Vuoden biisit 2013: 41-50

11 Huh

50. Ms. Lynx: Whatcha Doin’?!
Ms. Lynx on ainakin pk-seudun ulkopuolella tietääkseni melko tuntematon soul-funk-pop-nimi, jonka takaa löytyy tunnettu street-tanssija ja tanssinopettaja Linda Ilves. Olen saanut kunnian tanssia hetken aikaa Lindan tunneilla (about paras street-opettaja Suomessa mitä tiedän by the way), ja naisen Whatcha Doin’?! -biisin kuulinkin ensimmäisen kerran tunnilla sen tahtiin jammaillessamme. Kipale on erittäin pirteä, tanssittava ja moderni pop-biisi, jossa mahtavat ysärille päin kumartelevat Salt-N-Pepa -vaikutteet syleilevät modernia, pilke silmäkulmassa flirttailevaa pop-musiikkia. Tähän päälle vielä ihanan värikäs video, joka on maustettu huikean tanssiryhmä Clevan leideillä. What’s not to like? Tämä on taas sitä sarjaa musiikkia, mistä en saa päähäni mahtumaan, miksi tämä ei ole kotimaan pop-musan ykköskaartia. En lähde sormella osoittelemaan vaikka mieli tekis, mutta mietitääs nyt kaikki hiljaa itseksemme mikä Suomessa tällä hetkellä myy. Levyjä, stadion-konsertteja ja mitä näitä nyt on. Ja mietitään sitten miksi Ms. Lynxiä ei tiedä kukaan. Niin, en minäkään tajua. En yhtään.

Hei muuten, jos Whatcha Doin’!? tippuu, sen saa ladata itselleen ilmaiseksi Soundcloudista.

49. Sons of the Sea: Come Together
Incubus-solisti Brandon Boyd julkaisi viime vuonna sivuprojektibändinsä Sons of the Sean ensimmäisen pitkäsoiton, ja valitettavasti saattavat meren pojat sivuprojektiksi jäädäkin. Ihan kiva seiska plus -levy on mukavan kevyttä ja ristiriidatonta pop-rockia, joka ei ehkä jää mieleen, mutta sopii hyvin rennon kesäpäivän taustalle. Levyltä erottuu edukseen kuitenkin Come Together, joka on ehdottomasti levyn tarttuvin ja koukuttavin pop-ralli, mihin Boydin sulava ääni sopii kuin suklaa mansikoihin. Vaikka sanat ovat kiusaannuttavan typerät uu beibi, miten susta tuli noin kuuma -jutuillaan, ne antaa anteeksi kun laulaja on kevyesti yksi maailman seksikkäimpiä miehiä, jolla on yksi maailman seksikkäimpiä ääniä. Normaalisti tämä olisi varsin tyhmä kommentti, eikä seksikkyydellä yleensä saa yhtään mitään anteeksi, mutta tässä tapauksessa artistin ulkonäkö ja biisin tematiikka kulkee käsi kädessä. Boyd on tehnyt biisin seksistä ja kiehnää kappaleen videolla kalsarit jalassa kauniin naisen kanssa maidossa, niin enpä usko että herra tässä kohtaa hirveästi kokee esineellistettävän itseään, jos hänen ulkonäkönsä nostetaan jalustalle. Seksi taitaapi olla se juttu tässä.

48. Von Hertzen Brothers: Prospect for Escape
Pakko kai myöntää vaikken haluaisikaan, että Von Hertzen Brothersin viime vuonna julkaistu viides lätty Nine Lives oli hienoinen pettymys. Ei huono levy missään tapauksessa, mutta kun VHB sattuu olemaan sijalla numero uno kotimaisissa bändeissä (ja hyvin korkealla ulkomaisissakin), aina sitä odottaa veljessarjalta jotain elämää suurempaa. Uusimmalla levyllä Prospect for Escapessa sitä jotain elämää suurempaa todellakin on. Biisissä on paljon samaa kuin 90-luvun alun mestariballadeissa: hienoja kitarasooloja, upeita vaihteluita surumielisistä bassolinjoista dramaattisiin nousuihin, mittaa lähes 8 minuuttia ja niin sydäntä raastaavaa ilmaisua ja suurta surua, että kappaletta ei mitenkään voi edes kuunnella aina kun Spotify sitä sufflella tarjoaisi. Biisi on vähän kuin Lars von Trierin elokuvat – siihen pitää valmistautua ennen kuin sen voi ottaa vastaan. Kaikenkaikkiaan äärimmäisen voimakas ja hieno teos.

47. Data Romance: Caves
Data Romance on listallani niitä bändejä, joista en tiedä mitään, enkä muista yhtään mistä Caves-biisin löysin. Soittolistoillani se kuitenkin on ja pysyy, koska siinä on juuri niitä elementtejä mistä biiseissä usein tykkään: dramaattinen naisartisti, synkähköt sanoitukset, trip-hop-fiilistelyä ja kiinnostavaa elektronista kikkailua laulumelodian taustalla, ilman että se syö laulua liikaa. Caves on hyvä esimerkki biisistä, jossa on loppupeleissä melko vähän tekstiä, mutta niin paljon kiinnostavaa musiikillista eloa ja kikkailua taustalla, ettei yhtään enempää tekstiä tarvita.

46. Kanye West: I Am a God
Westin Kanye se on aika hullu miäs, hip hop -taiteilija isolla tuplahoolla. En koita hyvällä tahdollakaan väittää, että tajuaisin mitä herra West uusimmalla Yeezus-albumillaan koittaa sanoa, mutta onhan se kaikessa erikoisuudessaan vallan kiehtova levy. I Am a God -kappaleella West räppää olevansa jumala, kyselee vihaisena missä sen croisantit on, puhuu Jeesuksen kanssa ja kirkuu hysteerisesti. Juu-u, en tosiaankaan ymmärrä. Ehkä se tosiaan on jumala, mistä näistä tietää? Kunnianhimoista, kiihkeää ja kummallista kuitenkin, pakkohan sellaiselle on pisteet antaa. Se on aina kiehtovaa, kun joku mainstream-musiikin radiosoittotähti vähän sekoaa ja tekee jotain outoa. Ainakin jos sen tekee näin hyvin.

45. Karnivool: Nachash
En kuuntele nykyisin yhtä paljon industrialin ja progerockin suuntaan kumartelevaa musisointia kuin joskus ennen, ja välillä mietin mistäs se johtuu. Karnivool on juuri sellainen bändi, jonka kohdalla mietin miksi en kuuntele tällaista enempää. Vuosiaikamatskuahan Australian lahja alternative rockille vahvasti on, kuuluu pimeneviin ja kylmeneviin iltoihin, ei kesäisille automatkoille. Asymmetry ei levynä iskenyt ihan yhtä hyvin kuin aiempi levy Sound Awake, mutta bändi teki viime syksynä livenä nähtynä niin suuren vaikutuksen, että ansaitsee paikkansa listalla. Nachash-biisissä tykkään kovasti biisin intohimoisesti paiskovasta rumpalista, maalailevasta kitarasoolosta, pikkuhiljaa nousevasta vihastuneesta tunnelmasta ja sekä puhtaasti että jonkun filtterin läpi pitkiä ääniä laulavasta solistista. Periatteessa kovin klassisia alt-rockin elementtejä, mutta hirvittävän hyvässä paketissa. Mitäpä sitä ehjää korjaamaan.

44. Foals: Inhaler
Foals on bändi, johon koitin viime vuonna tehdä tuttavuutta kollegan suosituksesta (kiitos Jesse!), mutta joka ei ihan löytänyt paikkaansa listoiltani. Inhaler-biisi nousi kuitenkin Holy Fire -albumilta ylitse muiden rapsakkaan poljentonsa ja tanssittavuutensa vuoksi. Inhaler on juuri sellainen biisi, minkä voisin laittaa soimaan perjantai-iltana ennen baariin lähtöä. Siinä on todella rento fiilis, mutta kuitenkin mukavasti sellaista potkua, joka pistää välittömästi tanssimaan. Rakastan biisin nousua kohti kertsiä ja lopullista räjähdystä kun SPACE kajahtaa solistin suusta ilmoille. Se on juuri se kohta, missä yleisö riehaantuu pomppimaan tanssilattialla – halpa kikka, mutta ainahan se toimii. Voisin ihan täysin nähdä pogoilevani tätä Ruman tanssilattialla hiki päässä, harmi että taidan nykyisin olla liian vanha ja kalkkis hädin tuskin täysi-ikäisten Rumaan. Onneksi kotonakin voi pogota!

43. Pond: Whatever happened to the million head collide
Sen jälkeen kun eräs australialainen mies muutama vuosi sitten suositteli Malesiassa lomaillessamme tutustumaan Australian musamaailmaan, olen koittanut edes vähän pysyä kärryillä mitä kaikkea tuolla pallon toisella äärilaidalla tapahtuu – siellä meinaan tapahtuu, ja voi jestas kuinka paljon! Pond on yksi kiehtovimpia bändejä Australiasta, sillä se on niin sanottu kollaboratiivi-bändi, jonka soittajat vaihtuvat jatkuvasti. Bändin alkuperäinen tarkoitus olikin olla kollektiivi, mihin saisi tulla kuka vaan soittelemaan silloin kun siltä tuntuu. Bändin pääpaino on psykedeelisessä rokissa, mikä meillä päin kyllä maistuu. Psykedelia Whatever happened to the million head collide -biisissäkin kuuluu, niin sävellyksessä kuin sanoituksessa: ”I am, are Buddha, Krishna, God, I’m gonna sleep for a week and not speak at all”. Mitä ikinä ne Australiassa nautitut sienet onkaan, jatkakaa samaan malliin, jos niiden voimalla näin raikasta psykerokkia syntyy.

42. Pete Parkkonen: Mitä minä sanoin
Kyllä minulle aikoinaan naureskeltiin kun fanitin nuorta ja komiaa pihtiputaalaista kikkarapäätä, kun se Idolsista ihmisten tietoisuuteen nousi. Parkkosesta ei tullut sitä tähteä, mitä odotin ja uskoin, ei vaikka minäkin kävin ainakin yhdellä keikalla ja ostin oikein kaksi levyä! (Myönnettäköön, että maksoin toisesta levystä 1 € [kirppikseltä] ja toisesta 0,25 € [Anttilan Ale-laarista]). Mutta nyt se entisestäänkin komistunut kikkarapää on palannut kuvioihin suomenkielisellä musiikilla, josta tämä ensimmäinen sinkku tippuu vallan hyvin. Kuuntelen suomenkielistä musaa paljon enkkua vähemmän, koska äidinkielellä huonoja tekstejä on vaikeampi hyväksyä, ja onhan tässäkin kipaleessa omat kornihkot heikkoutensa. Siitä huolimatta tykkään tekstin ideasta – enkös mä sanonut, että selviän itsekin ja nousen omaa tietäni huipulle. Tämä suora kuitti Idols-koneistolle ja Peteä mollanneille tahoille ei jää epäselväksi, vaikka kyllä tämmösessä rokkipoljennossa sais vähän tylympikin olla, jos multa kysytään. Biisi muistuttaa vahvasti yhtä parhaita kotimaisia bändejä koskaan, elikkäs Don Huonoja, millä saa aina pisteet kotiin täältäpäin. Voin kunpa joku tekisi tällä kertaa Petelle parempia biisejä kun Idolsin jälkimittelöissä, niin miehestä voisi vihdoinkin tulla se artisti mikä jannun pitäisi ollakin.

