Imuripesukone sulkaisille supersankarivaatteille

14 Lok

Leikinpä taas vähän kodinhengetärtä tänään. Olipahan taas.

Ajattelin sitten, että minähän kertakaikkiaan pesen pyykkiä, enkä mitä tahansa pyykkiä, vaan oikein valkopyykkiä! Eikä muuten ole mitenkään itsestäänselvyyksiä meikäläisille tommoset valkopyykkiasiat. Ihan reilusti olen aina rikkonut kaikkien kodinhengetärten ja Marttojen virallista lakikirjaa ja pessyt kaikki pyykit iloisesti sekaisin. Väreistä, materiaaleista ja vaatteiden mallista riippumatta – sinne vaan, jotain jauhoa perään ja pariksi tunniksi kone rullaamaan, niin hyvä tulee. Sen olen yleensä varmistanut että kone on pyykinpesukone, eikä esimerkiksi tiskikone, mutta siinä ne varmistelut on sitten ollutkin.

Valkopyykistä en ole jaksanut stressata senkään takia, että kyseiset kuteet ovat varsin aliedustettuja vaatekaapissani. Tällä kertaa ajattelin kuitenkin hemmotella kaapin harvoja valkoisia (likaisenharmaita) vaatteita ihan omalla pesulla. Normaalisti en uskalla mihinkään pesukoneiden säätöihin koskea, koska kamoon, joku itsesuojeluvaisto mullakin. Kuitenkin kun olin villillä päällä, ajattelin että tehdääs tää nyt ihan kuin aikuiset ja Martat ikään. Koska valkoisia vaatteita oli pestävänä melko vähän, ajattelin että painanpa koneesta sen “puoli koneellista” -napin päälle, kun noissa pesukoneissa sellainen vissiin on. VAI ONKO?

Niin, enpä tiedä. Siinä kun olin puoli tuntia googlettanut ja analysoinyt koneen salaseurasymboleja, kirosin koneelle että haista sinä Hoover (niin, sen lisäksi että meidän pesukone on tyhmä, se on myös imuri) ja pese ihan mites tykkäät. Ihan oikeesti, pesukoneiden käyttöliittymä- ja symbolisuunnittelijat, mikäs se teidän ongelma on?

Symbolit meidän masiinassa näyttää pääpiirteittäin tältä:

Sopii esittää arvauksia mitä mikäkin sulka ja juokseva R-kirjain meinaa. Minähän en siis todellakaan tiedä. (Ja ei, ei meillä todellakaan ole mitään ohjekirjaa tallessa.) Koska etsin “puoli koneellista” -nappia, olin painaa vasemman yläreunan namiskaa, missä iso pisara hukkuu plus-merkin kanssa vesilasiin, koska a) se on nappi mistä voi painaa ja b) ei se toi lumihiutale-nappi ainakaan voi olla, koska siitä varmastikin tulee lumisade pesukoneeseen. En sitten kuitenkaan mennyt namiskaa painamaan, kun koneen mystiikka menee namiskasymboleissa niin avaruusteknologian tasolle, että alkoi pelottaa mitä siitä voisikaan tapahtua.

Onko se ihme että pelottaa, kun tarkastellaan nyt tuota rullaakin.
- Oikean yläkulman asetuksilla voi pestä pumpulia.
- Oikean alakulman asetuksilla voi pestä sulkia.
- Vasemman alakulman asetuksilla voi pestä vaatteita, jotka ovat saastuneet ydinlaboratoriossa.
- Vasemman yläkulman asetuksilla voi pestä vaatteita, mitä on käyttänyt kun on ollut juokseva R-kirjain. Näitä asetuksia voi käyttää myös jos on Batmanin Robin tai muu ärrällä alkava supersankari.

Eikä siinä kaikki! Lisäasetuksissakin kivasti löytyy.
Jos haluat pestä sulkia jotka olet kutonut itse, se onnistuu vasemmasta alareunasta.
Jos haluat että pesukone vuotaa kaikki vedet lattialle, se onnistuu suoraan etelästä, ihan rullan alareunasta. Sieltä saa pesukoneen myös tanssimaan piruetteja itsensä ympäri. Jos on erityisen luontoystävällinen juokseva R tai supersankari, sille löytyy oikea asetus vasemmasta yläreunasta.

Sitä en sitten tiedä mitä pitää valita, jos haluan pestä sulista tehdyn paidan, joka on saastunut ydinlaboratoriossa, kun on ollut juokseva R-kirjaimella alkava supersankari. Ei ole helppoja nää kodinhengettären hommat ei.

Kesä 2014

23 Syy

Nyt kun säätilojen puolesta on varmaankin pakko myöntää, että kesä se sitten meni eikä ole tekemässä takakesäpaluuta, haikailenpa vielä kerran rakkaani perään. Menneenä suvena en ehtinyt lomaa viettää, joten perinteeksi muodostuneet kesälomapostaukset jäivät tekemättä. Siitä huolimatta ihmisen paras (vuoden)aika oli kohtuullisissa määrin täynnä menoa ja meininkiä tänäkin vuonna, joten lienee syytä listata kesän kohonkohdat ennen kuin taivun kaamosmasennuksen ikeen alle (mikä ei näillä ilmoilla ole kaukana).

Kesällä 2014:

- Juhlin kahden höpönassun pitkään odotettuja ja vallan ihania häitä, kahden neitokaisen yo-juhlia, synttäreitäni ja suvun uusimman tulokkaan nimiä. Virallisten juhlien lisäksi keikkoja, festareita, kaikenlaisia kissanristiäisiä, istuskeluja ja terassikelejä tuntui löytyivän joka viikonlopulle (ja vähän viikollekin). Ja mikäs kesällä on juhliessa, party on! Kohta vajoan peiton alle loppuvuodeksi, niin loppuu se juhliminen (voi tehdä ihan hyvääkin).

- Vietin juhannusta parhaassa seurassa perinteisesti: pipo päässä, villasukat jalassa, loputtomasti syöden ja illan koittaessa ikivanhalla tanssilavalla humpaten.

- Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Järvenpäässä, tarkalleen ottaen Puistobluesissa katsomassa karismakuningatar Dana Fuchsin keikan. Siihen nähden kuinka upea ja lahjakas ilmestys tämä epävirallisesti Janis Joplinin ja Robert Plantin jälkeläinen on, en ihan hiffaa miten voi olla mahdollista, että sen tason tyypit esiintyy jossain Järvenpään Scandicissa, mutta pääsinpähän eturiviin.

