Tänään:

- Olin Adoben CS6 – esittelyssä ja I’m in LÖÖÖV. Tää on ihan hävytöntä nörtteilyä, mutta oon niin liekeissä Photarin, Inkkarin ja Illun uusista ominaisuuksista sekä uudesta Musesta, että vietän näillä näkymin kesän koneella dataillen. Olkoon nördeä, mutta nyt tulee ideoita, tulee inspistä, flowta ja sitä sen semmottista! Eikä näillä ideoilla edes ole tekniikkaa esteenä, niin kuin yleensä kaiken kanssa. Tulevaisuudessa minä, miettikää MINÄ ITSE, voin vihdoin leikata jotenkin fiksusti jopa videoita (photarilla, uskokaa tai älkää) ja tehdä nettisivuja ilman koodia! Voi että. Älkääkö nyt leikkaajat ja devaajat yhtään haukkoko henkeänne siellä, ei tässä kukaan ole teidän reviirille hipsuttelemassa. Videoeditointi photarissa ja Muse on just kivoja leluja meille jotka eivät jaksa perehtyä ammattitasolle asti, mutta haluaisivat tehdä joskus jotain.

- Töissä oli yllärinä suklaakakkuja ja kuoharia! Melkoisen parasta sanoisinko. Ei juuri parempaa lounasta voi olla. Tai aamupalaa. Tai päivällistä. Tai mitään mitä suuhunsa laittaa.

Ravintoympyrä kokonaisuudessaan.

- ULKONA OLI TÄNÄÄN 16 ASTETTA LÄMMINTÄ! PLUS-ASTETTA! Minä perinteiseen tapaan viime päivinä palelelleena kiskoin aamulla päälle pitkät kalsarit ja villakangastakin, mutta ensimmäistä kertaa sitten Malesian, tänään tuli jopa vähän lämmin! Kotona auringon hohkatessa suoraan kämppään, uskallettiin avata ikkuna ja oli pakko vaihtaa jalkaan shortsit. Tää on oikeasti big news, koska en ole tässä asunnossa ennen juurikaan ilman kokovartalokangaspeitteitä pyörinyt.

Näkymä avonaisesta ikkunasta ja ilta-arskan möllötyksestä.

Summa summarum: CS6, suklaakakkuja, skumppaa, tv-taso, uusi takki, aurinko. Like.

Välillä kannattaa tarttua puhelinmyyntitarjouksiin: tilata tarpeeksi edukas viikonloppu-Hesari, huomata perjantaiaamuna Nyt-liitettä selaillessa, että Nyt järjestää ilmaiskeikan Narinkkatorilla samana päivänä ja aloittaa viikonloppu Olavi Uusivirran ilmaiskeikalla.

Jääkiekon MM-kisat alkaa huomenna ja olen monen muun tavoin saanut jokseenkin tarpeekseni niihin liittyvästä paskanjauhannasta. Fakta on se, että jääkiekko on sirkushuvia KANSALLE. Pitkälti samoin kuin monenlainen muukin viihde, kulttuuri, taide, elokuvat, musiikki, ravintolassa syöminen ja hauskanpito, jääkiekko on olemassa siksi, että ihmiset voivat tuoda normaalista poikkeavaa hauskanpitoa arkeensa. Hengissä pysymiseen tarvitaan happea, ravintoa, lämpöä ja mahdollisesti välillä kattoa pään päälle, kaikki muu on ylimääräistä kivaa.

Suurelle osalle suomalaisista yksi oikeasti merkittävä ylimääräinen kiva on jääkiekko. Olkoonkin kuinka junttia ja väkivaltaista hyvänsä, se on aika helvetin monelle tässä maassa todella tärkeä intohimo ja viime vuoden perusteella selkeästi kansallista itsetuntoa ja yleistä fiilistä nostattava asia. Kun sitten iskee tilanne että saamme kotomaahan sekä MM-voiton että seuraavan vuoden MM-kisat, mitä tekee Suomen jääkiekkokihot? Tekee koko touhusta niin kallista ja sekavaa, että seuraamisesta tulee käytännössä mahdotonta. Kivaa se ei ainakaan enää kenellekään ole. Ensin vietiin Ylen lähetykset Mertarantoineen, sitten tuli järkyttävän ylihinnoitellut liput, sitten tuli Osta tästä viihdepaketti ostaosta -paketit, viimeisimpänä tämä Kaikki pelit suorana Youtubesta! Eikäku… ei sittenkään suomalaisille -show.