41. John Grant: GMF
John Grant on tuoreimpia viime vuoden löytöjäni, joka innosti välittömästi rehellisen aidoilla ja tunteikkailla teksteillään ja selittämättömän kierolla tyylillään. GMF-kappaleessa rakastan erityisesti biisin kertosäkeen tekstiä, joka on parhaita viime vuonna kuulemiani kirjoitettuja rivejä. John Grantissa on persoonana jotain niin positiivisella tavalla outoa, ettei kummasta hepusta voi olla kiinnostumatta. Vaikka miehen musiikki on periaateessa hyvinkin säännönmukaista, kaihoisaa pop-laulelmaa, kun siihen lisää Grantin kieron tyylin ja tavan esittää itseään artistina, paketista tulee älyttömän kiehtova. Miettikää nyt, kuvan näköinen HIV-positiivinen homomies laulamassa pianoballadissa: ”Olen maailman paras kusipää päästä varpaisiin, ole hyvä ja rakasta minua nyt.”

Sushia kisakatsomoon

10 Huh

Tämä ei ole ollenkaan mun tai tän blogin tapaista, mutta ei voi mitään, nälkäisenä sitä tekee kaikenlaista.

Nimittäin kehotan kaikkia tamperelaisia piipahtamaan Watami Sushi -ravintolassa Suvantokadulla!

Ja ei, tämä ei todellakaan ole mikään maksettu mainos tai yhteistyöpostaus, vaan ihan oma harras toiveeni, että tämä aina tyhjänä paistatteleva sushibaari pysyisi paikallaan, eikä pakottaisi herttaisia ravintoloitsijoita työkkärin tiskille jonottelemaan.

Suvantokadulla sipulikirkon vieressä sijaitseva yksinäinen tiilirakennus (tamperelaiset tietää) ei ole koskaan ollut mikään houkutin; talo on inasen liian sivussa keskustan olennaisimmista kaduista, että sinne vahingossa kukaan eksyisi, talossa ei ole tietääkseni koskaan ollut mitään kovin kiinnostavaa (itse olen käynyt kerran hammaslääkärissä), eikä rakennuksen ainoassa ravintolatilassa ole koskaan kannattanut yksikään ravintola, eivätkä ne tietääkseni kovin merkittäviä ole olleetkaan.

Taannoin keksimme kuitenkin antaa mahdollisuuden talon hiljaiselle sushiraflalle ja sehän kannatti! Olen japanilaisen ruuan suhteen täysin noviisi, mutta huomattavasti sushi-ystävällisemmässä Helsingissä sushia tuli syötyä useita kertoja kuukaudessa, eikä Watami Sushi häviä pääkaupungissa testaamilleni ravintoloille yhtään. Raaka-aineet on tuoreita, nigirit oikein laadukkaita ja hyviä, henkilökunta vallan sympaattista ja listakin mukavan laaja. Että menkääs nyt tekin, muuten meidän lähiravintoloiksi jää huoltoasema tai alakerran epämääräinen baari, jossa on kyllä keittiö, mutta ei minkäänlaista ruokalistaa. Siellä kuulemma ”tehdään mitä tehdään, sen mukaan mitä keittiössä on.”

Niin ja siis tosiaan ylläolevassa kuvassa ruuat on lattialla, koska ruokailimme (taas) olohuoneen lattialta käsin. Pitäähän sitä jääkiekon oheen vähän sushia ja valkkaria saada! Urbaania kisakatsomomeininkiä, you know.

Vuoden biisit 2013: 51-60

28 Maa

Hahaa, siellä joku ehti jo toivoa että henkilökohtainen biisihaasteeni olisi kuopattu ja olen unohtunut pyörittämään peukaloitani itsekseni vuoden biisieni kanssa jonnekin. Turha toivo, tästä lähtee taas!

Listassa on ollut taukoa ihan siitä syystä, että oli vähän muita kiireitä; piipahdin Thaimaassa, pyörin Filkkareilla, työstin apinanraivolla valmiiksi yhden 13-osaisen tv-sarjan konseptin, näyttelin noitaa yhdessä huikeassa kauhulyhärissä, olin tuottamassa paria musavideota, voitin kahden hengen Texas Hold ’Em -turnauksen, katselin leffoja ja jääkiekkoa, kävin töissä ja treeneissä, värjäsin hiuksia, nukahtelin sohvalle ja valmistelin Tonin kanssa yhden thaimaalaisen kolmen ruokalajin illallisen. (Kyllä, tein kerran ruokaakin!)

Eli on ollut tässä muut asiat mielessä kuin biisihaaste, mutta väliäkö hällä. Onhan mulla loppuvuosi aikaa näitä räpöstellä. Anyway, tästä lähtee taas.

60. Gregory Porter: Liquid Spirit
Liquid Spirit kuuluu siihen kastiin musiikkia, jonka kuuntelu kasvaa eksponentiaalisesti lisääntyvän auringonvalon kanssa. Marraskuussa tällainen iloittelu lähinnä ärsyttäisi, mutta nyt keväällä biisi sopii taas mielentilaankin. Kipaleessa kevyen raikas jazz-piano-jamittelu ja mahanpohjalta kouriva bassoriffittely yhdistyvät varsin hyväntuulisesti ja mukaansatempaavasti Porterin funkkailevaan, tummaan ääneen. Tämä on sellainen biisi, mitä voisin täysin kuvitella tanssivani heinäkuisen Porin yössä kun takana on kuuma päivä Kirjurinluodolla ja taskumatissa vähän liquid spirittiä. Ah, onneksi Pori Jazzeihin on enää vajaat neljä kuukautta!

59. Justin Timberlake: TKO
Väittäisin, että Timberlaken Jakke on oman aikansa Michael Jackson, 2000-luvun merkittävin ja suurin pop-tähti, jonka tekemiset kiinnostaa meikäläistä jo ihan kuriositeettina. Valitettavasti Timberlaken viime vuonna kahdessa osassa ilmestynyt 20/20 Experience -albumi ei yltänyt herran aiemman tuotannon tasolle, eikä juurikaan sisältänyt kovin koukuttavia pop-hittejä. TKO nousi kuitenkin levyiltä eniten edukseen julma nainen -fiiliksellä ja sopivan tummalla yökerhon tanssilattian tunnelmalla. Myönnän suoraan, että diggailin biisiä pitkään tietämättä mitä Justin meinaa sillä, että nainen tekee ihan TKO:n. Kuulin vasta taannoin, että TKO on nyrkkeilytermi, jolloin biisi aukesikin ihan uusilla tavoilla. Täystyrmäyksen tekee tämä typy siis.

58. MS MR: Bones
Bones kuuluu myös niihin biiseihin, joiden tahtiin tuli viime vuonna humpattua contemporary jazz -tunneilla, ja joka jäi sitä myöten vakkaribiisiksi soittolistoille. Biisissä pehmeä-äänisen naislaulajattaren soljuva ääni, sopivan angstinen rummuttelu ja hyökkäävät jouset yhdistyvät kiehtovasti synkkään tekstiin. Olettaisin että ihan niin banaali ei tämäkään poppoo ole, että konkreettisella tasolla viestiään julistaisi, vaan oletettavasti teksti on sellaista symboliikka, mihin on kolmen markan keittiöpsykologiallakin helppo samastua: vaikka kuinka satuttaisit ja hyväksikäyttäisit ihmistä ulkoisesti, annappa kuule olla sen sielun kanssa.

57. Portugal. The Man: Creep in a T-shirt
Portugal. The Man on bändinä periaatteessa aika samanlainen kuin monet genrensä persoonattomat indie-pop-rock-poppoot, mutta yksi meikäläisen suosikeista, ja sellainen mitä en yleensä muihin sekoita. Johtunee pitkälti siitä, että muistan aina tarinan kuinka tämä bändi löysi tiensä meidän residenssiin. Kuulin bändistä Tonilta, joka oli alunperin tutustunut poppooseen reissatessaan yksin Amsterdamissa. Toni oli bändin keikalla keikkapaikaksi muunnetussa vanhassa kirkossa, mutta ei nähnyt keikasta paljoakaan, kas kun oli vähän krapulaa siinä, niin kirkon vessaa tuli nähtyä liveshowta enemmän. Tässäkin biisissä on jotain samaa kun krapulapäivässä damilaisessa keikkakirkossa. Rento hälläväliä-fiilis yhdistettynä yksinkertaisen samastuttavaan kertosäkeeseen: oon vaan ääliö t-paidassa ja farkuissa, et tajua kuitenkaan, enkä nyt jaksa vittu välittää. Onhan se tekstinä vähän teiniangstia joo, mutta biisin iloisen ”yuu-uu-yu-hu-huu” -lallattelun ja reippaan luonteen huomioon ottaen, ei se ole niin vakavaa. Aika usein ihmiset ei tajua, hittoako sitten. Teeppari päälle ja terassille, ei mikään loppupeleissä oo niin justiinsa.

56. Markus Perttula: Myrsky
Markus Perttula se on sellainen jannu, josta jaksan aina ihmetellä miksei kukaan tiedä tätä jätkää. Eihän tämä mitään maailman mediaseksikkäintä jiiveegeetä tai Bruno Marsia ole, mutta kai näin lahjakkaasta ja kiehtovasta artistista pitäisi jonkun puhua. Itse löysin jäbän aikoinaan erinomaisen CMX:n Vallat ja väet -coverin myötä (mitä useat CMX-diggarit käsittääkseni inhoaa, mutta minäpäs en tykkää CMX:stä), ja olen mielenkiinnolla seuraillut mihin jannu etenee coverin jälkeen. Suomessahan näitä surumielisiä mies & kitara -comboja kyllä piisaa, mutta Perttulalla on mielestäni niin omalaatuinen ja persoonallinen soundi, etten oikein osaa verrata häntä keneenkään. Ja se on hyvä se. Myrsky-biisin hienoin hetki on ehdottomasti kappaleen nousu, loppupään suuri kliimaksi, missä Perttula toivoo sydänverellä ”Tahdon jotain, joka selittäis meidän elämää, koska oon kyllästynyt odottamaan täysin turhaan.” Kukapa ei sellaista tahtoisi.