- Järvenpää oli aika Järvenpää ja Scandicin baari tunnelmaltaan ja väestöltään hyvinkin 90-luvun ruotsinlaiva, mutta suureksi yllätyksekseni sain Järvenpäässä parhaan kasvisruoka-annoksen mitä olen koskaan syönyt, ja oon syönyt niitä aika muutaman. Ravintola Huilin mustapapu-kasvispihviannos mm. paahdetulla bataatilla, marinoiduilla linsseillä ja omena-chutneyllä veti täydellisyydellään lähes kyyneleet silmiin. Vierailun jälkeen oli pakko laittaa ylistävä rakkauskirje Huilille ja vilpittömän jättimäiset kiitokset kokille, joka selvästi ymmärtää kasvisruuan päälle (ja se on harvinaista se). Vastaukseksi sain vilpittömän vastakiitoksen ja varmistuksen siitä, että Huilin kokki todella suhtautuu intohimoisesti kasvisruokiin. Jos ikinä liikutte Järvenpäässä, puhumattakaan Huilissa, niin älkää nyt todellakaan edes harkitko mitään muuta kuin kasvisannosta.

- Koin yhden elämäni parhaista päivistä Milton Keynesissä Englannissa heinäkuussa. Toteutin pitkäaikaisen unelman ja näin livenä Pearl Jamin, noin 15 vuoden odottamisen jälkeen. Päivä joka ei unohdu koskaan.

- Kävin katsomassa The Commitments -musikaalin Lontoossa. Elokuvaversion suurena ystävänä hämmästelin teatteriversion epäuskottavaa ylipirteyttä ja rasittavaa ylinäyttelemistä, mutta vaikutuin musiikista ja laulajien tasosta. Onneksi musaa oli paljon ja näytöksessä oli teatterille poikkeuksellisesti myös encore, missä Commitments-poppoo keskittyi pelkkien biisien esittämiseen samalla kun yleisö tanssi yleisössä ja lauloi mukana. Erinomainen veto, sellaista menoa lisää teattereihin.

- Pidin jälleen erinomaisen hauskaa Suomen parhaassa kesätapahtumassa Porin Jazzeilla. Tänäkin vuonna tarjonta oli huikea, ja kuten jatseihin kuuluu, ilokseni tuli tehtyä myös mahtavia uusia löytöjä, joista erityisesti mieleen jäi upeaääninen, todella karismaattisen lumoava ja mahdollisesti maailman kaunein nainen Lulu James…

…sekä aivan naurettavan kova instrumentaalibändi Snarky Puppy. Oikeasti naurettavan kova; koska en hirveämmin instrumentaalimusaa kuuntele, en tältäkään poppoolta hirveitä odottanut, mutta lopulta hihkuin, hihittelin ja pompin eturiveissä samalla kun bändikin jamitteli menemään ja naureskeli toisilleen, että hitto me ollaan kovia soittajia! Lisää hupia sekä yleisölle että bändille seurasi siitä, kun yleisöön perustettiin letkajenkkajono, joka kasvoi välittömästi kymmenillä ihmisillä ja jenkkasi riemusta hihkuen yleisön joukossa monta biisiä. Aivan ehdottomasti paras koskaan näkemäni instrumentaalikeikka.

- Muita jatsien parhaita olivat ehdottomasti ja odotetusti Patti Smith, sekopäinen energiaräjähdys George Clinton and Funkadelic, täysin yllätyksenä iskenyt sähköjänis Jamie Cullum sekä erittäin viileä diiva Kelis.

- Kävimme road tripillä tutkimattomilla alueilla kotomaassa. Oli hauskaa huomata, että ajan ja rahan puutteessa Suomestakin kyllä löytyy nähtävää. Suuntasimme Länsi-Uusimaalle pääosin ruotsinkielisille seuduille; matkaohjelmassa oli Antskog, Fiskars, Karjaa, Tammisaari, Raaseporin linna ja Hanko. Reissulla nähtiin ja koettiin vaikka mitä hauskaa Karjaan kyläjuhlista ja Tammisaaren sierra leonelaisista puistotansseista fiskarsilaisen bambipeuran valokuvaamiseen ja Hangossa pyörineiden 1700-luvun humalaisten sotilaiden ihmettelyyn.

- Reissun kohokohta oli kuitenkin valloittava taidekylä Fiskars, millaista en ole Suomessa koskaan nähnyt. Hellyyttävä pikkukylä on kuin pieni salaisuus vihreän luonnon keskellä puron ääressä, joka on täynnä idyllisiä käsityöläisten pajoja ja verstaita, tunnelmallisia puutaloja ja söpöjä pieniä liikkeitä ja kahviloita.

- Erityisen herkullisen kirsikan reissukakkuun teki hulppea majatalomme Villa Taika Antskogin puolella (eli suomeksi Anskussa) muutama kilometri Fiskarsista. Vanhaan kyläkouluun tehty villa oli täydellinen hippiparatiisi keskellä metsää. En ole koskaan ennen Bed & Breakfast -paikassa majoittunut, ja nyt on kyllä taso asetettu niin korkealle, että saa olla aika luksushuviloita seuraavat B&B:t jos sellaiseen vielä päädyn.

- Fiilistelin ITE-taidetta ja erilaista maakuntahippeilyä Mäntässä ja ihanalla Taide-Art-Nuuttilan tilalla Visuvedellä. Nuuttilassa rakastuin myös kauneimpaan tauluun mitä olen koskaan, KOSKAAN, elämässäni nähnyt. Täydellisesti meikäläisen sielunmaisemaa kuvannut teos on jäänyt kummittelemaan mieleen, ollapa yhden seinän verran tilaa ja 8000 euroa, niin hakisin japanilaisesta pikkukylästä Suomeen päätyneen taulun meille asumaan än-yy-tee-nyt.

- Vietin mahtavan lystipäivän Elisan (firman) laskuun Särkänniemessä. Kiitos kamut Milla ja Laura sekä Elisa, oli ihan mahtava aamupäivä!

- Nautin todella, TODELLA, suurella sydämellä ja rakkaudella loppukesän keleistä – parempaa kesää lämpötilojen puolesta en voi kuvitellakaan. Noin 340 päivää vuodesta villasukkia pitävänä vilukissana on niin sanoinkuvaamattoman kaunista, että mun ei tarvinut noin kolmeen viikkoon pitää sukkia ollenkaan. Toki saan ihan mielettömät kiksit siitäkin, että ei tarvi pitää pitkiä housuja, pitkähihaista paitaa tai takkia, mutta varpaiden vapaus… se on vaan jotain niin luksusta. Tätä on vaikea selittää ihmisille joilla on normaali verenkierto jaloissa, mutta melkein tippa silmässä muistelen kuinka hienoa on ihmisen olla paljain varpain. Jopa ulkona! Se tunne kun aamulla heräät sängystä ilman sukkia ja jaloissa on tunto!

Tapahtuihan sitä kaikenlaista muutakin jännää ja vähemmän jännää, mutta josko tässä olisi tärkeimmät. Kiitos kesä kakstuhattaneljätoista! Kaamos saa tulla! No eikä saa, mutta tulee se kumminkin, joten tällä muistolla kohti ensi kesää:

Reikäreunaan!

6 Syy

Jos satutte vaikuttamaan tänään Pirkanmaalla tai oikeastaan missä vaan Etelä-Suomessa, teillä on yksi määränpää: ORIVESI.