Tuntuu, että tämä pelleily kulminoituu samaan asiaan kun niin moni muukin tässä maassa: köyhät kyykkyyn ja herrokerhot kabinetteihin nauramaan duunareiden kustannuksella. Voin jo nähdä kuin Kale Kummola ja frendit Ilkka Kanerva, Hjallis Harkimo, Björn Wahlroos, Topi Sukari ja muut niljakkaat kapitalistisikapossut myhäilevät Hartwallin aitossa keskenään: “Hähää, vietiin kansalta tämäkin huvi!” Ihan sama vaikka lätkää paiskittaisiin tyhjällä areenalla, kunhan ei vaan ole työväenluokkaa paikalla. Ihan sama kuinka noloa se on, että Suomi ei saa kotikisoihinsa katsojia, eikä saada Kummolan lupailemia valmentajia lätkäjunnuille kun kisat eivät tuota tarpeeksi, kunhan voidaan osoittaa tavalliselle fanikansalle kuinka arvottomia he ovat.

Tavallaan olen ilolla seurannut kuinka tällaiset ahneet kapitalistikuvotukset ovat viime aikoina saaneet ainakin osittain köniinsä muista pelleilyistään: Ilelle ja Topille ehdollista, Merisalolle ehdotonta, Finnairin hallitukselle potkut – hienoa nähdä, että näille mulkeroille pistetään edes jossain kohtaa vastaan: ihan tosissaan hei, et voi sikailla toisten rahoilla ja pahimmillaan kansalaisten sinulle myöntämällä velvollisuudella ihan miten haluat. Näillä äijillä ei tunnu pahemmin etiikka tai empatia omaatuntoa pakottavan, joten yritetään takoa sitä kalloon vaikka sitten oikeusteitse jos ei muu auta.

Jääkiekkolippujen hintaan ei ehkä voi oikeuslaitos puuttua, mutta olisiko joku muu taho voinut sanoa jotain? Olisiko joku tässä maailmassa elävä voinut kertoa Kummolalle millainen rahantaju normaaleilla ihmisillä on? Että ihan oikeasti, yli 150 € yhdestä jääkiekkopelistä on aivan hävytön hinta, mihin niillä tavallisilla ihmisillä jotka lätkää tulisivat katsomaan, ei varmasti ole varaa. Ei ainakaan jos haluaisi tulla vaikka koko perheen voimin, maksaa junalippuja/bensoja Helsinkiin ja mahdollisesti hotellimajoitustakin. Että mentäiskö koko perheen voimin kahden viikon lomalle Aasiaan vai yhteen jääkiekkopeliin? Suhteellisuudentaju ohoi.

Itse tuhlaan suuren osan palkastani erilaisiin keikka- ja konserttilippuihin, mutta eipä ole mikään keikka, ei edes KOLMEN PÄIVÄN FESTIVAALI KYMMENILLÄ MAAILMANTÄHDILLÄ, maksanut niin paljoa kuin halvin lippu parin tunnin Suomi-Ranska -peliin. Tulee melkein paha mieli kun meikäläistä hemmotellaan jatkuvasti mahtavilla keikoilla mihin minulla on kovan luokan esiintyjistä huolimatta varaa, mutta sitten kun jääkiekkofaneille olisi Suomessa jotain, tavalliset ihmiset eivät saa osallistua.

Sanovat että ahneella on paskainen loppu. Voi kunpa olisi.

Mietin tässä taannoin että vappu tulee, tarttisko tehdä jotain. Ostin pullon Ganciaa ja ajattelin litkiä sen Tonin ja jonkun leffan kanssa kolmistaan kotona, kun ei Helsingissä vissiin oikein mitään meille kivaa ohjelmaa tapahdu.

Mutta sitten oivalsin, että jos jossain pitää viettää vappua, ja jossain maailmassa on ne ihmiset keiden kanssa sitä kuuluu viettää, niin Tampereella. Tavallaan kallista veeärräillä yhdeksi illaksi bileisiin, mutta voiko joku raha maailmassa määrittää sitä minkä arvoista hyvien ystävien seura on? Ei voi! Voiko mikään olla parempaa kuin nostalgiset vappukarkelot Näsinkallioilla lukuisten kaltaisten boheemien seurassa pimenevässä yössä, Rocky Horror Picture Show sing-along ja seuraavan päivän levyraati? Ei voi! Sitä vartenhan sitä rahaa yritetään tilille haalia, että voisi vapaa-ajalla tehdä tämmöisiä tempauksia.

Tulin tästä päätöksestä niin epänormaalin loistavalle tuulelle, että huomasin jopa laittavani äsken ruokaa! Aikamoisia onnen tunteita saa Tampere aikaan.