55. Pariisin Kevät: Lähde
Pariisin Kevään uusin albumi Jossain on tie ulos tuntui saavan viime vuonna ihan kohtuutonta parjausta, enkä edelleenkään tajua miksi. Se on vähän synkempi, vaikeammin lähestyttävissä ja sisältää vähemmän radiohittikamaa kuin vaikkapa hittilevy Astronautti, mutta missään tapauksessa se ei ole huono levy. Päinvastoin, levyn melankolisessa ja ahdistuneessa tunnelmassa on monin paikoin jotain kiinnostavampaa kuin aiemmissa kevyissä hiteissä, vaikkei niissäkään sinänsä mitään vikaa ole. Lähde-biisin hienous piileekin meikäläiselle siinä, että olen päässyt aikoinaan kokemaan Pariisin Kevään ensimmäisen virallisen keikan Ilosaarirockissa, joka oli melkoisen hurmoksellista iloittelua. Tämä biisi tuntuu kertovan juuri sen iloisen tunnelman kääntöpuolesta. Tuntuu kuin kappaleen esittäisi Ilosaarirockissa siniseen upseeristakkiin pukeutuneen Arto Tuunelan yleisöä hysteerisesti jännittävä sivupersoona, joka pelkää, että yleisö on nyt herännyt ja tajuaa, että kaikki olikin valhetta. Biisillisesti tykkään taustalla puhtaasti tiluttelevasta sähkökitarasta ja Lähde-sanan käytöstä. Vaikka itse tekstissä lähteestä puhutaankin fyysisenä paikkana, pelkästä biisin nimestä voisi helposti kuvitella, että puhutaan imperatiivissa, mikä tuo biisiin kiehtovan kaksoismerkityksen.

54. Steve Mason: Lie Awake
En tiedä yhtään mistä Steve Mason löytyi, enkä oikeastaan edes tiedä kuka se on. Se, etten tiedä mitä mun soittolistoilta löytyy, ei toki ole mitenkään poikkeuksellista mun +100 soittolistan kanssa. Yleensä raahailen listoille kaikkea vähänkään kiinnostavaa, minkä haluan jäävän itselleni ylös jonnekin. Mason lienee yksi näistä raahailuista, vaikka totta puhuen en muista tietoisesti sitä millekään listalle laittaneeni. Lie Awake vaan alkoi soida yhdeltä soittolistaltani joskus syksyllä, ja iski kaihoisalla ja unettomalla surullaan suoraan sydämeen. Voipi olla, että Steve hiipi listalleni ihan itse, kun tiesi että mustaan marraskuuhun tämä biisi sopii niin kuin nenä päähän ja minttu suklaaseen. Biisissä soi samanlainen pohjaton suru ja yksinäisyys mikä marraskuussa tuntuu, ja kappaleen jälkeen tuntuu yksinkertaisesti siltä, että tekisi mieli mennä ja halata Steveä, ettei sillä olisi niin paha mieli. Eikä promokuvat yhtään lievennä tätä fiilistä (kts. kuva). Jos joskus oot Tampereella Steve, tuu meille halattavaksi.

53. Tom Odell: Can’t Pretend
Meikäläiselle lähes kaikki sydänverellä kitara kainalossa laulavat kaksilahkeiset Englannin suunnalta tekevät kauppansa, sydänsuruisissa briteissä ja irkuissa vaan on sitä jotain. Raastavista ilmaisijoista yksi kiinnostavimpia uutuuksia on vasta 23-vuotias Tom Odell, joka julkaisi debyyttinsä viime vuonna. Ei Tompan ilmaisussa vielä samanlainen katkeruus ja maailmantuska kuulu kuin esim. Damien Ricella, mutta ei parikymppisellä kuulukaan, ei sen sydäntä oletettavasti ole vielä Damienin sydämen tavoin murjottu. Biisin lyriikoissa soi samanlainen viattomuus ja nuoruus kuin äänessäkin; olettaisin tämän olevan rakkautta, enkä voi muuta esittää. Odell on niitä jannuja, joilta uskallan odottaa tulevaisuudessa vielä paljon. Aika näyttää mitä vuodet ja sydänsurut saa tässä miehenalussa aikaan.

52. James Arthur: You’re Nobody ’til Somebody Loves You
Jos itkevät englantilaiset folkkarit iskee meikäläiselle, niin kyllä nämä radioystävällisemmätkin brittiläiset soul-pojat tulevat ihan mukavasti tykö. Arthur on brittiläisen X Factorin voittaja vuodelta 2012, että vielä noista formaattiohjelmistakin jotain mielenkiintoista voi syntyä (ainakin ulkomailla). Uskoisin, että Arthuristakin tulee inasen kiinnostavampi ja monitasoisempi iän ja oman uran kehittämisen myötä, mutta kyllä jannun mahtavaa ääntä ja soul-funkkailua nyt jo paremman puutteessa kuuntelee. You’re Nobody ’til Somebody Loves You:ssa on niin huikea meininki ja kertakaikkisen iskevä tempo, että biisiä kuunnellessa on käytännössä mahdotonta olla tanssimatta. Mutta mikäs siinä, jalalla koreasti vaan!

51. Andre 3000 & Beyonce: Back to Black
Niin siis minähän päätin, että en ota tälle listalle covereita, että säilyy joku logiikka tässäkin touhussa. Mutta sitten muistin, että kyllähän sääntöjä aina vähän pitää rikkoa! Andren ja Beyoncén Amy Winehouse -cover päätyi listalle myös siksi, että se on niin täydellisen erilainen kuin alkuperäinen, melkein kuin Winehousen version raunioille rakennettu uusi biisi. En ole ennen pitänyt Back to Blackia kovin kummoisena kipaleena, mutta Beyoncén ja Andren versiossa jotain sellaista todella mustaa ja kieroa tunnelmaa, mitä en ole kappaleessa ennen kuullut. Biisin hidastaminen, junnaaminen ja tuskastuneen kuuloinen huokaileva laulaminen tuovan biisin ihan uudelle, kiinnostavammalle tasolle. En ole vieläkään nähnyt Great Gatsby -leffaa, mutta jos leffa on puoliksikaan niin hyvä kuin sen soundtrack, pitäisi olla aika onnistunut leffa.

Somebody better put you back into your place.

12 Hel

Niin kuin kaikki tippaakaan Sotshin olympialaisia seuraavat tietävät, näiden pelien ja leikkien kiinnostavimmat jälkipelit käydään tietysti vanhoilla kunnon keskustelufoorumeilla, missä trollit laulaa ja kaikki surullisimmat peräkammarin isänmaan toivot huutelevat yksinäisiä valitusvirsiään. Lähdin sitten kaivelemaan lätkämailalla verta nenästä, ja kipaisin katsomassa mitä naisten jääkiekosta puhutaan, kun tiesin että se on interwebsissä inspiroinut jos jonkinlaista sovinistista päänaukomista.

En lähde tänne siteeraamaan ainuttakaan niistä vastenmielisyyksistä mitä jouduin lukemaan, mutta sanonpahan vaan että kyllä taas ärsyttää. Foorumeilla en jaksa enää nykyisin mesota, niin mesoan sitten täällä omalla jatkoajallani. (Tappelu yksistään on kivempaa kun aina voittaa.)

Joo, naisten kiekko on erilaista. Se on semmosta, kun naiset nyt ovat fyysisesti vähän eri tavalla rakennettuja kuin miehet. ”Teen tasan tarkkaan mitä haluan sukupuolesta huolimatta” -asennetta koko elämäni opetelleena feministinä sen myöntäminen tekee välillä vähän pahaa, mutta kyllä se biologisesti vissiin niin on. Käsittääkseni siksi kaikissa muissakin olympialajeissa jaotellaan jengiä kromosomiparin perusteella, että kilpailu olisi mahdollisimman tasa-arvoista. Se, että naisten jääkiekko on erilaista kuin miesten, ei tee siitä tippaakaan huonompaa. Se tekee siitä erilaista. Naisten kiekossa ei esimerkiksi saa taklata, joskaan en ole koskaan tajunnut miksi. Jääkiekko on lähtökohtaisesti fyysinen kontaktilaji, en näe syytä miksi se ei voisi olla sitä myös naisille. Ihan samaa luuta, nahkaa ja lihasta naiset on siinä missä miehetkin, ei se kohtu keneltäkään tipu jos vähän tönii.

Jos on pakko miettiä muita eroja nais- ja mieskiekkoilijoiden välillä, niin haluaisin tuoda ilmi myös sellaisen tosiasian, että Suomessahan naiskiekkoilijat eivät elä jääkiekolla. Ulkomailla jotkut suomalaiset joo, Suomessa ei tietääkseni kukaan (korjatkaa jos olen väärässä). Siinä missä Liigan parhaat miespelaajat tienaavat aivan naurettavia summia, naiset eivät tienaa mitään. Naiset menevät aamulla töihin tienaamaan elantonsa, ennen kuin ehtivät hallille treenaamaan. Naisten jääkiekkoa ei oteta tosissaan, kun lähtökohtaisesti naisille ei anneta mahdollisuutta pelata tosissaan. Naisten pelaamista pidetään harrastelijatasoisena, koska monelle naispelaajalle sen on pakko olla sitä. Naisten jääkiekkoa ei arvosteta paskan vertaa, eikä siihen kannusteta tippaakaan. Silloin kun minä olin pieni, tytöt eivät edes saaneet pelata jääkiekkoa. Jääpalloa kaunoluistimilla, mutta hokkareita ei saanut edes kokeilla. Näin 20 vuotta ala-asteen jälkeen tämä kyseinen vääryys itse asiassa pisti vituttamaan niin paljon, että kävin ostamassa itselleni hokkarit ihan vaan mielenosoitukseksi. Sitä en lupaa että joskus niitä käytänkin, mutta yhteenkään kaunoluistimeen en ikinä enää koske.

Verrattuna mieskiekkoilijoihin esimerkiksi Teemu Selänne on kotimaassa Jeesuksen asemaan (tai korkeammalle) nostettu kansallissankari, mutta esimerkiksi Riikka Välilälästä (os. Nieminen) kukaan ei puhu mitään. Käsi ylös, kuinka moni on kuullutkaan Välilästä? Niinpä niin. En minäkään ollut ennen kuin pari kuukautta sitten, mutta siinäpä nainen joka todellakin pitäisi tietää.

