäen liikutuin siitä, että arska ylipäätään tuli takaisin. Sanotaanko että oli ihan PIKKASEN pitkä tämä talvi.

- Kävin katsomassa vähän erilaisia ihmisiä Heurekassa. Oli melkoista.

- Keilasin enkä ollenkaan inhonnut sitä niin kuin aiemmin. Vastapelaajina oli kolme useasti keilannutta jannua, enkä edes vetänyt ihan nollapisteitä (oon kuvan listan alimmainen). Melkein odotan seuraavaa kertaa.

- Söin aika paljon kakkulounaita töissä. MAISTUI.

Alkuvuoden 2013 biisi on ollu tämä.

Ei mulla muuta. Ylihuomenna lennän Intiaan.

Aaah, voi että teki hyvää huuhdella Huoratronin Tavastialle jättäneet kirskuvat traumanpoikaset Orangen kaappien läpi suodatetuilla, rouhean matalalle viritetyillä kielisoittimilla ja ihanilla karvaisilla norjalaisilla.

Vuosi 2013 näyttää toistaiseksi hyvinkin vahvasti olevan 70-luvulle kumartelevan hard rock-heavy-blues-stonerin aikaa, ja sehän vallan sopii. Toistaiseksi Witchcraft, Lonely Kamel ja The Sword ovat pistäneet livenä parastaan, saas kattoo mitä Graveyardilla on toukokuussa annettavaa.

Vuoden biisi on tällä hetkellä ehdottomasti jumalaisen sulavaisen herkullisen ihana, juurikin niiden norjalaisen yksinäisten kameleiden Stick with your plan. Aah.

Hyvin miesvaltaisilla keikolla on muuten sekin hyvä puoli, että naisten vessaan ei tarvi jonottaa koskaan. Tänäänkin Tavastialla oli hameväkeä yleisöstä ehkäpä 1 % ja sain käydä usean kopin vesiklosetissa yksikseni. Mulla on kyllä vielä paljon opittavaa naisista. En voi ollenkaan käsittää millä verukkeella kaikki muut naisihmiset jättivät saapumatta Tavastialle tänään? Jos musiikki ei jostain syystä lähde (sitäkään en kyllä ihan ymmärrä) niin okei, mutta mainitsinko ne ihanat karvaiset norjalaiset?