Lautasella avokadopastaa halloumilla, lasissa reippaasti Torres Viña Esmeraldaa.

Jälkkäriksi Makuunimättöä ja Indiana Jonesia.

Ja jotta tämä olisi mahdollisimman siirrappinen postaus, kerrottakoon että avasimme juuri ensimmäistä kertaa tänä vuonna ikkunan, kas kun mereen laskeva aurinko lämmittää kämppää niin mukavasti. Ikkuna on auki, ja ulkoa kuuluu vain pirtsakka lintujen lallattelu. Ei muuta.

Otan oikeuden siirtyä yhden postauksen verran ärsyttävän hipsteriin kännykkäkamerakuva- ja käsittelylinjalle, koska toissayönä ei ollut oikeaa kameraa mukana, mutta kuvattavaa oli.

Tässä aikuisten harjoittamassa seesteisessä työelämässä melkoinen haaste on se, että pitää leikkiä olevansa luonnostaan klo 22 nukkumaan, klo 7 ylös -kellolla toimiva normaalirytminen olento, vaikka ei todellakaan ole, ole koskaan ollut, eikä koskaan tule olemaan. Viikonloppuna vietin pitkästä aikaa sellaista kummallista yöelämää, mitä meidän yön lasten pitäisi viettääkin. Jei!

Lauantai-ilta alkoi Nosturissa noin klo 21.30. Tsekkasimme ensin Toot Tootin keikan, missä bändin vieraaksi saapui Voice of Finlandista Nosturiin tipahtanut Mikko Herranen. Heppu oli Lauri Mikkolan lisäksi toinen lempparini VoF:sta, joten oli hauska nähdä tämä erittäin symppis ja lahjakas jannu livenäkin.

Illan pääbändi oli klubikeikoilta tauolle jäävä Von Hertzen Brothers, joka osoitti jälleen ettei näille äijille Suomen livekentälle kukaan mahda oikein mitään. Niin tinkimätöntä laatua ja lahjakkuutta että huoh. Joka kerta löydän VHB:n keikoilta jotain uutta, tällä kertaa tajusin että The Willing Victim on yksi maailman kauniimpia rakkauslauluja. Meni heittämällä "jos ikinä menisin naimisiin, häissäni soisi nämä biisit"- listalle.

Noin klo 7.05 nappasimme porvareina ja erittäin tokkuraisina taksin ja köröttelimme Kino Engeliin Senaatintorin laidalle elokuviin.

Elämäni ensimmäinen Night Visions, jee! Olen monasti suunnitellut meneväni, mutta vasta yksi maailman merkittävimpiä elokuvia, The Room sai paikalle. Sen kerran kun Tommy Wiseuta saa katsoa valkokankaalta, ei ole mahdollisuus olla olematta paikalla.

Läpi yön teatterissa valvoneet kuomat olivat jo paikalla. Onnellinen Ville odotteli H-hetkeä iskuja ottaneiden lippujen kanssa nimmaroituun You're tearing me apart, Lisa! -paitaan verhoutuneena.

What a story Mark. Niin kuin oikeaoppiseen The Room -näytökseen käsittääkseni kuuluu, salissa lenteli muovilusikoita (vaikkei samoissa määrin kun suurempien näytösten lusikkamyrskyissä maailmalla), repliikkejä lausuttiin yhteen ääneen ja naurettiin vedet silmissä tälle maailman parhaalle ja pahimmalle elokuvalle. Valitettavasti I Will ei herättänyt yleisöä yhteislauluun, mutta onneksi korvasin tämän vääryyden laulamalla biisiä koko aamun kotona.

Muistolusikka Engelin kakkossalin lattialta.

Ilmasto on ihan outo nykyisin, tälläkin kertaa arska möllötti jo korkealla taivaalla kun olimme lähdössä ikimuistoisesta näytöksestä punkkiamme kohti nukkumaan. 3T:n takalasista katsottuna kadut olivat sentään vielä tyhjät.

Vaan kun hereillä ja hövelillä tuulella oltiin, päätimme painella yön päätteeksi ruokaostoksille. Tässä varjomme posettavat Valintatalon pihalla noin klo 10.05. Oikeasti meinasin ottaa kuvan Valintatalon pihalla olevasta pahvilaatikkoasunnosta, mutta en sitten kehdannutkaan kun pihalla hengailevista nisti-ihmisistä joku vissiin majoittui siinä.