Välilä on pelannut SM-tasolla jääkiekkoa ja jääpalloa, kaukalopalloa ja pesäpalloa, voittanut olympiapronssia, neljä MM-pronssia, kolme EM-kultaa ja yli 20 SM-mitalia eri lajeista. Hänet on nimetty kaksi kertaa vuoden naisjääkiekkoilijaksi ja kolme kertaa naispesäpalloilijaksi, valittu 1990-luvun naisten All Starsiin, kansainvälisen liiton Hall of Fameen ja aateloitu jääkiekkoleijonaksi toisen naisena koskaan. Ainiin, siinä sivussa Välilä on kouluttautunut fysioterapeutiksi ja synnyttänyt kolme lasta. Välilä piti taukoa kilpaurheilusta 10 vuoden ajan, minkä jälkeen palasi viime vuonna 40-vuotiaana pelaamaan ja pelaa tällä hetkellä Sotshin olympialaisissa täysin samalla tasolla maailman huippujen kanssa.

Että jos tässä nyt pitää puhua seksistisillä lätkätermeillä ja miettiä kenellä siellä Sotshissa on aivan helvetisti munaa, niin sanoisin että muun muassa Riikka Välilällä.

Ettei nyt menisi taas ihan hermot, loppuun vielä Elisan mainoskampanjasta löytämäni uusin sankarini 8-vuotias maalitykki Erika, joka pelaa lätkää poikien joukkueessa kun ei tyttöjen joukkuettakaan ole. Tässä voi hyvinkin olla seuraava Riikka Välilä. Täydellisessä maailmassa jopa Teemu Selänne.

KIITOS INTERNET 1989-

4 Hel

Facebookissa kerroinkin eilisestä interweebin lahjoittamasta onnenpotkusta, mutta pakko kirjata kokemus ylös vielä tänne pidempien löpinöiden hautuumaan puolelle, koska en ole ihan varma voiko niin edes tapahtua mitä eilen tapahtui.

Kaikki tietävät, että netti on täynnä rumia, turhia, häiritseviä bannereita, joita kukaan ei klikkaa. Tämä erityisesti jos kyseessä on ulkomaiset, epäviralliset ja ehkä vähän, kröhm, laittomatkin sivustot (no hei, en jaksa latailla mitään, enkä näkisi jenkkisarjojen uusimpia jaksoja ilman streamauspalveluita!). Usein nämä verkon pimeän puolen sivustojen bannerit ovat täynnä tissejä, pyllyjä ja vilkkuvia ”OH MY GOD YOUR MAC HAS A VIRUS GIVE ME ALL YOUR MONEY RIGHT NOW TO SAVE IT!” -lootia. Ei mitään tärkeää, ei mitään mitä kukaan edes katsoisi.

Moni säästää itsensä tisseiltä ja pyllyiltä ad blockerilla, mitä en itse ole koskaan ottanut käyttöön, lähinnä koska digitoimistossa työskennellessä pidin tärkeänä nähdä nettiä sellaisena kuin suurin osa käyttäjistäkin näkee. Eilen kohtalon lämmin syli muistutti miksi edelleenkään ei todellakaan kannata käyttää sitä ad blockeria.

Eräällä rumalla streamaussivustolla pyöriessäni jäin jostain syystä poikkeuksellisesti tuijottamaan yhtä banneria. Varmaankin oli kohtalo joka käski, koska muuten en katso niitä koskaan. En klikannut banneria, mutta jokin sanoi, että nyt pitää kyllä googlettaa ja youtubettaa tämä kaveri. Tässä on nyt jotain.

Niin tein. VOI MAAILMANKAIKKEUS JA INTERNET MINKÄ TEITTE. Rakastuin. Voi luoja kuinka rakastuinkin. Ensimmäisen biisin puolivälissä käskin Toninkin kuuntelemaan, että tuus nyt kattomaan mitä löytyi. Toisen biisin aikana kylmät väreet olikin sitten sellaiset, että happi lakkasi kulkemasta, niin kuin rakastuessa käy. Seuraavat viisi biisiä fiilistelin, nautiskelin, hihkuin innosta ja pidättelin kyyneleitä. Sitten aloin kirjoittaa tätä postausta, koska ainahan sitä haluaa kuuluttaa koko maailmalle kun rakastuu.

Katsokaa nyt nämä videot. Katsokaa ja kuunnelkaa. Mikä ÄÄNI, mikä karisma. Voi huoh.

Miettikää nyt, tällaista voi löytää kaikkien niiden tissipyllyvirusten keskeltä! Kuka olisi koskaan arvannut! Kuka olisi koskaan voinut tietää, että bannereita klikkaamalla voisi ikinä löytää yhtään mitään järkevää?

Sen jälkeen kun olin rakastunut Robbieen, kävin tietysti klikkaamassa sitä rumaa banneria ihan lukujen kasvattamiseksi, kun nyt kerrankin osui kohdalle banneri, jota olisi kannattanut klikata. Että kiitos vaan ruman banneripaikan lunastaneille, ainakin yhden klikin verran kannatti. Nyt on sydän syrjällään oleva Robbie Gil -fani Suomessa. Kiitos Robbie Gil, kiitos rumat bannerit, kiitos ad blockkerittomuus. Kiitos INTERNET. Hitto mitähän mun elämässä edes olisi jos ei olisi internettiä.

Vuoden biisit 2013: 61-70

29 Tam

70. Anssi Kela: Levoton tyttö
Virallisen hipster approved -kokeen viime vuonna läpäissyt Nummelan mies onnistui jotenkin löytämään tiensä meikäläisenkin Spottiin monilta yllättäviltä tahoilta tulleiden suositusten jälkeen. Ja onhan se myönnettävä, Anssi osui kasariretroilulla, itseironialla ja lystikkäillä lyriikoilla jokseenkin jättipottiin. Levoton tyttö on äärimmäisen tarttuvaa radiokamaa (niin kuin jokainen Suomessa elävä ihminen varmaan viime vuonna huomasi), mutta kerrankin vain hyvällä tavalla. Tiukat basso- ja kitarariffit yhdistettynä huomiota herättäviin ja hauskoihin sanoituksiin sekä biisin tasaiseen nousuun yksinkertaisesti tempaavat mukaansa. Jopa modulaation antaa tälle biisille täysin anteeksi, koska täähän on kasariretroa! Kasarilla modulaatio oli niin in.

69. White Lies: There Goes Our Love Again
White Lies on bändejä, jotka niputan siihen itselleni etäiseksi jääneeseen indiehipsterpoprokkimusaan, mistä en osaa sanoa mitään. Siihen samaan mihin kuuluu esimerkiksi The National, Vampire Weekend, Arcade Fire, Editors, Carpark North ja sen sellaiset saman kuuloiset bändit (vähänkö saisin tästä kommentista lärviini jos tätä blogia joku lukisi). En edelleenkään tiedä White Liesista yhtään mitään enkä erota sitä mitenkään muista kaltaisistaan, mutta tämä biisi on jostain löytänyt tiensä tehokuunteluuni. (Poikkeuksellisesti en tiedä yhtään mistä, mikä kertoo jotain bändin muistettavuudesta.) Biisissä on sellaista kasaridiskomeininkiä ja itsensä rennosti ottavaa asennetta, mitä on helppo seurata tanssilattialle jonain lauantai-iltana Tampereen Klubilla.

68. Jay-Z: Oceans
En totta puhuen ole koskaan ihan täysin ymmärtänyt Jay-Z:stä pidettyä meteliä. Omalle maulle Jayn tyyli on vähän löysä ja parempiakin räpäyttäjiä keksisin nopeasti, mutta ehkä tässä on jotain mitä en hoppiskeneä hyvin vähän tuntevana tajua. Oceans-biisinkin hienous piilee mielestäni Frank Oceanin vaikuttavassa kertosäkeessä ja biisin taustalla hautajaissaattuen lailla laahaavassa synkässä synamaalailuissa. En todellakaan väitä, että ymmärtäisin mistä biisi kertoo, mutta kertsin olen ajatellut kertovan Afrikan rannikoilta paremman elämän perässä pakenevista pakolaisista. Tuskin mistään niin konkreettisesta on kysymys, mutta kylmäävää tunnelmaa moinen ajatus biisiin silti luo; ”I hope my black skin don’t dirt this white tuxedo before the Basquiat show. And if so, well fuck it, fuck it. Because this water drown my family, this water mixed my blood. This water tells my story, this water knows it all.

67. David Bowie: Love is lost
Bowien uutukainen The Next Day ei levykokonaisuutena oikein löytänyt paikkaansa soittolistoillani, mutta muutama biisi levyltä nousi, etunenässään Love is Lost. Tykkään biisistä erityisesti kiertävästä kitaraefektistä, mustanharmaasta loppuyön tunnelmasta, mihin Bowien mystinen ääni sopii loistavasti, sekä tekstistä, josta tulee mieleen työharjoitteluaikani New Yorkissa. Ikimuistoista kokemusta voisi niin hyvässä kuin pahassa kuvata biisin sanoin; ”Your country’s new, your friends are new. Your house, and even your eyes are new. Your maid is new, and your accent, too. But your fear is as old as the world”.

66. Blue Hawaii: Try to Be
Try to Be kuuluu henkilökohtaisissa genreissäni tanssituntimusaan, eli niihin biiseihin mitkä olen löytänyt tanssitunnilta sen tahtiin treenatessa. Biisi oli yhden viime syksyn contemporary jazz -tunnin lämppäribiisimme, joten en edelleenkään oikein pääse treenifiiliksestä eroon biisiä kuunnellessa. Väkisinkin tekee mieli tehdä biisin tahtiin rytmitettyjä lonkanavauksia ja junnaavaan may as well be me -kohtaan hyppyharjoituksia. Mutta mikäs siinä, eihän biisi voi olla huono, jos sitä kuunnellessa tulee myös treenattua reisi- ja pohjelihaksia. Unenomainen ja junnaava tunnelma yhdistettynä levynkannessa kuvattuun toisiinsa sulaviin halaaviin ihmisiin kuvastaa loistavasti sitä, mitä contemporary jazz voi tanssijalle parhaimpina päivinä olla.

65. Dead Stones: Wolves
Dead Stones on yksi viimeaikoina löytämiäni bändejä, mistä en meinannut mitenkään uskoa, että kyseessä on (vielä) melko pienissä piireissä tunnettu kotimainen bändi, enkä ole varma uskonko vieläkään. Sekä bändin yleisessä tunnelmassa että tässä biisissä on jotain niin Twin Peaksia, The Roadia ja Winter’s Bonea, että on todella, todella, vaikea uskoa, että tämmöistäkin voidaan säveltää jossain Helsingin Kalliossa, tai mistä coolista kaupunginosasta poppoo sitten onkaan kotoisin. Kyllähän Suomessakin susia elää, mutta nämä Wolves-biisin mätänevissä luolissa elävät sudet ulvovat jossain pimeissä ja kylmissä Pohjois-Amerikan metsissä. Ja selkäpiitä karmivasti ulvovatkin.