Legendaarinen Reikäreuna-festivaali viettää 10. juhlavuottaan ja valitettavasti toistaiseksi myös viimeistä, sillä festari jää tauolle miettimään mikä on suunta tulevaisuudessa. Hellyyttävän kotikutoinen, poikkitaiteellinen elokuvafestivaali pitää sisällään tänäkin vuonna lyhyitä ja pitkiä elokuvia, taidetta, musiikkia, performansseja, kylpytynnyrikaraokea ja paljon muuta. Me ollaan täällä jo, tuu sääkin!

Elo(kuu)n riennot

1 Syy

Mulla on näemmä taas jonkinlainen kuherruskuukausi meneillään Tampereen kanssa. Sanotaan, että pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle, mutta mun ei tarvinut mennä kuin Helsinkiin kahdeksi vuodeksi, että opin huomaamaan kuinka kertakaikkiaan kiva tämä oma kotikaupunki on.

Viimeiset neljä viikonloppua ovat taas muistuttaneet, mikä tässä kaupungissa on parasta. Mitään kovin ihmeellisiä suunnitelmia ei ole ollut, mutta joka viikonloppu on tullut tehtyä jotain yllättävää, nähtyä ihmisiä sovitusti ja sopimatta, nautittua keikoista ja kulttuurista, tanssittua jalat kipeäksi, juhlittua aamuun asti ja nukahdettua sohvalle kun ei jaksa vaivautua sänkyyn asti.

Kuukausi sitten olimme kesäteatterissa, jonka jälkeen ajattelimme piipahtaa syömässä Ruby & Fellasissa. Ruokailu muuttuikin usean tunnin vierailuksi, kun jossain kohtaa lavalla alkoi veivata huikea puoliksi suomalainen, puoliksi irlantilainen folk-porukka Smalltalk, ja meininki oli aivan kuin Temple Barilla aikoinaan. Irkkukaverit soittivat perinteisiä irlantilaisia pubiralleja ja kertoivat rivoja vitsejä, soittivat irlantilaista säkkipilliä (huomattavasti kivempi kuin skottilainen serkkunsa) samalla kun suomalaiset irkkutanssijat jamittelivat tanssilattialla.

Sitä seuraavana viikonloppuna menimme ex tempore -musavisaan Artturiin yksille, ja päädyimme lopulta loistavan americana-folk-rock-bändi Ochre Roomin erinomaiselle keikalle O’Connell’siin. Bändinä täysin uusi tuttavuus muistutti, että Tamperehan todellakin on bändi- ja musiikkikaupunki, ja täällä jos jossain on syytä käydä tuntemattomien bändien keikalla etsimässä ja löytämässä uusia lupauksia.

Seuraavana päivänä hurviteltiin kaveriporukalla Elisan piikkiin Särkänniemessä (kiitos mahdollisuudesta elisalaiset Laura ja Milla!) ja vedettiin hupilaiteruljanssia niin pitkään kuin kolmekymppiä lähestyvien vatsat suinkin kestivät. Kun vanhukset olivat käyneet kotona päiväunilla (Särkkään piti mennä jo yhdeksäksi, jestas sentään), vietettiin tämän kolmeakymppiä lähestyvän synttäreitä lapaten herkkuja ääntä kohti ja parantaen maailmaa aamuviiteen asti.

Sitä seuraavana viikonloppuna lähdettiin perjantaina pitkäksi venyneen työpäivän jälkeen yksille O’Connell’siin, josta päädyttiinkin yllättäen muutamaksi muuttuneen yhden jälkeen kuluttamaan puhki legendaarisen Ruman tanssilattiaa nostalgisen mahtavalla porukalla. Pilkun jälkeen sekoiltiin Murtokadulla erinäisisten performanssien tyyliin, niin kuin aikoinaan suurina bilevuosina 2009-2010.

Lauantaina suuntasimme jälleen Rubyyn syömään, mihin tällä kertaa showta tuli vetämään jääkiekkojoukkue SC BERN. Erittäin riehakkaalla tuulella ollut lätkäseurue hurrasi, huusi, lauloi ja sekoili niin, että oman seurueen jutut meinasi jäädä kuulematta, mutta sveitsiläiset pysyivät urheilijoiksi yllättävän hyvin nuotissa, joten Country Roads -luritukset eivät päässeet ärsyttämään. Piipahdimme illalla myös istuskelemassa ja heittämässä erinomaisen typerää läppää Bella Romassa, mistä palasimme myöhemmin Rubyyn jauhamaan maailman menosta, törmäilemään yllättäviin tuttuihin ja pelailemaan ilmaista NBA-arcade-peliä.

Nyt kuluneena viikonloppuna perjantain vietin peiton alla flunssaa parannellen, mutta lauantaina ei ollut aikaa sairastaa. Alkuillasta menimme Circus Ruska -festivaaleille katsomaan Cirque Aïtalin esityksen Pour le meilleur et pour le pire (suom. Myötä- ja vastamäessä), joka oli yksi voimakkaimpia ja valloittavimpia teoksia mitä olen ikinä nähnyt. Tiedän että ylikäytän superlatiiveja aivan liikaa ja surutta, mutta Aïtalin esitys sai toivomaan etten tekisi niin, jotta voisin todella korostaa kuinka kaunis, liikuttava ja maaginen teos oli. En ole ajattelut olevani ihan kotonani sirkuksessa, mutta Aïtalin nykysirkusteos olikin jotain ihan muuta kuin mitä olen koskaan nähnyt. Huikealla pariakrobatialla, tanssilla, musiikilla, yhdellä koiralla, tuunatulla autolla ja kahden sielun välisellä kemialla toteutettu parisuhdekuvaelma oli jotain niin sielua ravisuttelevaa, että käyn tästä eteenpäin sirkuksessa vaikka joka viikko, jos se on tällaista. Todella vaikuttavaa nähdä miten ilmaisuvoimaista, syvää ja tunneskaalasta toiseen seilaavaa draamaa voi parhaimmillaan ilmaista liikkeen ja kehon kautta ilman sanoja.

(Kuvat: Cirque Aïtal)

Sirkuksen jälkeen ajattelin ettei ilta voi tästä enää parantua, mutta vielä mitä! Kun kävelimme Eteläpuistosta Laukontoria kohti, ilmassa alkoi kaikua Veeti Kallion tulkinta Jim Morrisonista, kun Veeti bändeineen veivasi The Doorsia Tampereen Venetsialaisissa Ratinan rannassa. Koko alaranta kaikui Doorsista kun ihmiset asettuivat aloilleen odottelemaan veden päältä ammuttua ilotulitusta. Meikäläisten seurue suuntasi katsomaan ilotulitusta sisätiloihin, ravintola 931:sen isojen ikkunoiden äärelle. Ei ollut ihan onneton maisema:

Ilotulituksen jälkeen painelimme uudistuneen ravintola Kaijakan yläkertaan Circus Ruskan festivaaliklubille katsomaan Porkka Playboysin riehakkaan shown, minkä jälkeen piti tietysti ottaa myös Kaijakan tanssilattia haltuun. On se vaan hauskaa olla tämän ikäinen nyt kun ysärinostalgia on huipussaan! Miten muka voisi olla tanssimatta baarissa missä soi Spice Girls, Bon Jovi, Aqua, Michael Jackson…

Voi että kuinka tykkään tästä kaupungista – viimeisen kuukauden aikana olen nähnyt enemmän ystäviä ja huidellut enemmän kaupungilla kuin Helsingissä vuodessa. Kiitos kaikille ystäville ja kylänmiehille tanssilattiamoovseista, keikkaseurasta, maailmanparannusjutteluista, huvipuistohulinoista, tarjotuista juomista, synttärimuistamisista ja ihan vaan mainiosta menosta. Onpas ollut kivaa.