Yö piti tietysti päättää kunnon aamupala-brunssilla. Tai tiedä siitä sitten mikä tämä ruokailu oli, toki painelimme nukkumaan ruokailun jälkeen. Kello raksutti suunnilleen 11 tunnin ja 35 minuutin kohdalla kun otimme vaakakoomat sohvalle.

Eihän tässä vierähtänyt kuin kuukausi reissusta kun jo ehdin blogaista matkapostausta! Asiaa on paljon, mutta paljon jää sanomattakin. Tässä kuitenkin tärkeimmät.

Matkakohteemme oli Langkawin saari Malesiassa. Vaikka se valikoitui määränpääksi melko spontaanisti edullisen äkkilähtötarjouksen takia, oli paikka meille yksinkertaisesti täydellinen. Tässä kuvin ja listoin muutama syy siihen miksi. (Osa kuvista meikäläisen kuvaamia, osa Tonin. Kiitti Tondeli!)

1. Eläimet
Reissun ehdottomasti upein anti ja eniten odottamani osuus oli upea luonto eläimineen. Sain joululahjaksi toivotun Maailman parhaat luontokuvat -valokuvakirjan ja sen innoittamana toivoin, että näkisimme mahdollisimman paljon erilaisia elukoita ja pääsisimme viettämään paljon aikaa yhdessä Canon välissämme. Lentävää lemuria tai suurinta mahdollista varaania (mitaltaan n. 3 metriä) ei onnistuttu näkemään, mutta muuten melko mukavasti mönkijäisiä eri lajeista ja kokoluokista tuli bongailtua.

Langkawin pääsaari koostuu pääosin koskemattomasta sademetsästä, ja koska meitin bungalow-hotelli oli meren ja metsän välissä, asuimme lähestulkoon viidakossa. Aamuisin heräsimme katolla hyppivien apinoiden mellastukseen, kymmenien trooppisten lintujen laulantaan tai sammakkojen kurnutukseen. Hotellimme pihalla tallusteli komeita varaaneita ja kipitti satoja pikkuliskoja, seinissä vilisti gekkoja, puissa erilaisia oravia ja rannalla monenlaisia rapuja, joista osa roudasi perässään kotisimpukkaansa.

Eniten muistikortille tallentui apinoita, ensinnäkin koska niitä on paljon eivätkä ne arastele ihmisten läheisyyteen tulemista, ja toisekseen koska ne on niin valokuvauksellisia ja inhimillisiä ilmeineen ja tekoineen. Vaikea keksiä mikä voisi olla söpömpää kuin silmälasilangurin oranssi vauva tai languripoikasten leikkisä kungfu-paini. Apinoista on kuitenkin pakko sanoa, että niin söpöiltä ja hassuilta kun ne pohjoismaalaisen länkkärin mielestä vaikuttavatkin, niihin kannattaa suhtautua varauksella. Ovelat ja röyhkeät epelit ihan oikeasti hyökkäävät penkomaan ihmisen selässä olevaa reppua jos yhdenkin avoimen taskun repussa näkevät tai yrittävät pölliä ostoskassin suoraan kädestä jos sitä tarpeeksi puolihuolimattomasti kantaa. Meitäkin opastettin heti matkan alussa, että bungalowin ovi on laitettava aina lukkoon, vaikka olisi itse sisällä, koska apinat osaavat avata oven ja tulevat sisälle mellastamaan jos ovi on auki.

2. Luonto
Yksi matkan upeimpia kokemuksia oli usean tunnin veneajelu mangrovemetsään, missä kuljimme pienellä veneellä jylhien mangrove-puiden välisillä jokireiteillä. Syvälle veteen kasvava ja tiheä mangrovemetsä on pääsyy siihen miksi Langkawin saari ei juuri kärsinyt vuoden 2004 tsunamistakaan. Metsäretken aikana näimme Langkawin tunnuseläinten kiljumerikotkien ja punamahaisten merikotkien ruokailuhetken, kävimme lepakkoluolassa taskulamppujen avulla tutkailemassa nukkuvia hedelmälepakoita ja tsekkasimme kummallisia kaloja pienelle lautalle rakennetulla kalafarmilla.

Ensimmäisenä reissupäivänä nousimme cable car -vaunulla Langkawin korkeimpaan kohtaan, mistä näki koko saaren ja pitkälle merelle Thaimaan saarille asti. Eräänä toisena päivänä vuokrasimme auton ja kävimme makoilemassa viidakon keskellä puoliksi kuivuneen vesiputouksen ääressä ja kävelemässä autiolla rannalla. Vaikka olen periaatteessa kaupunki-ihminen, enkä osaisi ainakaan Suomessa maalla asua, vaikea käsittää miten tällaisistä maisemista voisi olla nauttimatta. (Paitsi jos on Karl Pilkington, mutta se on asia erikseen.)