64. Macklemore & Ryan Lewis: Can’t Hold Us Down
Globaalissa pop-musiikissa tapahtui kaikenlaista jännää viime vuonna, joista ympäri palloa megahitiksi noussut Macklemore & Ryan Lewis oli ehdottomasti kaikkein mielenkiintoisin ilmiö. Jätkät julkaisi debyyttilevynsä INDIENÄ jestas sentään ja sehän meni ja räjäytti kaikki pankit ihan joka paikassa, viimeisimmäksi Grammy-gaalassa. Gaalassa, missä pojat esiintyivät mm. Madonnan kanssa, samalla kun 33 pariskuntaa sukupuolista riippumatta vihittiin lavalla kymmenien miljoonien ihmisten katsoessa suoraa lähetystä. Että sellainen historiaa uudelleen kirjoittava kaksikko. Itse ihastuin alun perin Maclemoren rytmilliseen taitoon. Rap-musiikissa peräänkuulutan aina räppäriltä flowta; äärimmäisen taidokasta tapaa pistää lyriikoita tiskiin siinä tahdissa ja sellaisella rytmiikalla, ettei kuulija ehdi kunnolla edes sisäistää mitä tapahtuu. Macklemorella sitä flowta ja nopeutta todellakin löytyy, eikä artistin loistava ääni, biisin napakat taustat, hyvät melodiat ja mukavasti mukana laulettava kertosäe ollenkaan haittaa nekään.

63. Stonefield: C’mon
Viskiä aamukahvissa 8-vuotiaasta asti nauttineet naisrokkarit ne kolahtaa meikäläiselle kerta toisensa jälkeen, eikä Stonefield ole poikkeus. Paitsi että onpas, sillä bändi koostuu neljästä 13-21-vuotiaasta siskoksesta. Kyllä, nuorin tytöistä on KOLMETOISTA. Ihan hyvä saavutus, siinä iässä jotkut tissiposkisimmat teinit kuunteli aikoinaan nolompien sisarusbändien Mmmboppeja… Tässä on tyttäriä, joiden vanhemmat on tehnyt aika paljon asioita oikein mitä kasvatukseen tulee. Tytöissä on sellainen määrä munaa ja rokkenrollia, että nämä nuoret naiset söisivät Bononkin lounaaksi (ja saisivat syödäkin). C’mon on lyriikoiltaan sopivan kevyt ja soundiltaan tarpeeksi räkäinen napakan energiseksi, seiskarihenkiseksi itsetunnonkohotusrokiksi, ja kun tekijöinä on vielä hiton kovia nuoria naisia, iso käsi lähtee Tampereelta pallon toiselle puolelle Australiaan.

62. Woodkid & Bruno Bertoli: The Shore
Kun on tullut näillä listoilla jo muutama levy ylistettyä vuoden parhaimmistoksi, niin sanotaan nyt Woodkidin ja Bruno Bertolin The Golden Agestakin, että kuuluu muuten ehdottomasti viime vuoden kovimpiin levyihin ja löytöihin. Woodkid on niitä ärsyttäviä ihmisiä, jotka näemmä osaa vähän kaiken. Mieshän on menestynyt musiikkivideo-ohjaaja ja graafikko, joka alkoi tehdä myös itse musiikkia, ja kah, siitähän tulikin sitten ihan hiton hyvää. Rakastan levyltä useita biisejä, mutta The Shore vaikutti herkällä särkyneen sydämen alakulollaan. Erityisesti tykkään parin minuutin jälkeen alkavasta dramaattisesta noususta, joka on suoraan kuin leffan käännökohdasta, joka kertoo että tästä käänteestä ei voi palata takaisin. Tästä eteenpäin kaikki muuttuu, eikä taivas ole enää koskaan niin sininen kuin ennen.

61. Queens of the Stone Age: I Appear Missing
Yksi vuoden suosikkilevyistäni ja suurimmista ylläreistä oli ehdottomasti QOTSA:n …Like Clockwork. Kaikkia bändin levyjä en ole ihan satasella ostanut, mutta uusimman kellopelilevyn ostin ihan täysin joka ainoaa biisiä myöden. Fanitusta ei ollenkaan vähentänyt kesäkuinen Rock The Beach -keikka, missä sain nauttia Josh Hommen kuumasta karismasta muutaman kymmenen metrin päästä. Maailman kuumin Josh ei tullut toiveista huolimatta meille yöksi tai asumaan, mutta keikka nousi yhdeksi vuoden parhaimmista live-esiintymisistä. Ehkäpä vuoden hienoimmalla biisinnimellä siunattu I Appear Missing on mielisairaalatunnelmassaan maagisen voimakas kuvaus siitä, mitä tapahtuu kun katoaa. Siitä kun on tässä ja sitten ei olekaan. Biisiä kuunnellessa tuntuikin melkein konkreettisesti siltä, että kohta katoan. Hommen ääni nyt vaan saa mut sulamaan kerta toisensa jälkeen, lähes fyysisesti. Ensimmäistä kertaa biisin kuullessani meinasin valua tuolilta pitkin työpaikan lattioita, koska tuntui että lihaksista karkaa kaikki voimat ja minä sulan än-yy-tee-nyt. Hittolainen, tää on kyllä ihan täydellinen biisi. Täydellinen I tell you.

Vuoden biisit 2013: 71–80

21 Tam

80. Cold Mailman: My Recurring Dream
Olen aina nähnyt erittäin kummallisia unia, joilla on toisinaan tapana olla niin voimakkaita ja vangitsevia, etten meinaa päästä sängystä tai unesta ylös, enkä välttämättä pääse unen maailmasta pois moneen tuntiin hereilläkään. My Recurring Dreamissa on pitkälti sama tunnelma, vaikka kappaleessa toistuva uni onkin paljon hempeämpi ja pehmeämpi kuin meikäläisen maailmanloppu-unet. Tykkään biisissä kokonaisvaltaisesti toistuvasta uni-teemasta: erinomainen, tunnelmasta toiseen seilaava video tukee unimaailmaa hienosti, niin kuin myös maalailevat sanoitukset ja junnaava kitarariffi, joka ei meinaa loppua ollenkaan – niin kuin eivät piinaavat, jatkuvasti toistuvat unetkaan.

79. Rudimental feat. Emeli Sandé: Free
Rudimentalin Home-albumi oli itselleni yksi vuoden suurimpia yllättäjiä. En ole koskaan drum’n'bassia kuunnellut, mutta Home vei heti mukanaan. Äärimmäisen helposti lähestyttävä, loistavilla melodioilla, tarttuvilla biiseillä ja huikeilla feettaavilla solisteilla varustettu levy olikin varmaan vuoden kuunnelluimpia lättyjä meikäläisen Spotifyssa. Levyn rauhallisemmalta laidalta oleva Free ei kappaleena taida drum’n'bassia ollakaan, mutta tykkään samettiäänisen ja surumielisen kauniisti soivan Emeli Sandén lisäksi biisin aidoista ja samastuttavista lyriikoista; en ole kovin hyvä juuri missään, en osaa erityisen hyvin mitään, juon vähän liikaa ja käytän vähän liikaa rahaa, mutta kunhan nyt etsin jotain paikkaa missä osaisi olla kuin kotonaan. Kaikesta huolimatta, onneksi olen sentään vapaa.

78. Dustin Kensrue: It’s Not Enough
Jos edellinen biisi on samastuttava, niin voi jestas kuinka on tämäkin. Lievästi sanottuna päämäärätietoisena luonteena tiedän ihan tasan tarkkaan miltä tuntuu ajatus ”I could walk the world forever, till my shoes were filled with blood, it’s not enough, it’s not enough.” Tosin toisin kuin voisi verisestä tekstistä päätellä, kyseinen ajatus ei ole minulle (useimmiten) mitenkään negatiivinen. Aina pitää olla päämäärä mitä kohti mennään vaikka jalat verillä, muutenhan ei mennä mihinkään, ja siinä nyt ei nähdäkseni ole mitään järkeä tai arvoa. Kensruen tuskainen tulkinta ja kiihkeää sydämen lyöntiä muistuttava taustabiitti tuo biisiin hyvällä tavalla raastavan ja kiihkeän tunnelman, mikä sopii loistavasti värittämään mikään ei riitä -ajatusta.

77. Domovoyd: Incarnation
Poikkeuksetta viimeistään silloin kun musta marraskuu iskee vuosittain niskaan, tulee tarve kuulla jotain metelöivää, likaista, räkäistä, rikkinäistä ja häiritsevää. Domovoydin Incarnation vastaa juuri tähän tarpeeseen. Bändi kuuluu kaikessa räjähtäneisyydessään siihen genreen, mitä en koskaan kesällä osaisi kuunnella, mutta mikä kaamoksessa on aivan ehdotonta elämän eliksiiriä, että jotenkin jaksaa taistella lähes jatkuvassa väsymyksessä ja vitutuksessa päivästä toiseen. Incarnationin likaiset soundit, jostain kurkkupurkin pohjalta tuleva laulunrahina ja häiritsevä kitaranvingutus lämmittävät sielua mustassa vuodenajassa. Tunnelmassa on jotain samaa kun oman pään sisällä silloin, kun pitää nousta aivan liian aikaisin aamulla aivan liian mustaan päivään. Sellaisessa tilassa tällainen musiikki tuntuu hyvältä, kun taas esimerkiksi kesäisin popittamani iloinen soul, pop ja kasariretroilu saisivat aikaan välittömän aggressiivisen ei vitussa nyt -reaktion.

76. Biffy Clyro: Opposite
Biffy Clyron pojat on maailman ihanimpia karvaisia skotteja (yleensäkin karvaiset muusikot Yhdistyneestä kuningaskunnasta on aina hyvä), mutta valitettavasti uusin levy oli hienoinen pettymys. Koukuttavia riffejä tai poljentoja ei levyltä oikein jäänyt käteen, mutta herkkä erolaulu Opposite erottui levyltä edukseen. Sinänsä hyvin perinteinen ja yllätyksetön pop-sävellys toimii juuri yksinkertaisuudessaan; voisin kuvitella, että biisin kirjoittanut ja laulanut Simon Neil on joskus jättänyt silloisen puolisonsa biisin sanoilla, ja siksipä kappale on helppo uskoa ja ymmärtää. Neilin karismaattinen tulkinta ja skottiaksentti yhdistettynä biisin simppeliin rakenteeseen ja sanoituksiin tekee biisistä positiivisella alavireellä varustetun, yksinkertaisen kauniin erokappaleen.