Tehtaan varjossa

12 Elo

Aina välillä sitä yllättyy millaisia salaisia aarteita tästäkin monen vuoden ajalta tutuksi tulleesta kotikaupungista löytyy – lähiseuduista puhumattakaan. Sitä luulee tietävänsä, että ei nyt missään minimaalisissa naapurikylissä tai kaupungeissa ainakaan mitään ole.

Kunnes menee Nokialle performanssikeikalle ja taidenäyttelyn avajaisiin johonkin epämääräiselle tehdasalueelle, ja päätyy tänne:

Nokian Tehdassaari on juuri sellainen luova, boheemi ja loputtoman inspiroiva taidehippitehdas, mistä kaikki meikäläisten henkiset tai alan olennot haaveilee. Vanha tehdas muutettu taiteilijoiden ateljee-tiloiksi ja verstaiksi, sekä erilaisia taidenäyttelyitä, keikkoja ja muita poikkitaiteellisia tapahtumia varten. Tehdassaaren kotisivuilla paikasta kerrotaan seuraavaa:

Tehdassaari-projekti on kansalaishanke, jonka tarkoituksena on luoda yhteisöllinen työtila sekä kulttuuri- ja hyvinvointikeskus Nokian Tehdassaareen. Pitkäaikaisena tavoitteena on koko Tehdassaaren elävöittäminen kaupunkilaisten ajanviettopaikaksi.

Siis miten näin mahtava juttu voi Suomessa olla! Nokialla! Eikös tää oo juuri sellainen asia mitä Suomen kaltaisessa maassa aina ajetaan alas? Turhat säännöt, byrokratian kamalat kiemurat, yleinen yrityshengen alasajaminen ja kaikenlainen ”ei meillä oo ennenkään mitään tämmöstä tehty” -asenne nehän ne on mitkä suomalaista tekemisen kulttuuria aina värittää. Yleensä mikään ei onnistu eikä mitään saisi tehdä. Mutta nyt! Tehdassaari on täysin luvallinen, sallittu ja jopa apurahoja saanut hanke for crying loud!

Siitäkin huolimatta, että paikka on meikäläiselle vähän epäedullisessa paikassa Nokialla, oon ihan pirun innoissani tästä paikasta ja hankkeesta. Toivottavasti tehdassaarelaiset pääsevät tekemään vaikka mitä ja hanke saa juurrutettua itselleen vahvan ja pitkäikäisen jalansijan Nokialle. Ja toivottavasti pääsen itse mestoille pian uudestaan, olen hiljaa mielessäni suunnitellut tuonne jo monenlaisia keikkoja, juhlia ja leffakuvauksia…

_MG_0110

Ajatuksia kirjallisuudesta

30 Hei

Huomasin tässä hiljattain konetta siivoillessani, että mulla on digitaalisissa pöytälaatikoissa lukuisia julkaisemattomia blogitekstejä, jotka ovat joko jääneet kesken tai julkaisematta ihan vaan tyhmien juttujen takia. Mutta koska moinen itsesensuuri on tylsää, ajattelin viimeistellä vanhoja juttuja aina kun siltä tuntuu ja julkaista niitä täällä. Jokin aika sitten netissä kiersi kirjallisuushaaste, missä kehotettiin vastaamaan alla oleviin kysymyksiin lempikirjoistaan ja lukemistavoistaan. Koska en ole varmaan koskaan kirjoittanut täällä kirjoista mitään, raapustelin kirjajutun huvikseni kasaan ja julkaisen sen nyt.

1. Onko sinulla kirjallisuuspaheita?
Jos jotain pitää sanoa, vastaan urheilijoiden elämänkerrat. En tiedä miksi ne olisi paheita, mutta sanotaanko että on ne sellaisia mitä jotkut joskus ihmettelee.

Kerrassaan erinomainen urheilijan elämänkerta! Eikä mua muuten kiinnosta tennis pätkän vertaa.

Kerrassaan erinomainen urheilijan elämänkerta! Eikä mua muuten kiinnosta tennis pätkän vertaa.

2. Voiko kirjan jättää kesken?
Todellakin voi. Paolo Coelhon Bridan jälkeen tein päätöksen, että kirjan voi ehdottomasti jättää kesken, koska se olisi todellakin pitänyt, ja tiesin sen alusta asti. Coelhon ylisensitiivinen ja todella korni pseudosyvällisyys vitutti mua suuresti sivulta 1 lähtien. ”Seuraa elämän kultaista polkua kohti suurta päämäärää – lopussa odottaa onnen tyyni valtameri.” tai muuta vastaavaa onnittelukorttisoopaa. JUU EI KIITOS MULLE TÄMMÖSTÄ. Otan mieluummin sen väkivaltaisen kanadalaisen lätkämiehen elämänkerran (vaikka se olikin huono kirja). Toisaalta olen tyytyväinen, että luin Bridan kokonaan, koska sen myötä opin jättämään kirjat kesken. Opin myös, että en tajua yhtään mihin Coelhon suosio perustuu ja nyt voin osallistua väittelyyn äijän yliarvostuksesta ja perustella mielipiteeni ainakin yhteen kirjaan pohjaten.

Where I come from, we call this bullshit.

Where I come from, we call this bullshit.

Itse asiassa myös Taru Sormusten Herrasta jäi kesken, mutta en tiedä voiko sitä laskea, kun en päässyt edes alkusanoja (sen jonkun peikkomaan esittelyä) loppuun. Ajattelin että yleissivistykseksi pakko yrittää tätäkin, mutta kun ei niin ei – fantasia ei oo mun juttu sitten yhtään (paitsi Harry Potterit, mutta ne on eri asia).

3. Minkä kirjan valitsisit kirjahyllystäsi säästettäväksi, jos muut pitäisi antaa pois?
Kaikkihan ne periaatteessa voisi pois antaa, voi niitä aina kirjastosta lainata. Jos jotain kuitenkin haluaisin säästää, se olisi Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintytär tai Veljeni Leijonamieli, koska molemmat ovat kulkeneet mukana lapsesta asti ja olleet tärkeitä niin pienenä kuin isonakin. Jos näistä olisi pakko valita – niin paljon kuin Ronjaa rakastankin – ottaisin Veljeni Leijonamielen, koska se on ensimmäinen kirja, joka sai minut lapsena suhtautumaan kuolemaan. Edelleenkin ihailen ihan suunnattomasti sitä kuinka Lindgren on osannut kirjoittaa lasten kuolemisesta lapsille niin hienosti.