3. Lämpö
Ei varmaan tule yllätyksenä, että minähän rakastan lämpöä. Rakastan. Kesää, aurinkoa, hellettä, sitä ettei tarvi pitää sukkia (tai kenkiä) eikä pitkähihaista paitaa, ei pakata laukkua täyteen huppareita ja kaulahuiveja siltä varalta että jossain kohtaa päivää tulee kuitenkin kylmä. Noin 32 astetta mittarissa on minulle vallan luonnollinen olotila, ei astettakaan liian kuuma.

Teimme myös yhden päiväretken Thaimaan puolelle Koh Lipen pienelle paratiisisaarelle. Saarelle joka paahtoi hehkuvan kuumassa auringossa niin polttavasti, että tyhmä persuihoni poksui ilkeästi rakoille heti kun sitä vähän turkoosissa meressä lilluttelin. Onneksi uinnin jälkeen pääsimme lepäilemään varjoon ihanaan terassimaiseen baariin, missä nuokuimme patjatuoleilla baarin lattialla drinkit kädessä, samalla kun baarimikko veteli sikeitä pitkällä penkillä baaritiskillä.

4. Ruoka
Vaikka odotin malesialaisen ruuan olevan hyvää, se löi kaikki odotukset kevyesti. Eivät näemmä ole pienet trooppiset saaret ottaneet omakseen ällöttävää pikaruokakulttuuria tai eineksiä, joten söimme reissussa terveellisemmin kuin koskaan kotioloissa: vihanneksia ja hedelmiä, paljon tofua, paikallisia yrttejä ja mausteita. Ja voi mikä uskomaton nautinto on syödä joka päivä tuoretta ruokaa. Ei sitä useinkaan tule Suomessa ajateltua, että tuhansia kilometrejä matkannut purkkiananas ei ole ihan sama juttu kuin suoraan maasta nostettu sukulaisensa. Eikä meikäläisen kaltaista nuukailijaa ollenkaan haittaa se, että ruoka on myös älyttömän halpaa. Yksi parhaita ja hienoimpia syömiämme illallisia piti minun osaltani sisällään perinteisesti valmistettua malesialaista kasviskastiketta, riisiä ja poppadum-keksejä, leipäkuoreen paistettua jäätelöä ja hedelmiä sekä ruokajuomat. Pulitin koko setistä noin neljä euroa.

5. Elämäntyyli
Lieko kysymys sitten saarella asumisen eristävästä luonteesta, ilmaston kuumuudesta vai monien länkkärielämän huonojen puolien tavoittamattomana olemisesta, mutta elämä Langkawilla vaikutti kaikin puolin niin rennolta ja elämästä nauttivalta, että en ole vielä keksinyt yhtäkään syytä miksi en muuttaisi sinne joku päivä. Auringonlaskun fiilisteleminen meren rannalle pystytetyssä reggae-baarissa, livemusan soidessa taustalla, baarin tarjoama grilliruoka lautasella ja juttukaverina eräs australialainen reppureissaaja saivat miettimään, miksi sitä ei elä aina näin? Mitä muuta voi ihminen tavoitella?

Malesia-postaus on edelleen tulossa, mutta n. 1500:n kuvan läpikahlaus ja käsittely kestää hetkisen, joten ihan vielä en pääse lesoilemaan maailman ihanimmalla matkalla. Mutta ehdin myöhemminkin! Kyllä teitä ärsyttää vaikka Suomessa olisi jo kevät postauksen aikaan.

Anyhow, nopea musapostaus nyt kun niin paljon hienoa musiikkia on tullut tykö ja kevät inspiroi ihan uudella terällä tutustumaan kaikennäköiseen musisointiin.

1. Saattaa olla ensimmäinen vuosi kun äänestän Euroviisuissa. Venäjä on repäissyt loistavan vedon kaikkia kamalia seksivau-horonukkeja vastaan ja lähettänyt viisuihin parhaan maastaan ponnistavan asian. Nimittäin maatuskoja! No okei, babushkoja, mutta poteito-tomaatto. Udmurtialaiset mummot on niin sympaattisia että olen tuijottanut videota naama naantalin auringolla jo ainakin neljä kertaa, mitä ei voi sanoa mistään aiemmasta euroviisubiisistä. Mummelit havittelevat voittoa jotta voisivat rakennuttaa uuden kirkon kotikyläänsä. Aww. Ei haaveile mistään silikonitisseistä nää laulajattaret! Ja kuvitelkaa, Buranovskiye Babushki on coveroinut aiemmin udmurtiksi mm. Hotel Californian ja Yesterdayn! Hitto kun olis eeppistä nähdä mummot livenä. Kesäfestarit anyone, kuka buukkaa?