75. Arctic Monkeys: R U Mine?
Olin luullut, että tällainen brittiläinen garage-indie oli ihan so last season ja genrenä mennyt menojaan Franz Ferdinandin huippuvuosien mukana. Ja vielä mitä! Arctic Monkeys pamautti tiskiin ehdottomasti parhaan levynsä AM:n, joka on täynnä ihan sietämättömän kovia riffejä, intensiivisen kiihkeitä laulumelodioita ja Alex Turnernin upeaa ääntä, joka lähtee tällä levyllä sellaiseen itsevarmaan lentoon, mitä ei ihan heti kesytetäkään. Jos voi sanoa, että rokkimusiikista oikeasti kuuluu intohimo ja sanalla sanoen seksi, väittäisin että R U Mine? -kipaleesta sen voi kuulla ja aistia. Alex Turner on vissiin saanut iän, kokemuksen ja Josh Hommen opissa olemisen myötä ämpärikaupalla sellaista karismaa, mikä meinaa puskea levyltä ulos korvakuulokkeita pitkin suoraan kuulijan syliin. Tänne vaan Alex, sylissä on tilaa!

74. Maria Mena: All the love
Norjan lahja pop-musiikille Maria Mena on yksi aidoimpia ja rehellisimpiä artisteja mitä tiedän, jopa siinä määrin, että edellisen levynsä aikoihin Menaa kritisoitiin liiallisesta suoruudesta. Okei, hän on käsitellyt biiseissään erittäin suorasti ja ilman minkäänlaisia kielikuvia vanhempiensa avioeron, oman syömishäiriönsä, pettäneet poikaystävät ja taiteilijaperheessä kasvamisen vaikeudet. All the love -biisissä Mena käsittelee taas lempiaihettaan: vaikeaa äitisuhdettaan ilmeisesti hyvinkin huonoon ja kylmään äitiin. All the love ei jätä sekään mitään mitään tulkinnanvaraa; biisissä Mena laulaa hyvin suorasti siitä, että hän tulee katkaisemaan suvussaan tyypillisen huonon vanhemmuuden kierteen, ja lupaa kappaleessaan kaikille tuleville tyttärilleen, että hänestä tulee parempi äiti kuin mitä hänen äitinsä on koskaan ollut. Tällainen rehellisyys musiikissa on erittäin arvostettavaa, enkä voi ymmärtää kuinka artistia voidaan kritisoida siitä, että hänelle musiikin tekeminen on täydellistä terapiaa. Toki välillä tuntuu, että tiedän Menan perheestä ihan liikaa naista kuunnellessa, mutta eipä se levyjä tippaakaan huononna. Uusimmalle Weapon in Mind -levylleen Mena on tuonut mukaan ihan uuden elementin, joka herätti ensin suurta hämmennystä, mutta minkä jälkeen tajusin että täähän toimii AIVAN TÄYDELLISESTI. Herkät ja modernit pianobiisit ryyditettynä rehellisellä ysäriteknolla ja laulua vääntelevällä retrojumputuksella tuntuu niin häiritsevältä yhdistelmältä, että eihän se voi kuin toimia.

73. Beyoncé: Flawless
Beyoncé se sitten otti ja repäisi melkoisen pommin loppuvuodesta: nainen julkaisi täysin yllättäen uuden visuaaliseksi levyksi tituleeratun pitkäsoiton, missä oli mukana musiikkivideot jokaisesta levyn biisistä ja muuta mielenkiintoista lisämateriaalia artistista. Aivan huikea veto huikealta naiselta. En ole päässyt levyyn vielä tutustumaan, mutta Flawlessiin halusin tutustua heti kun kuulin biisistä muutaman sekunnin näytteen ja kuulin sen feminismiteemasta. Mainstream-popissa ei juurikaan feminismistä tai tasa-arvosta puhuta (tai siis ei ikinä yhtään), joten nyt nousee hattu Beyoncén suuntaan, joka pop-maailman merkittävimpänä naisartistina on juuri sellainen artisti kenen tällaisia asioita tulisi käsitelläkin. Beyoncé lähestyy tietysti aihetta itselleen sopivalla, itsevarmalla tyylillä niin kuin pitääkin; bitches, minä olen jumalauta virheetön ja tiedän ihan tasan tarkkaan millainen nainen olen – että sopii kunnioittaa ja kumartaa. Eipä haittaisi jos useammat naiset suhtautuisivat itseensä edes inasen yhtä ylpeästi. Vougaajana olen opetellut samanlaisen itsevarmuuden hankkimista ja kantamista, ja nimenomaan vougaajana Flawlessin överikoppavaan asenteeseen on helppoa ja voimaannuttavaa samastua. Erityisen isot pisteet feminismiä paljon käsitelleen afrikkalaiskirjailija Chimamanda Ngozi Adichien puheen sämplääminen biisiin, täydellinen tapa saada nuoria pop-diggareita kuuntelemaan pari sanaa asiaa, mitä he eivät varmaankaan muuten kuulisi.

Tätäkään ei ainakaan vielä ole tarjolla Spotissa, mutta tämä biisi sopii Beyoncén toiveiden mukaan sulattaakin videon kanssa nautittuna:


Beyoncé ft. Chimamanda Ngozi Adiche – Flawless… by wonderful-life1989

72. Goldfrapp: Jo
Goldfrappin uusin levy Tales of Us ei tuntunut aluksi oikein aukeavan meikäläiselle, mutta kun se aukesi, voi huoh kuinka se sitten iskikään. Levy on nimestäänkin päätellen melko tarinallinen, ja ehkäpä juuri siksi naisten nimillä nimetyt, melodiallisesti monimutkaiset biisit vaativat vähän sulattelua ensikuuleman jälkeen. Sulattelun ja pohtimisen jälkeen rakastuin lopulta useaankin biisiin. Löysin niistä paljon samaa tunnelmaa kuin Tori Amoksen From the Choir Girl Hotel -levyssä, joka on yksi itselleni ehdottomasti henkilökohtaisimpia ja rakkaimpia levyjä koskaan, joten ei ole kovin kevyesti annettu vertaus täältä suunnalta. Ylitse muiden levyltä nousi kappale Jo, jonka tekstin pohjalta uskoisin kertovan synkkänä yönä raiskattavasta naisesta. Fiilis on ymmärrettävästi hyvin samanlainen kuin Nick Caven ja Kylie Minoguen Where the Wild Roses Grow’ssa, eikä muuten ole huono vertaus sekään. Alison Goldfrappin selkäydintä värisyttävä ”You better run, you better run, you better run for your life” -huokailu saa todella karvat pystyyn.

71. Brother Dege: How to Kill a Horse
Kuulemma ”Louisianan varjelluin salaisuus” Brother Dege on yksi viime vuoden parhaita löytöjäni, joka iski erityisesti Folk Songs of the American Longhair -levyllään, mutta myös uusin lätty How to Kill a Horse on varsin toimiva blues-country-southern soul-kokonaisuus. Levyn nimikkobiisin kitarariffi kumartaa hyvin vahvasti Don McLeanin tunnetuksi tekemän, vanhan uskonnollisen kaanonin pohjalta sävelletyn, Babylon-kappaleen suuntaan, vaikka aiheensa puolesta biisi vie nopeasti ihan toisiin tunnelmiin. Tyhjässä varastohallissa pimeinä Louisianan öinä nauhoitetuissa kappaleessa soi erittäin tunnelmallisesti ja tyylikkäästi surumielinen syvän etelän tunnelma, kuumat yöt jossain mystisillä soilla ja yksinäinen mies, joka tarvii apua hevosensa tappamiseen. Sitä en biisistä saa selville onko hevosen tappaminen metafora vai ei, mutta ei haittaa, se vaan tuo biisiin lisää mystistä tunnelmaa.

Muistutukseksi muuten, että kaikki Spotifysta löytyvät listan biisit päivittyvät blogin tahdissa Spotti-listaan, mitä voi kuunnella halutessaan täältä.

Vuoden biisit 2013: 81-90

15 Tam

90. Phoenix: The Real Thing
Phoenix kuuluu sellaisiin hipsteribändien kuninkaallisiin, mitä pidin pitkään liian hipsterinä itselleni lähestyttäväksi, enkä meinannut yrittämisen jälkeenkään saada otetta millään. Tämä biisi kuitenkin oli huomattavasti muita kipaleita vähemmän tekotaiteellisen oloinen ja kerrassaan jopa mukaansatempaava. Biisin odottamattomasti vaihtuva rakenne, yhteislauluun kutsuva Follow me -huudatus ja juuri sopivassa määrin viljelty trendikäs elektrokikkailu tekevät kipaleesta hipsteri-indie-genren raikkaampia rallatuksia viime vuodelta.

89. Mac Miller: The Star Room
En ole mikään räppiharrastaja, mutta hip hoppia tanssineena siihenkin on tullut tutustuttua, ja olen ihastunut genressä erityisesti siihen kuinka paljon tekstiä yhteen biisiin voi saada. Silloin kun homman osaa ja flow kulkee, juttua voi suoltaa ainakin sata kertaa enemmän kuin perinteisessä pop-rallissa. Mac Millerissa tykästyin valkoisen pojan herttaista ja katu-uskottavaa yhdistelevän gangstarunouden – ”I think I’m JFK’s final speech, they try assassinating all of my beliefs” – lisäksi The Star Roomin loistaviin taustoihin. Biisissä on mukavan kieroa melankolista tunnelmaa yhdistettynä ysärihenkiseen hoppipoljentoon, joka saa pään nuokkumaan hyväksyvästi tahdissa.

Tätäkään ei Spotifysta löydy, joten Youtube-upotus olkaatteen hyvät.

88. The Temperance Movement: Only Friend
Ai että onko AC/DC:t kuunneltu? Mutta on onneksi muutakin! Harvemmin kuulee näin positiivisessa mielessä Brian Johnsonilta ja Bon Scottilta (en ikinä tiedä kummasta AC/DC:n kohdalla pitäisi puhua, kun en ole sen alan naisia) inspiroituneita laulumaneereita, niin että laulussa pysyy kuitenkin oma tyyli ja fiilis. Karismaattisen laulusoundin lisäksi biisissä on samaan aikaan varsin modernia rokkifiilistelyä ja Lynyrd Skynyrd -henkistä seiskarirokkitunnelmaa, mikä toimii meilläpäin enemmän kuin usein.

87. The Virginmarys: Bang Bang Bang
Noin kymmenisen vuotta sitten olin musiikin kuuntelijana huomattavasti riffivetoisempi kuin nykyään, ja ihastuin usein reippaaseen rokkimusiikkiin ja erityisesti biisien riffeihin. Sittemmin olen folkistunut ja lyriikkapainottunut, mutta kyllä hyvän riffin aina tunnistaa kun sen kuulee. Bang Bang Bangin koukku on nimenomaan yksinkertainen, piiskaava riffi, minkä tahtiin olisi hyvä pikkuisen moshata menemään. Yleisfiilikseltään biisi haisee sopivan sympaattisesti hienoiselta teinianarkialta, ilman että se olisi kornia tai epäuskottavaa.