Jos on jäänyt lukematta, suosittelen ikään katsomatta.

Jos on jäänyt lukematta, suosittelen ikään katsomatta.

4. Oletko jättänyt kirjan/kirjoja lukematta, jos sen/niiden kirjoittaja ärsyttää sinua?
En.

5. Jos olisit kirja, mikä olisit?
Ronja Ryövärintytär. Me Ronjan kanssa ollaan semmosia kärkkäämmän luokan pohjalaisia, jotka tekee mitä haluaa eikä haahuile hattarassa, eikä ainakaan jaksa yhtään tollasta välimeren Coelho-siirappia.

Ronja on yksi kaikkien aikojen suurimmista idoleistani (myös tässä leffaversiossa).

Ronja on yksi kaikkien aikojen suurimmista idoleistani (myös tässä leffaversiossa).

6. Millä perusteella valitset kirjan esim. kirjastosta luettavaksi?
En käy koskaan kirjastossa etsimässä vaan jotain. Silloin harvoin kun siellä käyn, tiedän mitä haen. Muuten valitsen yleensä sellaisia genrejä mistä tykkään (elämänkerrat, musiikki- ja muu populaarikulttuuriaiheiset tietokirjat, laadukas draama), kirjailijoita mistä tykkään (esim. A. Lindgren, J. Irving, O. Wilde, J. Eugenides), aiheita mitkä kiinnostaa (sukusaagat, ihmissuhteet (yleensä vaikeat), erilaiset alakulttuurit) tai jotain mitä joku suosittelee.

7. Parasta matkalukemista?
Mikä vaan tarpeeksi helppo kuljetettava. Ei mulla ole mitään loma/arki/hömppä/vakava -genrejä, luen samanlaisia juttuja arjesta juhlaan.

8. Kirjallisuuden vaikuttavin tai kaunein rakkaustarina?
Paha sanoa, en muista oikein koskaan lukeneeni mitään rakkaustarinoita, enkä ole oikein romantikko muutenkaan. Joskus lapsena luin muutamia äitin Harlekiini-kirjoja, mutta niiden romantiikka taisi olla enemmän fyysistä laatua. En nyt keksi mitään muuta kuin Johanna Sinisalon Ennen päivälaskua ei voi, siinä on omanlaisensa kaunis tarina rakkaudesta.

9. Ärsyttävin hahmo?
Ehkä Puhdistuksen Aliide. Ehkä Kirjeitä Tiinalle -kirjan äiti.

10. Tarina, joka jäi kaihertamaan tai mietityttämään pitkäksi aikaa?
Lapsena luin äitin jalanjäljissä tositarinoita, joista ehdottomasti eniten jäivät kaivelemaan Nancy Spungenin surullisen tarinan kertova Nancy, Jemeniin vaimoiksi myydyistä brittitytöistä kertova Myyty ja Jean Sassonin Prinsessa-trilogia Saudi-Arabian hovista ja naisten asemasta (eli sen puutteesta) siellä.

Omanlaisensa rakkaustarina se oli kai tämäkin.

Omanlaisensa rakkaustarina se oli kai tämäkin.

Viime ajoilta mieltä voimakkaasti kaihertamaan on jäänyt Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian kaksi ensimmäistä suomennosta Rakkaus ja Sairaus, jotka kertovat homomiesten elämästä 80-luvun alun Tukholmassa ja silloin rajusti iskeneestä AIDS-epidemiasta. En muista kirjojen koskaan ennen Gardellin teosten tavoin liikuttaneen ja ravistelleen ihan pohjamutia myöten. Moni kirja on vaikuttanut, mutta näissä kirjoissa tapahtuvia asioita on tapahtunut oikeasti oikeille ihmisille. Tosi lähellä ja tosi vähän aikaa sitten. Tuntuu ihan hirveältä asua tässä maailmassa ja hyväksyä se.

Olen vähän ylikäyttänyt jo suosittelen-sanan, mutta tätä en enää edes suosittele. Tämän käsken lukemaan. Oikeasti.

Olen vähän ylikäyttänyt jo suosittelen-sanan, mutta tätä en enää edes suosittele. Tämän käsken lukemaan. Oikeasti.

11. Muistatko aina kirjailijoiden nimet?
Itselle tärkeimpien ja joidenkin merkittävimpien kyllä.

12. Onko sinulle koskaan käynyt niin, että huomaat vasta kirjan loppusuoralla lukeneesi jo aiemmin kyseisen kirjan?
Ei.

13. Kirja, joka sai sinut hyvälle mielelle?
En taida hirveästi ihan feel good -osastoa lukea, mutta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajista sekä Kerjäläinen ja jänis -romaanista tuli hyvä fiilis. Myös Harry Potterit voisi laskea tähän kevyempään kenttään, niiden hienoista tarinoista ja värikkäästä kerronnasta on helppoa nauttia hyvällä mielellä, vaikka toki niissä dramatiikkaakin riittää.

14. Kirja, jonka olet ajatellut lukea, mutta et koskaan ole saanut aikaiseksi?
No kyllähän se Tuntematon Sotilas varmaankin pitäisi kahlata loppuun asti, mutta kesken on jäänyt jokaisella yrittämisellä (eikä niitä yrittämiskertojakaan oikeasti niin montaa ole). Arvostan Linnaa ja haluaisin sisäistää kirjan symboliikan ja jotenkin syvällisesti kokea kirjan, mutta se vaan on kirjoitusasultaan, vanhahtavalta tyyliltään ja sotakeskeiseltä aiheeltaan mun ymmärrykselle niin vieraannuttava, etten pääse teokseen oikeasti sisään, valitettavasti. Ja kun ei enää koulussa olla (=ei ole pakko lukea mitään mitä ei halua), en halua pakottaa itseäni lukemaan sitä jotenkin ulkokohtaisesti, jos en kuitenkaan saa kirjasta mitään irti.

15. Minkä ikäisenä luit ensimmäisen kirjasi? Minkä niminen kirja?
Luin muksuna aika paljon, varsinkin lehtiä. Nalle Puhista eteenpäin tilasin aina jotain lehteä; kaikkea on tullut Barbien ja Hevoshullun kautta Suosikkiin ja Demiin. Ensimmäistä itse luettua kirjaan en muista, mutta Anni Polvan Tiina-kirjoja ainakin tuli ihan ensimmäisinä lukuvuosina luettua. Rakastin Pikku Vampyyri -kirjoja sekä Roal Dahlin Matildaa ja Kuka pelkää noitia -kirjaa.

Pitääkin joku kerta testata vieläkö nämä klassikot tippuisivat.

Pitääkin joku kerta testata vieläkö nämä klassikot tippuisivat.