2. Kahlasin läpi Nuorgamin 365-listan viime vuoden parhaista biiseistä ja löysin sieltä roppakaupalla hyvyyksiä. Muutenkin on tullut pyörittyä erinäisillä musasivuilla siinä määrin, että nyt on kaikkea ihanaa soittolistat täynnä. Jeh! Jos meikäläisen uusia löytöjä haluaa kuulla, kokoamani Uutta ja kivaa. Namnam. -soittolista löytyy täältä. Jos ei jaksa koko listaa popittaa, suosittelen tsekkaaman ainakin Thao & Mirahin, Zola Jesuksen, Twilight Singersin, James Blaken ihanan version Joni Mitchellin A Case of Yousta sekä Tinariwenin, joka on saharalaisten tuaregie-alkuperäisasukkaiden etno/blues-bändi. Hienoa settiä.

3. Juteltiin Malesian reissulla yhdessä reggae-baarissa erään australialaisen miehen kanssa australialaisesta musiikista, ja valittelin kun sieltä ei tule koskaan mitään musiikkia Suomeen tai kunnolla edes Eurooppaan saakka, vaikka tarjontaa varmasti on. Ellei satu olemaan Gotye, joka soi tällä hetkellä joka ainoassa paikassa, mutta kuka muistaa mikä oli edellinen lähes koko länsimaailman kattava yllärihitti tuntemattomalta australialaiselta artistilta? Tai uusi-seelantilaiselta? Tietääkö joku ylipäätään uusi-seelantilaisia artisteja (jos Somebody I Used to Know:ssa feattaavaa Kimbraa tai ensisijaisesti tv:stä tunnettua Flight of the Conchordsia ei lasketa)?

Anyway, aloin Stevenin vinkistä kuunnella australialaista Triple J -radiota ja voi kuulkaa mikä löytö! Ihan kuin olisi löytänyt uuden maailman länsimaisen musiikin kentältä. Paljon periaatteessa helposti lähestyttävää, omaan makuun istuvaa ja “modernia” musiikkia, mutta kuitenkin noin 90-prosenttisesti uusia tuttavuuksia. Tyhmästi muotoiltu lause, mutta tarkoitan siis sitä, että kanavalla kuulee todennäköisemmin indietä, progea tai pop-rockia kuin vaikkapa didgeridoota. Että on sellainen pop-musiikki-kanava youknow. Miinusta Triple J:ssa on se, että now playing -toiminto jumittaa, eikä jokaista biisiä ehdi Soundhoundata tai litteroida lyriikoiksi, jolloin moni hieno biisi jää tunnistamatta. Onneksi voi kuunnella lisää radiota ja toivoa löytävänsä biisit myöhemmin.

4. Luonnolle kiitos, kaiken elämänilon ja energian sisäänsä imevä musta aukko, elikkäs talvi, alkaa vedellä viimeisiään ja pian pääsen taas nauramaan räkäisesti arkkiviholliseni sulavalla haudalla. Ja sehän meinaa sitä että rakkaani kesä tulee kotiin! Auringon, inspiraation ja elämänhalun lisäksi kesä tuo mukanaan ruhtinaallisesti keikkoja, joten tässäpä sitä taas päätä ja rahapussia pyöritellen mietitään mihin pitäisi ainakin mennä, ja miten saan itseni monistettua samaan aikaan Stingin keikalle Kaisaniemeen ja Seinäjoelle Provinssiin, missä on ainakin nähtävä Justice, Bat for Lashes ja M83. Lisäksi Flowssa olisi Black Keys, Ane Brun, Bon Iver ja Björk, ja klubikeikoilla pitkin kevättä ja kesää vaikka mitä kivaa The Dø:sta Pariisin Kevääseen. Lisäksi mietin pitäisikö rikkoa kaikki periaatteet yleensä inhoamaani countrya vastaan ja käydä korkkaamassa Finlandia-talo-neitsyys country-keikalla? Upea Alison Krauss & Union Station olisi tarjolla heinäkuussa. Kantria/bluegrassia Finlandia-talossa, jestas. Okei, tätä keski-ikää tasapainottamaan olisi kyllä pakko lähteä johonkin Raumanmeren juhannukseenkin… No vitsi vitsi, en mää nyt sentään sinne (vai onko sellaista enää olemassakaan?)! Ei tässä niin humalahakuisia olla. Mutta Raumasta tulikin mieleeni Turku! Että Ruisrock voisi myös olla pitkästä aikaa vaihtoehto. Ja tietysti aina on Ilosaari. Siellä ei ole vielä mitään sellaista kovisartistia minkä takia olisi pakko mennä, mutta voisin mennä ihan vaan siksi että Ilosaarella on niin kivat uudet sivut ja itä-suomalaiset on lupsakoita.