86. Paramore: I’m not Angry Anymore
En tiedä puhutaanko enää emosta, kun se taitaa olla niinqu ihan kakstuhattaviis, mutta jos termiä jossain vielä ylläpidetään, Paramorea saatettaisiin sillä läiskäistä. Vaan eipä olisi syytä ainakaan tämän biisin pohjalta. Ihastuin Paramoren uuteen levyyn tutustuessa nimenomaan tähän biisiin, koska tämä on sellainen herttaisen pieni välilaulu mitä levy-yhtiö tuskin olisi levylle halunnut, mutta kuitenkin se lunastaa täysin paikkansa. Eihän siinä ole juuri mitään; laulu, ukulele ja pituutta 53 sekuntia. Kuitenkin biisissä on hyvin selkeä viesti, mikä bändin historiaa vähänkään tuntevalle aukenee helposti. Ja vaikkei sitä tuntisikaan, muutenkin tekstiin on erittäin helppo samastua. En ole enää vihainen, paitsi että olenpas kyllä välillä vähän. En ajattele enää pahaa siitä yhdestä tyypistä, vaikka välillä kyllä vähän ajattelen. Onhan noita päiviä.

85. Fall Out Boy: The Phoenix
Jos niitä emoja jossain vielä elää, Fall Out Boyn voisi kuvitella olevan niiden tekohengittämisestä varmasti ainakin osavastuussa. Onhan tää periaatteessa tosi teiniä, enkä varmaan ikinä saisi myöntää tykkääväni tästä, mutta ei tässä iässä jaksa enää katu-uskottavaa leikkia. Phoenixissä on todella mukaansatempaava poljento, hyvä fiilis ja Patrick Stumpin ääni, joka lähtökohtaisesti meikäläisen korvakäytäviin istuu. Ei tämä mitään maailman syvällisintä musiikkia ole, mutta ei aina tarvitaan. Phoenix on sellainen biisi mitä voisin kuvitella käyttäväni juoksubiisinä, jos en vihaisi juoksemista. Energiaa kipaleessa kuitenkin on, tekee mieli hyppiä ja tehdä vatsalihaksia. Ehkä samaan aikaan.

84. Lissie: Mountaintop Removal
Lissie on sellainen artisti, joka ensin innosti suuresti ja sitten pisti harmittamaan. Rakastuin kertaheitolla naisen uskomattomaan ääneen, mutta hirveästi ei sitten kuitenkaan tullut kuunneltua, koska Lissie tuntuu kärsivän perinteisestä biisinkirjoitussyndroomasta. Tai no, ei ne biisit vaan ole kovin hyviä. Epätasaiselta Back to Forever -levyltä erottui kuitenkin edukseen biisi Mountaintop Removal, missä Lissie murehtii perinteisten amerikkalaisten pikkukaupunkien duunarikulttuurin ja luonnon katoamista. Tekstissä on samanlaista tunnelmaa kuin Mumford & Sonsin Dust Bowl Dancessa ja Allison Krauss & Union Stationin Dust Bowl Childrenissä, vaikka Lissie oletettavasti laulaakin enemmän nykyajasta kuin esikuvansa, jotka laulavat Dust Bowlista, eli Yhdysvaltojen keskilännen 1930-luvun kuivasta kaudesta. Nykyajan pikkukaupunkien hiljentyminen on vähän vähemmän kiinnostava teema kuin historiallinen keskilännen kuivuminen, mutta kyllä Lissiekin saa kipaleellaan ajatuksia herätettyä, ja kun ääni on niin loistava, voi sävellyksellisiä kompastuksia antaa anteeksi.

83. Dark Dark Dark: Who Needs Who
Dark Dark Dark oli hämmentävä uusi tuttavuus, koska bändin laulaja Nona Marie Invie kuulostaa aivan Regina Spektorilta. Niin paljon, että aluksi siitä oli jotenkin vaikea päästä yli – että onko se sitten kuitenkin Regina, vai sen kaksoissisko vai hyvä imitaattori vai mitä tää nyt on. Mutta Who Needs Who iski meikäläiselle lopullisesti biisin nousussa, missä tempo nopeutuu äkkiä ja torviryhmä alkaa pauhata taustalla. Tuntuu kuin Who Needs Who yhtäkkiä heittäisi hiljaisen kaihonsa nurkkaan ja kaivaisi katkeran itseluottamuksen esiin; ei tässä kukaan ketään tarvi. Vain palatakseen hiljaa purkauksen jälkeen myöntämään että okei, minä tarvin.

82. Death Hawks: Blue Void
Death Hawks kuuluu Black Lizardin kanssa sarjaan kiinnostavat kotimaiset bändilupaukset, niin kuin varmaan kaikki ainuttakaan kotimaista musalehteä viime vuonna lukeneet tietävät. Kuolleilla haukoilla on ihanan räkäinen seiskariprogemeininki, ilman että homma tuntuisi liialliselta happoilulta. Blue Voidin riffittelyssä, tunnelmassa ja soundimaailmassa on jotain samaa kuin esimerkiksi The Electric Prunesin I Had Too Much To Dreamissa, ja sehän vaan sopii, koska se onkin 60-luvun musatarjonnasta yksi lempparibiisejäni. Harvapa sitä metsään menee jos tavoittelee musiikissaan 60-70-luvun tunnelmaa, tuota pop-musiikin kautta aikojen parasta aikakautta.

81. The Shouting Matches: Gallup, NM
Justin Vernon se sitten osaa vähän kaiken. Yksi Vernonin projektibändeistä, garabecountrybluesrokkipoppoo The Shouting Matches valloitti viime vuonna erityisesti tällä utuisella autotallitunnelmoinnilla, joka soisi myöskin itsestäänselvästi meikäläisten USA road tripin soittolistalla, kas kun biisissä erinäisten etelävaltioiden kaupunkien läpi ajamisesta lauletaan. Meidän turneella tätä biisiä kuunneltaisiin sinä yönä kun ajettaisiin Gallupin kaupungin läpi, auton madellessa pimeässä ja matkaseurueen kurkkiessa ikkunoista. Gallupissa ei ehkä uskallettaisi poistua autosta, koska se on äänestetty USA:n patrioottisimmaksi pikkukaupungiksi.

Vuoden 2013 biisit: 91-100

13 Tam

Huuuuh! Semmonen urakka! Päätin jokin aika sitten, että toteutan yhden älyvapaan ideani mikä ei kiinnosta ketään paitsi mua, ja niihämmää sitten tein! Kymmeniä (satoja?) tunteja siihen meni: musiikin kuuntelua, musiikin määrityksen ja hyvän biisin rakenteen analysointia, musiikkialan ihmisten ja useiden kansainvälisten lehtien listojen läpikäyntiä ja uusien levyjen etsimistä, mutta nyt se on valmis. 100 parasta biisiä vuodelta 2013.

Koska käytin hommaan vasta muutamia viikkoja, ei ajankäyttö listan suhteen vielä tähän lopu. Julkaisen biisit täällä 10 kerrallaan ja sanon jokaisesta biisistä muutaman sanasen. Kyllä, jokaisesta biisistä. Jo pelkästään siksi, että kun vuoden parin päästä ihmettelen, että millähän hitolla tämäkin ralli tälle listalle päätyi, voin tarkistaa omista löpinöistäni mikä kipaleessa oikeasti vetikään puoleensa. Jokainen biisi on listalla, koska juuri siinä kappaleessa on jotain miksi se listalle kuuluu, haluan tiedostaa ja muistaa mitä.

Voin kertoa, että listan tekeminen oli melkoinen via dolorosa. Viime vuonna tuli sylikaupalla todella erinomaisia levyjä lähes kaikista mahdollisista genreistä. Alkuperäisessä raakalistassa oli reippaasti yli 200 biisiä, eipä ollut helppoa rankata yli puolta ihan hemmetin hyvistä biiseistä pois, vaan koska ne ei ollut ihan niin hyviä. Muutamaa yleissääntöä pidin mielessä listaa tehdessä:

1. Ei covereita. Vaikka tänä vuonna on tullut myös erinomaisia covereita, johonkin se raja pitää vetää, ja vanhojen kappaleiden uudelleenlämmittelybiisit on aika hyvä raja. Muuten esimerkiksi Pauli Hanhiniemen versio Anna Abreun End of Lovesta olisi ehdottomasti ollut listalla, koska se on vallan mainio!

2. Mahdollisimman paljon monipuolista ja erilaista musiikkia, eikä liikaa biisejä samalta artistilta. Muutamilta vuoden parhailta levyiltä olisin voinut laittaa kaikki lätyn biisit listaan, mutta siihen en lähtenyt, koska se monotonisoisi (Onko tää sana? Voisiko olla? No nyt on.) listaa liikaa. Tykkään yleisesti musiikista ilman liiallista genrekarsinointia ja pyrin lähestymään mahdollisimman erilaisia artisteja laidasta laitaan, koska ei sitä koskaan tiedä mistä ne parhaat biisit löytyy. Halusin myös haastaa itseäni miettimään mikä tekee biisistä milloinkin kiinnostavan. Ei hyvyys ole genrestä, biisin tekijästä tai esittäjän naamasta riippuvaista. Voin ihan hyvin kuunnella vaikkapa Panteraa ja Justin Bieberiä täysin perustellusti peräkkäin samalla soittolistalla, koska molemmilla on mielenkiintoisia ja hienosti rakennettuja biisejä. Siksipä musiikkina tunnettu asia onkin nähdäkseni parasta mitä tältä pallolta löytyy. Toivottavasti tämä ajatus näkyisi jotenkin myös listalla.

3. Pitää myös muistaa, että lista on tehty viimeisen kuukauden aikana, ja sekin siinä varmasti näkyy ja kuuluu. Eletään kuoleman vuodenaikaa, joten esim. Earth, Wind & Fire ole soinut levylautasella siinä määrin kuin se soi kesällä, kun eipä tuo disko oikein mustaan talveen sovi. Lista on tämän hetkinen arvioni vuoden parhaista biiseistä, mutta vaikkapa puolen vuoden päästä se näyttäisi ihan toisenlaiselta, kun olen kuullut lisää viime vuonna julkaistuja mestariteoksia mitä en ole kuullut vielä.

Olen tehnyt biiseistä myös Spotify-listan minkä saa halutessaan tilailla jos meikäläisen vuoden parhaat biisit kiinnostaa. Ja ketäpä ne nyt ei kiinnostaisi, mulla on hyvinkin pitkälti ihan täydellinen maku. Listalla on nyt vasta alla olevat biisit, lisää tulee sitä mukaa kun niitä täällä paljastan. Hulluja jännityksessä ja sitä rataa. Kaikkia listan biisejä ei Spotifysta löydy, joten niihin voi halutessaan tutustua Youtube-linkkien kautta.