16. Kirjaston kirja vai oma kirja?
Oma, porukoilta lainattu, ehkä joskus harvoin kirjaston.

17. Oletko itse koskaan haaveillut kirjoittavasi kirjaa? Jos olet, niin mistä aiheesta?
Tokkiinsa! Aihetta en ole miettinyt, mutta on sitä lapsesta asti ajatellut että kyllä minä joskus kirjan raapaisen kasaan. Ehkä se ei ole kovin realistinen haave enää nykyisin, tarinankerrontahaaveet on siirtynyt enemmän käsikirjoituspuolelle. Jonkinlaisen sekateoksen erilaisista teksteistä, ajatuksista, kuvista ja grafiikasta tekisin edelleen mielelläni.

18. Minkä kirjan lukeminen on kestänyt sinulla pisimpään, miksi? (Keskeneräisiä ei lasketa.)
Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia aloitin viime kesänä, mutta se jotenkin jäi kesän päätteeksi kesken. Olin ehkä vähän pettynyt, ettei se vienyt Eugenidesin edellisen kirjan, Middlesexin, tavoin mennessään. Kesäisin kun tulee kuitenkin luettua paaaaaljon muuta vuotta enemmän, tänä kesänä luin Naimapuuhia loppuun. Oli se kuitenkin ihan hyvä, mutta ei lähellekään rakastamaani Middlesexiä, joka on kertakaikkisen loistava romaani.

19. Mitä kirjaa suosittelisit, miksi?
Ehdottomasti tuota yllämainittua Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogiaa (joskin sen kolmas osa tulee suomennettuna vasta syksyllä). Ja kuten aiemmassa kuvatekstissä sanoin, sitä en edes suosittele, vaan käsken lukemaan. Ne on sellaisia kirjoja sellaisesta aiheesta, mitkä pitää lukea.

Sen lisäksi että ne on uskomattoman kauniisti ja hienosti kirjoitettuja tarinoita, niiden aihe homomiesten ja ennen kaikkea AIDSiin sairastuneiden homomiesten kohtelusta on todella tärkeä, mistä ei ole kirjoitettu mitään tällaista koskaan ennen. Lehtijuttujen mukaan “koko Ruotsin itkemään laittanut” Gardell on saanut Ruotsissa ylistystä ovista ja ikkunoista Prinsessa Victorialta asti, enkä ihmettele yhtään. Näitä kirjoja on aivan raastavan hirveää lukea, tuntuu että pitäisi pyytää anteeksi koko lajinsa puolesta, että ihmisiä on kohdeltu näin. Kuten sanottu; todella raskaita lukea, todella tärkeää asiaa.

Minäkin viilipytty ajattelin, että eihän kirjat mua itkemään saa, tuskinpa sentään nämäkään. Joo eipä. Pelkästään Sairaus-kirjan ensimmäinen luku, neljä lausetta, on totaalisen sydäntäsärkevä.

Varatkaa niitä nenäliinoja.

Varatkaa niitä nenäliinoja.

(Tutuille tiedoksi: multa saa ensimmäisen osan halutessaan lainaksi, kirjastossa on kumminkin jonoa.)

Hail, Hail the Lucky Ones

15 Hei

Tiedättekö sen tunteen, kun odottaa jotain ihan uskomattoman paljon todella pitkään – vaikkapa 14 vuotta – ja sitten kun se tapahtuu, se ei ole vain sitä mitä odotti, vaan vähintään 200 prosenttia enemmän? No minäpä tiedän.

Olen aina ollut luonteeltani fanittaja. Käytännössä koko elämäni taaperoikäisestä eteenpäin on määriteltävissä fanittamisen mukaan, ja ensimmäisenä kaikista ikävuosistani muistan sen mikä oli silloin isoin juttu. Samaten innostun aina ihmisistä, jotka suhtautuvat johonkin asiaan lähes älyvapaalla innostuksella ja intohimolla, oli se intohimo sitten musiikkia, elokuvaa, urheilua, pelejä, sarjakuvia tai vaikka pieniä muoviponeja kohtaan. Tiedän sen tyhmän intohimon. Tiedän ja rakastan sitä.

Tiedän aivan tasan tarkkaan mitä Sapphire tarkoittaa, kun hän kuvailee Almost Famousissa fanittamista sanoilla ”To truly love some silly little piece of music, or some band, so much that it hurts.” Tiedän täsmälleen miltä se kipu tuntuu. Se tuntuu siltä, kuin yli kaiken rakastamansa biisi tai levy on niin hyvä, että melkein ei kestä ajatusta olla olemassa sen teoksen kanssa samassa maailmassa, ilman että voisi olla täydellisen yhtä sen teoksen kanssa. Siltä se tuntuu.

Viime perjantaina Iso-Britannian Milton Keynesissä se maailman paras kipu oli käsinkosketeltavissa läsnä, kun yksi teini-ikäisestä unelmoimani asia tapahtui. Näin Pearl Jamin livenä. 3 tunnin ja 20 minuutin keikka oli sellaista sielun ja sydämen riemujuhlaa, etten meinaa oikein vieläkään käsittää mitä tapahtui. Viimeiset kolme päivää keikan jälkeen olen lähinnä hillunut keikan jälkeisessä onnellisuustranssissa, kelannut keikkaa päässäni uudestaan ja uudestaan, ja fiilistellyt sitä onnea, että nyt mulla on tämä muisto ja kokemus, eikä sitä saa kukaan pois.

Keikka oli yksinkertaisesti täydellinen. Eikä tämä nyt ole pelkkää fanin sanahelinää, vaan ihan tosissaan oli niin täydellisesti rakennettu keikka niin hienossa paikassa, että todella harvoin näkee. Käsi sydämellä ja Pearl Jamin tuotannolla väitän, että kyseessä oli paras koskaan näkemäni keikka, ja niitä on tullut muutama nähtyä. Milton Keynes oli PJ:n tämän vuoden Euroopan kiertueen päätöskeikka, ja tunnelma oli sen mukainen. Kolmeen osaan jaettu keikka piti sisällään sekä räkäisempiä että rauhallisempia biisejä, riisutumman, akustisemman session ja tietysti paljon jutustelua sekä syvällisiä ja yhteiskunnallisia ajatuksia yhdeltä maailman suurisieluisemmalta ihmiseltä, Eddie Vedderiltä. Eddie myös otti pitkän ja herkän hetken biisien välissä, missä vaati yleisöä pitämään huolen toisistaan, daivailemaan sivistyneesti ja katsomaan ettei kenellekään satu mitään. Roskilde ei unohdu.