5. Suomalaisessa musaskenessäkin tapahtuu kaikkea kivaa. Olen kovasti innoissani hienoista lähtökohdista syntyneestä GG Caravanista ja bändin loistavasta uudesta levystä. Eipä ole tietääkseni ennen näin kovaa kokoonpanoa koottu rasismin ja romanien oikeuksien puolustamiseksi perustetusta kampanjasta, kerrassaan huippuidea. Innoissani olen myös Pariisin Kevään uudesta levystä sekä Palefacen ja Olavi Uusivirran lähiaikoina ilmestyvistä. Tässähän kohta soi napeissa lähes yhtä paljon suomenkielistä musiikkia kuin englanninkielistä, ennenkuulumatonta!

Eipä tässä siis muuta kuin musikaalista kevättä itse kullekin säädylle.

Olen Suomessa. Lämpötila on alle nollan, ulkona on pimeää as usual ja lunta maassa. Kaksi päivää sitten olin trooppisella Langkawin saarella Malesiassa. Lämpötila oli öisinkin vähintään +28 °C, bungalowin vieressä kohisi Andamaanienmeri ja makakit hyppivät pitkin pihamaata.

Olen tosiaan nyt Suomessa, eli aion valittaa ja rutista kuin teini-ikäinen. Täällä on ihan paskaa.

Nyt sitten ne ihmiset jotka käyttävät lausetta “Kyllä reissussa oli kivaa, mutta onpahan kiva olla kotona“, alkakaa selittää. Mitä hemmettiä tällä lauseella tarkoitetaan?! Olen nauttinut kotiinpaluusta elämässäni tasan yhden kerran, silloin kun yritin päästä jouluksi kotiin usean kuukauden New Yorkin reissusta ja päädyin Heathrowin lentokentän kaaokseen lumen vangiksi tuhansien ihmisten kanssa, ja tappelin tieni konkreettisesti kyynerpäillä ja yhdeksän tunnin jonossa seisomisella Oslon kautta kotiin neljä päivää myöhässä. Ainoastaan tällöin oli melkoisen voittajafiilis sulkea kodin ovi takanaan, mutta normaalisti kärsin aina kovasta kotiinpaluumasennuksesta. Niin kuin nytkin.

En ymmärrä millaisessa kodeissa tuota ylläolevaa lausetta käyttävät ihmiset asuvat. Meikäläisiä Suomessa odotti kroonisesta kaaoksesta kärsivä yksiö, tiskivuori, tyhjä jääkaappi ja kasa laskuja. Niin että mistä sitä iloa pitäisi repiä? Mitkään oma sänky -argumentit ei päde, koska epämääräisten muuttokaaosten seurauksena meillä ei ole sänkyä. Sängyn virkaa toimittava patja on ihan mukava, mutta ei se bungalow-hotellin sänkyjä mitenkään päin päihitä. En tiedä teistä, mutta meillä ei myöskään ole kotona hulppeaa aamiasbuffettia omilla omeletti- ja vohvelibaareilla niinkuin hotellissamme Malesiassa. Meillä on pilaantunutta raejuustoa ja yksi siideri.

Sain tapani mukaan perinteiset teiniangsti-itkupotkuraivarit heti koneesta poistuessa. Muistaakseni ensimmäiset sanat ulos katsoessani olivat fiksut ja kypsät: “VITTUUUU, täällä on tätä paskaa edelleen maassa jumalauta! Juoksen takaisin koneeseen ja jään sinne!“. Koska reissumme oli periaatteessa (mutta ei onneksi käytännössä) pakettimatka, jouduimme matkustamaan takaisin lentokoneessa joka oli täynnä suomalaisia. Tästä johtuen vitutus alkoi jo Langkawin kentällä, kun edessämme jonottaneet suomalaiset harjoittivat perinteistä suomalaista small talkia tyyliin “kyllä meillä Hyvinkäällä kaikki on paremmin” ja haukkuivat malesialaisen kulttuuriin, taksikuskit, islamin uskonnon ja tähän päätteeksi vielä suomalaiset romanit, koska kaikki mannethan on roistoja. Pää punaisena purin huulta etten räjähtänyt kyseisille pälleille, että ei varmaan ihme ettei ole kivaa kun lähtökohtaisesti lähdette vieraaseen kulttuuriin noin ylimielisellä ja epäkunnioittavalla asenteella, ja päätätte valittaa heti kun ne ei tarjoile teille ruisleipää ja laula Irwinia. Kanariansaarille käsittääkseni pääsee edullisesti, tervemenoa.