Tästä lähtee:

100. Birdy: Light me up
Tätä hipsterityttömusaa tulee nykyään niin paljon, että mulla menee nää kaikki Birdyt ja Lordet täysin sekaisin, enkä ole löytänyt ko. genrestä yhtään sellaista oikeasti itselleni täysillä kolahtavaa artistia. Kuitenkin tämä biisi jäi Birdyn levyltä mieleen, eikä vähiten todella kivasta, kevyen raikkaasta kitaratilutuksesta johtuen. Se on melkein jopa kiinnostavampi kuin Birdy itse ja huomaan kitaran lallattelun vievän huomioni tässä biisissä, mutta väliäkö hällä. Kiva pop-ralli Light me up kuitenkin kokonaisuutena on, vaikka vähän lässähtääkin ylipirteässä kertsissä.

99. Black Lizard: Boundaries
Myönnän että liskobändi livahti listalle pitkälti kotimaisuuskortilla. Suomesta on tullut viime vuosina kiitettävän paljon monenlaista indie-rokkia, joista Black Lizard on mielestäni yksi kiinnostavimpia. Biisien taso ei ehkä ole ihan superia hittikamaa vielä, mutta tässä on jotain tosi toimivaa. Huilu ja sitar yhdistettynä shoegazingmaiseen junnaamiseen ei voi kuin toimia.

98. Cass McCombs: Big Wheel
Big Wheel on niitä biisejä mitkä menevät road trip -soittolistalleni, sitten kun joskus sitä jenkkilän automatkaa päästään tekemään. Biisin tunnelmassa soi pölyinen aavikko, road 66:lla ajava avoauto, sopivan kevyellä keskisormella maustettu päämäärättömyys ja What does it mean to be a man, how you gonna tell me who I am -teksteissä kuuluva teen mitä haluan -asenne. Juuri sellainen mitä road tripille tarvitaan.

97. Nero: Into the Past
Kuten kaikki trendikkäät bilenuoret, minäkin myönnän Neroa välillä trendikkään bilemusan tarpeeseen kuuntelevani. Into the Past ruokkii vahvasti jotain sellaista ysäriteknonostalgiaa, mikä meissä kaikissa ysäridiskoissa aikoinaan humpanneissa elää. Aikoinani fiilistelin kovasti The Queen of the Damned -leffan soundtrackia, ja tässä synkähkössä elektromaalailussa on jotain todella samaa kuin siinä levyssä ja leffassa.

Biisiä ei löydy Spotifysta, joten youtube-upotus saa kelvata:

96: Howe Gelb: Left of Center
Left of Center on hieno esimerkki biisistä, mikä toimii erinomaisena ja täytenä pakettina vaikka mittaa on vain kaksi minuuttia. Tykkään biisin ristiriitaisesta fiiliksestä; tuntuu kuin maaninen kitarariffi ja kiihtyvät rummut soisivat siitä turhautumisen tunteesta mikä syntyy kun mitään ei oikein tapahdu, mutta Howe naiskuoroineen vastaa soittimille tyytyväisen leppoisena, että kyllä se siitä. Kaikki aikanaan.

95. Dizzee Rascal: Bassline Junkie
Elektroninen musiikki alalajeineen on mulle musagenreistä ehkäpä kaikkein vierainta, enkä tunne sen maailmaa tai lainalaisuuksia oikeastaan ollenkaan. Bassline on genrenä täysin vierasta sekin, mutta tykästyin tämän kipaleen erinomaisen musavideon kautta biisin huumoriin ja hauskan itseironiseen asenteeseen. Itse en ehkä ole bassline junkie, mutta kukapa meistä musanörteistä ei musiikkinarkkariutta muuten ymmärtäisi. Genre kun genre, kamasta ei voi eikä halua vieroittautua.

94. J. Karjalainen: Mennyt mies
J. Karjalaisen nostaminen tälle listalle on ymmärtääkseni virallinen merkki siitä, että kyllä, näin sitä vanhennutaan ja kohta ollaan jo keski-iässä. Mennyt mies on historiaa. Niin vissiin mennyt nainenkin. Keski-ikä, täältä tullaan! En ole ikinä Karjalaista kuunnellut, mutta tämä biisi iski ennen kaikkea kummallisten sanoitustensa ja tekstin käyttönsä takia. Niin, voihan sitä tehdä biisejä ilman mitään riimityksiäkin ja pistää vaan outoja asioita peräkkäin. Kun homman osaa, se vaan jotenkin toimii: Sokerijuurikas ei mua kiinnosta, en aio mennä syksyllä opistoon, en enää vuosiin oo käynyt metsällä, mä en tahdo tarttua aseeseen. Öh, okei. Ostan.

93. Sting: The Last Ship
Okei no nyt ainakin humpsahdan jonnekin viisikymppisten täti-ihmisten suosioon tällä biisillä. Mutta minkäs teet, aina olen Stingistä tykännyt ja tykkään tästäkin. The Last Ship -levy on englantilaisinta mitä Sting on ikinä tehnyt, ja tykkäänkin siitä, miten tässä biisissä ja koko levyllä soi Stingin lapsuuden maisemat ja sellainen vanhanaikainen englantilainen työväen kaupunki, mikä ymmärtääkseni oli tarkoituskin. Kaikista taitaa tulla vanhetessaan vähän nostalgiankaipuisia. Samassa veneessä ollaan herra Sting ja minä.

92. Isac Elliot: New Way Home
Paitsi että hahaa! Juuri kun luulitte, että lähdin jo jonnekin mummotunnelin puumien joukkoon, iskenkin vyön alle tällä yllärillä! Isac Elliot kuuluu listalla ”en itse kuuntele, mutta jestas että olen onnellinen että tämäkin tehtiin” -genreen. Elliot on varmaan meikäläistä puolta nuoremmalle kohderyhmälle suunnattu, mutta vähänkö suomalainen pop-musiikki voi hyvin, jos ja kun Suomessa tällaista sävelletään. Muistan ajan kun kaikki täältä päin maailmaa tuleva kansainvälisesti salonkikelpoinen pop-musiikki tehtiin länsinaapurissa, eikä meillä osattu tehdä muuta kuin metallia ja iskelmää. Eipä voi sanoa samaa enää. New Way Home on erittäin tarttuva ja tyylipuhdas pop-ralli ja täysin kansainvälistä tasoa, ei mikään ”suomalaiset vähän yrittää pop-musaa, onpas söpöö” -räpöstelyä.

91. Sanni: Prinsessoja ja astronautteja
Sanni menee pitkälti samaan kategoriaan Isacin kanssa: olen vissiin liian vanha kuuntelemaan, mutta kaikki papukaijamerkit Sannille puhtaasti olemassaolostaan. Alle parikymppinen tyttö, joka säveltää ja sanoittaa biisinsä itse, ja sitten vielä tekee esikoissinkukseen jotain näin raikasta, uutta ja itsensä kuuloista, niin ei voi kun ottaa hattu kourasta ja kumartaa nuorelle taiteilijalle. Sanni on nykynuorten Chisu, kenestä uskon kuultavan vielä paljon. Prinsessoja ja astronautteja on kappaleena naivistisen hauska ja piristivän omalaatuinen, tykkään kovasti biisin erikoisista taustosta ja herttaisen ikäisilleen tehdyistä sanoista. Mitäpä tehdä kun onnea ei löydy Onnelasta eikä voi syödä lättyjä, kun pitää laskea kaloreita?

Hockey hockey, the greatest game in the land!

10 Tam

Usein sanotaan, että suomalaiset ja kanadalaiset tulevat hyvin toimeen, kun ollaan vähän samanhenkisiä, meitillä on kaikilla aina kylmä ja joskus luntakin, harrastetaan tylsiä talvilajeja ja ollaan molemmat kansat sitä mieltä, että jääkiekko on maailman tärkein urheilulaji, mitä ei allekirjoita mitkään muut kansat maailmassa.

Itsekin oon aina jotenkin tykännyt kanadalaisista: kaikki tietämäni kanadalaiset on vallan kivoja ihmisiä ja sieltä tulevat bänditkin on kokemusteni mukaan usein symppiksiä ja maanläheisiä (eikä nyt puhuta mistään Nickelbackista tai Avril Lavignesta, vaan ihan musiikista). Olen aina ajatellut, että jos johonkin maahan Suomen jälkeen kuvittelisin kotiutuvani hyvin helposti, se maa olisi varmaankin Kanada. Tänään sain ilokseni törmätä johonkin mikä vahvisti uskoani siitä, että kyllä vaan on hieno maa tämä Kanada (Kiitos Tommi!):

MUSIKAALI. JÄÄKIEKOSTA. Varmastikin maailman typerin idea, eli elokuvan on pakko olla kertakaikkiaan täydellinen!

Kuitenkin skippasitte ton videon, niin kerron mitä siinä tapahtuu.
Tarinan sankari Farley Gordon päätyy vähän vahingossa jääkiekkoilijaksi, mutta ei sitten ollenkaan tykkää tappelemisesta. Joten painin alkessa hän ei suostu käyttämään nyrkkejään, vaan päätyy halimaan kiukuttelevaa vastapelaajaa! Ja siinähän se vastapelurikin myöntää, että kivempaahan tää haliminen on, ota syliin vaan!

Yhden onnelliseksi halimansa vastapelurin jälkeen Farley laulaa koko kentälle:
Anyone else care to take a run at me?! I will hug you till eternityyyyy!
ja näillä sanoilla koko halli ja joukkue päättyvät yhteiseen tanssiin ja lauluun!

Olen aina ajatellut, että paras urheiluaiheinen musikaalikohtaus on tietysti allaoleva neliminuuttinen The Best Little Whorehouse in Texas -leffasta, missä öljytyt jenkkifutarit ensin puristelevat alasti toistensa hauiksia ja pistävät sitten tiukkoihin, valkoisiin farkkuihin verhottuna pukuhuoneessaan showtanssiksi, juuri niin kuin haluan uskoa jenkkifutareiden pukkareissaan tekevänkin.

Mutta tämä lätkätanssi iskee lajinsa puolesta niin paljon lähemmäs, että menee jopa tanssivista ja laulavista jenkkifutareista ohi. Meillä Suomessahan jääkiekkoon ei missään tapauksessa liitetä huumoria, viihdettä tai itseironiaa, koska se on maailman tärkein ja vakavin asia. Talvisodan hengessä you know. Vaan goddaymn Kanada, niin tosissaan kun nekin lajiin suhtautuu, tyypit vetää silti ihan ykkösluokan idioottihuumoriksi koko touhun! Olivia Newton-John ja kaikki! Jopa laulava Theo Fleury itte! Hittolainen, kanadalaisilla (ex-)pelaajillakin on itseironiaa lähteä tällaiseen mukaan. Showtanssi on loppupeleissä aika lähellä sitä showpainia mitä lätkässä harrastetaan, niin mitäpä jos kerrankin joku Karalahtikin vetäisi nyrkkien sijasta jazzhandsit kehiin! Maila ojennukseen ja hokkari kohti hallin kattoa cancanin nimessä! Aaah, hitto SE olisi maailman paras laji.