Myös settilista oli ainakin meikäläisen makuun jotakuinkin täydellinen: listalta löytyi esimerkiksi Spin the Black Circle, Hail Hail, Do the Evolution, Nothingman, Daughter, Better Man, Save You, Nothing as it Seems, Pendulum, Rearviewmirror, Alive, Jeremy yms yms…. Varsin hieno ja liikuttava osuus keikasta oli Mother Love Bone -coverit Chloe Dancer ja Crown of Thrones, mitä en usko PJ:n kovin usein soittelevan. Myös vierailevat tähdet olivat varsin positiivisia ylläreitä: lavalla nähtiin esimerkiksi George Harrisonin poika Dhani sekä veljeyteen keskittyvässä sessiossa bändi vetäisi coverin Simon Townshendin kanssa Townshendin biisistä I’m the Answer. Ennen biisiä Eddie muisti lähipäivinä synttäreitään viettäviä omia veljiään ja lopulta koko 60 000-päinen yleisö onnitteli epämääräisellä metelillä Matt Cameronin veljeä, joka sattui viettämään synttäreitä yleisön vip-tilassa. (Ja veljistä puheenollen kyllä, Simon Townshend on Peten veli.)

Keikkapaikkana Milton Keynes oli parempi kuin osasin odottaa; eipä uskoisi että tunnelma voisi olla niin herkkä, aito ja intiimi kun paikalla on 60 000 ihmistä, mutta sitä se pienessä brittikaupungissa, keskellä metsäistä puistoa olevalla aukiolla kertakaikkiaan oli. Aukiolle kuljettiin Ruisrock-tyyliin pitkää puistotietä pitkin, ja matkan varrella festarihenkistä kansaa toivotti tervetulleeksi esimerkiksi joutsenperhe ja muutama lammesta kalastava paikallinen pikkukaupungin asukki. Festarihenkeen oli keikka muutenkin rakennettu; ruokaa, juomaa ja piknik-tunnelmaa riitti. Ainoastaan vessajonot olivat normaalia festaria huomattavasti sivistyneemmät. Vaikka vessat olivatkin bajamajoja, niihin jonotettiin erikseen organisoidulla jonotusalueella, missä ihmiset ohjattiin useiden vessavalvojien toimeista oikeisiin vessoihin ja varmistettiin säännöllisesti että kaikissa kopeissa on siistiä ja paperia. Melkoisen järjestäytynyttä siisteyttä englantilaisilta.

Ja kun nyt kaikki muukin oli keikalla yksioikoisen täydellistä, sitä oli myös merchanside-puoli. Bändi oli tilannut tälle kiertueelle useilta eri graafikoilta ja taiteilijoilta uniikkeja keikkajulisteita juuri tietyille keikoille, joita tehdään rajoitettu ja numeroitu määrä, ja myydään vain ko. julisteessa osoitetulla keikalla. Meikäläisten olohuoneen seinälle päätyi Brad Klausenin suunnittelema Love-juliste, jossa on myös takapuolella Bradin henkilökohtainen teksti julisteen tarinasta ja sen herättämistä tuntemuksista. Julistetta ostaessani en kuvaa heti edes tajunnut, mutta kun luin eilen Klausenin perustelut julisteelle, nousi kuva ihan uuteen, uskomattoman liikuttavaan arvoonsa:

I wanted to make mine about the band, about the history of the band, about Mother Love Bone and Andrew Wood, Chloe Dancer and Crown of Thorns.

Vau. Oikeasti vau. Meillä on maailman kaunein olohuoneen seinä nyt.

Huh, mitenköhän sitä pääsisi tästä keikkahuumasta takaisin todellisuuteen. Vai tarviiko päästäkään, täällä on aika hyvä olla. Täällä voin muistella sitä lämmintä kesäiltaa Englannin maaseudulla, kun kuu ja aurinko olivat yhdessä taivaalla ja Eddie Vedder muutamien metrien päässä puhumassa sodanvastaista monologiaan, joka johti siihen, että kymmenettuhannet ihmiset lauloivat yhdessä Eddien kanssa Edwin Starrin Waria: ”War! What is good for? Absolutely Nothing!” Täällä voin elää uudelleen sen upean hetken, kun Pearl Jam veti vielä keikan päätteeksi Neil Youngin Rockin’ in the Free Worldin, johon yhtyivät sekä lämppäribändi Off! että Dhani Harrison. Niin ja noin 60 000 muuta tyyppiä. Täällä voin elää sen hetken, jolloin mietin liikutuksen sekaisella kunnioituksella, että nyt tämä on niin täydellistä että sattuu, niin parasta että en ehkä kestä.

To truly love some silly little piece of music, or some band, so much that it hurts.

Salaisuus kannen alla

3 Hei

Sisustusblogista moro sulle! Eihän meidän tarvinut kuin yhdeksän kuukautta nykyisessä kämpässä asua, että saatiin työhuoneen seinälle jotain. Pienistä puroista.

Meilläpäin ei todellakaan sisusteta tällä hetkellä trendikkäällä valkoisella tai tyhjyydellä, meillä enemmän on aina enemmän. Siksipä vähän stressasi, kun pääosin tauluton kämppä on tuntunut niin ankealta ja tyhjältä. Vaan nyt sai työhuone sellaista tyyliä seinälle, että huoneessa jaksaa ollakin, eikä enää tunnu että kalpea ja tylsä seinä kaatuu päälle. Sillä TADAA!

Vähän saatan olla liian innoissani muutamasta halpiskehyksestä ja vanhoista vinyylikansista seinällä, mutta kattokaa nyt kuinka hienot on!

Olen koko illan fiilistellyt mitä kaikkia teemoja vaihtuvaan vinyyliseinän näyttelyyn voi keksiä: vuosikymmenet, genret, maateema, väriteema, hienot kannet, huonot kannet, parhaat levyt, huonoimmat levyt… Kuten kuvasta näkyy, ensimmäisen vinyyliseinän teema oli leffa-soundtrackit. Ja mikä parasta, nyt noita kyseisiä levyjä tulee pitkästä aikaa kuunneltuakin, kun kannettomat levyt hengailevat soittimen vieressä kuitenkin. Hitto että on meinaan kovia levyjä, noista ihan joka ainoa. Ja Jon Cryer on niin sööttikin, Gigolo-Gerestä puhumattakaan.

Ja kun nyt tähän sisustushommaan päästiin, esiteltäköön samalla myös työhuoneen toista reunaa asuttava uudehko työpöytäni.

Tai no, uudehko mulle, vanhahko maailmalle. Ikää pöydällä on yli sata vuotta, että enemmän maailmaa se on nähnyt kuin meikäläinen. Se on maailman kätevin pöytä esim. askartelulle ja pokeri-iltoihin, koska sen pöytälevyn saa avattua suuremman tilan puutteeseen:

Ja noin muuten vaan pöytä on maailman siistein, koska jos kannen poistaa kokonaan, alta paljastuu…

Pöytään sisäänrakennettu backgammon-pelilauta! Näyttäkää mulle Ikean pöytä joka tekee samoin. Antiikkipöytä 1900-luvun alun Ruotsista pitää sisällään kaiken alkuperäisistä ohjeista lähtien, ja voi kuinka on väreiltäänkin nätti. Enää tarvisi osata pelata backgammonia.