Huoh. Täällä on kamalaa. Otetaan vinkkejä vastaan siitä miten Suomen talvesta voi selvitä loppuun asti.

Tällaisesta maisemasta on melkoisen vaikea päästä yli.

Stockmann näyttää viettävän tänä vuonna 150-vuotissynttäreitään. Keksin tänään pitkän iän syyn Helsingin Stockmannille. Talo on täynnä yksinäisiä sieluja ja heidän jälkeläisiään, jotka eivät ole koskaan löytäneet ainuttakaan Stokkan noin viidelle eri kadulle johtavaa ovea. Ovat juuttuneet jonnekin kerrokseen *16,L:8.1 ja pitävät Stokan pystyssä ja itsensä hengissä ostamalla talon tarjontaa.

Niin tosiaan, menin sitten taas Helsingin Stockmannille. Ei vissiin ollut tarpeeksi tuoreessa muistissa, kuinka viimeksi eksyin samaisen Narnian kerrokseen -1A ja jouduin kysymään ohjeet ulos koko putiikista.

Tällä kertaa olin suuntaamassa Forexiin, jonka infotaulun mukaan piti olla kerroksessa 8. Jotenkin sitten kävi taas niin, että olen kerroksessa 6 ja päälläni on talon katto, joka isosta kattoikkunasta päätellen on ihan varmasti talon ylimmäinen kerros. Okei. Ihan normaalia. Josko löytyisi sitten joku superhissi joka lentää katon läpi sinne 8-kerrokseen mitä tässä talossa ei ole.

Löydän hissin joka menee kerrokseen 7, mutta kerrokseen saa opastaulun mukaan mennä vaan johtoporras. Löydän toisen hissin, joka ei mene edes seiskaan asti. Ja hetkeä myöhemmin löydän itseni vauvanvaateosaston kassalta jonottomassa myyjän luokse, jotta voisin taas kysyä että anteeksi, mutta missä me ollaan ja oonko määkin siellä ja miten voi olla kerros kahdeksan talossa jossa on kuusi kerrosta, ja mistä niitä salaisia aarrekarttoja saa minkä avulla tästä laitoksessa voisi joskus löytää jotain.

Täti opastaa minut kultaisille päähisseille, joiden avulla pääsen Forexiin ja saan ringgini. Kiitos vaan tädille, ilman häntä olisin jo tuupertunut jonnekin rintapumppujen ja vaippakakkujen keskelle niiskuttamaan. Kotiin lähtiessä yritin löytää sitä Jalista ja suklaatehtaasta tuttua hissiä, millä olisin lentänyt lasikaton läpi kotiin, mutta ei ne enää suostunut kertomaan missä se on.

Ja niille, jotka luuli että Joe Strummer on poistunut keskuudestamme, niin tiedoksi vaan ettei ole. Hän löytyy Helsingin Stockmannilta.

Tässä on yksi vaikuttavimpia musiikkivideoita mitä olen nähnyt aikoihin. Tavallaan tyylilleen uskollisen tyyppillistä, mutta niin tyylikästä. Voisin asua tällaisella kuvakielessä.

Hiljaiseksi vetää. Ja kananlihalle.

Saan tästä videosta sen saman fiiliksen mitä joskus pienenä kouluikäisenä kultaisella 90-luvulla kun musiikkivideotaidetta vielä oli olemassa; haluan tehdä isona musiikkivideoita. Ajatus hautautui musiikkivideoiden tason laskun myötä, mutta tämän teoksen jälkeen pikku-Niinan nuoruuden haave nosti uinunutta päätään. Joku päivä vielä ohjaan sen musavideon minkä olen jo päässäni useita kertoja ohjannut.

Eikä muuten haittaa sekään, että videon lisäksi biisi on hillittömän hieno ja huomenna saan levyllisen uunituoretta Markia kaupasta kotiin. Sitten ei tarvi odotella kun reilu pari viikkoa niin mies bändeineen on nähtävissä Helsingin The Circuksessa. Suosittelen aika vahvasti olemaan paikalla.