The Bravest Man in the Universe

28 Kes

Yöllä Atlantin tuolta puolta kantautuneet surulliset uutiset Bobby Womackin siirtymisestä ajasta ikuisuuteen saivat miettimään yhtä viime kesän hienointa keikkaa. Lähes tasan vuosi sitten Porin Jazzeilla tanssittu Womackin viimeinen Suomen keikka oli juuri siitä mitä mies itsekin loppuun asti: täynnä sielua.

Herran sairastelut olivat silloin jo tiedossa, ja vähän jännitettiin mitenköhän mies keikan jaksaa. Mutta voi kuulkaa kuinka jaksoikin. Kiertueella yhtenä taustalaulajana mukana kiertänyt Womackin tytär kertoi medialle silloin, että vaikka sairastelut painavat, isä elää ja hengittää nimenomaan keikkailua varten. Lavalla mies syttyy eloon ja saa energiaa painaa elämässä eteenpäin, ihan vaan että pääsisi edelleen esiintymään ja tulkitsemaan.

Vanhemmista keikkataltioinneista tuttu vauhdikkuus ja hikinen energia oli pitkälti vaihtunut hillittyyn ja rauhalliseen tulkitsemiseen, syvään fiilistelyyn ja musiikin myötäelämiseen. Sielu ja tunnelma lavalla oli eturiveihin asti käsinkosketeltavan hieno ja koskettava. Bändi, taustalaulajat sekä lavan hauskin ja erikoisin taustahahmo – jonkinlaiseksi hotellipojaksi (?) pukeutunut lavamanageri fiilistelivät, hymyilivät ja tanssivat koko keikan yhdessä johtajansa kanssa.

Nautin keikalla myös siitä, kuinka suuressa osassa miehen viimeisin levy, erinomainen The Bravest Man in the Universe oli. Usein perinteisimmistä musagenreistä tunnetut vanhan liiton konkarit tuppaavat pysymään mukavuusalueellaan uransa loppuun asti, mutta Womackin elinajan viimeinen levy on soul-miehelle äärimmäisen moderni ja elektronisissa taustoissaan rohkean kokeileva. Termi ’Womackin elinajan’ siksi, että tänä vuonna ilmestyy postuumisti vielä yksi levy. Musiikista elävä soul-mies on musiikista elävä soul-mies loppuun asti, joissain tapauksissa vähän sen ylikin.

Tämän vuoden Jazzeilla nostan maljan Bobbylle.

Sunnuntaikävelyllä Särkässä

17 Kes

Sikäli kun olen tällainen tuottajashenkinen ihminen ja muutenkin maalaisjärkisen talouspoliittisesti nuuka, tykkään siitä kun joku tekee järkevää bisnestä. Tyhmä bisnes on ihan turhaa, aikaavievää ja yleensä lähinnä ahnetta perseilyä. Kiva bisnes on järkevää.

Tämän kesän kiva ja järkevä bisnespäätös on Särkänniemen huvipuiston pääsylippujen poistaminen. Olipahan vallan kivaa viettää spontaania kesäsunnuntaita kävelemällä Särkänniemeen, kun sinne nyt sattui ilmaiseksi sisään pääsemään. Rakastan huvipuistojen iloista karnevaalitunnelmaa, huvipuistolaitteiden ääniä, kaikenlaisia pallonheittelykojuja, ilmakiekkoa, peliluolia ja imelää hattaran tuoksua. Vaikka en minkäänlainen adrenaliininarkki ole, enkä sikäli yleensä itse laitteita kaipaa, en voi väittää ettenkö ihan viikottaisella tasolla haaveilisi äkkilähdöstä Pariisiin, ihan vaan Disneylandin Space Mountaintainin takia. Että joo, kyllä mä niistä laitteistakin tykkään.

Ja kuten kaikki keittiöekonomistit osaisivat ennustaa, harva meistä onnekkaista ja rikkaista länkkäreistä menee viettämään spontaania päivää huvipuistoon, ostamatta yhtään mitään. Pitihän sitä saada janoisena vähän juotavaa, heitellä palloa, pelata pelikoneita ja pakko oli käydä yhdessä laitteessakin, kun sinne asti köpöteltiin. Ja kas, niinpä sai Särkänniemi Niinan pussista muutaman roposen, jotka olisivat jääneet muuten saamatta.

Onneksi Toni on niin hyvä heittämään, että onnistuu saamaan puistosta aina jotain kotiinviemisiäkin. Voin kertoa, että eilen mukaamme lähtenyt minioni herätti todella paljon ihailua ja kadehtivia huokauksia alle metrin pituisten keskuudessa, niin Särkässä kuin myöhemmin kaupungilla. Ja sitten minä sain kivasti lesoilla siinä fiiliksessä mitä lapsena aina toivoi; ”Mullapa onkin ihana pehmolelu ja teillä ei oo!”. Aikuiset ihmiset huvipuistossa ja sitä rataa… No viime kesänä tosiaan vietetiin lähes 14 tuntia Disneylandissä ja missattiin kaikki viimeiset kulkuneuvot pois puistosta, ettei tuo nyt ole vielä mitään.

Ekstrahyvä päätös Särkältä oli avata myös hupitalo Metkula ilmaiseksi ”laitteeksi”, mihin ei tarvi ostaa mitään laitelippuja vaikkei ranneketta olisikaan. Metkula on selvästi Särkänniemen laiteprioriteeteissä ihan listan alapäässä, ja onhan se sellainen täysin aikansa elänyt kasarilinna, josta olisi vähän noloa veloittaa. Tämän ankeampaa peli(?)huonetta saanee hakea:

Luulisin, että Metkula ei Särkässä enää montaa vuotta näe, mutta täytyy pitää silmällä koska talo meinataan hävittää, koska haluan kyllä kuvata tuolla jonkun oudon huvipuisto-pelle-kauhuleffan ennen kuin talo ajetaan alas. Pelkäsin lapsena Metkulan absurdia miljöötä, ja edelleen se kiero tunnelma on tönössä läsnä. Sitten kun pytinkiin lisää vaikka 50 pelleä ja kuumottavaa sirkusmusiikkia, suunnattoman ahdistava kauhuleffa kirjoittaa itse itsensä.

Laiteliput sen sijaan olivatkin melko tyyriitä, eikä yhdellä lipulla aikuinen ihminen pääse käytännössä yhtään mihinkään. Kuitenkin viime vuosien suosikkihankintani MotoGee veti siinä määrin puoleensa, että oli pakko maksaa 10 € (!!) 32 sekunnin nautinnosta. Siinä jonottaessa mietin, että onhan tämä ihan naurettavaa maksaa puolesta minuutista kymppi ja vielä jonottaa sitä lystiä varten, mutta kun G-voimat läiskäävät päin naamaa ja rata kiihtyy 65 km tuntivauhtiin alle kahdessa sekunnissa, muistan huutaneeni ”Ihan täysin sen kympin arvoista!”

Että pakko kai se ranneke on tänäkin kesänä ostaa.